ADHD ja ystävyys ja Instagram

Nyt on kuulemma menossa ADHD-viikko. Tekisi mieleni kirjoittaa ADHD:sta kaiken, minkä tiedän. Mutta en pysty edes aloittamaan. Se aihehan on kuin jättimäinen lankakerä ilman langanpäätä. Mistä tahansa voi yrittää nyppiä, mutta mistään ei saa kunnolla kiinni. 

Silloin, kun en vielä osannut ajatella, että minulla olisi pienten poikien vaiva nimeltä ADHD, en olisi edes osannut eritellä sen näkymistä minussa. Vasta, kun aloin tietää siitä enemmän, aloin myös tunnistaa niitä ominaisuuksia itsessäni. Oli kummallista törmätä aina uuteen ja uuteen piirteeseen, joka onkin ADHD:ta - eikä sittenkään draamailua, laiskuutta, hulluutta tai tyhmyyttä. Nykyisin tiedän jo vaikka mitä ja silti yhä saan uusia ymmärryksiä aina silloin tällöin. 

Yksi ymmärrys liittyy ystävyyteen. Minua on aina vaivannut se, miten muilla tuntuu olevan elinikäisiä ystävyyssuhteita, ja jopa kaveriporukoita, jotka pysyvät kasassa vuosikymmeniä. Minun elämäni on sarja erilaisia ihmisiä, jotka liittyvät aina johonkin tiettyyn ympäristöön tai teemaan, ja jotka käyvät minulle todella tärkeiksi ja sitten kuitenkin katoavat ja hiipuvat pois. 

Minusta puhutaan humoristisesti "siltojenpolttajana", mutta en oikeasti ole sellainen. En edes tiedä, olenko ihan itse pannut tuon termin alulle kuvitellessani syyllisyydentunnoissani, että olen pilannut kaikki ystävyyssuhteeni.

Kouluaikoina olin melko yksinäinen. Ala-asteella leikimme aikalailla kaikki yhdessä, koska koulu oli pieni. Minulla oli tuolloin kuitenkin paras ystävä. Yläasteella päädyin muutaman muun itseni lailla "alempiarvoisen" kaveriksi lähinnä olosuhteiden pakosta, mutta emme koskaan tavanneet vapaa-ajalla. Sellaiset kaveruudet eivät tietenkään kestä. Lukiossa minulla oli ensimmäinen ihan oikea ystävä. Sellainen, joka ei ollut kaverini olosuhteiden pakosta, ja ystävyytemme kestikin vuosia lukion jälkeen, vaikka opiskelut veivät meidät varsin kauas toisistamme. Opiskeltuaan itselleen ammatin hän teki töitä, osti tiilitalon ja perusti perheen, mutta minä heiluin kriisistä toiseen, enkä sopeutunut mihinkään. Koska olimme toisillemme tärkeät, ja minä halusin päästä pois pohjoisesta, valitsin uudeksi kotiseudukseni Pirkanmaan suurelta osin hänen vuokseen. Oli mukavaa asua lähekkäin ja nähdä usein. Erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta meillä oli yhteisiä hauskoja juttuja ja pysyimme läheisinä.

Kuitenkin ystävyytemme loppui kuin seinään 2000-luvun alkupuolella. Hän kirjoitti kerran minulle pitkän, kiivassanaisen sähköpostin, josta mieleeni jäi näiksi kaikiksi vuosiksi kummittelemaan syytös, joka meni jotakuinkin näin: "Minä olen selvästi sinulle liian tavallinen ja tylsä. Sinä vaan puhut uusista jännittävistä ystävistäsi etkä enää välitä minusta." Silloin tuo oli mielestäni ihan älytön ja idioottimainen väite. En ymmärtänyt, mistä moinen idea oli hänen päähänsä iskostunut, kun päinvastoin juuri minä olin alkanut tuntea olevani hänelle liian outo kummajainen, jota hän halveksi. Suutuin verisesti. Emme selvittäneet asiaa ja välimme katkesivat kokonaan.

Minulla oli tosiaan tuolloin uusi kaveripiiri. Olin tutustunut transvestiitteihin ja heidän myötään muihinkin transihmisiin sekä näiden puolisoihin. Ne ihmiset olivat silloin minulle valtavan tärkeitä. Yhteyttä pidettiin chatissä ja saatoin istua aamuun asti tietokoneella juttelemassa heidän kanssaan. Kävin heidän tapahtumissaan, opettelin kävelemään korkokengillä ja ompelemaan korsetteja. Opettelin tyttöjuttuja heidän turvallisessa seurassaan. Olin kotona heidän seassaan.

Mutta sekin ystäväpiiri jäi sittemmin taakse. Tuli Sulo ja Sulon suku. Tulivat Oriveden tytöt. Tuli blogi ja sen myötä virtuaaliset blogikaverit. Sitten tulivat käsityöyrittäjät. Sitten tuli Posti ja työkaverit sieltä. Jokainen vaihe syrjäytti edellisen vaiheen ja sen myötä myös ne edellisen vaiheen ihmiset jäivät vähälle huomiolle. Postin aikana - tämän sain oppia vasta jälkeenpäin - myös Sulo jäi aivan liian vähälle huomiolle. Tehän tiedätte, mihin se lopulta johti.

Sitten tuli eroryhmä ja sen mukana aivan mahtava joukko naisia. Tiivistä yhteydenpitoa jatkui, kunnes jokainen löysin uuden puolison tai muuten vain uuden elämän. Mutta heti eroryhmän perään varsinaissuomalaisessa kommuunissa sainkin taas uuden ystäväpiirin; niin tiiviin ja rakkaan, että olin aivan varma sen kestävän loppuelämän. Eipä ole kestänyt, vaan siitäkin porukasta on osa suuttunut kadoksiin. Yllättävän moni on silti yhä jäljellä, mutta heidänkin kanssaan yhteydenpito on todella vaimeaa aiempaan verrattuna. 

Kun pääsin korona-aikaan mielivammaisten etäluovuuskurssille (Tuo on tietenkin oma sanamuotoni. Sillä kurssilla oli ihan joku korrekti nimi.), minä jo tiesin, että vaikka jälleen kerran tunsinkin löytäneeni ikioman porukkani, ei sekään kestäisi. Olin jo oppinut, että elämäni kulkee ihmisklimpistä toiseen, mutta mikään ei ole pysyvää. Kiinnostuisin kuitenkin taas jostain muusta asiasta, joka toisi minulle uusia kavereita. Nykyisin minun klimppini ovat nukkeihmiset. Jäisiköhän siitäkään ryhmästä elämääni ketään, jos mielenkiintoni leikkimiseen loppuisi?

ADHD-asioihin perehtyessäni löysin karua tekstiä siitä, miten me ADHD-tyypit innostumme uusista ihmissuhteista ihan tuhatta ja sataa ja hukutamme uudet tuttavuutemme tai seurustelukumppanimme huomion huumaan. Mutta ajan myötä, ja valitettavasti "normi-ihmisiä" paljon nopeammin me menetämme mielenkiintomme, jolloin nuo ihanaan huomioon tottuneet ystävämme ja kumppanimme tuntevatkin yhtäkkiä olevansa täysin merkityksettömiä. Tämän teorian Sulo tunnisti heti, mutta minulle se tuli totaalisena yllätyksenä. Vaikka minä olin koko liittomme ajan tolkuttoman kiitollinen Sulon olemassaolosta, ja sanoinkin sen ääneen hänelle lähes joka ilta, Sulo ei ollut tuntenut sitä käytännössä. Minulla kun oli aina menossa joku juttu, jolle omistin huomioni. Viimeinen niitti oli se Posti, joka vei koko elämäni. Sulo koki olevansa minulle näkymätön. Aivan samoin kuin se entinen paras ystävänikin oli kokenut.

