Koulu taputeltu

Mikä helpotuksen tunne minut valtasikaan eilen iltapäivällä, kun tajusin, että olin saanut suoritettua viisi viikkoa työssäoppimista ja todellakin tehnyt kaiken sen, minkä olin suunnitellutkin ja vähän ylimääräistäkin. Tällä kurssilla työssäoppiminen onneksi tarkoitti oman yritystoiminnan edistämistä, ja niinpä jokainen teki omaa projektiaan. Minun piti saada aikaiseksi nettisivut ja esite ja tyrkyttää itseäni sähköpostitse kunnille ja yhdistyksille. Otin rinnakkaistehtäväkseni myös ensi vuoden kalenterin kuvien piirtämisen, josta viime postauksessa mainitsinkin.

Tuo tyrkytyskampanja oli minulle todella vaikea. Vielä viisi viikkoa sitten ajatuskin ahdisti ja oksetti. Pääni meni ihan jumiin siitä, että minun pitäisi kehdata tarjota palveluksiani yhtään mihinkään suuntaan. Esitettä ja nettisivuja vääntäessäni minä sitten pikkuhiljaa aloin sopeutua ajatukseen, että työssäoppimisen viimeisenä päivänä minä todellakin sinkoan ne sähköpostit esitteineen matkaan.

En ole järin hyvä suunnittelemaan pitäviä aikatauluja etukäteen, joten olin aika hemmetin ylpeä itsestäni eilen tajutessani, että minä todellakin sain tehtyä ihan kaikki hommat. Viimeisen viikon jouduin tekemään täyttä päivää, mutta jaksoin, kun ajattelin juhannuksen jälkeen koittavaa vapautta. Plink plonk minä vaan lähettelin sähköpostia osoitteisiin, joita olin kaivellut netistä ja se homma oli sillä selvä. Keitin kaakaota, nostin jalat puutarhapöydälle ja tunsin suurta onnistumisen ja selviytymisen iloa.

Toivoin, että edes yksi tavoittamistani tahoista jossain vaiheessa syksyllä ottaisi yhteyttä ja pyytäisi tarjousta jostakin graafisesta työstä. Sitä en osannut odottaa ollenkaan, että niihin sähköposteihin tulisikin vastauksia. Eihän mainospostiin vastata? Mutta muutamatpa vastasivat: ”Ei kiitos, meillä ei ole tarvetta. Ei kiitos, me käytämme sitä ja sitä mainostoimistoa...”

Arvaatteko, miten minun aivoni reagoivat? No tietenkin häpeämällä. Mitä olinkaan kuvitellut itsestäni? Että minä muka kelpaisin johonkin? Hirveä nöyryytyksen tunne valtasi minut ja koko esite tuntui naurettavalta ja lapselliselta. Väsymys ja torjutuksi tuleminen ovat minun aivoilleni ihan tappava yhdistelmä.

Tänään osaan suhtautua noihin ystävällisiin viesteihin jo vähän vähemmän dramaattisesti, mutta silti tajuan, että koko tyrkytyskampanja saattoi olla vettä hanhen selkään. On täysin mahdollista, ja jopa todennäköistä, ettei minulla ole ensi syksynä töitä yhtään sen enempää kuin tähänkään asti.

Nyt kurssista on jäljellä kolme päivää ja päättäjäiset. Maanantaina ja tiistaina meillä on ryhmätyö, jota kouluttaja nimittää ”hackathoniksi” ja se panee minut ihan tuskaiseksi. Edellinen häkätön nimittäin oli niin kuormittava, että olin ihan itkuloppu niiden päivien jälkeen. Päätin, etten altista itseäni moiselle tällä kertaa, kun huomasin jännittäväni sitä jo kaksi viikkoa etukäteen. Aion siis lintsata alkuviikon. Olen oppinut laskemaan kiinni perfektionismista silloin, kun se aiheuttaa minulle kärsimystä, ja olemaan moraaliton lusmu. Toki sen verran kunnollinen lusmu minä olen, että ilmoitin etukäteen lintsaavani.

Ihan oikea peli

"Se näyttää ihan oikealta peliltä," sanoi Soja, kun hypistelimme ihastuksissamme juuri painosta saapuneita kansallispukupelejä. Niin se näyttääkin, ja se myös on sitä!

