Pois kotoa

Olen ollut kotona jumissa niin pitkään, että minulle on kehittynyt pieni pelko lähteä minnekään. Kun sain kutsun Hiitolanjoen uuden voimalamuseon avajaisin, ajattelin, että ihan kamalaa. Pakko mennä, kun en kehtaa olla menemättäkään, mutta ei kyllä millään huvittaisi ja miten muka jaksaisin kohdata vieraita ihmisiä, kun häpeän olla olemassakaan ja silmäpusseistani näkee, että olen itkenyt koko talven ja junamatkakin maksaa monta rahaa.

Mutta haa! Oli ihanaa huomata, että puolikas päivä poissa kotoa tekikin ihan hirveän hyvää. Ilokseni havaitsin, että minulla yhä on kyky innostua elämyksistä, kuten satavuotiaan turbiinin hajusta tai Finlandiaa soivasta sahasta. Ja haltioitua kauneudesta, kuten vanhojen sähkömittareiden muotokielestä. 

Ventovieraan helsinkiläisen kanssa junan odottelu Simpeleen maalaisauringossa oli mukavan kevyttä kommunikointia siihen nähden, etten puoleen vuoteen ole pystynyt puhumaan kenenkään kanssa mistään muusta kuin yläkerrasta, Kelasta, toimeentulotuesta ja siitä, miten paha olo minulla on. 

Minä ihan oikeasti olin useamman tunnin ajattelematta sitä tuhoa, joka elämässäni on väistämättä edessä ja miettimättä, olisiko kodittomuus, ulosotto vai kuolema pienin paha. Miten kevyt minä hetken aikaa olinkaan.

Tämä kokemus varmisti sen, että parasta, mitä voin nyt tehdä, on lähteä Helmutin kanssa liikkeelle. Ensi viikolla yöt ovat sen verran lämpöisemmät, että tarkenisin jo nukkua autossa. Minä saisin vielä tämän yhden hyvän kesän puskissa. Saisin uusia metsäpolkuja, uusia uimapaikkoja, uusia maalaismuseoita, ITE-taiteita ja ehkä jokusen uuden ihmisenkin, jota ei yhden ohimenevän kohtaamisen jälkeen enää tarvitsisi huomioida.

Sitten tulisi syksy ja pitäisi alistua tekemään velkaa Kelalle ja saattaa Helmut romutettavaksi. Mutta voisinko olla tämän kesän niin huoleton, että en miettisikään syksyä, talvea ja loppuelämän helvettiä?

Olen yrittänyt saada vastauksia Kelalta. Se on todella vaikeaa. Soittopyyntöihin vastataan viikkojen päästä, viesteihin ei lainkaan. Asiakaspalvelijat ovat nuoria ihmisiä, jotka tekevät vain työtään ja toistelevat ruudulta lukemiaan lauseita, mutta eivät osaa selittää minulle, miten takaisinperintä tulee käytännössä menemään. He osaavat kyllä nöyryyttää minua kysymällä "osaatko käyttäytyä vai lopetanko tämän puhelun", kun minulla palaa hermo.

Tiedän kuitenkin nyt edes sen verran, että vaikka takaisinperintä on nyt määrätty, perintäpäätös tulee viimeistään kolmen vuoden kuluttua. Sen enempää he eivät itsekään tiedä. Joku kelalainen ilmeisesti vaan jossain kohdassa voi keksiä, että nytpä aletaan periä. Arvelen, että silloin, kun yläkerta menee kaupaksi ja jos ei mene, niin kolmen vuoden kuluttua kuitenkin. Ja kun se päätös tulee, minulla on vielä mahdollisuus yrittää kääntää heidän päänsä. Mikä on ihan turhaa, sen kyllä jo tajuan, koska minun perusteeni on nyt jo kumottu: "Kertomasi perusteella asunnon kunto tai sijainti ei ole sellainen, että sitä olisi mahdotonta myydä. Huono asuntomarkkinatilanne ei ole peruste takaisinperinnästä luopumiselle." Sitten Kela hakee luvan hallinto-oikeudesta, "johon siihenkin kuluu oma aikansa". Kuukausia, vuosi, vuosia? En tiedä, eikä kukaan muukaan näköjään. 

Hallitus kyllä puuhailee sellaista sääntömuutosta, että Kela saisi vallan tehdä lopullisen päätöksen itse, eikä joutuisikaan viemään asiaa hallinto-oikeudelle. Niinkuin Kela yhdessä työvoimaviranomaisen kanssa ei nyt jo toimisi diktaattorina aivan liian monessa muussa asiassa... ( Esimerkki 1. Esimerkki 2. Esimerkki 3. )

Jos yläkerta menisikin kaupaksi, minä luonnollisesti joutuisin käyttämään sen rahan elämiseen. Kun tilillä on rahaa, ei ole perusteita hakea toimeentulotukea. Ilmoittaisin Kelalle, että myyty on ja Kela käynnistäisi takaisinperinnän. Siihen kuluisi se edellämainittu oma aikansa, jona kerkiäisin syödä rahat moneen kertaan. Kun hallinto-oikeuden päätös tulisi ja perintä alkaisi, eikä minulla olisikaan jäljellä rahoja, joilla maksaa, velka siirtyisi ulosottoon. 

Tästä eteenpäin kaikki on ihan hämärän peitossa. Kukaan ei ole osannut kertoa minulle, joutuisinko maksamaan koko velan vai vain sen verran, kuin asunnon myymisestä saan. Jossain lukee, että velka vanhenee viidessä vuodessa ja jossain toisessa paikassa lukee, että viidessätoista. Jos olen siinä vaiheessa työtön, minulta ei voida ulosmitata rahaa - menetän vain luottotietoni. Jos saisin palkkaa, siitä ulosmitattaisiin joku summa automaattisesti.  

Kun oletettavasti tuossa vaiheessa taloyhtiö olisi jo joutunut ottamaan isoja remonttilainoja, mikäli pankki sellaisia vielä myöntäisi, en minä pystyisi enää maksamaan vastikkeitani. Joutuisin lähtemään omasta kodistani ja menemään muualle vuokralle, myymään omankin kotini tai ottamaan tähänkin vuokralaisen, mikä taas käynnistäisi tämän saman tilanteen uudelleen alusta.

Fakta on se, että minä roikun tässä samassa löysässä hirressä vuosia riippumatta siitä, ostaako joku yläkertaa vai ei. Niin tai näin, loppuelämäni tulee olemaan kitumista, jollen nyt tosi pian koe jotain ihmenousua ja saa työtä, josta tulisi niin tähtitieteellisiä summia joka kuukausi, etten joutuisi enää hakemaan toimeentulotukea. Tai jollen nopeasti pysty pääsemään eroon yläkerran asunnosta keinolla millä hyvänsä. 

