Minähän selviydyin!

En tiedä, onko kiittäminen eilistä auringonpaistetta vai alkaako minun mieleni lopultakin uskoa, että olen selvinnyt pahimmasta. Minut on nimittäin vallannut nyt sellainen keveys, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Minä hypähtelin ja lauleskelin jopa ruokakaupassa haahuillessani!

Miten saattoikin olla niin hyvä tuuri, että asunto meni kaupaksi juuri viime hetkellä? Olin laskenut, että rahani riittäisivät elokuun loppuun saakka, jos eläisin todella kitsaasti. Vasta syyskuussa joutuisin hakemaan seuraavan kerran toimeentulotukea, jos en olisi siihen mennessä saanut jotain isompaa työhommaa. Nyt matkan aikana budjettini on kuitenkin paukkunut yli pahasti ja todellisuudessa olisin pärjännyt vain elokuulle saakka. Olisin siis joutunut tekemään nopealla aikataululla päätöksen kodittomaksi heittäytymisestä tai lisävelan kasvattamisesta Kelalle.

Mutta minähän nyt sitten kuitenkin ihan toden totta selvisin! Minun ei tarvitsekaan tehdä tuota karmeaa päätöstä! Juuri nyt mitkään asunnon myymiseen liittyvät harmit eivät tunnukaan oikein miltään. Minä selvisin! Ja aivan viime hetkellä! Nyt minun ei tarvitse elää enää jatkuvassa pakokauhussa. Nyt sen ote voi irrota minusta.

 

Tässä kohtaa tekee vähän kuitenkin mieli huutaa avaruuteen, että:
”Mitä vittua, Universumi!?!
Pitikö tosiaan kiusata minua viimeiseen hetkeen saakka?
Pitikö ihan välttämättä ensin tuhota mielenterveyteni,
parisuhteeni ja toivoni niin totaalisesti?”

Isot jutut

Nyt olisi paljon kuulumisia kerrottavaksi, kun näin pitkä aika on vierähtänyt viime kerrasta. Aloitan tärkeimmästä: yläkerta on vaihtanut omistajaa.

Kaupat tehtiin viime maanantaina ja tunnelmani ovat olleet vaihtelevat. Ensimmäiseksi tuli epäuskoinen helpotus, joka kuitenkin jo samana iltana vaihtui valtavaan vitutukseen ja suruun. Jouduin myymään asunnon kolmasosalla sen tolkullisesta arvosta ja samalla mureni unelmani kodista, jossa olisi tilaa elää ja jossa ei tarvitsisi kuunnella toisten ääniä pään päältä. Saahan sellasesta olla surullinen ja vittuuntunut?

Kävin tekemässä paperit Helsingissä ja nukuin seuraavan yön hotellissa. Helmutin olin jättänyt Riihimäelle. Viikon jatkuneen sateen jälkeen siellä oli kaikki petiä myöten jo niin vastenmielisen märkää, että ajatus kuivasta sängystä kuivassa hotellihuoneessa ja valtavasta aamupalasta lämpimässä ravintolassa katon alla tuntui houkuttelevalta. Vaikka olinkin ylittänyt reissubudjettini jo ihan tosi pahasti, asuntorahat korjasivat tilanteen ja päätin törsätä hotelliin.

Olin Valo-hotellissa ja se oli ihana. Sen ylimmässä kerroksessa on spa-osasto ja ulos katolle on rakennettu kaksi ihan oikeaa hirsisaunaa. Kylmävesiallaskin oli tarjolla. Siellä Helsingin yläpuolella auringon paisteessa ja hillittömässä tuulessa saunoessani ja kylpiessäni oloni helpottui. Seuraavan päivän leikkitreffit nukkekavereiden kanssa piristivät minua jo niin paljon, että asunnosta luopumisen aiheuttama vitutus laantui huomattavasti.

Mikään muu ei elämässäni nyt muutu, kuin että en sentään joudu tekemään enää yhtään enempää takaisinperittävää Kelalle ja pystyn maksamaan oman kotini osuuden taloyhtiölainasta pois. Nehän ovat toki suurensuuria helpotuksia! 