Se oli karu valaistuminen. Normi-ihmisten silmissähän minä varmaan käytän kavereita kuin nenäliinoja. Tartun innokaana, takerrun vimmalla ja nakkaan sitten menemään. Eikö ole surullista? Samaan aikaan minä kuitenkin saatan ikävöidä niitä vanhoja ystäviä, joihin välit ovat viilenneet tai jopa katkenneet. Ja arvostan suuresti niitä, jotka eivät vaadi minulta mitään, vaan joita voin nähdä vaikka kerran vuodessa tai harvemminkin, ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Eihän minulla ole ajantajua. Vuosi tai kolme vuotta menevät ihan hujauksessa, enkä minä edes ymmärrä, että aikaa on vierähtänyt paljon ilman yhteydenpitoa. Toisaalta taas jos en näe Heilaa vuorokauteen, se tuntuu viikolta ja minä otan nokkiini.

Mutta enhän minä ole yksin vastuussa yhteydenpidosta. Nyt minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne kaikki kadotetut kaverit itse liuenneet vai ovatko he olettaneet minun kyllästyneen heihin.

Minun kanssani seurustelukin on varmasti aivan hirveää. Aluksi olen yksi maailman mahtavimmista ilopillereistä. Saan valtavasti energiaa uudesta ihmisestä, ja olen siitä syystä itseni paras versio. Uusi kumppani saa minulta kekseliäitä lahjoja ja jakamatonta huomiota ja minä omistan kaiken aikani hänelle, hänen kiinnostuksen kohteilleen ja harrastuksilleen. Imen hänen identiteettiään itseeni. Erityisen vahvan hylätyksi tulemisen pelkoni vuoksi minä haluan olla ihanista ihanin. Mutta sitten minä kai väsyn siihen ihanana olemiseen ja epävarmuuteni saa vallan. Se tuhoaa minusta kaiken suloisuuden. Minusta tuleekin mustasukkainen, takertuva ja vaativa. 

Jos se toinen ihminen kuitenkin on niin huippu tyyppi, että hän kestää tämän vastenmielisen vaiheen ja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen tärkeä ja rakas, minä alankin luottaa siihen, ettei hän ole katoamassa minulta. Luottamuksen johdosta minulla on turvallinen olo olla oma höyrypäinen itseni ja sinkoilla miten sinkoilen. Ajatuksiini mahtuu taas muutakin kuin tämä ihminen. Mutta juuri silloin, kun minä luotan hänen pysyvyyteensä, hän kokeekin muuttuneensa minulle tarpeettomaksi. 

Toisaalta kyllä liian tiiviiksi muuttuvat ystävyysuhteet ovatkin minulle kauhistus. Kun en enää pystykään jakamaan loputonta huomiotani sellaiseen ihmiseen, joka sitä kovasti kaipaa, minä muutun helposti vittupääksi. Olen ilkeä ja kylmäkiskoinen, kun tunnen, että minuun takerrutaan liiaksi. Juuri siksi minä tykkään tästä instagramien ja blogien tarjoamasta somekaveruudesta. Minä voin jakaa omaan tapaani ihan mitä tahansa, ja muut voivat siitä ottaa vastaan sen, mitä katsovat sopivaksi. Minä tykkään pinnallisemmista tuttavuuksista. Minua ei haittaa se, ettei minulla ole Imatralla montakaan ihmistä. Tykkään eniten tyypeistä, jotka ovat pysyneet elämässäni vuosia, vuosikymmeniäkin, mutta sopivan etäisyyden päässä sekä henkisesti että fyysisesti eli eivät vaadi minulta yhtään mitään.

Aloitin instapaussin viikko sitten. Aika monta kertaa on tullut tilanne, jossa ajattelen, että tämän minä postaisin instaan. Tai tätä kysyisin instassa muilta. Mutta koska instaa ei ole ollut, olen joutunut tyytymään siihen, että mietin ja huomaan asioita vain yksinäni. Se on vähän tylsää, rehellisesti sanoen.

Sitten naapuri alkoi kysellä, että milloinkas niitä ensi vuoden kalentereita saa tilata. No hups. Esteponan jälkeenhän minä ajattelin vain minimessuja ja graafisia töitä. Minimessujen jälkeen olen ajatellut leikkimistä. Olen ihan kokonaan unohtanut kalenterit, jotka ovat olleet keskellä lattiaa sievässä pinossa. Siis kaiken aikaa minun jaloissani ja silmissäni, enkä minä silti ole huomannut niitä! Nehän todellakin piti valokuvata ja laittaa verkkokauppaan. Sitten piti kiivaasti markkinoida. 

No, vielä ehtii, minä arvelin. Mutta on todella pimeää, enkä saanut kelvollista kuvamateriaalia kauppaan. Ei haittaa, tällä mennään. Sitten tajusin, että olen poistanut instatilini - sen yksityisen, jossa on seuraajia. Minullahan on vain se tylsä ja vaitonainen työtilini, kun aiempina vuosina ainoa allakkamarkkinointikanavani on ollut oma henkilökohtainen instatilini. Hupsankeikkaa.

Tässä osasin vielää löytää positiivisen puolen: mikä mainio tilaisuus testata työtilin tehoa! Postasin sinne kahtena päivänä ilmineerauksen, että allakat ovat nyt verkkokaupassa. Sain kuusi tilausta! Jipii. Jokainen tilaus oli vanhoilta ikiuskollisilta asiakkailtani, ja voi että minun sydäntäni lämmittää sellainen uskollisuus! Mutta kuudella tilauksella ei kateta edes kustannuksia. Päätin kuitenkin jatkaa instataukoani vielä sen verran, että kokeilin laittaa vanhan kunnon uutiskirjeen matkaan. Vasta sen tulokset nähtyäni minä aion pullahtaa takaisin Instagramiin postailemaan joutavia kuulumisiani ja mainostamaan siinä sivussa kalentereitakin.

Uutiskirje oli muinaisina käsityöyrittäjäaikoinani kaikkein tehokkain markkinointikeino, vaikka sitä pidetäänkin helposti vanhanaikaisena. Myös viimekeväisellä yrittäjäkurssilla ohjaajat painottivat uutiskirjeen merkitystä kaikille epäileville tuomaille. Saapa nähdä.

Tuskin tämä viikon paussi Instagramin orjuudesta vielä toi minkäänlaista muutosta mihinkään. Olen nimittäin huomannut, että availen sitä mokomaa sovellusta ihan yhtä tiuhaan kuin aiemminkin: nyt siellä ei vaan ole mitään uutta selattavaa. Lääppään eestaas samoja postauksia, mutten osaa sulkea mokomaa. Jestas.

Taas toimeentulosta

Toiseksi viimeisenä aamuna Esteponan hienossa huoneistossa minä heräsin viideltä siihen ajatukseen, että asumistuki katoaa ja räväytin silmäni auki, enkä todellakaan enää nukkunut. Aloin pyöritellä lukuja päässäni ja tulin siihen tulokseen, että ainoa keino saada rahat riittämään Helmutin ylläpitoon, olisi laittaa omakin kotini vuokralle ja ryhdyttävä kodittomaksi. Jos minulla olisi iso ja lämmitettävä pakettiauto, minä voisinkin tehdä sen. Mutta en minä Helmutissa pysty ikuisesti asumaan ja töitä tekemään. En edes, vaikka ajaisin talveksi Espanjaan asti. Tässä skenaariossa olisi niin hirveästi epävarmuustekijöitä, etten sellaiseen hulluuteen aio heittäytyä. Yksikin sairastuminen tai vuokralaisen irtisanoutuminen keikauttaisi minut alas reunalta.

Odotin kotiinpääsyä sen takia, että pääsisin naputtelemaan taulukkolaskentaohjelmaan lukuja ja vertailemaan eri kauhukuvia keskenään. Voisiko oikeasti olla totta, että ihmisen on taloudellisesti kannattavinta olla koditon?!