Kukaan ei kuitenkaan ainakaan vielä ole ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ottamaan vastaan asuntoa lahjana eikä minulle ole ilmestynyt mitään työelämän vaatimia taitoja ja itsetuntoa.

Yritän asettua tähän hetkeen. Juuri nyt ei ole mitään hätää. Nyt pakataan Helmut reissukuntoon ja otetaan vastaan se, mitä Suomen kesä voi tarjota. 

Sen kunniaksi taas yksi kuollut konna.

Maahan tallottuja

En tiedä, miten selvisin viikosta läpi, mutta näköjään selvisin. Minulla ei ole paljonkaan muistikuvia sen Kelan takaisinperintäpäätöksen ja eilisen päivän välillä, vaikka siihen mahtui kokonainen viikko. Luin äsken tuon edellisen kirjoitukseni ja vaikutan siinä niin reippaalta. Todellisuudessa olen mennyt jossain sumussa. Huomaan vapisevani ja horjuvani omituisesti. Olen käynyt kyllä ulkoilemassa, sillä siitä todisteena on puhelimessani monelta eri päivältä kuvia kuolleista sammakkolätyistä. Iltaisin olen saanut niin hallitsemattomia pakokauhukohtauksia, että ihan varmasti yläkerran poika on kuullut itkuni. Se kohtaus kun iskee, niin en pysty olemaan paikallani, mutta kun yritän kävellä ympäriinsä, en pysykään tolpillani, vaan vajoan lattialle ja huomaan konttaavani tai heijaavani itseäni eestaas ja miettiväni, että pitääkö soittaa ambulanssi. Koskaan en tietenkään soita, koska ainoa apu, mitä voisin kuvitella tarvitsevani on eutanasia, ja sitä ne eivät kuitenkaan anna. Minut vain vietäisiin mielenterveyspäivystykseen, eikä minulla olisi rahaa maksaa laskua sairaalayöstä ja hyvinvointialueen laskuthan menisivät suoraan ulosottoon. 

Mutta jotenkin ne kohtaukset kuitenkin aina ovat loppuneet, vaikken muista, miten.

Maanantaina sattui olemaan talousneuvolapäivä ja sinne minä rohkaistuin menemään. Siellä oli paikalla ulosoton, velkaneuvonnan ja sosiaalityön edustajat. Ainoa neuvo, mitä sain, oli että valita Kelalle. Toki olin jo valittanut. Olin kerinnyt viikonlopun tuskassani lähettää Kelaan vaikka kuinka monta viestiä ja selostusta ja vetoomusta, ja vaikuttanut varmasti umpihullulta. 

Ulosottoihminen sanoi, että luultavasti en pääse asunnosta eroon, vaikka antaisin sen pois ilmaiseksi. Sain myös kuulla, että ulosotossa ei ole vielä mitään kokemusta näistä toimeentulotuen takaisinperinnöistä pelkän omistamisen perusteella, koska tämä on niin uusi juttu. Hekään eivät siis tiedä, miten se käytännössä sitten etenee. En ollut tiennyt, että tämäkin on siis nykyhallituksen keksintöjä, eikä vanha ja vakiintunut käytäntö.

Jos en nyt yhtäkkiä ala jollain ihmeellä elättää itseäni, minun olisi pakko päästä asunnosta eroon keinolla millä tahansa. Mutta jos en saa siitä rahaa, olen pian ongelmissa myös oman kotini kanssa, kun en saa myyntitulolla maksettua pois oman kotini lainaosuutta. Olen pohtinut eri vaihtoehtoja kodittomaksi heittäytymisestä slummivuokra-asuntoon muuttamiseen tai ihan vaan tällä samalla tavalla jatkamiseen. Jokainen näistä vaihtoehdoista johtaa ulosottoon jossain vaiheessa ja minun vallassani on päättää vain siitä, millä aikataululla se tapahtuu ja mille taholle teen velkaa. 

Rauhoituin vasta, kun eräs ystäväni sanoi: "Onko sillä nyt sitten väliä, vaikka Kelalle kertyy velkaa. Eikä se muutenkaan ole maailmanloppu, jos luottotiedot menee. Ei ollut ainakaan mulle. Suomessa on yli 600 000 ihmistä ulosotossa." 

Sinä iltana en saanut pakokauhukohtausta. Hänen sanansa olivat ensimmäinen merkityksellinen kommentti, jonka olen tämän pelon hallitseman puolen vuoden aikana saanut keneltäkään. 

Maailmako ei kaatuisikaan luottotiedottomuuteen? Enkö olekaan niin erityislaatuinen tyyppi, että sellaista ei saisi minulle tapahtua? Eli minun pitää siis nyt valita kaikista kauheista vaihtoehdoista se, että alistun kerryttämään Kelalle velkaa, mutta pidän huolen siitä, että maksan kaikki laskuni ja oman kotini vastikkeet. Kun ne luottotiedot sitten menevät, saan kuitenkin pysyä kodissani, pitää puhelinliittymäni ja vakuutukseni. Jos siinäkin vaiheessa kidun yhä toimeentulotuella, ei ulosottoa voida tehdä lainkaan ja viidessä vuodessa velat jotenkin katoavat ja luottotiedot palaavat. Se ei ole maailmanloppu. Ja jos olen töissä, Kelan kanssa kuulemma saa sopia todella pienistä maksueristä.

Mutta tämä kaikki on minun oikeustajuani vastaan niin pahasti, että haluaisin räjähtää. Kun eihän se velka johdu minun holtittomasta tuhlaamisestani tai pikavippien tai osamaksujen harrastamisesta! Se velka johtuu siitä, että joudun turvautumaan viimesijaiseen yhteiskunnan apuun, joka minun kohdallani ei olekaan enää toimeentulotukea, vaan vittu toimeentuloLAINAA. Miten voi edes olla mahdollista, että en saanut valita, teenkö velkaa Kelalle, vaan se ilmoitetaan minulle jälkikäteen? Sitä velkaa voi kertyä ihan helposti 5000 euroa vuodessa! 

Haluaisin olla tyyppi, joka reagoi tällaiseen vihalla ja lähtee tekemään polttopulloiskuja orpo-purralaan. Mutta ei, minä reagoin alistumalla, kaatumalla, itkemällä ja autistisella heijauksella. Näin säälittävän paskan tämän hallitus minusta teki vain muutamassa vuodessa. 