Mutta joudun jatkossakin elämään yläkerran äänimaailman alla ja koska uusi omistaja ei muuta asuntoon ainakaan lähitulevaisuudessa, joudun yhä sietämään kaikki yöt natisevaa lattiaa. (Alkaa itkettää heti, kun edes ajattelen kotiinpaluuta.) 

Joudun myös vieläkin taistelemaan Kelan kanssa takaisinperintäjutussa ja pahimmillaan päädyn asunnon myynnistä huolimatta ulosottoon. (Koska eiköhän siinä hallinto-oikeuden luvan saamisessa mene sen verran aikaa, että kun Kela lopulta käynnistää takaisinperinnän, olen ehtinyt syödä ne muutaman tuhat euroa ja olen taas rutiköyhä.) Minulle ei tullut myynnistä edes sen vertaa rahaa, että pääsisin marraskuuksi aurinkoon tai pystyisin äänieristämään välikaton. Nämä kaikki ovat aika isoja harmeja, joiden takia minun on tosi vaikeaa iloita hyödyistä.

Toivon, että joskus sitten, kun kaikki nämä paskat ovat kaukaista historiaa, minua ei enää harmita kaikki, mitä jouduin käymään läpi.

Kesän reissukin on ollut totta puhuen melko perseestä. Totta kai hillittömän kuiva ja lämmin kevät kostautuu hillittömän märällä ja kylmällä kesällä. Sateet ovat seuranneet minua kaikkialle. Kun yritän väistää, ne kääntyvät perään. Kun saavun aurinkoiselle alueelle, tipahtavat lämmöt hetkessä ja sadepilvit peittävät sinitaivaan. "Eilen alkoi yhtäkkiä tuulla tosi kylmästi, joskus iltapäivällä... just silloin, kun Sussu tuli Helsinkiin." Niinpä niin. Toisaalta hyvä - eipä ole tungosta ja metakkaa rannoilla ja retkeilyreittien parkeissa.

Juuri nyt säätiedostus lupaa merkittävää muutosta parempaan, mutta minun on jo suunnattava kohti kotia, jos aion saada edes mustikoita pakkaseen ensi talveksi. Mansikka-ajan missaan kuitenkin, sillä haluan viipyä mahdollisimman pitkään matkalla. Jopa kamalat kelit Helmutin kanssa ovat parempi vaihtoehto kuin ne itsetuhoiset tai murhanhimoiset ajatukset, jotka minut valtaavat kotona naapuriäänien takia. 

Jouduin pyörimään kahden erillisen Ekokylä-visiitin takia Keski-Suomessa paljon enemmän, kuin olisin siellä viihtynyt. Seutu ei vedonnut minuun millään lailla. Ne lehmänpissan väriset lätäköt, joita siellä kutsuttiin järviksi, eivät täyttäneet vesistövaatimustasoani. Kivoja puskaparkkejakaan ei löytynyt, eikä ITE-taiteita tai muita edullisia kulttuurikohteita tai kiinnostavaa historiaa. Paitsi muutama äärimmäisen hieno kirkko!

Kaikki ovat tietoisia Petäjäveden kirkosta, mutta siinä naapurissa Keuruulla on paljon vaikuttavampia. Suosittelen käymään sekä Keuruun vanhassa kirkossa että ihmeen rauhoittavassa erämaakirkossa.

Ekokylässä kävin siis toistamiseen ja viivyin kahden viikon tutustumisasumisajan. Samalla kunnostin hienon 1800-luvulla rakennetun asuintalon ikkunoita. Koko kyseinen kaksiviikkoinen on ollut minun kesäni ainoaa yhtäjaksoista kesäkeliä. Pääsin muutaman kerran jopa suppailemaan pikkuruisessa järventekeleessä, jonka rannalla "kylä" sijaitsee. Ekokylän päällä on joku voimakupu, joka on väkevämpi minun sadetuuriani. Sade päälläni loppui, kun ajoin kylän parkkiin ja alkoi vasta kahden viikon kuluttua, kun olin ollut muutaman tunnin taas tien päällä.

