Pesässä

Kesäkeittiömme on ollut viime aikoina romuvarastona, mutta nyt se vapautui ruohonleikkureista ja kukkapurkkipinoista ja muuttui päiväunipesäksi.

Koska jatkuvasti sataa vettä, olen kerinnyt nukkua siellä vasta yhdet päiväunet ja hääpäivänä me nautiskelimme siellä teetä ja pikapavlovaa.

Pikapavlova syntyy kahdesta valmiista marenkipohjasta, kolmesta desistä suklaavanukasta, purkista kermaa ja litrasta mansikoita ja mustikoita. Kerma vaan vatkataan ja sitten kaikki mätetään yhdeksi pinoksi. On jumalaisen hyvää.

Tästä en tämän enempää jutunjuurta keksi, joten olkoot kuvat tämän aiheen pääasiana.

Kurkataan vielä kesäkeittiön ulkopuolelle, jonne viime kesänä aloin kasvattaa muhkeaa ja tuuheaa näkösuojaa köynnöskasveista. Nyt vuosi myöhemmin voin todeta, ettei se ole muhkea eikä tuuhea eikä tarjoa näkösuojaa.

Luonnonkukille kylmyys ja sateet ovat kuitenkin ilmeisesti maistuneet, sillä ne rehottavat ennennäkemättömän hehkeinä. Olen jättänyt nurmikosta ajamatta isoja paloja ihan vain sen takia, etten ole halunnut tuhota sitä mahtavaa kukkamerta ihan kokonaan.

Ensin kukkivat orvokit (?) ja nyt päivänkakkarat.

Entä jos olisikin leikkimökki?

Meillähän on kesäkeittiö. Joka minun oli ihan pakko saada. Sen katoksen alla piti olla paikka mönkijälle. Mutta mönkijä ei mahtunutkaan. Kesäkeittiössä piti syödä ja tiskata. Mutta se on liian pieni syömiselle ja liian sisätilainen tiskaamiselle. Me syömme pihalla ja minä tiskaan pihalla, paitsi että nyt en enää edes tiskaa, kun meille tuli lopultakin tiskikone.

Käytännössä kesäkeittiö on ollut vain valtava astiakaappi, jonne olen säilönyt vanhoja ruusuposliineita. Ruusuposliineita, joilta piti tarjoilla vieraille kahveja. Mutta ne posliinikupit ovat naurettavan pieniä ja meillä ei juuri koskaan käy vieraita. Ja nyt kun meillä on tiskikone, niin ruusuposliinit pysyvät visusti kaapissa, koska ne pitäisi tiskata käsin ja sehän nyt olisi ihan liian raskasta.

Eli siis lopputulos on se, että meillä tönöttää pihassa aivan täydellisen tarpeeton rakennus. Noloa. Ja niinkuin minun oli se ihan pakko saada...

Ja sitten minun pitää myös jatkuvasti saada Playmobil-tyyppejä. Se on hulluus, jolle ei näy loppua. Kokoelma leviää ja vie kauheasti tilaa.

Siksipä vähän rupesin miettimään, että kun kesäkeittiöstä ei tehdä kanalaakaan, niin entäs jos siitä tulisikin leikkimökki? Playmobilit ovat tarpeettomia tavaroita, jotka vievät liikaa tilaa työhuoneestani ja kesäkeittiössa taas on tarpeetonta, ylimääräistä tilaa vaikka kuinka paljon.

Jospa siis veisin Playmobilit kesäkeittiöön? Saisin askarrella sinne ihan oikean Playmobil-maailman! Se ei olisi kenenkään tiellä, mutta sitä voisi käydä siellä ihailemassa. Muovilelut eivät olisi pakkasestakaan moksiskaan.

Mitähän Sulo tästä tuumaisi? Tämä on varmaan taas niitä tilanteita, joissa minä ajattelen: "Huippuidea!", mutta Sulo huokaisee syvään ja sanoo: "Ei kellään muulla ole tollasta vaimoa ku miulla."

Mikäs se siellä

Kyllästyin raappaamaan ikkunanpokia ja lötkähdin keinuun taukoilemaan Maalla-lehden kera. Lehdessä oli monta ihanaa juttua siitä, miten ihmiset olivat löytäneet unelmiensa vanhan talon ja tehneet siitä kodin. Hyvän mielen lukemista - olkoonkin, että kaikki nuo kodit olivat taas niin kovin vaaleita ja "maalaisromanttisia". Mutta yhtäkkiä silmissäni olikin jotain oudolla tavalla tuttua. Minulta meni hetki, ennenkuin tajusin katsovani ihan omaa vaaleaa ja maalaisromanttista kesäkeittiötäni!