Haluaisin tietää, mistä kaikki ne 600 000 ulosottoon joutunutta ovat löytäneet elämälleen merkitystä? Kun ei voi toteuttaa mitään haaveitaan eikä harrastaa mitään? Kun jokainen päivä ikitulevaisuuteen asti on pelkkää pennien laskemista?

Tämän ylettömän aikaisen kevään aikana olen ollut tavallistakin kiitollisempi asuinympäristöstäni. Se, että melkein kotipihasta lähtee kilometrikaupalla polkuja, joilla saa kävellä yhtäaikaa rannalla ja metsässä, on valtavan tärkeä juttu. Näissä metsissä tulee päiväsaikaan harvoin ketään vastaan ja hiljaisuuden rikkoo vain lintujen laulu. Minä rakastan Saimaata ja minä rakastan näitä metsiä sammalineen ja naavaisine kuusineen, sinivuokkomättäineen ja juurakkoisine polkuineen. Ja olen tyytyväinen siihen, että olen laihtunut vahingossa 8 kiloa ja jaksan kävellä taas pitkiä matkoja. Tuolla metsäpoluilla minä en vihaa elämääni.

Perjantain ulkoilun minä muistan. Oli mahdottoman kaunis päivä ja päätin kävellä niin kauas kuin jaksan, koska kotona ei ollut mitään syytä olla ahdistusta kasvattamassa. Otin evästä reppuun ja lähdin liikkeelle. Kun totesin kävelleeni tarpeeksi kauas, käännyin ja laitoin Sports Trackerin mittaamaan matkaa. Minulla meni siihen kävelylenkkiin 6 tuntia ja matkaa kertyi 23 km. Kaiken tämän kelvottomuuteni alla tuntui hirmuisen hyvältä pystyä vaivatta kävelemään sellainen matka. Minulla on hirveän vähän onnistumisen kokemuksia nykyisin.

Ensin hyvän mielen jutut

Ensin minua harmitti, kun hieno pakkastalvi loppui kuin seinään aivan älyttömän aikaisin. Mutta lopulta lämmin ja aurinkoinen kevät onkin ollut hyväksi ja olen saanut toimintakykyäni takaisin. Niin se vaan on, että talvisin en ole elossa ja tänä talvena en ole ollut senkään vertaa kuin normaalisti.

Hienot päivät ovat kutsuneet minua olemaan pihalla ja liikkeessä. Liike auttaa pitämään pään rauhallisena. Olen jo oppinut, että "just nyt ei ole hätää". Mikään tuho ei tapahdu ainakaan ennen ensi talvea. Sitä olen yrittänyt itselleni muistutella ja toisaalta myös unohtaa ajatella asiaa. 

Olen myös yrittänyt olla pelkäämättä kesän helmustelun epäonnistumista. Helmut ulisee. En tiedä, miksi, enkä voi viedä sitä autokorjaamoonkaan. Olen siis ajattelematta sitä - ja ajamatta sillä. Kun diesel maksaa 2,5 euroa litralta, en muutenkaan pystyisi ajamaan yhtään mihinkään. Koko talven olen kulkenut pyörällä tai kävellen, jos se vain suinkin on ollut mahdollista. Painoni on pudonnut viime kesästä 8 kiloa. Se johtuu varmasti myös siitä, että minulla ei ole ollut varaa ostaa suklaatakaan ja muutenkin olen nipistellyt ruoasta.

Mutta onneksi olen keksinyt puuhailemista, joka ei maksa mitään. Ja onneksi on piha. Kun kotona kaikki ahdistaa, yläkerran lattian nitinä repii hermoni ja seinät kaatuvat päälle, on kevään suoma ylimääräinen elintila taivaan lahja. En pystyisi asumaan ilman pihaa, en mitenkään. 

Olen esimerkiksi sirkkelöinyt puutarhapöydästä osan pois. Se kun on aina ollut tarpeettoman suuri pienelle pihalleni.

Olen nikkaroinut nukkekotiin harjakaton. Käytin siihen muun muassa puutarhakeinuni, joka romahti kasaan viime kesänä. Onneksi en ollut kerinnyt viedä sitä kaatopaikalle. Muutkin tarpeet löytyivät omista jätteistä.

Nukkekoti on valitettavasti aivan tyhjän panttina, sillä en ole juurikaan pystynyt leikkimään. Luovuus katoaa, kun on näin paljon vastoinkäymisiä. Mutta koska minipihapiiri sijaitsee tuossa aivan kadun varressa, sen pitää näyttää hyvältä. Lättäkattoisena Kenin ja Kaarnan talo näytti vuosia vähän slummihökkeliltä, mutta nyt se on yhtä nätti kuin kylän oikeat talotkin. Ja yhtä vinossa kuin meidän talomme.

Olen jaksanut myös tehdä asioita taloyhtiön hyväksi. Aloin raaputella maaleja seinistä. Talo on alunperin ollut kauttaaltaan punamultainen, ja valkoiset pielet ja listat on maalattu joskus punamullan päälle. Sehän tarkoittaa sitä, että maalit rapisevat jatkuvasti pois. Taannoin löysin tiedon, että Virtasen neljän öljyn maali kestäisi myös punamullan päällä. Kävimme sitä ostamassa ihan kuin meillä olisi tulevaisuus. Yritämme elellä täällä muina miehinä, vaikka lämmityskattila pitää kauheaa metakkaa käynnistyessään ja meillä on edessämme ties miten valtava remontti ja vielä valtavampi laina.

Kaivoin maahan hautautuneita pihakiviä ylös ja sommittelin niistä pallogrillille palamattoman alustan. Olemme vakuutusyhtiön mieleen, kun grillauspaikka on asianmukainen.

Olin jo alkanut toivoa edes yhden harhailevan ukrainalaisdroonin räjäyttävän talomme taivaan tuuliin, mutta vakuutusmeklari luki ajatukseni ja lähetti taloyhtiölle uutiskirjeen, jossa totesi, että droonituhoja ei sitten korvata, vaikka Ylen uutisissa joku vakuutusyhtiön työntekijä väitti päinvastaista. Sekään ei siis pelastaisi minua. Ja sitäpaitsi, jos meidän lämmityskattilaamme osuisi drooni, maakaasuputki tarjoilisi loputtomasti polttoainetta ja siinä palaisi koko ihana Melukylä. En minä sitä sentään toivo.