Kyseinen yhteisö teki minuun kaikessa positiivisen vaikutuksen. Aiemman yhteisökokemukseni perusteella olin todella skeptinen, mutta kaikki epäilykseni katosivat, kun selvittelin käytäntöjä ja tutustuin ihmisiin. Kaikki se, mikä minua entisessä kommuunissa kuvotti, pelotti ja suututti, loisti Keuruulla poissaolollaan. Kaikki se myös nosti päätään sisuksissani ja aiheutti minulle ajoittain todella hankalia oloja. Ekokylä ei ole kommuuni sillä tapaa, että kaikki olisivat tiiviisti tekemisissä kaikkien kanssa. Enemmänkin se tosiaan on kylä, jossa ihmisillä on yhteisiä projekteja ja ruokailuja. Ketään ei pakoteta mihinkään ja kenenkään tekemisiä ei kytätä.

Minut kelpuutettiin asumiskokeilupolun seuraavaankin vaiheeseen, joka tarkoittaa puolen vuoden asumista. Onneksi sen saa suorittaa kahden vuoden sisällä, eikä minun ole juuri nyt pakko heittäytyä niin suureen muutokseen. Jos yläkerta ei olisi mennyt kaupaksi tämän kuun loppuun mennessä, olisin joutunut etsimään vuokralaisen omaan kotiinikin ja lähtemään heti syksyllä Ekokylään. Vaikka se yhä kiinnostaisi minua yhteisönä, niin olen todellakin aivan liian lopussa muuttaakseni minnekään edes väliaikaisesti - ja pakon edessä muuttaminen olisi vielä erityisen raskas juttu. Nyt kuitenkin saan rauhassa totutella tähän tilanteeseeni ja puntaroida asioita ajan kanssa.

Jos Keuruun Ekokylä olisi Etelä-Karjalan Ekokylä, en luultavasti juurikaan epäröisi lähteä. Mutta se Keski-Suomi... voi plääh. Nyt olen oikein toden teolla ymmärtänyt, miten suuressa roolissa Saimaa (Vuoksi mukaanlukien) minun elämässäni on. Sehän kuuluu jokaiseen päivääni jossain muodossa. Käyn siellä kaikkina vuodenaikoina uimassa. Vaikken voi veneillä, käyn suppailemassa. Kävelen sen rannoilla tai jäällä päivittäin. Evästelen sen saarissa niin kesällä kuin talvellakin. Kallio- ja hiekkarannat miellyttävät minua. Minä rakastan Saimaata vielä paljon enemmän kuin olin arvannutkaan ja siitä luopuminen olisi hirveää.

Myös Sulo on minulle niin rakas, että niin hankala maantieteellinen etäisyys hänestä tuntuisi tosi kurjalta. 

Imatra on ihana paikka asua ja Melukylä niin kovin kaunis. Jospa vain saisin nämä hermoni rauhoittumaan edes sen verran, että koirien haukkumiset, lasten kiljumiset ja lattian nitinät eivät saisi minua aivan niin pahasti pois tolaltani kuin viimeisten vuosien aikana. Jospa jaksaisin paremmin taloyhtiön hallintohommiakin nyt, kun "asuntosijoittajan" taakka on poissa niskastani! Ja minun poissaollessani lämmityskattilaan on asennettu uusi poltin, joten sekin iso huoli on nyt poissa.

Reissuunlähtö ja kuinka sekin meni pipariksi

Pääsin lähtemään helmustelemaan toukokuun puolivälissä ja sateet alkoivat samana iltana. Jonkun aikaa sain sentään tehdä matkaa siinä ihanassa harhaluulossa, että muuallakin olisi kurjat ilmat, kunnes yhtiökokouksessa naapurini ilmestyivät etäyhteydellä kännykkäni ruudulle hellemekoissaan valittaen tuskaista kuumuutta. Minä palelin Keuruulla tipihaalarissani, ja pyysin, etteivät he enempää raportoisi säistä.