Kerää kansallispuku -lautapeli on ollut yksi koko urani kivoimmista töistä. Soja oli jo vuosia sitten kehitellyt lautapelin kansallispukuteemalla ja askarrellut proton itse. Siitä on kuulemma kovasti tykätty ja sen parissa ovat viihtyneet myös sellaiset ihmiset, joita kansallispuvut eivät voisi vähempää kiinnostaa. Nyt Soja sitten päätti, että on aika ottaa härkää sarvista ja tettää ne "ihan oikeat" pelit.

Minun hommakseni tuli tehdä pelille ulkoasu ja valokuvata yksittäisiä vaatekappaleita pelikortteja varten. On ihanaa tehdä töitä sellaiselle asiakkaalle, joka tykkää tyylistäni ja luottaa näkemykseeni. Sellaisiakin asiakkaita kun on, jotka väen vängällä haluavat itse suunnitella uusiksi tekemiseni. Silloin saattaapi käydä niin, että en enää voi pitää valmista työtä edes omana tekeleenäni, enkä varmasti sitä ala mainostella missään. Nuorena olin kamalan ehdoton siinä, että jos ei kelpaa, niin olkoot ilman. Saatoin käydä jopa väittelemään asiakkaan kanssa, jos pidin omaa ajatustani parempana. Nykyisin olen viisaampi ja hinkkaan logoja ja esitteitä ihan niin kauan, että asiakas on tyytyväinen. Jos lopputulos on omissa silmissäni kaamea, se ei haittaa mitään.

Tätä peliä minun onkin helppo mainostella teille, sillä tykkään ulkoasusta kuin hullu puurosta ja itse pelikin on oikein kiva koko perheelle sopiva ajanviete. Uskoisin, että mitä enemmän on pelaajia, sen hauskemmaksi se käy. Ja ihan vahingossa saattaa siinä sivussa oppia jotain kansallispuvuistakin.

Peliä voi tilata Sojan kaupasta, ja niitä aletaan postitella heti, kun nopat saapuvat Kiinasta!


PS: Käsityökortteli on juuri nyt Toivolan Vanhalla Pihalla Jyväskylässä. Huomenna sunnuntaina vielä kerkiätte hyvin siellä poiketa, jos satutte olemaan huudeilla. Minä valmistaudun täällä henkisesti ja konkreettisesti ensi lauantain kortteliin, joka on Helsingissä Narinkkatorilla.

Tanssahdellen talvea kohti

Muistatteko, kun kerroin yrittäjänpäivästäni? Minulla oli silloin työn alla juliste, joka sisälsi mahdottoman valokuvaustehtävän. Oli loihdittava syksyinen tunnelma ja ihmisvilinä Vuoksenniskalle, joka on yksi Imatran kuihtuvista keskustaajamista. Seisoin kameroineni kesäisellä, tyhjällä kadulla ja luotin siihen, että kyllä photoshop pelastaa.

Tuo juliste on ollut valmiina jo jonkin aikaa ja niitä on levitelty pitkin Imatraa. Kyse on Tanssiapteekki-nimisestä tapahtumasta, jolla yritetään tuoda jotain uutta ja virkistävää tälle hiljaiselle kylälle.

Se on kaikille avoin ja ilmainen tanssiprojekti, joka toivottavasti kokoaa yhteen liudan tanssimisesta iloitsevia ihmisiä iästä, koosta, sukupuolesta tai taidoista riippumatta. Jos sinä kiinnostuit, kipaise huomisiltana kuulemaan asiasta lisää Vuoksenniskalle, siihen liiketilaan, josta apteekki muutti pois.

Hei, olen Susanna ja harrastan työntekoa

Usein väitetään, että käsityön hinnoittelu on vaikeaa. Minä sanon, että on se ainakin helpompaa kuin graafisen suunnittelun.

Käsityötuotteen kuluttajahinnan voi laskea aika helposti kellottamalla työhön käyttämänsä ajan, laskemalla kuluneet materiaalit, lisäämällä vähän katetta, jolloin saa tukkuhinnan ja sitten kertomalla sen summan kahdella ja lisäämällä vielä arvonlisäveron. Siis noin niinkuin yksinkertaisesti.

Mutta yrittäkääpä keksiä joku kaava, jolla lasketaan logosuunnittelun tai www-sivun kasaamisen hinta. Tai kuvituksen tai kuosin hinta. Tyystin mahdotonta. Kanadalainen mainostoimisto laskutti Stora Enson visuaalisen ilmeen uusimisesta muutaman miljoonan. Millähän laskukaavalla sellaisiin lukemiin mahdetaan päätyä? Ei siinä lasketa logon piirusteluun käytettyä aikaa, vaan mietitään asiakkaan saamaa pitkäaikaista hyötyä logon käytöstä. Mitä suurempi asiakas, sen kalliimpi logo.