Ihan hyvin on siis sujunut viime aikoina. Vaikka asuntokauppoja ei sitten huhtikuulle syntynytkään. Olen kuitenkin saanut nukuttua. Olen ulkoiluttanut ex-anoppia ja ollut taas mukava ja seurallinen naapuri, enkä helvetin vittumainen akka. Olen onnistunut hengittämäänkin välillä pinnallisen huohottamisen sijasta. Jopa kuukausia sinnitellyt elohiiri vasemmassa yläluomessani rauhoittui. 

Ja tänään kaikki sitten taas romahti. Satuin lukemaan toimeentulotukipäätöksen jostain syystä loppuun saakka.

Sama ukaasi oli ollutkin jo maaliskuunkin päätöksessä, mutta en ollut sitä huomannut. Onneksi en, sillä sain yhden kuukauden ajan voida hiukan paremmin. 

Syksyllähän Kelan asiantuntija minulle sanoi, että taloyhtiön hallintaanoton aikana takaisinperintäuhkausta ei anneta. Olen siitä saakka yrittänyt voittaa pakokauhuni tolkuttamalla itselleni, että minulla on tämä koko vuosi aikaa löytää ostaja yläkerralle. Ja juuri, kun aloin vähän rauhoittua, sain tällaisen kirjeen. Olen siis maalis-huhtikuun aikana tehnyt tajuamattani Kelalle jo toistatuhatta euroa velkaa. 

En ymmärrä tuota sanamuotoa. Eikö siinä lue, että takaisinperintä tapahtuu asunnon myynnistä saadusta rahasta tai vaihtokaupasta? Eikö minun siinä tapauksessa kannattaisi pitää asunto itselläni ikuisesti, niin en joutuisi koskaan maksamaan Kelalle mitään? Entä jos myyn oman kotini, ja muutan yläkertaan, niin peritäänkö myös oman kodin myyntisummasta? Entä jos en saa yhtään mitään myytyä, peritäänkö toimeentulotuet kuitenkin takaisin muista tuloistani? Ja mitä tarkoittaa "myöhemmin"? Ja miten ne voivat kirjoittaa "peritään", kun kuitenkin tarvitsevat hallinto-oikeiden päätöksen periäkseen? Miten noin epäselvä lausunto voi edes olla laillinen?

Toimeentulotukeahan minä en nyt voi enää hakea, koska en halua tehdä Kelalle velkaa. Mutta miten muka selviydyn ilman? Tai no, ymmärrän selviytyväni vielä touko-kesäkuun ajan, koska sen verran minulle on ensi kuussa tulossa laskutettavaa asiakkailta. Mutta miten selviydyn siitä eteenpäin? Saan työttömyyskorvausta 430 euroa kuussa - se on ainoa varma ja säännöllinen tuloni. Sehän ei riitä edes asunnon vastikkeisiin. Jos en pysty tienaamaan, en myöskään saa laskujani maksettua, en syö mitään enkä osta lääkkeitä. Minä kuolen nälkään. Mutta en halua kuolla niin hitaasti. Haluan ihan oikeasti sen droonin, mutta vain omaan päähäni niin, ettei kukaan muu vahingoitu ja ettei minusta jää mitään haudattavaa jäljelle, koska kuolemanikin olisi kamala rahareikä rakkailleni.

"Tähän takaisinperintämääräykseen ei voi hakea muutosta." No, eipä minulla olisi sellaiseen voimiakaan. Arvelen olevan täysin turhaa ininää kertoa Kelalle, että asunto on ollut myynnissä marraskuusta asti ja että kiinteistönvälittäjät eivät edes huoli myyntiin kämppiä meidän talostamme. Itse asiassa sain vastikään kuulla sosiaalitoimesta, että jopa ulosottomies on lakannut ottamasta asuntoja Imatralta, koska ne vaan eivät mene kaupaksi. Kelalle ei varmaankaan merkitse mitään se, että en pääse asunnosta eroon, vaikka kuinka yritän. Huolisiko kukaan sitä edes ilmaiseksi?

Jos laitan myös oman kotini vuokralle ja olen itse koditon, minun ei tarvitsisi hakea toimeentulotukea. Kesän ajan olisi helppoa, mutta mitäs sitten, kun tulee talvi? Vakavissani jo mietin, että jos ajan Helmutin lapsuuskotini tontille ja parkkeeraan sen liiteriin, saisin sähköä lämmittimeen. Tontilla vielä pystyssä oleva talo on läpimätä ja vaarallinen, mutta sinne saisin kuitenkin virallisen osoitteen. 

Minä en vaan pysty päästämään itseäni siihen pisteeseen, että menetän luottotietoni ja olen loppuikäni ulosotossa. Ylitin häpeäkynnyksen ja soitin johonkin sosiaaliapuun. Sieltäkin sain kuulla vain, että ennen kuin olen ulosotossa, ei kukaan voi auttaa minua. Sen jälkeen pääsisin sitten velkajärjestelyyn. Se sosiaalityöntekijäkin sanoi, että "jos yhtään lohduttaa, niin mikään sinun tilanteessasi ei ole sinun omaa syytäsi". Ei olekaan. Syy on umpihulluissa diktaattoreissa, jotka huvikseen pommittavat viattomia ja panevat koko maailman sekaisin. Ja julmassa oikeistohallituksessa, jonka suurin missio on tuhota köyhät tästä maasta. Mutta tiedättekö, että minun olisi helpompi kestää ihan ikiomia mokiani kuin tällaista, etten mahda millekään mitään? Miten minulle saattoi käydä näin? Sitä minä kyselen ja katkeruuteni vain kasvaa. 

Pyrin menemään ajatuksissani kauemmas taaksepäin saadakseni syyn itselleni. Itsepähän olin paska vaimo ja pilasin täydellisen elämäni. Siitä saakka kaikki on ollu pelkkää selviytymistaistelua, joka on kiihtyvällä vauhdilla koko ajan pahentunut. Oma syyni siis. 

Pelko pitää otteessaan

Olen alkanut arvella saavani sydänkohtauksen, jos nämä talousongelmat eivät pian saa jonkinlaista ratkaisua. Jatkuvassa pakokauhussa eläminen on sietämätöntä, ja vaikuttaa ihan takuuvarmasti myös fyysisesti. 

Pystyn hetkittäin vapautumaan pelosta, kun pidän itseni liikkeessä. Olen kyllä itkenyt tänä talvena monta kyyneltä uimahallin jumppa-altaaseenkin, sillä aina edes liike ei pidä kauhuja poissa mielestä.

Uskotteko, että hallitus on keksinyt vielä yhden tavan kurittaa minua epäonnistumisteni takia? Huomasin sen toissapäivänä, kun olin lähettämässä Kelalle vakuutuskirjaa, jotta he löytäisivät siitä syyn olla maksamatta minulle kotivakuutukseni osuutta toimeentulotuessa. Vakuutussummani kun ylittää jostain syystä 1,50 eurolla sallitun rajan. 