Olipa kiva yllätys. Jutun yhteydessä oli myös blogini osoite, joten jos joku sattuu eksymään tänne vain kesäkeittiön vuoksi, niin tästä kliksuttelemalla löytyvät kaikki postaukset siihen liittyen.

Kermakakkuja ja ruususia

Kyllähän minä jo yritin väittää, että hääaiheiset postaukset loppuvat, mutta jospa vielä tämän kerran.

Olemme syöneet kakkua viimeiset yhdeksän päivää. Meidän ajatuksemme siitä, että kakkukahvikävijöitä tulisi tässä pitkin vuotta sillon tällöin käymään, ei ollenkaan toiminut. Onnittelijoita onkin ravannut lähes päivittäin. Lähes kaikki halusivatkin tulla heti. Niinpä minä olen tehnyt kakun toisensa perään ja ne vieraattomat välipäivät me olemme syöneet edellispäivien kakkujen jämiä.

Onneksi nyt rauhoittuu. Odotettavissa ei ole kakunsyöntiä vähään aikaan. Sain juuri viimeiset kermat mätettyä naamaani.

Erityisen ihanaa tässä jatkuvassa kahvipöytäilyssä on se, että saa syödä kauheasti kermavaahtoa... höm... siis, että kesäkeittiön ruusuastiasto on päässyt arvoiseensa ahkeraan käyttöön. Vaikka ilmat ovat pakottaneet meidät herkuttelemaan sisätiloissa, ovat ruusuastiat sopineet oikein kauniisti myös punaiseen saliimme. Varsinkin, kun saimme minun vanhemmiltani hulppean kokoisen ruusukimpun, joka mätsää aivan täydellisesti astiaston kanssa.

Olen antanut kameran laulaa.  Näitä harvinaisia ja kauniita näkyjä ei voi jättää kuvaamatta.

Ja tiskaaminenkin sujuu tuhannesti helpommin, kun astiat ovat tarpeeksi suloisia.

Ei enää mikään lapsukainen

Heinäkuu on meidän perheen virallinen synttärikuukausi. Ensin yritykseni täytti vuosia, tänään minä itse ja loppukuussa on vielä Sulon vuoro. (Vain Kertulla on syntymäpäivä ihan väärässä kuussa.)

En minä juurikaan välitä syntymäpäiviäni juhlia, mutta onhan se kiva tekosyy saada syödä aamupalaksi karkkia ja lounaaksi kakkua. Myös 39-vuotiaana.

Kakkukahvit tarjottiin pihalla anopille ja vara-appiukolle - tietysti ruusukupeista.

Kakku löytyi Lidlin pakastealtaasta ja se koristettiin kermaklimpeillä ja junaradan vierestä poimituilla metsämansikoilla.

Minua lahjottiin söpöillä uusilla astioilla ja  iloisenkeltaisilla kukkasilla.

Tämä kaikki silmäruoka ja vatsantäyte nautittiin näin kauniissa maisemassa. Ei ehkä kovin romanttista, mutta kyllä maailmasta varmasti voisi löytyä rumempikin paikka kakkukahveille, vai mitä.

Risusavotan jälkeen

Vaikka metsäkoneyrittäjä raivasi pihamme esiin nopsasti, jäi meille kuitenkin melko paljon hommia siivoamisessa ja karsimisessa. Urakoimme eilisessä helteessä suurimmat sotkut pois ja palkitsimme itsemme grillijälkiruoalla.

Minusta on maailman ihaninta ottaa esiin kesäkeittiön posliinit ja kysyä: "Saisiko teille olla teetä ruusukupista kultalusikan kera?" Siskontyttö oli heti hyvin juonessa mukana ja ymmärsi nostaa pikkurillinsä pystyyn siemaillessaan omaa rooiboskuppostaan.

Dippasimme sulaan suklaaseen vaahtokarkkea, mansikoita ja hedelmänpaloja. Oli hyvää. Oli makeaa. Oli niin täydellistä.

Kaivattu ukkonen, joka oli kierrellyt ympärillä koko päivän, osui lopulta myös meidän päällemme ja saimme tervetulleen rankkasateen. Siirryimme kesäkeittiön suojiin jatkamaan herkutteluamme. 

Turhanpäiväisiä pikkusievistelyjä

Voi mahtavuus, mikä ilma on täällä ollut tänään! Se ensimmäinen kesäntuntuinen päivä!