Ensimmäinen reissuviikkoni oli vähemmän rentouttavaa, aikataulutettua etenemistä, koska minun oli kerittävä Keuruulle saakka muutamassa päivässä. Koska Helmut on ilmeisen vakavasti sairas, jouduin varaamaan aikaa siihen, että se leviäisikin tielle ja joutuisin jatkamaan matkaani julkisilla kulkuvälineillä. Varasuunnitelmana oli, että että jos Helmut kesän aikana kuolee, se lähtee tien päältä romuttamolle ja Sulo hakee minut ja omaisuuteni kotiin sieltä, missä sitten satunkin olemaan.

 Aluksi minä itkin koko ajan ajaessani. Helmutista kuuluva epäterve ääni ahdisti minua. Yritin kääntää "Helmut ulvoo tuskissaan" -ajatuksen muotoon "Helmut laulaa matkalaulua", mutta se ei oikein auttanut. Niinpä soitin Spotifysta musiikkia sen verran kovalla, että Helmutin ulina peittyi sen alle. Jostain syystä minun roadtrip-listallani oli yhtäkkiä hirveästi surullisia lauluja, jotka kaikki kertoivat Helmutin kuolemasta ja sehän itketti minua entistäkin enemmän.

Ensimmäiselle reissuviikolleni osui kaksi kesäisempää päivää ja ne vietin Keuruulla Ekokylän talkoissa. Halusin käydä tutustumassa yhteisöön, joka toimii täysin päinvastaisella periaatteella kuin se Nimeltämainitsematon Kommuuni, jonka Diktaattorille olen luvannut, etten enää kirjoita siitä paikasta nettiin. Ekokylässä päätökset tehdään "konsensus-periaatteella" eli kaikki päätökset vaativat kaikkien hyväksynnän. Kukaan ei käske, ketään ei pakoteta, kukaan ei hallitse eikä johda, vaan kaikesta sovitaan yhteisesti. Voiko sellainen toimia? Ainakin taloyhtiössä samantyyppinen järjestelmä johtaa siihen, että muutama hullu tunnollinen polttaa itsensä loppuun ja loput saavat roikkua mukana vapaamatkustajina.

Minua toden teolla pelotti mennä talkoilemaan, kun koko talvi on kulunut täysin toimintakyvyttömässä tilassa ihmisiä vältellen ja jatkuvasti itkien. Yhtäkkiä pitikin viettää kolme vuorokautta ventovieraiden joukossa vieraassa ympäristössä ja tehdä täysiä päiviä fyysistä työtä. Mutta minä selvisin! Olin joka ilta aivan tolkuttoman väsynyt sosiaalisuudesta, jännityksesta ja töistä, ja yöunetkin jäivät ihan olemattomiksi, koska pää suhisi uusien virikkeiden takia. Mutta vaikka kokemus olikin raskas, minä myös huomasin kaivanneeni sekä yhteisöasumista että mielekästä, fyysistä työtä. Oli mukavaa joutua talikoimaan, lapioimaan, kottikärräilemään, kaivelemaan, tonkimaan, nyhtämään, raivaamaan ja riehumaan kasvimaalla. Viimeisenä päivänä satoi ja pääsinkin kalkitsemaan kellarin. Oli myös mukavaa kokoontua yhteisiin ruokailuihin. Ihmiset olivat kivoja ja vastailivat auliisti uteluihini yhteisön toiminnasta ja tavoista. 