Kotona istahdin heti ahdistumaan tietokoneen ääreen. Parempi kohdata karu totuus ennemmin kuin myöhemmin. Olin ollut oikeassa. Kodittomana yrittäjänä minun rahani parhaiten riittäisivät siihen, että saisin pitää Helmutin. Pyöritin läpi ihan kaikki vaihtoehdot kodittomuudesta tässä pysymiseen ja slummiyksiöön vuokralle muuttamiseen, yrityksen lopettamisesta kokoaikayrittäjyyteen. Huomasin jo keväällä yrittäjäkurssilla sen, että jos tienestini yritykseni kautta nousevat yli 650 euroon kuukaudessa, minä joudun ylittämään rajan osa-aikaisen ja kokoaikaisen yrittäjyyden välillä. Eli tienaan joko sen verran, ettei sillä rahalla pysy hengissä, tai sitten joudun tienaamaan aivan helvetisti, jotta selviytyisin YEListä. Välimuotoa ei ole. Raja kulkee siinä kuudessa ja puolessa sadassa. 

Oikea yrittäjyys on poissuljettu. Kokoaikainen hanttihommatyö on poissuljettu. Kokeiltu on. En pysty niihin. Kaikista muista vaihtoehdoista jään kuitenkin niin hirveästi miinukselle, että olisi pakko luopua Helmutista ja elämä olisi siltikin vielä enemmän kituuttelua kuin nyt.

Kyllä minä tiedän, että monikin pyörittelisi silmiään, kun tätä lukisi: "Myy ne asuntosi ja elä niistä saaduilla rahoilla, senkin kermaperse sossurotta!" 

No vittu en. Minä olen kerran jo menettänyt ihan kaiken, mitä olin elämässäni saavuttanut, enkä suostu joutumaan siihen tilanteeseen uudelleen! Enhän minä edes eläisi kuin vuoden niillä rahoilla ja sitten olisin täysin tyhjän päällä. Vaikka tämä koti ei olekaan sydämeni koti, tämä on minun vanhuuteni turva. Ja vaikka vastikkeemme on kallis, se on silti pienempi kuin yksiön vuokra. Toista asuntoa voin pakon edessä yrittää myydä, mutta puoli-ilmaiseksi en siitä luovu.

Yksi epätoivoisen lupaava vaihtoehto laskelmistani kuitenkin löytyi: kaikkein vähiten tekisin miinusta sillä, että pitäisin kaiken nykyisellään, mutta menisin kuntouttavaan työtoimintaan edes kahdeksi päiväksi viikossa. Ilman asumistukea ja pienennetyllä työttömyyskorvauksella olisinkin oikeutettu toimeentulotukeen tarpeen vaatiessa. Jos en käyttäisi rahaa yhtään mihinkään muuhun kuin pakollisiin ja seisottaisin Helmutia osan vuodesta, en joutuisi luopumaan mistään muusta kuin mielenvirkistyksestä. Olettaen siis, että onnistuisin tienaamaan yritystoiminnallani vähintään viitisensataa euroa kuukaudessa. Ja olettaen, että kuntouttavasta saadut yhdeksäneuroset eivät söisi toimeentulotukea ja ettei yläkerran asunnon omistaminen veisi minulta oikeutta siihen. Pysyisin hengissä, vaikken ehkä elossa.

Pitää siis nyt yrittää pitää pää kylmänä ja katsoa, mitä se todellisuus sitten vuodenvaihteessa on, kun pahuudet pääsevät valloilleen. Kelan laskuritkaan eivät suostu laskemaan tammikuun asioita, koska uudet lait eivät ole vielä voimassa. Ei sumeapäisiä äkkiratkaisuja tässä kohtaa!

Toimeentuloa

Viime kevään yrittäjyyskurssilla oli mahtava voima. Se sai minut uskomaan, että tästä tämä lähtee! Että kyllä minä osaan ja pärjään, olen hyvä ja lahjakas! Asiakkaita tulee syksyllä ovista ja ikkunoista, kunhan pusken kurssin aikana markkinointikampanjani läpi! Ja voi pojat, että minä paiskin hommia!

Se voima oli kuitenkin valheellinen. Nyt minä huomaan olevani ihan samassa jamassa kuin aina ennenkin. Ilman porukan ja kouluttajien luomaa hyvää henkeä kaikki näyttää jälleen yhdeltä isolta ongelmakerältä, josta en löydä langanpäätä. Tuttu tilanne. Kaikki on tutulla tavalla epäselvää ja epävarmaa, enkä oikein tiedä, mitä tehdä. Yhtäkään asiakasta ei ole ilmaantunut. Pari "kiitos ei" -vastausta vain.

Olen alkanut harjoitella sisällä nukkumista. Tiedättekö, mikä siinä on vaikeinta? Se ei yllättäen olekaan kuumuus, vaan nukahtaminen. Jostain syystä Helmutissa nukkumaanmeno on helppoa. Pääni on siellä rauhallinen ja tyhjä. Luen kirjaa ja sammahdan. Mutta niin ei käy kotona. Täällä kotosalla minä luen kirjaa ja alan torkahdella. Laitan kirjan pois, sammutan valot ja PAM! Aivoni ovat sillä sekunnilla täynnä ratkaisemattomia ongelmia. Yleensä ne alkavat jostain niinkin idioottimaisesta asiasta kuin tyytymättömyydestä kotini sisustukseen. Siitä etenen pohtimaan yläkerran asunnon tulevaisuutta. Sitten muistan rahatilanteeni ja sen toivottomat tulevaisuudennäkymät. Päädyn siihen, että hallitus voisi ihan yksinkertaisesti vain napata Saksan historiasta toimivan mallin lahdata meidät työkyvyttömät luuserit kertaheitolla pois kärsimästä. Koronan kanssa jo testasivat, miten joukkohysteria toimii ja miten kansa suostuu mihin vain. Tässä vaiheessa ajatukseni ovat vieneet kaiken toivon nukahtamisesta ja alan pyörittää sitä kelaa, miten voisin asua aina autossa vailla omistamisen ja toimeentulon huolta. Tajuan, että kello on yli puolenyön ja joudun turvautumaan Opamoxiin. 

Minun pitäisi yrittää kirjoittaa tai piirtää nämä sisäiset sotkuni paperille, jotta niihin tulisi jotain selkeyttä. Kaikkeen varmaan olisi jokin ratkaisu olemassa, mutta en vain osaa nähdä sitä, koska olen liian syvällä sen kaiken keskellä. Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että haaveilen liian ristiriitaisista asioista. Ei voi yhtä aikaa saada asua mummonmökissä kaukana kaikesta, mutta silti täällä Melukylässä. Ei voi deletoida naapuruston kirkuvia ja melskaavia kakaroita kadulta ja pitää vain asialliset ja hiljaiset naapurit olemassa. Ei voi asua matkailuautossa ja omistaa silti kiinteää talokotia. Ei voi saada rahaa, jos ei tahdo tehdä töitä. Ei voi seurustella ja olla sinkku yhtä aikaa. Ei voi sekä pitää kanoja tai marsuja ja sinkoilla maailmalla Helmutin kanssa.

Olin kesän reissun aikana ihan autuaasti unohtanut senkin, että asumistukeni lakkaa vuodenvaihteessa. Se tärähti päähäni tässä yhtenä päivänä ja aiheutti pakokauhun. Minunhan pitää järjestää toimeentuloni ennen sitä. En kuitenkaan osaa ajatella asiaa kovin rakentavasti, koska en tiedä, saisinko toimeentulotukea. Luultavasti saisin ainakin silloin tällöin, mutta tuskin jatkuvasti, koska omistan ylimääräisen asunnon eli olen siis teoriassa hullumaisen varakas. En voi laskea toimeentulotuen varaan muutenkaan, koska pelkillä tuilla eläminen ei mahdollista Helmutin pitämistä. Työtä on pakko olla.