Suunnittelutyön hinnoittelussa ei ole mitään konkreettista, mistä napata kiinni. Minä teen niin, että tutkin netistä muiden graafikoiden taksoja ja asettaudun siihen keskivaiheille. Aika hölmöä, tiedän.

Koska hinnoittelu on niin tolkuttoman vaikeaa, onkin ihan helpottavaa tehdä töitä ilmaiseksi. Se vaan on vielä hölmömpää, eikö?

No ei välttämättä.

Olen tässä viimeisen kuukauden ajan käyttänyt vapaa-aikani tekemällä kirjantaittoa. Ilmaiseksi, ihan ilman palkkaa. Kyseessä on kyläyhdistyksen talkoovoimin toimittama teos tämän meidän Rautionkylämme historiasta.

Tyrkyttäydyin ihan itse taittajaorjaksi, sillä minusta kyläyhdistyksen kirjaprojekti on hieno juttu ja minä rakastan taittohommia. Lisäksi minua kiinnostavat kovasti uuden kotiseutuni vaiheet. Halusin jotenkin itsekkäästi myös olla vaikuttamassa kirjan ulkoasuun, sillä liian usein omakustanteiset kotiseutu- tai sukuhistoriat ovat karseita Wordillä kasattuja tekeleitä. Ja taittaessani minä voin kellottaa työni ja saada jotain osviittaa siitä, paljonko kokonaisen kirjan taittamisesta voisi tienata, jos joku joskus haluaisi minulta sellaisen työn tilata. Minä hyödyn ja kyläyhdistys hyötyy. Siis aivan win-win-situation.

Vaikka kirja on paksu teos ja sen taittamiseen kuluu tolkuttomasti aikaa, en oikein malta muuta tehdäkään. Se nimittäin on niin hauskaa! Ja kaikki se, mitä olen taittaessani ehtinyt lueskella, on valtavan mielenkiintoista.

Kun luen noista menneistä ajoista ja katson hienoja, vanhoja valokuvia, muutun hölmön nostalgiseksi. Minusta on niin upeaa lukea aikalaiskuvauksia 30-luvulta, kun kylä alkoi kasvaa paperitehtaan rakentamisen myötä. Koen suuria tunteita lukiessani nuorista puotipuksuista, jäätyvistä juomavesiastioista ja nauloista, joita varastettiin tehdastyömaalta ja joilla naputeltiin oma tölli pystyyn. Minua naurattaa se, että maalaisisäntä myi tiluksensa tonttimaiksi ja unohti piirtää tiet tonteille. Ihailen lottien taidokkaita kampauksia, lasten villatakkeja koulukuvissa, kylän miesten pukuja ja hattuja ja sitä, että naiset osasivat vielä käyttää mekkoja. Hämmästyn, miten tehtaat ja rautatiet on pystytty rakentamaan sen ajan työvälineillä. Kuolaan sekatavarakauppojen hyllyjä, suren evakkojen puolesta ja haltioidun liikenais-Siirin upeasta autosta ja ihailtavasta itsenäisyydestä. Tänään olen saanut valmiiksi sota-ajoista kertovan luvun. "Se oli kovaa aikaa", sanoo yksi kirjaa varten haastatelluista ja minä nyökyttelen näyttöpäätteelleni silmät sumeina.

Nykyinen Rautio on vain varjo entisestä. Täällä on parhaimmillaan ollut melkein 20 liikettä lihakaupasta leipomoon ja urheiluliikkeeseen. Nyt meillä on Siwa ja postilaatikko. Tyhjää parempi tietysti sekin.

Tämän postauksen kuvat minä napsin tänään matkalla uimarannalle. Näissä näkyy se, mitä minä pidän kauniina tämän päivän Rämpsälässä - siis Rautiossa. Pilkahduksia menneestä.

(Syyskuun 18. päivä ja uimakausi jatkuu yhä! Huikeaa!)

Kaunista pintaa

Voi että minä tykkään nettisivujen tekemisestä. Viimeisin työni oli erinomaisen mukava homma. Asiakkaalla oli olemassa vanhat nettisivut, jotka eivät miellyttäneet häntä niiden ulkoasun takia. Hiukan vanhahtavalta ne näyttivät, kieltämättä. Toiveena oli vaihtaa mukavammat fontit, kaventaa näkymää ja tehdä vähän nätimmät sivut.