Koska se kommuuni, jossa aiemmin asuin, vaikutti ensi alkuun paratiisilta, mutta osoittautui ajan myötä kaikeksi muuksi, en langennut Keuruulla ruusunpunaisten silmälasien sokaisemaksi. Aion käydä siellä vielä myöhemmin tutustumassa rauhassa pidemmän aikaa. Näiden kevättalkoiden vimmattu työtahti ei onneksi ole siellä ihan arkipäivää. En minä kykenisi sellaiseen urakointiin jatkuvasti. Tuon viikonlopun jälkeen minä nukuin koko maanantain. Kun minut oli ensin ajettu matkoihini eräältä laavulta sotaharjoituksen tieltä, löysin onneksi paikan traktoritien päästä keskeltä metsää, jonne ei kuulunut yhtäkään ihmisen synnyttämää ääntä.

Tarkoitukseni oli Keuruun jälkeen aloittaa normaali helmustelu viipyilemällä aina pidempään yhdessä spotissa ja etenemällä mieleni mukaan pikku matkoja kerrallaan jonnekin suuntaan. Mutta sekin suunnitelma meni mönkään, kun joku helsinkiläinen halusikin tulla katsomaan yläkerran asuntoa. Koko talven minä olen kököttänyt kotona valmiina esittelemään asuntoa kiinnostuneille, eikä kukaan ole tullut. Tottakai se sitten tapahtuu heti, kun olen satojen kilometrien päässä ja tarkoituksenani on pihdata dieseliä ennennäkemättömällä kitsaudella.

Lähdin siis ajamaan kotiin. Oli hirvittävän kylmä. Kylmät yöthän ovat helpompia Helmutissa kuin 9-asteiset päivät ja 8 m/s pohjoistuulta. Kamala talvinen keli seurasi mukanani Imatralle ja tuhosi kotona koko ajan jatkuneen kesän. Sulokin totesi, kun luvattu kaunis lämpö muuttui talviseksi kohmetukseksi minun saapuessani, että nyt hänkin jo uskoo minun elävän synkkien pilvien alla.

Esittelin asunnon ilman toiveita kaupanteosta, sillä toivo on vaarallista. Mutta katsojapa halusikin ostaa sen! Jos vain saa lainan pankista... En millään nyt meinaa onnistua pitämään pessimismiäni yllä, vaan lipsahdan koko ajan toiveikkuuden puolelle. Mutta kun se toivo on vaarallista!!! En oikeasti kestä taas tipahdusta takaisin pohjamutiin.

Sulo alkoi järjestellä huijarikorjaamon kanssa Helmutin vääjäämättömän kuoleman lykkäämistä ja nyt minä odottelen jotain ratkaisua johonkin suuntaan. Jatkuuko matkani laulavalla Helmutilla, vai hoituuko korjaaminen takuutyönä ja jos hoituu, niin millä aikataululla. Vihaan odottamista.

Vaikka Helmut juuri nyt on korjaamolla huijarin kynsissä, sain majailla sen kanssa Sulon metsämökin tontilla neljä yötä ja voi pyhä ihme, mikä rauha minuun siellä asettui. Keuruun jälkeen olin jo päässyt eroon jatkuvasta itkuisuudestani, mutta kun ajoin mökin pihaan, minulle tuli välittömästi sellainen tunne, että NYT ON HYVÄ. Se mökki on ihana paikka. Ihmisasutusta ei ole kilometrien säteellä. Siellä minä ajattelen, että majavat, linnut, hyönteiset, ihan kaikki eläimet ja kasvit -  jopa sammakot - ovat etusijalla. Ihmisenä minä olen siellä vain vieraana ja ihmisen pitää tietää paikkansa alimpana eliönä. 

Pari päivää elvyin ja sitten minusta kuoriutui se Ihan Oikea Sussu, joka häyristelee ja ronskiloi menemään, saa paljon aikaan ja innostuu kaikesta. Tein polttopuita, siivosin liejua ja oksia rantavedestä, nostin laiturin paikalleen, keräilin risuja kuten kunnollisen työttömän kuuluukin ansaitakseen oikeutensa elää.