Siitä päästään siihen ongelmaan, että minun työmääräni ja sen myötä tuloni heiluu juuri hankalalla rajalla. Olen pärjännyt siedettävästi työmarkkinatuen ja asumistuen sekä yritystulon yhdistelmällä. Yritystuloni on pysynyt YEL-rajan alapuolella ja työvoimatoimisto on yhä luokitellut minut osa-aikaiseksi yrittäjäksi. Se on ollut minulle todella hyvä yhdistelmä. Pystyisin kyllä tekemään töitä vähän enemmänkin, mutta en ole osannut hankkia uusia asiakkaita.

Mutta nyt, kun työttömyyskorvaus pieneni, asumistuki pieneni ja loppuu pian kokonaan, minun olisi ansaittava yrittämällä ihan reippaasti enemmän pysyäkseni hengissä. Siitä seuraa se, että joutuisin tienaamaan enemmän kuin YEL-rajan. Ja kun se raja ylittyy, en voi olla enää osa-aikainen yrittäjä, koska joka helvetin kuukausi pitää pystyä maksamaan yli 300 euroa yrittäjäeläkettä. Menettäisin myös oikeuteni työttömyyskorvaukseen. Olisi pakko pystyä tekemään töitä ihan kuin normaali ihminen. Miten? Mistä niitä maksavia asiakkaita taiotaan? Mistä taiotaan sellainen energia, jolla tekisin töitä päivittäin, enkä silti taas tuhoaisi ihmissuhteitani ja laiminlöisi kotiani ja terveyttäni?

Olen yrittänyt uskaltaa miettiä yrityksen lopettamista. Se vaatii surutyötä vielä enemmän kuin mitä taloyhtiön hallitustyöstä luopuminen vaati. Ilman yritystä voisin kuitenkin jatkaa vanhojen asiakkaideni palvelemista laskuttamalla jonkun laskutuspalvelun kautta. Se vaan ei poista YEL-ongelmaa. Nykyisin nämä Ukot ja muut vastaavat palvelut eivät enää toimi osuuskuntaperiaatteella kuten silloin, kun ne aikoinaan syntyivät. Jos jossain lymyilisi vielä osuuskunta, joka toimisi ihan oikeana osuuskuntana eli maksaisi kaikki työnantajan lakisääteiset maksut ja minä voisin olla vain palkollinen, niin se ratkaisisi minun ongelmani. Olin sellaisen jäsen viisitoista vuotta sitten, ennenkuin päätin alkaa oikeaksi yrittäjäksi. Nyt sekin osuuskunta näyttää jo lopettaneen toimintansa.

Koulu taputeltu

Mikä helpotuksen tunne minut valtasikaan eilen iltapäivällä, kun tajusin, että olin saanut suoritettua viisi viikkoa työssäoppimista ja todellakin tehnyt kaiken sen, minkä olin suunnitellutkin ja vähän ylimääräistäkin. Tällä kurssilla työssäoppiminen onneksi tarkoitti oman yritystoiminnan edistämistä, ja niinpä jokainen teki omaa projektiaan. Minun piti saada aikaiseksi nettisivut ja esite ja tyrkyttää itseäni sähköpostitse kunnille ja yhdistyksille. Otin rinnakkaistehtäväkseni myös ensi vuoden kalenterin kuvien piirtämisen, josta viime postauksessa mainitsinkin.

Tuo tyrkytyskampanja oli minulle todella vaikea. Vielä viisi viikkoa sitten ajatuskin ahdisti ja oksetti. Pääni meni ihan jumiin siitä, että minun pitäisi kehdata tarjota palveluksiani yhtään mihinkään suuntaan. Esitettä ja nettisivuja vääntäessäni minä sitten pikkuhiljaa aloin sopeutua ajatukseen, että työssäoppimisen viimeisenä päivänä minä todellakin sinkoan ne sähköpostit esitteineen matkaan.

En ole järin hyvä suunnittelemaan pitäviä aikatauluja etukäteen, joten olin aika hemmetin ylpeä itsestäni eilen tajutessani, että minä todellakin sain tehtyä ihan kaikki hommat. Viimeisen viikon jouduin tekemään täyttä päivää, mutta jaksoin, kun ajattelin juhannuksen jälkeen koittavaa vapautta. Plink plonk minä vaan lähettelin sähköpostia osoitteisiin, joita olin kaivellut netistä ja se homma oli sillä selvä. Keitin kaakaota, nostin jalat puutarhapöydälle ja tunsin suurta onnistumisen ja selviytymisen iloa.

Toivoin, että edes yksi tavoittamistani tahoista jossain vaiheessa syksyllä ottaisi yhteyttä ja pyytäisi tarjousta jostakin graafisesta työstä. Sitä en osannut odottaa ollenkaan, että niihin sähköposteihin tulisikin vastauksia. Eihän mainospostiin vastata? Mutta muutamatpa vastasivat: ”Ei kiitos, meillä ei ole tarvetta. Ei kiitos, me käytämme sitä ja sitä mainostoimistoa...”

Arvaatteko, miten minun aivoni reagoivat? No tietenkin häpeämällä. Mitä olinkaan kuvitellut itsestäni? Että minä muka kelpaisin johonkin? Hirveä nöyryytyksen tunne valtasi minut ja koko esite tuntui naurettavalta ja lapselliselta. Väsymys ja torjutuksi tuleminen ovat minun aivoilleni ihan tappava yhdistelmä.

Tänään osaan suhtautua noihin ystävällisiin viesteihin jo vähän vähemmän dramaattisesti, mutta silti tajuan, että koko tyrkytyskampanja saattoi olla vettä hanhen selkään. On täysin mahdollista, ja jopa todennäköistä, ettei minulla ole ensi syksynä töitä yhtään sen enempää kuin tähänkään asti.

Nyt kurssista on jäljellä kolme päivää ja päättäjäiset. Maanantaina ja tiistaina meillä on ryhmätyö, jota kouluttaja nimittää ”hackathoniksi” ja se panee minut ihan tuskaiseksi. Edellinen häkätön nimittäin oli niin kuormittava, että olin ihan itkuloppu niiden päivien jälkeen. Päätin, etten altista itseäni moiselle tällä kertaa, kun huomasin jännittäväni sitä jo kaksi viikkoa etukäteen. Aion siis lintsata alkuviikon. Olen oppinut laskemaan kiinni perfektionismista silloin, kun se aiheuttaa minulle kärsimystä, ja olemaan moraaliton lusmu. Toki sen verran kunnollinen lusmu minä olen, että ilmoitin etukäteen lintsaavani.

Suunnitelmallisuudesta

Tässä kouluttautumiseni ensimmäisen kuukauden aikana olen huomannut, miten komeasti minulla on motivaatio kohdillaan Zoom-aamuina. Asettaudun ilolla koneen ääreen ja osallistun aktiivisesti päivän kulkuun. Mutta annas olla, kun on itseopiskelupäivä, niin ei yhtään innosta nousta sängystä ja ruveta hommiin. Onneksi meidän kotitehtävämme ovat pakollisia ja palautettavia, niin ne tulevat kyllä lopulta minultakin tehtyä. 

Olen ihan surkea itsekurin suhteen, jos ei ole jotain kunnollista syytä saada valmista. Liikkumisessa minun on kaikkein vaikeinta kurittaa itseäni. Minä ihan tosissani tarvitsisin personal trainerin, joka vahtisi, että hommat tulevat tehtyä ja antaisi kehuvaa palautetta. Minun viimetalvinen kuntosaliurani tyssäsi kesätaukoon, enkä saanutkaan sitä mitenkään syksyllä uudelleen käyntiin. Uutuudenviehätys oli poissa ja saavutetut tulokset menetettyjä. Olen yrittänyt pakottaa itseni salille, mutta se ei enää tuota minkäänlaista onnistumisen iloa ja niinpä jään helposti kotiin sohvalle makaamaan. Enpä olisi vielä ennen eroa uskonut, että minusta vielä sukeutuisi sohvanpohjan vakioasukki. Minusta, joka ei osannut olla hetkeäkään paikallaan, vaan aina oli tuhat rautaa tulessa.