No, siinä Kelan sivulla silmääni sattui, että työmarkkinatuki ja peruspäiväraha yhdistyvät toukokuun alussa ja muuttuvat samalla tarveharkintaiseksi. Tuo tarveharkinta merkitsee sitä, että tietyt muut tulot, kuten MYYNTIVOITTO, vaikuttavat työttömyyskorvauksen saamiseen. 

Olen toivonut saavani yläkerrasta kymppitonnin. Sillä rahalla saisin maksettua oman kotini taloyhtiölainan osuuden ja äänieristettyä välikaton eli pystyisin jatkamaan täällä asumista. Mutta siinä olisi myyntivoittoa kolmisen tonnia. Olisin siis ihan uudella tavalla Kelan kiusattavana, kun työttömyyskorvauskin menisi. Minun on siis myytävä asunto ihan yhtä halvalla kuin olen sen hankkinutkin, jotta saisin pitää edes pienen työttömyyskorvaukseni. Hyvästi ääneristys, tervetuloa helvetti uuden asujan äänien armoilla.

Tässä vaiheessa pidän asuntoa varattuna yhdelle potentiaaliselle ostajalle. Tuleeko kaupat, selviää huhtikuun aikana. Mutta en tiedä, miten pystyn enää odottamaan. Jossain vaiheessa oloni alkoi jo olla parempi, mutta nyt kun tuon ostajaehdokkaan kanssa tuli viivytys, olen jälleen palannut todella huonoon jamaan. Tiedän ihan hyvin, että jos tämä meneekin mönkään, en jaksa enää edes yrittää. 

Yläkerran vastike on tällä hetkellä 500 euroa kuussa. Vuokraa yläkerran poika maksaa 495 euroa. Kuka olisi niin hullu, että ostaisi sellaisen asunnon? Taloyhtiöstä, jossa on isoja remontteja tulossa toisensa perään? No, yksi ihminen haluaa sen tehdä, koska tämä on ihanaa seutua ja koska hän ymmärtää, että vanha talo on synonyymi elinikäiselle remontille.

Jos yläkerrasta tosiaankin tehtäisiin kaupat, yksi iso riski ja sen aiheuttama pelko minulta lähtisivät pois, mutta ei sekään tietenkään ratkaisisi toimeentulo-ongelmiani. Toivon sen kuitenkin helpottavan tätä hirvittävää ahdistusta. Ja ei, minä en nyt käytä ahdistus-sanaa liian kevyin perustein.

Olen miettinyt sitä, että oman kotini myymisprosessi olisi vähemmän raskas kuin yläkerran. Ei tarvitsisi vaivata vuokralaista näytöillä, eikä sovitella kolmen ihmisen aikatauluja yhteen. En myöskään saisi sitä vaarallista myyntivoittoa, koska olen maksanut tästä yli tuplasti sen, mitä voin tästä nyt edes haaveilla saavani. Ja jos muuttaisin itse yläkertaan, kärsisin vähemmän naapuriäänistä. Kun asuisin siellä vähintään 2 vuotta, en joutuisi maksamaan myyntitulosta 30 prosentin veroakaan, jos sitten joskus joutuisin senkin myymään. Järkisyyt puoltavat oman kotini myymistä.

Mutta nämä tapetit, ikkunalistat, keittiönkaapit, pieni pihani - kaikki se, mitä olen suurella vaivalla ja myös rahalla saanut täällä aikaan panevat kapuloita sen ajatuksen rattaisiin. Yläkerrassa minua odottaisi alusta aloittaminen, eikä minulla kertakaikkiaan ole voimia sellaiseen. Ei, vaikka rakastan remonttia ja sisustamista.

Olen ymmärtänyt eläväni sellaista elämää, johon en tunne kuuluvani. En minä kuulu asumaan kerrostaloon. En kuulu asumaan yksiössä (Ei kai kukaan kuulu?! Ei yksiö ole mikään koti, ei ainakaan aikuisen ihmisen koti!) En kuulu jakamaan arkeani näiden ihmisten kanssa. En kuulu isännöitsijän tehtäviä tekemään, en ratkomaan lämmityskattilan ongelmia tai kirjoittelemaan kokouskutsuja ja pöytäkirjoja. En kuulu istumaan taulukkolaskelmaohjelman kanssa tuntikausia pyörittämässä toistenkin ihmisten rahoja. Ja silti tähän minä olen päätynyt ja tähän tulen jumiin jäämään. Unelmani omasta mummonmökistä kuolee, kun myyn yläkerran pikkurahalla ja joudun käyttämään ne rahat elämiseen.

Mihin minä kuulun? Minä kuuluin Immolaan Sulon rinnalle, ja sen elämän minä menin tuhoamaan. Huomaan surevani sitä asiaa nyt todella paljon. Luulin jo käsitelleeni meidän eromme, mutta näköjään en. Ihan kuin olisin tulossa hulluksi.

Villasukkia ja dokumentteja

Ylen Areena on tarjoillut minulle aina vaan uutta ja uutta katsottavaa historiadokumenttien muodossa. Tai vanhaa - osa dokkareista on vuosikymmenten takaa. Neulomus ja dokkari ovat rauhoittava yhdistelmä, joka merkitsee minulle jonkin sortin pakoa nykypäivän kauhuista.

Tässä postauksessa on kuvituksena sukkia, jotka tänä talvena ovat syntyneet sohvan nurkassa Areenan äärellä. Olen kokeillut ohuempaa Nalle-lankaa Seitsemän veljeksen lisäksi, koska minulla ei ole ollut kiire saada valmista. Vaikka kirjoneulesukat ovat minusta hienoimpia, olen tehnyt enimmäkseen raitaa, koska raitoja neuloessani voin vapaammin käyttää silmiäni ohjelman katseluun. Ihan sokkona minusta ei ole neulomaan, ja dokkareissa on kiinnostavaa kuvamateriaalia. Ehkä ensi talvena palaan kirjoneuleisiin siirtymällä historiallisten podcastien pariin, niitäkin kun näyttää Areenasta löytyvän.

Olen tämän ja viime talven aikana oppinut valtavan paljon ainakin Suomen sisällisodasta, bolsevikeistä, Stalinin vainoista, sukukansoistamme rajan tuolla puolen, talvisodasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta, toisesta maailmansodasta eri vinkkeleistä katsottuina, vankileireistä, Suomen suhteesta Natsi-Saksaan, lasten kasvatuksesta entisaikoina, suomettumisesta, diktaattoreista, rautaesiripusta ja kylmästä sodasta.