Lähtötilanne oli tämä:

Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Pidin sivuston asettelun ja värimaailman samanlaisena, sillä niissä ei ollut moittimista. Muutin fontteja, lisäsin kauneuselementtejä (kiekuroita ja kukkasia), vaihdoin kuvien paikkaa. Hyvin pienillä muutoksilla samoista matskuista syntyi aika paljon nätimmät sivut.

Lopputulos on tässä:

Väinölän Luomutila - klikkaa ja vieraile sivustolla

Näetkö sinä eron? Kun esittelin tätä aivan innoissani Sulolle, hän ei meinannut nähdä niissä mitään muutosta. Onneksi asiakas näki ja oli oikein tyytyväinen.

Tämä on minusta hassua, miten monissa asioissa me Sulon kanssa pääsemme toteamaan visuaalisen ja kinesteettisen ihmisen eroavaisuuden. Sulo näkee ja kokee asiat niin toisin kuin minä. Minä esimerkiksi en ymmärtänyt eroa Perunan (= Sulon lava-auto) vanhojen ja uusien renkaiden välillä, vaikka Sulon maailmassa niissä on olennaisia eroja.

Sulo katsoo jotenkin syvemmälle kuin minä, oli sitten kyse autonrenkaista tai ihmisistä. Minä näen pinnan.


PS. Pyyheliinoja on taas verkkopuodissa. Kunhan suoriudun aamupalasta, ryhdyn valokuvaamaan puuttuvat kuvat turkooseista pyyhkeistä.

Kivoja töitä

Vaikka yrittäjänä olemisessa tulee aallonpohjia, joskus vähän liiankin syviä, niin on hyvä myös muistaa kaikki kivat hetket.

Ylin kuva kertoo kauniisti sen, mikä tässä minun hommassani on sitä ehdotonta parhautta. Että voi ottaa työt mukaan ja lähteä rannalle! Meidän lähin uimarantamme on paratiisimainen paikka, ja lähes aina melkein autio. Niinä harvoina kesäpäivinä, mitä elokuussa on ollut, minä rantauduin Immolan hiekoille ja piirtelin Lissuja. Lissu on Luneten maskotti, joka seikkailee kuukautiskuppien maailmassa esitteiden ja ilmoitusten muodossa. Lissulla on oma Facebook-profiilikin!

Joskus käy niinkin ihanasti, että aivan yllättäen saan toimeksiannon, josta innostun itsekin ihan mahdottomasti. Iskelmäpuput ovat kaksi iskelmästä mitään ymmärtämätöntä neitoa, jotka lähtevät tutustumaan "iskusävelmän" ihmeisiin vanhalla mersulla. Heille minä sain luoda blogin ulkoasun ja se on nyt julkistettu. On kiva päästä seuraamaan näiden naisten reissuja!

Täydellinen teepannu ja täydellinen asiakas

Olen keräillyt kesäkeittiön astiastoa pikkuhiljaa, ja kaiken pohjana ovat olleet vanhat puolalaiset ruusuposliinikupit. Nuo kupit ovat kuitenkin niin mitättömän pieniä, että teenjuojalle tulee hankaluuksia. Teetä pitäisi hauduttaa kerrallaan isompi määrä, varsinkin jos juojia on enemmän. Niinpä olen yrittänyt tutkia kirpputoreja sillä silmällä, josko löytäisin ruusuposliinisen teepannun. En ole löytänyt. Tai jos olen, ne ovat olleet liian kallista Arabiaa tai liian pieniä eli hyödyttömiä. Markettien valikoima taas on ollut liian arkista tai modernia.

Mutta eilen kohtasin täydellisen teepannun. Aivan överisöpön, ison ja ruusuisen pannun, joka oli suorastaan hinkumassa kesäkeittiöni kruunuksi. Se oli juuri niin satumainen, kuin leikkimökkimäiseen kesäkeittiööni kuuluisikin. Kurkistus pohjaan ja pettymys: liian kallis.

Mutta eipä mennyt kuin hetki, niin teepannu tupattiin syliini. Synttärilahja kuulemma. (Kiitos, R+R!) 

Näitä muuten saa Imatran ihanasta Virkkukoukkusesta.