Tänä aamuna oli 15 senttiä uutta lunta maassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt hoitamassa sen pois heti aamusta, kun se vielä oli kevyttä. Mutta minä viivyttelin iltapäivään asti ja vapisin sitten lumikolan jatkeena painavaksi kastunutta lunta työnnellen. Sohvalla minusta on tullut fyysisesti hirvittävän heikko. Ja kun en saa iloa mistään liikunnasta, on asetelma aika hanurista. Tätä elämää on kuitenkin jäljellä helpostikin yli 30 vuotta, ja sen takia olisi pakko jaksaa innostua pitämään kropasta huolta.

Aivan lukemattomia kertoja olen tehnyt itselleni liikuntasuunnitelmia, päivärytmisuunnitelmia ja työaikasuunnitelmia, mutten minä niistä koskaan onnistu paria viikkoa kauempaa pitämään kiinni. Kun sitten lipsun suunnitelmieni noudattamisesta, kaikki menee mössöksi. 

Meillä oli yhtenä kotitehtävänä laatia markkinoinnin vuosikello. Sumeilin sen kanssa aika pitkään, ennen kuin sain siitä otteen. Ajatelkaa, että olin täyspäiväinen yrittäjä 8 vuotta, enkä koskaan suunnitellut yhtään mitään etukäteen. Myyntitapahtumat olivat toki tiedossa, mutta niihin valmistautuminen oli aina sellaista herran haltuun -touhua. Mutulla minä käsityöyrittäjätaipaleeni läpi kävin, enkä suunnitellen.

Sen takia olikin aivan hassu tunne, kun sain vuosikelloni valmiiksi ja tajusin, että sitä noudattamalla minulle ei tulisi yllättäviä kiireitä ja ylimääräistä stressiä. Tämä tilanteeni on nyt oikeasti aika hirvittävän stressaava jo muutenkin epävarmuuden takia.

Minun viime vuoteni sujui hyvin. Sain vielä täyden työmarkkinatuen ja asumistuen, ja sen lisäksi onnistuin tienaamaan yritystoiminnallani keskimäärin yli 500 euroa kuukaudessa. Olin puoli vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa, jonka ansiosta sain korotettua työttömyyskorvausta ja vielä yhdeksäneuroisiakin parilta päivältä viikossa. Nyt kun hallitus haluaa polkea köyhät ja heikot lattianrakoon, olen epätoivoinen. Asumistuestani vietiin jo satanen. Seuraavaksi odottelen päätöstä työmarkkinatuen suuruudesta, koska minun yritystuloikseni katsotaan viimevuotiset tulot. Ymmärtääkseni työttömyyskorvauksesta siis tulee lähtemään pois noin 270 euroa nyt, kun 300 euron suojaosaa ei enää ole. Eli tullakseni toimeen minun olisi pystyttävä tienaamaan yrittämisellä 370 euroa enemmän kuukaudessa kuin viime vuonna. Ja ensi vuoden alussa menetän asumistuestani loputkin.

On siis pakko saada asiakkaita. Minun on ihan pakko alkaa oikeasti elättämään itseni tällä työlläni, sillä ei minusta palkkatyöläiseksi ole. Sen opin kuntouttavassa työtoiminnassa, että kivakin työpaikka tuhoaa minun muun elämäni. Niinhän kävi Postissakin taannoin. Graafisten hommien tekeminen oman kodin rauhassa on minulle se ainoa toimiva tapa tehdä työtä. 

Jos tämä ei nyt onnistu, joutunen lopettamaan yrityksen ja hakemaan toimeentulotukea. Se ei tule riittämään minun kuluihini, vaan siinä vaiheessa kai on sitten luovuttava Helmutista. Jos menetän Helmutin, menetän sen ainoan asian, jota odottamalla jaksan talvet nyt, kun ulkomaanmatkailuun ei enää ole mitään mahdollisuutta. 

Olisiko tässä nyt tarpeeksi syytä pysyä suunnitelmassa ja noudattaa vuosikellon määräyksiä orjallisesti? Työssäoppimisjakso kestää kuukauden ja se käytetään oman yritystoiminnan edistämiseen eli minä saan sen aikana hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkea sitä, mistä ei voi asiakkaita laskuttaa, mutta joka on kuitenkin tehtävä. Olen saanut niitä hommia jo hyvin alkuun itseopiskelupäivinä ja viikonloppuina, kun olen laittanut verkkokauppani taas toimimaan ja kokeillut, millaiset kotisivut pystyn rakentamaan ilmaisilla pohjilla. Minua ärsyttää se, että taitoni nettisivujen rakentamisessa ovat jääneet ajastaan jälkeen niin paljon, että minun on turvauduttava blogipohjiin, joissa on valmiina mobiiliversio. Ensin kokeilin Wordpressiä ja nyt Bloggeria. Katson, rupeaako kumpikaan näkymään Googlessa, ennen kuin teen valinnan, kumpaan jään.

Olen siis todellakin istunut tietokoneella kokonaisen kuukauden putkeen ja se tuntuu kropassa. Säryt ja kankeus ovat taas osa todellisuuttani. Tavoitteenani on saada juhannukseen mennessä hommat tosi hyvälle mallille, jotta voin pitää kesällä puolentoista kuukauden loman. Pakkaan suppilaudan mukaani ja ajan Helmutilla ympäriinsä. Leikin ja piirrän ja lepään. Toista viime kesän kaltaista masennus- ja stressikesää en suostu kokemaan.

Etäopiskelutuolista tuotettua

Jos ihmisen pitää kyetä istumaan tietokoneella kolmen kuukauden ajan joka arkipäivä kuusi tuntia, niin hän tarvitsee mukavan istuimen. Luin artikkelin perheestä, jolla ei ollut tuoleja lainkaan, vaan he istuivat lattialla, jos istuivat. Sellainen tekee hyvää keholle. Jotenkin tuo ideologia sitten minun päässäni muuntui sellaiseen muotoon, että sahasin palasiksi yhden vanhan pöydän ja kaksi vanhaa tuolia, viiltelin yhden taittopatjan ja purin yhden päiväpeiton. Syntyi aivan törkeän ruma istuin! Mutta se ajaa asiansa mitä mainioimmin, koska siinä on hyvin luontevaa vaihtaa asentoa koko ajan, ja se on kaikissa asennoissa mukava. 

Tässä tuolissa minä nyt olen vääntelehtinyt ihan menestyksekkäästi pari viikkoa kuunnellen Zoomissa puhuvaa päätä. Kuunteleminen on minulle kaikkein työläin tapa yrittää oppia. Olen visuaalinen ja kinesteettinen oppija ja minulla palaa käämit, jos joudun vain kuuntelemaan. Varsinkin silloin minulla menee hermot ihan täysin, jos kuultava ei kiinnosta pätkääkään tai jos se on joutavaa jaarittelua tai tyhjänpuhumista. Onneksi nyt tässä koulutuksessa ei ole noita ongelmia, vaan asia on mielenkiintoista ja jopa innostavaa.

Silti minulla on vaikeuksia istua kuuntelemassa. Olen kokeillut erilaisia oheistoimintoja, koska tiedän nyt, että ADHD-aivot pystyvät keskittymään paremmin silloin, kun ne saavat jotain fyysistä apua. Tälle on joku virallinen hieno selityskin, mutta sitähän minä en muista. Joka tapauksessa olen nyt ihan testaamalla todennut, että hyvin monotoninen puuhailu toimii täydellisenä apuna. Yksinkertainen neulominen, nukkekodin maton kutominen tai lenkkeily pitävät huomioni siinä, mitä kuulen. Niinhän se on ollut äänikirjojenkin kanssa! Sen sijaan monipuolisempi touhuaminen kuten kotitöiden tekeminen, verkkokaupan rakentelu tai piirtäminen helpottavat kyllä päivän etenemistä, mutta eivät yhtään auta kuulemisessa. Päinvastoin ne vievät ajatukseni aivan muualle, enkä tiedä yhtään, mistä on puhuttu. 