Olen siis oppinut ihmisestä, joka ei opi yhtään mitään. Olivat ne valtaapitävät sitten kommunisteja, kansallissosialisteja, kapitalisteja, kristittyjä tai ihan mitä tahansa, niin aina ne keksivät jonkun ihmisryhmän, jota alistaa, sortaa, kiduttaa ja tuhota. Missä viipyvät valtaapitävät, joilla olisi lämmin sydän ja ymmärrys kaikkien yhdenvertaisuudesta?

Siihen nähden, miten hirveän raskaasti minä otan maailman nykyisen tilanteen, voi kuulostaa perin typerältä upottaa itsensä myös historian hirveyksiin. Jostain syystä entisaikojen koettelemuksien ajatteleminen kuitenkin on lohdullista: ne ovat mennyttä ja niistäkin ovat monet ihmiset selvinneet. Minun omat henkilökohtaiset ahdistuksen aiheeni ovat kovin vaatimattomia kaiken sen rinnalla, mitä olen sohvallani joutunut todistamaan. Olen katsellut välillä kepeämpiäkin juttuja, kuten tukkaheviä, suomalaisen teeveen tai rock- ja iskelmämusiikin kehitystä.

Dokumenttien katseleminen ja puikottelu on erinomainen keino pysyä irti kännykästä, koska sekä silmät että sormet ovat varattuina. Instagramin avatessani jään käsittämättömän helposti kiinni pakkosyötettyyn videovyöryyn, joka totta kai tuuttaa loputtomana virtana silmiini Epstein files -kauhua, ICE-kauhua ja suomalaisvasemmiston esiintuomia hallituksemme jatkuvia törkeyksiä. En pysty uskomaan silmiäni ja korviani, ja silti se kaikki todella tapahtuu. Suren tämän päivän nuoria, jotka ovat eläneet pelkkää kriisiaikaa ja samalla toivon, että juuri se, etteivät he ole koskaan saaneet elää tulevaisuuteen uskovassa, turvallisessa hyvinvointivaltiossa, olisikin heidän vahvuutensa. Itsehän olen täysin lamaantunut ja toivoton juuri siksi, että tiedän paremmasta.

Oma masennukseni on nyt edennyt pahimman ohi. Sain tammikuun alussa ihanan lääkkeen, joka auttaa minua nukahtamaan uudelleen, kun herään öisin. Siitä ei edes tule tokkuraista oloa kuten "normaaleista" unilääkkeistä, eikä se rajoita verenluovutusta kuten "normaalit" mielialalääkkeet. Kolmen ja puolen kuukauden unettomuuden jälkeen olin vuodenvaihteessa jo paljon pahemmassa jamassa kuin edes kauheana erovuonna 2018. Vaikka ongelmani eivät ole poistuneet, pikkuhiljaa itkeminen kuitenkin väheni ja nyt on jo päiviä, jolloin ei itketä yhtään. Olen alkanut saada vähän toimintakykyänikin takaisin: ompelin kaksi T-paitaa bambutrikoosta, jonka ostin jo toissa kesänä ja yhden mekon afrikkalaisesta painokankaasta, jonka sain viime kesänä. Tuntuu tosi mukavalta saada vihdoinkin jotain konkreettista aikaan.

Taloyhtiöön kytkeytyvä burn outini lieveni, kun pidin kuukauden "loman" WhatsApp-ryhmistä ja sitä myötä kaikista taloyhtiöön liittyvistä asioista. Sen olen jo oppinut näiden vuosien aikana, ettei täällä ikinä tule olemaan sellaista hetkeä, että saisi vaan elellä. Ihan koko ajan on menossa jokin ISO juttu, joka vaatii perehtymistä, rahaa ja taistelua. Aina, kun olemme puheenjohtajan kanssa huokaisseet, että "nyt kun tämä on hoidettu, niin saadaan levätä", joku uusi yllätys räjähtää käsiin. Viimeisimpänä yllätyksenä tuli pannuhuoneen kaasuvuoto, joka onneksi oli lämpölaitoksen omistamassa osassa putkistoa, mutta jonka jälkeen valitettavasti kaasukattilamme ei palautunut ennalleen. Se pitää käynnistyessään sellaista ääntä, että naapuritaloissakin on ihmetelty, mikä räjähtelee. Tiedossa on siis jälleen tuhansien eurojen rahanmeno, vaikka jo nyt kerätään isoja ylimääräisiä vastikkeita kaikista aiemmista vastoinkäymisistä selviytymiseen. 

Minä inhoan osakkeessa asumista kaiken sen takia, mitä joutuu kärsimään ja maksamaan toisten ihmisten sössimisten takia. Näin pienessä taloyhtiössä yhden osakkaan moka tai maksukyvyttömyys on kaikkien muiden kärsimys ja taloudellinen katastrofi. En oikein muutenkaan juurikaan näe enää järkeä omistusasumisessa, ellei koti sitten sattuisi olemaan puulämmitteinen ja vedetön hirsitalo jossain luonnonrauhassa. 

Mutta koska tässä nyt jumitan ilman mitään poispääsyn mahdollisuutta, yritän muistuttaa itseäni kaikesta, mikä täällä on hyvin. Ja onhan niitä hyviä juttuja paljon, jos vain jaksaa katsoa. En osaisi keksiä hienompaa paikkaa asua, kuin tässä Saimaan ja Vuoksen kainalossa.

Ihmetyttäviä asioita

Yksi pieni haaveeni toteutui, kun Imatran taidemuseoon saapui näyttely, jonka näkemistä olen toivonut vuosia! Liisa Hietasen virkatut ja neulotut ihmishahmot ovat ihan ällistyttäviä! Ne ovat kuvista katsottuinakin aina ällistyttäneet minua, mutta livenä ne menevätkin käsityskykyni yli!

Jo pelkästään se, kun lähestyin galleriatilaa ja näin lasin läpi miehen istuvan pöydän ääressä huomiotakki päällään, harhautti minut luulemaan, ettei näyttely vielä ollutkaan auki, vaan sitä vasta rakennettiin ja joku tyyppi siellä huilaili työn lomassa. Mutta ei, istuskeleva huomiotakkikaveri olikin tottavie taidetta.