Seuraavaksi jahtaan tarjoiluastioita ja ruusuvartisia teelusikoita.

Tässä samalla haluan näyttää teille Ruokolahden Ensihoidon www-sivut, jotka vastikään sain valmiiksi.  Koulunkäynnin opit alkavat olla hanskassa ja pystyn jo tekemään nettisivuja oikeille asiakkaille. Vielä on toki paljon opittavaa, mutta perussivujen loihtiminen onnistuu jo mainiosti.

Ruokolahden lanssarit olivat vieläpä jokaisen graafikon unelma-asiakkkaita, sillä he antoivat minulle täysin vapaat kädet ulkoasun suhteen! Sellainen asiakas tulee vastaan äärimmäisen harvoin. Siksi tämä työ oli yksi mukavimmista, mitä olen koskaan tehnyt. Kaikki kuvat sivustolla olen minä kuvannut, lukuunottamatta kuvagallerioiden kuvia.

Kouluahdistusta

Blogissani sen paremmin kuin täällä kotonakaan ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Olen nimittäin taas joutunut käymään koulua.

Opiskelu on käynyt minulle melko raskaaksi ja syy siihen on se, että minulta loppuu järki. Ihan tykkänään. On niin hirveä tunne, kun ei vaan ymmärrä. Lähipäivät Helsingissä vetävät minut aivan tainnoksiin. Kun aivoni tekevät pari päivää peräkkäin töitä suorituskykynsä äärirajoilla, olen suunnattoman väsynyt ja itkuherkkä päästessäni taas kotiin.

Olemme ruvenneet opiskelemaan kaikkea sitä, mikä netissä liikkuu. Eli animointia. Flash-ohjelma oli minulle ennestään aivan tuntematon ja sen opettelu on osoittautunut hirvittävän vaikeaksi.

Koen olevani kaksiulotteisen maailman kasvatti: minä ymmärrän hyvin leveyden ja korkeuden. Syvyydenkin kanssa tulen vielä toimeen; x-, y- ja z-akseleita aivoni pystyvät käsittelemään. Mutta sitten kun mukaan sotketaan aikajatkumo, olen hukassa. Kun tähän lisätään vielä ääni, minulla ei ole enää mitään toivoa pysyä kelkassa.

Olen tällä viikolla kironnut, kiukunnut, itkenyt ja menettänyt toivoni tuhat kertaa. Hetkittäin olen kokenut ohimeneviä onnistumisen tunteita, vain kohdatakseni jälleen seuraavan musertavan, ylitsepääsemättömän ongelmapaikan. Ajoittain olen ollut ihan valmis lopettamaan koko koulunkäynnin tähän paikkaan. Näyttötutkinnon läpäiseminen ei ole mahdollista.

Jos teitä kiinnostaa, mitä olen saanut aikaan, niin tästä voitte katsoa, kuinka kahden päivän raivoamisen jälkeen sain veturin liikkumaan (kliks).

Ja tästä (kliks) taas voitte ihmetellä kotitehtävää, jonka tulen reputtamaan, sillä en saa toimimaan "palaa päävalikkoon" tai "juomat"-linkkejä. Eikä siinä muutenkaan toimi muu kuin lauantai, joten turha kliksutella mitään muuta tai päätyy umpikujaan.

Tämä (kliks) ekaluokkalaisen tekemältä näyttävä joulukorttikotitehtävä taas on rakenteeltaan niin käsittämätön sotku, etten enää itsekään osaa sanoa, miten onnistuin sen kasaan saamaan. Muutoksia en siihen enää osaa tehdä.

Ja nyt, pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.

Tervetullut hiiri

Vaikka noin yleisesti ottaen en toivo hiiriä tähän taloon, niin yksi vastikään taloon tullut hiirulainen on ilahduttanut minua suuresti. Hän on Magic Mouse; Applen hiiri, joka on kaunis kuin koru ja toimii kuin unelma.

Kun teen tietokoneella töitä, minulle on tosi tärkeää se, että koneet toimivat, eikä minun tarvitse repiä hermojani. Tässä suhteessa iMac on ollut hankinta, jota en ole sekuntiakaan katunut. Vaikka se on pelottavan kallis muihin kotitietokoneisiin verrattuna, ei työnteon sujuvuutta voi mitata rahassa. Työstä pitää nauttia ja tällä koneella se on onnistunut.