On tämä nykytekniikan mahdollistama etäopiskelu kyllä ihana asia. Voi vaikka laittaa luennon kännykästä korvanappeihin ja lähteä pihalle aurinkokävelylle. Ei tarvitse illalla jo alkaa miettiä sitä, että aamulla olisi selviydyttävä tiettyyn kellonaikaan liikkelle. Eikä pidä pystyä pukeutumaan asiallisesti ja hallitsemaan naamaansa. Vaikka tykkäsin olla kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, niin olihan se raskasta kaikkien oheishankaluuksien takia. Kylmät hallit, vääränlainen tietokone, eväiden miettiminen, kakalla käyminen, pukeutuminen, kenkien pitäminen sisätiloissa, sateella kotoa ulostautuminen, ihmisten huomioon ottaminen ja asiallinen käyttäytyminen - kaikki sellaiset ovat minulle ihan naurettavan ongelmallisia asioita. Puhumattakaan siitä, miten se oma elämä katosi kokonaan, kun kaikki voimat menivät "töissä" selviytymiseen.

Tämä koulutus on nimeltään "Luovuus liiketoiminnaksi", ja eihän siinä varsinaisesti minulle mitään uutta ole. Silti se on nostattanut minussa innostuksen, jota en ole viimeisten vuosien aikana saanut itsestäni millään kaivettua esiin. Tosin minun innostukseni on taas sellaista, että jee, kiva kun saa laittaa verkkokaupan ja jipii, voi tehdä esitteen ja hurraa, saa tehdä töitä kotona. No, sitten kun otetaan ne numerot mukaan hommaan, joudun tajuamaan, että niitä ihan oikeita töitäkin olisi tehtävä. On ihanaa, kun on verkkokauppa, mutta mitä siellä myisi? Ja on ihanaa kutsua itseään yrittäjäksi, mutta mistä se raha tulee? On ihanaa saada tehdä taittohommia, mutta miten toimeksiantajia löydetään? On ihanaa tehdä itselle flyereita ja käyntikortteja, mutta missä ihmeessä niitä jakelisin?

Kaikkea tällaista pyörii päässäni, mutta olen kuitenkin tänään saanut vanhan verkkokauppani elvytettyä! Tässä vaiheessa olen pikkuisen ahdistunut siitä, miten sovitan bloggaamisen, verkkokaupan ja graafiset työt yhteen niin, että ne kuitenkaan eivät olisi yhtä. Kun tein riepuja, tämä oli ihan toimiva kombo: panin likoon koko persoonani ja elämäni tämän blogipäiväkirjan kautta ja tämä toimi myös markkinointikanavana. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei vakavasti otettava graafinen suunnittelija voi tehdä niin. Pitäisikö taas sulkea blogi? En halua. Pitäisikö aloittaa kokonaan uusi blogi tyystin nimettömänä? En halua. Pitäisikö luottaa siihen, ettei tämä avoin tilittämiseni täällä ole ammatillinen itsemurha? En uskalla. Pitäisikö valjastaa blogi taas mainoskanavaksi? En todellakaan halua.

Ehkä nämä kaikki tässä ajan mittaan selkiytyvät.

Työttömänä Imatralla

Kun tämä kirjoittelu on taas maistunut, niin innostuin myös vastaamaan paikallislehden kyselyyn siitä, millaista on olla työtön Imatralla. Siitä sitten päädyin lehteen asti. Se juttu on luettavissa vain tilaajille, ja kuten yksi kaveri vitsailikin, olen liian köyhä jopa lukemaan itsestäni. Sain kuitenkin kuvakaappaukset jutusta, ja koska toimittaja ei ole muuttanut kai mitään minun sähköpostistani, julkaisen tuon sähköpostini tähän. Viime päivistä viisastuneena yritän välttää näkemästä artikkelin kommentteja. Otsikko jo oli sillä lailla muotoiltu, että se puistatti minua. Työttömien lynkkaus netissä on ollut karmeaa viime aikoina, jopa Ylen uutisjuttujen kommenttikentissä.

- - - - - - - - - - 

Heippa!

Olen 49-vuotias yksineläjä. Olen ollut aikuisikäni aikana työtön pitkiä aikoja. Työelämään sopeutuminen on ollut minulle aina todella vaikeaa, ja palan loppuun erittäin helposti yleisellä mittapuulla. Tämä selittynee sillä, että minulla on diagnosoitu ADHD. Pidän itseäni osatyökykyisenä, vaikkei siitä mitään virallista todistusta voikaan saada.

Olen koko aikuiselämäni ajan yrittänyt löytää itselleni sopivaa tapaa elää. Olen ollut kokoaikatyössä sekä koulutustani vastaavalla alalla että ”hanttihommissa”. Olen ollut yrittäjä, olen opiskellut ja tehnyt osa-aikatyötä. Olen käynyt kuntouttavassa työtoiminnassa ja ollut täysin työttömänä. Näistä kaikista vaihtoehdoista henkisesti helpointa minulle on ollut olla kokonaan työtön. Vaikeinta on ollut kokopäivätyössä ja yrittäjänä, vaikka noina aikoina tulin tietenkin parhaiten toimeen taloudellisesti.

Tällä hetkellä olen osa-aikainen yrittäjä, mutta varsin pienten yritystulojeni takia olen oikeutettu täyteen työttömyyskorvaukseen ja asumistukeen. Jos tällä lailla olisi mahdollista jatkaa, valitsisin juuri tämän yhdistelmän. Olen rahallisesti todella ahtaalla, mutta mielenterveyteni pysyisi tällä kombinaatiolla parhaiten kunnossa. Minun ei ole tarvinnut turvautua toimeentulotukeen kuin poikkeustilanteissa. Olen esimerkiksi saanut Kelan kustantamat monitehosilmälasit.

Kokemusta työttömän elämästä minulla on Imatran lisäksi Pirkanmaalta ja Varsinaissuomesta. Muilla paikkakunnilla kohtelu on ollut jopa nöyryyttävää, mutta Imatralla olen tavannut kaikkein upeimmat työntekijät, kun olen asioinut meitä syrjäytyneitä hoitavissa palveluissa. Imatran Aikuisten keskuksessa minulle on tullut tutuksi jokainen kerros. TYP:n eli ”työllistymistä edistävän monialaisen yhteispalvelun” asiakkuus on ollut minulle todella positiivinen kokemus. Siellä oikeasti otetaan ihminen vastaan kokonaisuutena, jota kuunnellaan ja jonka haasteisiin oikeasti paneudutaan.

Mielestäni myös mielenterveyspalveluihin on täällä helppo päästä ja niistä saa hyvin apua. Olen todella kiitollinen siitä, että mielenterveyden hoito on ilmaista palvelua toisin kuin fyysisten sairauksien hoito, joihin minulla ei aina ole edes varaa. Joudun miettimään tarkasti, voinko mennä hammaslääkäriin, fysioterapeutille tai lääkäriin. Jos vain on mahdollista selviytyä ilman terveyskeskusreissua, jätän menemättä, koska käyntimaksut ovat aivan liian korkeat. Joudun myös punnitsemaan, mitä lääkkeitäni pystyn milloinkin ostamaan eli kuinka siedettävää on kärsimykseni taso ilman mitäkin lääkettä. Esimerkiksi ADHD-lääkkeisiin minulla ei aina ole varaa, mutta vaihdevuosien hormonikorvaushoitoon revin rahat vaikka ruokakassasta.