Olen käynyt hengailemassa lankatyyppien seurassa jo kahdesti ja aion mennä vielä monta kertaa. Niissä riittää paljon yksityiskohtia ihmeteltäväksi. Minusta on käsittämätöntä, miten taitavasti Hietanen on saanut vaikkapa vetskarin näyttämään vetskarilta tai farkkutakin kuluneen sauman näyttämään farkkutakin kuluneelta saumalta. Sillä ihmisellä täytyy olla jotenkin erityiset aivot. 

Tungen naamani niin lähelle teosten pintaa, kuin mahdollista nähdäkseni miten taitavasti ne on toteutettu ja minusta tuntuu erittäin vaikealta olla hiplailematta. Haluaisin myös purkaa jonkun niistä alkutekijöihinsä nähdäkseni, miten hitossa ne ovat rakentuneet: miten ne voivat pysyä pystyssä ja miten kasvot on muotoiltu.

Minulla ovat nyt elämykset ja vaihtelu niin vähissä, että tämä näyttely nostaa elämänlaatuani ison harppauksen. Jälleen kerran olen suunnattoman kiitollinen ilmaisesta sisäänpääsystä - meillä on poikkuksellinen taidemuseo, kun se on auki vain arkisin, eikä viikonloppuisin lainkaan, eikä siellä ole museovahteja ja aina pääsee ilmaiseksi kulkemaan.

Tällainen kotiin rajoittunut eläminen tekee minulle niin kauhean huonoa. Suurta helpotusta on toki tuonut jäätynyt Saimaa ja ihanan kauan jatkuneet kirkkaat pakkaset. On niin virkistävää päästä tekemään kävelylenkki jonnekin muualle kuin tutuiksi käyneille teille ja poluille. Nyt, kun jäällä liikkuu jo muitakin, löytyy kelkkauriakin helpottamaan askellustani. Aivan liikaa tungosta on kuitenkin kaupungin auraamalla jäätiellä, joka kiertää Lammassaaren. Minä kävelen mielummin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Mutta eilen oli viimeinen pakkasonnellisuuden päivä, sillä tänään tuuttaa taivaalta 20 senttiä lunta ja huomisesta alkaen lupaillaan plussakelejä. Voi surkeus. Onneksi on taidemuseo.

Omat käsityöni ovat jääneet vähäisiksi tänä talvena, vaikka monena iltana olenkin istuskellut kutimien kanssa Areenan äärellä. Neuloin sellaisen omakeksimän vaatteen, jossa yhdistyvät hihat ja kauluri. Keksin sellaiselle tarpeen, kun keskipakkasilla ohuempi toppatakkini tuntui kylmältä käsivarsista, mutta untuvatakkini alkoi hiostaa vatsasta ja selästä. Vaatteesta tuli ruma, ja huonosti neulottu, mutta se toimii. Ehkä kokeilen ensi talveksi neuloa version 2.0, jossa keskittyisin käsialaan ja ulkonäköön, enkä vain yrittäisi saada hirveällä kiireellä valmista.

Omaa virkkaus- ja neulomisvauhtiani ja -kykyäni ajatellessani ihmettelen, kuinkahan kauan Liisa Hietasella kuluu yhden ihmishahmon tekemiseen. Ja miten hän osaa ajatella, millaisia silmukoita mihinkin kohtaan kannattaa laittaa ja miten lisäillä ja kavennella, jotta saa aikaan haluamansa muodon tai efektin. Ja miten ihmeessä hänellä riittää kärsivällisyys, varsinkin sellaisissa "tylsemmissä" kohdissa kuin vaikkapa isossa punaisessa hupparissa.

Minua kiinnostavat nimenomaan sellaiset kohdat noissa teoksissa, joissa materiaali kauempaa katsottuna näyttää oikealta ja läheltä katsottuna onkin jotain ihan muuta. Rispaantuneet farkkushortsit ovatkin villalankaa. Ihmeellisyyden ihme! Mahtaako kumisaappaiden sisällä olla oikeat kumisaappaat? Saisiko vähän rapsuttaa sormella?

Omat vähäiset neulomukseni ovat tänäkin talvena syntyneet katsellen samalla Areenalta viime maailmasodan tai kylmän sodan aikaa käsitteleviä dokkareita. Areena on niiden suhteen loputon runsaudensarvi. Huomaan, että uppoan nyt mielelläni menneisyyteen. Luen myös historiallisiin aikoihin sijoittuvia romaaneja iltalukemisena ja kuuntelen oman nuoruuteni musiikkia. Kaipuuni entisten aikojen yksinkertaisuuteen kasvaa koko ajan suuremmaksi, kun taas nykymaailma ja tulevaisuus kauhistuttavat minua yhä enemmän. 

Luin Duodecimin sivuilta ympäristöahdistuksesta ja tajusin olevani aika helvetin syvällä ahdistuksessani. "Voimakas vihantunne päättäjiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan." Niinpä, tunnen niin suurta vihaa, että se tuhoaa minut. Minun ahdistukseni ei kuitenkaan liity vain ilmastonmuutokseen, vaan poden kokonaisvaltaista yhteiskunta-ahdistusta. Kapitalismi on aikoja sitten osoittautunut toimimattomaksi ja tuhoisaksi maapallolle, ja silti koko ajan jokainen valtio pyrkii kasvuun ja meitä käsketään kuluttamaan lisää.

Minä en kuluta juuri muuhun kuin ruokaan, lääkkeisiin ja dieseliin, eikä minulla ole tarvettakaan hankkia mitään muuta. Elämyksiä minä kuitenkin tarvitsen, ja vaihtelua. Niihin syytäisin rahaa, jos olisi mitä syytää. Voi kunpa ensi kesä olisi minulle sellaista aistien ilotulitulitusta kuin vuonna 2022, jolloin kolmen kuukauden ajan sain nauttia vaihtuvista maisemista, kaukana asuvien ystävieni seurasta, luonnon omista nähtävyyksistä, ITE-taiteesta, kartanoista ja museoista. Kunpa saisin elellä Helmutissa koko kesän ja elää hankaluuksista karsittua elämää, niin kotiinpaluu maistuisi varmasti taas hyvältä ja jaksaisin näitä budjettien laskemisia, jatkuvia remonttitarveyllätyksiä ja tätä yhteisöllisyyttä, josta puuttuu iloinen yhdessäolo.