Ongelmia on tuottanut vain koneen mukana tullut Mighty Mouse, jonka skrollaus on ollut ihan raivostuttavaa. Se ei nimittäin skrollaile.

Niinpä tuossa ennen joulua satuin kulkemaan Maccejä myyvän liikkeen ohi ja hankin heräteostoksena kunnollisen hiiren. Voi, miten onnellinen olinkaan. Hiiren myyntipakkauskin oli ihana, korurasiaa muistuttava laatikko. Kyllä minuun tehoaa kaunis muotoilu, vaikka se sitten maksaisikin enemmän. Innoissani soitin Sulolle töihin kertoakseni hankinnastani. Mutta Sulo parkaisi korvaani: "Siulle on sellainen jo joulupaketissa!"

Niinpä palautin hiirulaisen kauppaan ja tunsin vähän pilanneeni joulun. Mutta aattona paketteja availlessani olin jälleen tosi onnellinen laatikosta löytyneestä hiirestä, vaikkei se enää yllätys ollutkaan.

Vanhat hiirimattoni olivat uuden tulokkaan alle karmean likaisia, joten tilasin Ifolorilta uuden hiiren arvolle ja sisustukseenkin sopivan hiirimaton.

Ja onhan niitä ei-toivottuja hiiriyksilöitäkin saatu kuunnella ja valitettavasti myös vähän katsella. Vintissä on käynyt melkoinen ravi ja rouskutus. Ravaajat ovat päässeet hengestään yksi toisensa jälkeen.

Liekehtivä graafikko

Minulla on uusi intohimo: teen nettisivuja. Minä kerrassaan suollan niitä sarjatyönä. Ja se on mahtavaa! Koska asiat oppii vain tekemällä, minä teen ja teen ja teen lisää. Välillä en malta edes mennä nukkumaan. Ja aamulla saatan syöksyä sängystä suoraan koneelle taas kokeilemaan jotain uutta rakennetta.

Pari viikkoa sitten kävin opiskelemassa Dreamweaverin käyttöä koulussa ja nuo pari päivää olivat aivan mielettömän ihania. Olenhan minä nettisivuja tehnyt aiemminkin, mutta se on ollut hirveää räpeltämistä. Nyt sen sijaan tiedän, mitä teen. Olen oppinut vaikka mitä ja opin lisää kaiken aikaa.

Tunnen aivan suunnatonta riemua, kun saan tehtyä navigoinnin, jossa linkki muuttuu tai liikkuu, kun sen päälle vie hiiren (esimerkki tässä, kliks). Tai kun elementit pysyvät paikoillaan, vaikka selaimen ikkunan kokoa muuttaa (esimerkki täällä).

Toistaiseksi kaikki sivustoni ovat olleet mielikuvituksen tuotosta. Olen itse keksinyt aiheita ja ollut oma harjoitusasiakkaani. Mutta ihan pian pystyn jo tarjoamaan nettisivuja myös oikeille asiakkaille. Mikä huikea tunne!

Opiskelu kantaa hedelmää

Olen tosi innoissani web designer -koulutuksesta, jossa opiskelen nettisivujen rakentamisen saloja. Koulutus alkoi jo maaliskuussa ja ensimmäinen puoli vuotta meni tuskaillessa sitä, ettei siellä edetä lainkaan, ja lähiopetuspäivät ovat järjettömän turhia. Nyt viimein kuitenkin olemme päässeet asiaan. Olen yhä sitä mieltä, että tahti on turhan verkkainen, mutta yritän sitten syventää oppeja kotona omin nokkineni.

Tänään olenkin saanut aikaan jotakin näkyvää: omat nettisivuni! Panin ilmeen melkolailla uusiksi, mutta pitäydyin oranssissa värissä. Sammakkologon päätin hyllyttää näiltä pääsivuilta ja jättää sen pelkästään tuonne käsityöpuolen juttujen yhteyteen. Sammakko seikkailkoon jatkossa tuotelapuissa ja verkkokaupassa, mutta graafisen suunnittelupalvelun markkinoinnissa en aio sitä enää käyttää.

Minusta oli niin huippumahtavaa osata itse rakentaa nämä sivut, että kiljahtelin riemuissani, kun homma eteni ja aina joku uusi elementti napsahteli paikalleen. Sanat, jotka ovat olleet minulle aina pelkkää hölynpölyä, saivat viimein jotakin selvennystä.

Div! Tag! CSS! a:hover! Wrapper! #navi! Olen ihan liekeissä!