Joudun karsimaan oikeastaan kaikesta. En käytä lainkaan alkoholia enkä tupakoi, ja silti rahani eivät riitä siihen, mikä jossain määriteltiin ”ihmisarvoiseksi elämäksi”. En kuluta rahaa juuri muuhun kuin ruokaan ja välttämättömyyksiin. En osta eineksiä, vaan teen edullista kotiruokaa. Söisin mielelläni terveellisemmin ja monipuolisemmin kuin mihin minulla nyt on varaa. Inhoan kaupassa käyntiä, koska kaikkien ihanien ruokien ja tavaroiden näkeminen aiheuttaa haluja ja tarpeita. Tykkään käydä Lidlissä, jossa pienen valikoiman ansiosta on helppoa tehdä vakituiset ostokset ilman ylimääräisiä houkutuksia. Joskus olen käynyt ruokakassijakelussa, kun on ollut todella tiukka tilanne. 

Vaatteeni teen itse kierrätyskankaista ja käytän ne loppuun asti. Ostan ainoastaan sukkahousuja ja alusvaatteita siinä vaiheessa, kun ne alkavat olla reikiä täynnä. Kengät ovat suurin ongelma, koska niitä en pysty itse valmistamaan. Leikkaan ja värjään itse tukkani, ja kauneudenhoitotuotteita en käytä lainkaan. Kun elämä mahtuu kotinurkkiin, ei onneksi tarvitse näyttää edustavalta tai tuoksua kukkasilta. Huonekaluja, rakennus- ja askartelutarvikkeita ja kodin käyttöesineitä löydän käytettyinä Torista tai ilmaiseksi Facebookin roskalava-ryhmästä.

Harrastukseni ovat kotikeskeisiä. Piirrän, luen, katselen leffoja, askartelen ja teen käsitöitä. Mutta Imatra tarjoaa myös ihanasti mahdollisuuksia harrastaa ilmaiseksi liikuntaa ja kulttuuria! Pitkäaikaistyöttömänä saan sarjalipun uimahalliin. Kaiku-kortilla saan käydä katsomassa näytelmiä teatterissa. Virta-opisto tarjoaa tällä lukukaudella työttömille osallistumisen yhdelle kurssille. Tietääkseni työttömille on tarjolla myös yhteisiä liikuntaryhmiä. Ja sitten on vielä sekä kirjasto kaikkine palveluineen että taidemuseo, joihin toki pääsevät ilmaiseksi kaikki muutkin kuin työttömät. Kaikki tämä on minulle onnelliseksi tekevää luksusta!

Olen köyhästä perheestä, joten rahan pihtaileminen on minulle tuttua. Nykyisin se on kuitenkin käynyt aiempaa raskaammaksi, kun kaikki on kallistunut – erityisesti asumiskustannukset ja kulkeminen. Maakaasun hinnan vuoksi yhtiövastikkeeni on tolkuton. Eniten suren sitä, etten pysty matkailemaan. Pitkä, pimeä talvikausi on minulle todella vaikea ja muutenkin rakastaisin reissaamista. Kun minulla on rahaa, ostan sarjalippuja BioVuokseen. Näin varmistan sen, että huonoinakin kuukausina pääsen aina leffaan todellisuuspakoilemaan arkea.

Tiedän olevani pitkäaikaistyöttömien hyväosaisinta ”kastia”. Onnekseni minulla ei ole huollettavia, eikä vakavia fyysisiä sairauksia. Minulla ei ole velkoja. Asun omistusasunnossa, jossa on oma pihapläntti. Asuinalueeni on mielestäni Imatran viihtyisin ja Saimaan rannat ja kivat metsäpolut ovat aivan vieressä. Itselleni asuinympäristöllä on valtava merkitys henkiseen hyvinvointiin. Olen vielä toistaiseksi pystynyt pitämään autonikin, jonka ansiosta pääsen retkeilemään kesäisin omia nurkkia kauemmas.

Olen kauhuissani huhtikuussa voimaantulevista sosiaalitukien leikkauksista. Pelko niiden epäselvistä vaikutuksista elämääni on painanut jo niin pitkään, että jatkuva stressitila on verottanut nukkumistani ja jaksamistani.  Työttömyyskorvauksestani tulee tipahtamaan iso siivu ja samoin asumistuestani. Jälkimmäisen tulen menettämään kokonaan vuodenvaihteessa. Olen todennäköisesti viimeistään silloin pakotettu lopettamaan yritykseni ja hakeutumaan toimeentulotuen asiakkaaksi selviytyäkseni edes välttämättömistä laskuistani. En ymmärrä, miten tämä voi olla maan etu.

- - - - - - - - - - 

Kirjoitin tuon sähköpostini sillä lailla huolettomasti, etten punninnut sanomisiani. Niinpä siitä jäikin kauhu, miten ilmaiset teatterissakäynnit ja uimahalliin pääsyt mahtavat aiheuttaa kateutta työssäkäyvissä, jotka tämän kaiken lystinpidon kustantavat. Toisaalta minusta on kiva antaa julkisesti kaupungille kiitosta asiasta, koska jokainen pienikin virkistysmahdollisuus auttaa köyhien jaksamisessa.

Näytän tuossa varmaan helposti tuilla kikkailijalta, koska artikkelin aiheena oli, millaista on olla työtön Imatralla, eikä kertoa niistä syistä, miksi olen työtön. Erillisen artikkelin voisikin hyvin kirjoittaa vaikkapa siitä, miten ADHD-tyypeillä usein on elämänmittaisia vaikeuksia sopeutua työelämään ja sen vaatimuksiin ja miten kalliiksi meidän burnoutimme, masennuksemme ja sairaslomamme yhteiskunnalle tulevat, kun meiltä odotetaan sellaista, mihin emme pysty.

Kun toimittaja tuli ottamaan minusta kuvia, minulla oli jalassani rikkinäiset sukkahousut, jotka hauskasti näkyvät pääkuvassa. En halunnut pukea sinä päivänä ainoita ehjiäni, koska ne piti säästää puhtaina Helsingin-reissua varten. Tosin matkalla Helsinkiin viime lauantaina totesin, etteivät ne ehjät sukkikset sittenkään olleet ehjät. Kävin siis hienoakin hienommassa Aleksanterin Teatterissa puhkikulunein polvin. Sinne ei Imatran kaupunki sentään lippuja työttömille järjestä, vaan sain kutsuvierasliput tuttavalta, joka oli mukana Frendit-musikaalissa.

Olisin voinut kertoa lehdelle kaikista hauskoista tavoistani säästää. Meillähän on maakaasulämmityksen takia ihan törkeän kalliin vastikkeen lisäksi myös erinomaisen kallis kuuma vesi. Olen kääntänyt lavuaarien kuumavesipuolen kokonaan sulki, jotten vahingossa käyttäisi kuumaa vettä. Tiskaan sinkkutiskausta tai kuskaan tiskini Heilan tiskikoneeseen. Omassa suihkussa minun ei tarvitse käydä, koska minulla on se uimahallikortti, ja taloyhtiön saunaan pääsen halutessani kertamaksulla. Kesäisin minulla on rännin alla vesisaavi, josta kannan sisään vettä vessan huuhtelua varten. Säästö se on pienikin säästö! Enkä ole edes ainoa, joka tässä taloyhtiössä säästää vettä neuroottisesti.

Viime talvena, kun maakaasun hinta huiteli taivaissa, me pienensimme lämmityksen tosi alas. Tänä talvena olemme pitäneet huonelämmön 21 asteessa, kun kaasun hinta on ollut kohtuullisempi, vaikkakin yhä korkea. Vastikkeeni on lähes tuplaantunut siitä, mitä se oli kolme vuotta sitten. Silloin taloyhtiölle jäi rahaa remontteihin ja yllättäviin menoihin, mutta nyt me elämme sillä lailla reunalla, että mihinkään yllätyksiin ei ole varaa.

Kyllä minä olen kauhuissani sosiaalitukien leikkauksista, mutta yritän vain mennä päivä kerrallaan. Nytkin se huojentaa, että minulla on töitä kesken, jotka saan kevään kuluessa laskuttaa ja pärjään ainakin kesän. Eniten pelkään sitä, että joutuisin luopumaan Helmutista. Sen käyttö- ja rakkausarvo on huomattavasti suurempi kuin sen myyntiarvo. Kodistani minua ei varmaankaan pakoteta muuttamaan.