Historian parissa viettämäni ajat ovat saaneet minut miettimään nykyihmisen yltäkylläisyyttä ja tyytymättömyyttä. Entisessä Suomessa vauvojakin pidettiin tahallaan pienessä nälässä, jotta ne sitten kestäisivät pula-aikaa ja vaikeuksia paremmin, kun kasvavat. Isänmaallisuutta ja valmiutta sotaan iskostettiin lapsiin sisällissodan jälkeiset vuosikymmenet ihan kelpo propagandalla, ja kyllähän sen työn tulokset näkyivätkin sitten, kun talvisota alkoi. Vaan miten kävisi nykyisen nuorison, kun heidät paiskattaisiin metsään nälissään ja väsyneinä tappamaan naapurimaan kansalaisia? Miten kävisi minun, kun pitäisi evakkona majailla ventovieraiden seassa jonkun koulun liikuntasalissa? Tai kun työvelvoite pakottaisi menemään töihin rintamalle lähetettyjen miesten tilalle? Ei kävisi hyvin. 

Ihmettelen sitä, miksi Ukrainasta otettiin nyt Suomeen niin paljon pakolaisia. Millä perusteella sellainen tapahtuu, kun kuitenkin siellä kotimaassa miljoonat yhä elävät enemmän tai vähemmän sodan runtelemina? Eihän kukaan ukrainalaisyksilöistä ole toista enempää vaarassa kotimaassaan. Miksi jotkut saavat lähteä? Itsekin tietysti ajattelen, että Helmut veisi minut saman tien karkuun, jos Suomessa syttyisi sota. Mutta saisinko todella paeta? Eihän täältä toisen maailmansodan aikanakaan lähdetty evakkoon muualle kuin oman maan rajojen sisäpuolelle. Vain lapset lähetettiin Ruotsiin turvaan, mutta muuten koko väestö oli työvelvollista ja pakotettuja jäämään. 

Sen verran oli Ylellä joskus aiheesta juttua, että tiedän, miten tämä rajanpinta evakuoitaisiin, mutta sekin artikkeli jätti paljon kysymyksiä. Suomen perustuslaissa kun on yhä sellainen asia kuin työvelvoite, joka poikkeustilanteessa koskee käsittääkseni kaikkia työikäisiä ihmisiä. Siitä saatiin esimakua koronan aikana, kun terveydenhuollon työntekijät pantiin todella koville. Saisiko Helmut viedä minut heikkoine hermoineni vaikka Espanjaan turvaan vai joutuisinko pysäytetyksi jo rajalla ja määrätyksi tähyilemään lähestyviä drooneja tai seisomaan Saarioisten tehtaalle liukuhihnan äärelle? Kuinka paljon minusta olisi edes hyötyä kotimaassa vai olisinko vain taakkana? Kun en kestä edes tätä älyttömän helppoa nykyelämääni?

Tulipa tästä tajunnanvirtaa. Mutta kuvat ainakin ovat hienoja ja tuovat toivottavasti teille iloa. Jos nyt liikutte Imatralla, käykää taidemuseossa!

Piirtämispako

Olen alkanut taas piirtää, mikä on tietysti ihan mahtava juttu. Sekin on hauskaa, että häyrismoodi on ollut vahvana pitkästä aikaa eli olenkin saattanut istua nysväämässä kuvia tuntikausia. Huono juttu tässä kaikessa on se, että selkäni on ihan paskana, lonkankoukistajat ja iskias kun ärtyvät istumisesta. Mutta kun en tohdi tauottaa! Olen silti pyrkinyt tekemään edes lyhyen kävelylenkin joka päivä, vaikka en nyt olekaan malttanut taivaltaa jäällä tuntikausia. Lyhyemmät kävelyt ovat vähän vaarallisia, koska vasta tunnin liikkumisen jälkeen saan karistettua murheeni mielestäni ja keskityttyä siihen, että maailma sentään näyttää kauniilta. Kohta tämä ihanan pitkä pakkaskausi on kuitenkin ohi, joten tänään aionkin ottaa taas eväät mukaan ja viipyä Saimaalla niin kauan, että pääni vapautuu pahoista ajatuksista.

Olen nyt opetellut piirtämään digitaalisesti, koska paperille piirtämisestä syntyy materiaa, jota pitää joko säilyttää (ei ole tilaa) tai tuhota (olisi sääli). Paitsi, että opettelen piirtokynän hallintaa, taistelen samalla ilmaisten tai edullisten ohjelmien kanssa. Nyt, kun yritän keksiä, mitä kulujani minä pystyisin vielä SOPEUTTAMAAN, niin LEIKKAUSUHAN ALLA ovat nyt Adoben ylihintaiset ammattilaisohjelmat. Koska työntekoni on niistä kiinni, testailen, pystyisinkö tekemään edes jossain määrin töitä korvaavilla pilipaliohjelmilla. Adoben sopimus on katkolla huhtikuussa, ja siihen mennessä minun pitää olla näiden muiden ohjelmien kanssa niin sinut, etten joudu sitoutumaan Adobeen taas vuodeksi eteenpäin. Hermot paukkuvat ja turhautuminen iskee usein, mutta ainakin piirtämishommat näyttävät onnistuvan. Teen samalla kalenteria ensi vuodelle, jotta pääsen kokeilemaan käytännössä, pystyykö pilipaliohjelmilla saamaan aikaiseksi myös painokelpoista kamaa.

Tietokoneella piirtämisen ihana puoli on se, että kaikkea voi korjata loputtomiin. Kun kuvaa voi kerrostaa eri tasoille, jokainen vaihe säilyy aina muokattavana. Mikään ei ole peruuttamatonta kuten paperin, kynien ja siveltimien kanssa.

Piirtelen eläimiä mallista. Etsin netistä valokuvan, piirrän siitä ääriviivat "läpi" ja väritykset teen sitten mallia katselemalla. Sitten lisään kuvaan vielä jotain sussumaista. Minusta näistä tulee kivoja. Tämä kaikki myös auttaa minua jaksamaan eteenpäin. En tiedä, miten te muut kestätte sitä, millaiseksi maailma on muuttunut, mutta minulla ihan oikeasti on hajoamassa pää tosi pahasti. Pelkkää pahuuttahan kaikki nykyisin on, toinen toistaan kamalampia uutisia. Epsteinia, Purraa, Orpoa, Trumppia Trumpin perään, ICE, Iran, Grönlanti, Amazon, tekoäly... en kestä enää yhtään mitään. Pelkästään sanan "toimeentulotuki" näkeminen uutisotsikossa saa minussa sietämättömät fyysiset oireet aikaan ja tunnen räjähtäväni vihasta, pelosta ja epätoivosta. Tahtoisin kadota jonnekin umpimaalle mummonmökkiin, osata itse kalastaa ja viljellä ruokani, ja katkoa kaikki yhteyteni tähän hirvittävään maailmaan, jota hallitsevat pedofiilit ja narsistit.

Mutta kun en nyt sellaista muutosta kykene tekemään, niin minä piirrän.