Pääsin hoitelemaan ensimmäiset tiskit kesäkeittiössä.

Ensimmäiset paljaat varpaat. Ensimmäiset kukkaset kukkapenkeissä.

Ja ensimmäiset valkovuokot. Niin paljon ihania ensimmäisyyksiä.

Meinasin eksyä aiheesta... takaisin kesäkeittiöön.

Kävimnme maanantaina Joensuussa. Siellä oli ihana talo, jossa oli ihana kahvila ja käsityöpuoteja. Ostin tällaisen hienosta haarukasta taivutellun naulakon, koska se oli juuri niin höpöromanttinen, että sen piti päästä kesäkeittiööni. Oikeasti minua kyllä vähän harmittaa se, että kirppareilta ei enää löydä tällaisia krumeluureja ruokailuvälineitä, sillä niistä tuunataan nykyään kaiken maailman maalaisromanttisia sisustuskotkotuksia ja jos jonkinlaisia koruja. Ja minä kun haluaisin haarukat haarukoina ja lusikat lusikoina.

Askartelin tänään itsekin yhden höpömaalaisromanttisen turhakkeen kesäkeittiöön. Vanhasta ikkunanpokasta ja jämälautojen pätkistä kasasin pienen kaapin lasimaljoille. Siitä tuli aika onneton esitys, vaikka se saattaa tässä kameran ihmelinssin läpi suodatettuna näyttää ihan kelvolliselta.

Se Joensuun kahvila oli muuten hyvin suloinen, yhtälailla suloinen ja ruusuinen kuin kesäkeittiöni. En kyllä yhtään osaa sanoa, mikä se olisi ollut nimeltään, mutta se sijaitsi Taitokorttelissa. Ja sen lisäksi, että se oli sisustettu herkullisesti kuin kermakakku, sieltä myös sai aivan ihania leivonnaisia.

Mutta katsokaa nyt meitä, joiden muka piti oppia uusi tervellinen elämäntapa Jutan dieettien myötä. Kun emme osaa päättää, mitä lajia kakkua otamme, niin otamme sitten ihan kaikkea. Ja sen jälkeen marketista jätskiä, koska kaikkia uutuusjäätelöitähän on ihan pakko kokeilla.

Varustelutaso kasvaa

Haarukoita ja veitsiä lukuunottamatta kesäkeittiössä piti olla jo kaikki tarvittava. Sinne ei oikeastaan tarvittu mitään fiinejä maljoja. Mutta kuitenkin sinne nyt tuli sellaiset, kun ystäväni yllytti minua ostamaan nämä lasiastiat kirpparilta. Ovatko ne ylipieniä jälkiruokamaljoja vai erikoisen laakeita juomalaseja, en tiedä. Minua kuitenkin viehättää ajatus Pommac-maljojen nostelemisesta kesäkeittiön romanttisessa tunnelmassa tärkeiden tilaisuuksien yhteydessä.

Minkä maljojen? Minkä tärkeiden tilaisuuksien? Kumpiakaan ei tässä huushollissa juurikaan ole kohdattu. No, onpahan nyt maljat. Voihan niistä nauttia vaikka mansikkamaitoa 39-vuotissyntymäpäivilläni.

Niille pitää rakentaa kaappi. Ajattelin yrittää vanhasta ikkunanpokasta, kunhan kerkiän. Yhdelle pienelle pokalle löytyisi vielä sopiva kolonen kesäkeittiön seinältä.

Sain tänään maalattua pöydänjalat. Sudin ne tarkoituksella huolimattomasti, jotta ne olisivat vähän samaa henkeä rähjäisen tiililattian kanssa.

Penkki rakentuu seuraavaksi. Käytän istuinosana vanhaa, 40 senttiä leveää lankkua, joka oli täällä talossa. Sitten käyn ostamassa Leca-harkkoja jaloiksi.

Toisesta penkistä ei ole vielä selvyyttä, sillä näitä komeita lankkuja on vain yksi.

Nyt minulla olisi iso into puuhailla kesäkeittön parissa, vaikka oikeasti minun kuuluisi keskittyä ihan muuhun hommaan, kun on näin hienoja kelejäkin. Nimittäin ikkunoihin.

Pakkohan se oli ryhtyä taas siihenkin hommaan. Keittiön ikkunat on irrotettu ja Sulo viritteli muovit tilalle. Minä sain eilen metalliosat irrotettua pokista ja kaksi lasiakin ehjinä irti. Mutta nyt jo meinaa tympiä. En edes laske, kuinka monta sataa pokaa on jäljellä.