Yritystoiminnan vaikutuksia esimerkiksi toimeentulotukeen en vielä tiedä, joten toivottavasti en joudu sitä lopettamaan. Vaikka tienaan toistaiseksi sillä aika vähän, haluaisin pystyä tienaamaan enemmän ja sitä puolta yritänkin tässä jotenkin ottaa haltuun. Yrittäminen kun on myös identiteettikysymys. 

Välivaiheita

Sain toissailtana panna verkkokauppani kiinni, kun viimeisetkin varastossa olleet rievut lähtivät uusiin koteihinsa. Vaikka tämä onkin nyt väliaikainen tauko, niin verkkokaupattomuus tuntui yhtäkkiä todella ontolta. Hiukan tuli sellainen tunne, kuin minusta olisi puolikas lakannut olemasta. Käsityöyrittäjyys ja verkkokauppiaana oleminen ovat selkeästi identiteettiasioita. Se sai minut pohtimaan sitä, miltä tuntuu sitten, kun ihan oikeasti päätän lopettaa käsitöiden tekemisen ammatikseni.

Vaikka olen käytännössä ollut tämän viimeisen vuoden ihan tavallinen palkkatyöläinen, ja tehnyt oman yrityksen töitä vain todella vähän, sanon silti aina ammatikseni yrittäjä. Ehkä se johtuu siitä, että yrittäjyys on vain minusta itsestäni kiinni: kukaan ei voi viedä sitä minulta pois koskaan. Postityöntekijyys taas on kiinni kaikesta muusta kuin minusta, kun en koskaan voi tietää, kuinka kauan minun annetaan sitä työtä tehdä.

Paitsi juuri nyt tiedän, että jouluun saakka annetaan. Olen nyt 2,5 viikkoa ollut väliaikaisessa pakettipisteessä töissä. Se on ehdottomasti tylsin työ, mitä olen tehnyt lukioaikojen näyttelynvalvojan homman jälkeen. Pakettipisteessä käy minun työvuoroni aikana maksimissaan parikymmentä ihmistä minua virkistämässä, mutta enimmäkseen minä vain istuskelen katsomassa elokuvia iPadiltä tai luen kirjaa. Vaikka työ on tylsää, olen todella iloinen siitä, että saan siellä olla. Milloin minulla olisi viimeksi ollut niin paljon aikaa, että saan lukea kokonaisen kirjan yhdessä illassa? Tässä vaiheessa vuotta postin lajittelussa ja jakamisessa on sellainen härdelli käynnissä, että en usko, että edes jaksaisin tehdä juuri nyt sitä työtä.

Pian joulunpyhien jälkeen minä sitten lennän Fuerteventuralle ja palaan tammikuun loppupuolella. En edes viitsi ajatella nyt, mitä elämässäni tapahtuu sen jälkeen. Verkkokauppa ammottaa tyhjyyttään ja Postissakin on siinä vaiheessa luultavasti työtapojen muutos edennyt siihen pisteeseen, ettei ylimääräisille käsille ole samanlaista tarvetta kuin kuluneena vuonna. Rupeanko taas painamaan rättejä, saanko jatkaa Postissa, vai tuleeko eteen jotain ihan muuta, sen näen sitten.

Minua jännittää tuleva matka sillä lailla hyvällä tavalla. Olin varannut retkeilyauton jo viime keväänä, mutta kyseisellä firmalla olikin vaikeuksia tarjota minulle sitä varaamaani pienintä ja halvinta autoa. Seurasi update updaten perään ja nyt minulle on varattu kahdeksi viikoksi ihan luksusauto sen simppelin halpalaisen hinnalla. En yhtään malta odottaa, millaista matkailuautoilu sitten käytännössä on. Minullahan on varsin korkeat odotukset sen suhteen ja siksi tämä lyhyt kokeilu on tärkeä juttu minulle. Loman jälkeen minä tiedän jo paremmin, jatkanko haaveilua omasta retkeilypakusta.

Kylmä marraskuun sade

Olen ollut viime viikkoina todella väsynyt ja pinnani on ollut kammottavan kireällä. En oikein heti tajunnut, mistä on kyse, kunnes minulle valkeni, että mehän elämme marraskuun puoliväliä. Aika menee jotenkin suihkimalla nykyisin, enkä ehdi käsittää, että on kesä tai syksy tai näköjään sitäkään, että on kaamosmasennuksen aika. Ja kun sen tajusin, huomasinkin, että oikeastaan minähän olen siihen nähden aika hyvässä jamassa, kun normaalisti tähän aikaan vuodesta vain makaan ja itken.

Olen todennut, että oli virhe varata aurinkomatka vasta tammikuulle. Viimevuotinen marraskuu oli huomattavasti järkevämpi ajankohta, sillä valotankkauksen jälkeen minulla ei ollut merkittäviä vaikeuksia jaksaa Postin joulukuuta eli pahinta kiirettä ja pisimpiä työpäiviä ja tehdä vielä sen lisäksi omaa joulumarkkinointiani.

Lesson learned, ja ensi vuonna olen taas rippaisen fiksumpi!

Tämä viimeinen viikko Postissa on ollut minulle ihan hirveä henkisesti, eikä se johdu mistään muusta kuin minusta itsestäni ja mitä ilmeisimmin marraskuusta. Unirytmini on ollut aivan hukassa ja koko päivän jatkuneen väsymyksen jälkeen pääni yhtäkkiä selvenee siinä vaiheessa, kun pitäisi mennä nukkumaan. Yöunet ovat siten jääneet onnettoman vähäisiksi. Koomailen unen ja valveen rajoilla koko päivän ja hetkittäin kaikki voimani menevät vain siihen, että pysyn pystyssä. Jos nauran, alankin itkeä. Jos joku naputtaa minulle, minä räjähdän. Olen muuttunut valittajaksi ja nurisijaksi. Olen siis muuttunut tyypiksi, jollaista en itse voi sietää työkaverina.

Mutta minulle kävi hyvä tuuri, luulisin! Maanantaista alkaen seuraavat neljä viikoa olen asiakaspalvelutehtävissä Postin pakettienluovutuspisteessä. Se on iltatyötä ja uskoisin, että se on minun pelastukseni juuri nyt. Nyt minulla onkin mahdollisuus nukkua niin pitkään, kuin aamulla nukuttaa, vaikka en saisikaan illalla unta. Minä saan nähdä sen ainoan vähäisen valon hetken, kun olenkin päivät vapaalla! Voin käydä kävelyllä ja kuntosalilla keskellä päivää. Koska pimeän laskeuduttua minä en saa muutenkaan enää itsestäni mitään irti, on varmasti ihan paikallaan istuskella yhdessä paikassa ilman kiirettä ja hälinää tekemässä vain yhtä työtehtävää: antamassa asiakkaille paketteja. Olen tekemisissä vain vieraiden ihmisten kanssa lyhyen hetken kerrallaan, joten ei ole edes sitä vaaraa, että äksyilisin kenellekään.

Haittapuolena tässä on vain se, että neljässä viikossa minä ehdin ikävöidä mahtavia työkavereitani monen monituista kertaa.



Kaiken tämän keskellä käsityöyrittäjyys on ollut normaaliakin pahemmin poissa ajatuksistani ja koko markkinatalousyhteiskunta myymisineen ja ostamisineen ja kuluttamisineen ovat aiheuttaneet minussa pelkkää pahoinvointia. Minun pitäisi myydä tiskirättejä ja saada varasto tyhjäksi inventaariota varten, mutta tuntuu todella vaikealta mainostaa, kun itsekin inhoan kaikkialta päälleni vyöryvää mainostulvaa.

Minä keskityn nyt pääasiassa vain siihen, että "nothing lasts forever, even cold November rain".