Ja ymmärsin, että minä todellakin tein virheen, kun silloin 6 vuotta sitten ostin kodin taloyhtiöstä, enkä jatkanut mummonmökin etsimistä. Miten paljon onnellisempaa olisikaan elää yksinkertaista elämää hiljaisuudessa, kuin opetella isännöintiä, lain vaatimaa kiinteistöhuoltoa, päätöksentekoa, vastuunjakotaulukoita, kokouskäytäntöjä, talousarvioita, korjaustarvesuunnitelmia, keskuslämmitystä ja kaikkea muuta kirottua tekniikkaa, jota nykyihminen mukamas tarvitsee asumiseen. Ja kuunnella natinaa, kolinaa, haukuntaa, kiljuntaa, trampan nitinää ja kaikkea sitä muuta luonnollista ääntä, jota ihmiset elellessään synnyttävät. 

Kun saa kantaa vedet kaivolta, käydä kakalla huussissa ja peseytyä sammakkolammen vedellä pienessä puulämmitteisessä saunassa, on päässä rauha. Kun koti lämpiää puuta uunissa polttamalla, ei tarvitse tuskastua tekniikkaan, jota ei ymmärrä ja jota ei edes haluaisi joutua ymmärtämään. Kun kaikki on mahdollisimman yksinkertaista, myös vikojen korjaaminen on yksinkertaista. 

Minä olen metsäläinen. Minun kuuluisi elää perinteisesti.

Mutta onneksi NYT on kesä! Tämä on nyt toinen kesäpäivä, josta saan nauttia kotona! Onneksi minun mustat pilveni väistyivät, sillä tässä kotipihalla auringossa minä jaksan olla. Vain sisällä talossa ahdistus nousee. Pakko sinnekin olisi silti kyetä menemään. Kun täällä kerran olen, on syytä hoitaa pois taloyhtiön paperityöt ja sopivasti tähän saumaan ilmaantui yksi oikea työhommakin.

Toivon pääseväni uudestaan liikkeelle muutaman päivän kuluessa. Joko laulavan tai ulvovan tai vaiteliaan Helmutin kanssa. Olen samaan aikaan valtavan kiitollinen ja aika häpeissäni siitä, miten Sulo yhä on valmiina pelastamaan minut tilanteesta kuin tilanteesta ja auttaa minua niin tolkuttoman paljon. Samanlainen tunne nousee myös kaikkia niitä muita ihmisiä kohtaan, jotka ovat minua tässä epäreilussa ahdingossani auttaneet. Olen saanut ruokaa ja lahjakortteja ruokakauppaan. En varmasti koskaan pysty korvaamaan Sulolle tai muille hyvin toimeentuleville ja pärjääville heiltä saamaani apua, mutta olen sen sijaan edes vähän yrittänyt panna saamaani hyvää kiertämään. En minä ole ollenkaan ainoa, jolla on vaikeaa. On tuntunut hyvältä pystyä ihan vain pienestikin auttamaan muita, jotka ovat uskaltaneet avautua omista vaikeuksistaan.

Pois kotoa

Olen ollut kotona jumissa niin pitkään, että minulle on kehittynyt pieni pelko lähteä minnekään. Kun sain kutsun Hiitolanjoen uuden voimalamuseon avajaisin, ajattelin, että ihan kamalaa. Pakko mennä, kun en kehtaa olla menemättäkään, mutta ei kyllä millään huvittaisi ja miten muka jaksaisin kohdata vieraita ihmisiä, kun häpeän olla olemassakaan ja silmäpusseistani näkee, että olen itkenyt koko talven ja junamatkakin maksaa monta rahaa.

Mutta haa! Oli ihanaa huomata, että puolikas päivä poissa kotoa tekikin ihan hirveän hyvää. Ilokseni havaitsin, että minulla yhä on kyky innostua elämyksistä, kuten satavuotiaan turbiinin hajusta tai Finlandiaa soivasta sahasta. Ja haltioitua kauneudesta, kuten vanhojen sähkömittareiden muotokielestä. 

Ventovieraan helsinkiläisen kanssa junan odottelu Simpeleen maalaisauringossa oli mukavan kevyttä kommunikointia siihen nähden, etten puoleen vuoteen ole pystynyt puhumaan kenenkään kanssa mistään muusta kuin yläkerrasta, Kelasta, toimeentulotuesta ja siitä, miten paha olo minulla on. 