Marenkikakkukestejä odotellessa

Edistystä pihahommissa. Siitä huolimatta, että minua varoiteltiin vanhojen tiilien murentumisesta, ladoin kuitenkin niitä maahan puutarhakaluston pohjaksi.  En oikein suostu uskomaan, että tiilet, jotka ovat kestäneet ehjinä 70 talvea meidän pihalla, yhtäkkiä rupeaisivat murenemaan vain siksi, että ne on aseteltu riviin.

Mutta siltä varalta, että ne kuitenkin tuhoutuvat ensi talven aikana, en viitsinyt vaivautua tekemään minkään maailman pohjatöitä. Sain aivan tarpeekseni jo viime kesänä maan kaivamisesta, kun tein pohjat kesäkeittiölle.

Ladoin siis tiilet nyt suoraan mullan/sammalen/ruohikon päälle.

Ainoastaan reunoihin kaivoin urat reunalautoja varten, jotta tiilet pysyvät paikoillaan.

Alueen keskelle jouduin laittamaan myös valkoisia ja harmaita tiiliä, mutta muuten punaiset riittivät melko hienosti koko tarvittavalle alalle. Pöydän valkoiset pukkijalat luovat häiritsevän hässäkän tunnun, ja ne minä aion vielä maalata ruskeiksi.

Sitten puuttuvatkin enää penkit. Ja yrittiviljelmät vanhoihin sankoihin.

Päivän Kertut.

Kesä, ihan pian

Tämä on varmasti vuoden paras päivä. Eli se päivä, kun ensimmäisen kerran talven jälkeen voi viettää ihan koko päivän pihalla kuopsuttelemassa. Sisävaatteissa! Ilman pipoa! Palelematta!

Tällaisena päivänä se oman pihan onni tuntuu niin konkreettisesti. Ei ole mitään väliä sillä, että nurmikot ovat myyrien jylläämät tai joka paikka rehottaa kuivaa heinikkoa ja liikennevirasto meinaa kaataa ison osan puista. On ihan yksi ja sama, minkälainen se piha on, kun se on oma. Ikioma.

Sain tänään paljon aikaan, vaikka notkuinkin aamupäivän blogittelemassa ja tarkkailemassa Kerttutorttusen aamuaktiivisuutta. 

Olen kantanut osan puutarhakalusteita paikoilleen ja ottanut pienet päivätorkut puutarhakeinussa! Ja syönyt lounaan ulkona. Olen bongannut sinivuokkoja, sitruunaperhosia ja nokkosperhosia.

Olen haravoinut lehtiä ja tasoitellut myyrien kekoja.

Olen sahannut poikki toistakymmentä kellarin katolle kasvanutta puuta ja pätkinyt risuja.

Olen putsaillut mansikkapenkit ja viinimarjapuskien ympäristön.

Ja kantanut kaikki liikenevät vanhat tiilet kesäkeittiön nurkalle. Niistä tulee alusta pöydälle ja penkeille. Viime kesän koivunkaato-operaatiot aiheuttivat sen, että kesäkeittiön ympärillä alkoikin kasvaa nurmikko aivan vinhasti. Ja sen myötä sinne ilmestyivät sammakot. 

En halua sammakoita loikkimaan varpaisiini, kun syön marenkikakkua. Toivonkin, että ne eivät viihtyisi tulevalla tiililattialla.

Kesäkeittiökin on nyt valmis ottamaan vastaan kesän. Laitan tähän kuvia siitä, vaikkei se ole viime kesästä muuttunut. Talven aikana blogiin on kuitenkin tullut niin paljon uusia lukijoita, että monille tämä kurkistus kesäkeittöön on varmasti ensimmäinen.

Tykkään edelleen minulle epäluontaisesta romanttisesta tunnelmasta, joka kesäkeittiössä vallitsee.

Se on minun oma leikkimökkini. Siellä on kiva leikitellä sisustustyylillä, jota en oikeaan kotiini ottaisi.

Paitsi että vierastan valkoisia seiniä ihan ylipäänsäkin, minulla on myös suuria vaikeuksia valokuvata niitä. Ne näyttävät aina keltaisilta, vaaleanpunaisilta tai vihertäviltä.

En onnistu edes Photoshopissa säätämään valkoista valkoiseksi ilman, että muut värit kärsivät.

Lisää näitä päiviä, kiitos.