Minä ihan oikeasti olin useamman tunnin ajattelematta sitä tuhoa, joka elämässäni on väistämättä edessä ja miettimättä, olisiko kodittomuus, ulosotto vai kuolema pienin paha. Miten kevyt minä hetken aikaa olinkaan.

Tämä kokemus varmisti sen, että parasta, mitä voin nyt tehdä, on lähteä Helmutin kanssa liikkeelle. Ensi viikolla yöt ovat sen verran lämpöisemmät, että tarkenisin jo nukkua autossa. Minä saisin vielä tämän yhden hyvän kesän puskissa. Saisin uusia metsäpolkuja, uusia uimapaikkoja, uusia maalaismuseoita, ITE-taiteita ja ehkä jokusen uuden ihmisenkin, jota ei yhden ohimenevän kohtaamisen jälkeen enää tarvitsisi huomioida.

Sitten tulisi syksy ja pitäisi alistua tekemään velkaa Kelalle ja saattaa Helmut romutettavaksi. Mutta voisinko olla tämän kesän niin huoleton, että en miettisikään syksyä, talvea ja loppuelämän helvettiä?

Olen yrittänyt saada vastauksia Kelalta. Se on todella vaikeaa. Soittopyyntöihin vastataan viikkojen päästä, viesteihin ei lainkaan. Asiakaspalvelijat ovat nuoria ihmisiä, jotka tekevät vain työtään ja toistelevat ruudulta lukemiaan lauseita, mutta eivät osaa selittää minulle, miten takaisinperintä tulee käytännössä menemään. He osaavat kyllä nöyryyttää minua kysymällä "osaatko käyttäytyä vai lopetanko tämän puhelun", kun minulla palaa hermo.

Tiedän kuitenkin nyt edes sen verran, että vaikka takaisinperintä on nyt määrätty, perintäpäätös tulee viimeistään kolmen vuoden kuluttua. Sen enempää he eivät itsekään tiedä. Joku kelalainen ilmeisesti vaan jossain kohdassa voi keksiä, että nytpä aletaan periä. Arvelen, että silloin, kun yläkerta menee kaupaksi ja jos ei mene, niin kolmen vuoden kuluttua kuitenkin. Ja kun se päätös tulee, minulla on vielä mahdollisuus yrittää kääntää heidän päänsä. Mikä on ihan turhaa, sen kyllä jo tajuan, koska minun perusteeni on nyt jo kumottu: "Kertomasi perusteella asunnon kunto tai sijainti ei ole sellainen, että sitä olisi mahdotonta myydä. Huono asuntomarkkinatilanne ei ole peruste takaisinperinnästä luopumiselle." Sitten Kela hakee luvan hallinto-oikeudesta, "johon siihenkin kuluu oma aikansa". Kuukausia, vuosi, vuosia? En tiedä, eikä kukaan muukaan näköjään. 

Hallitus kyllä puuhailee sellaista sääntömuutosta, että Kela saisi vallan tehdä lopullisen päätöksen itse, eikä joutuisikaan viemään asiaa hallinto-oikeudelle. Niinkuin Kela yhdessä työvoimaviranomaisen kanssa ei nyt jo toimisi diktaattorina aivan liian monessa muussa asiassa... ( Esimerkki 1. Esimerkki 2. Esimerkki 3. )

Jos yläkerta menisikin kaupaksi, minä luonnollisesti joutuisin käyttämään sen rahan elämiseen. Kun tilillä on rahaa, ei ole perusteita hakea toimeentulotukea. Ilmoittaisin Kelalle, että myyty on ja Kela käynnistäisi takaisinperinnän. Siihen kuluisi se edellämainittu oma aikansa, jona kerkiäisin syödä rahat moneen kertaan. Kun hallinto-oikeuden päätös tulisi ja perintä alkaisi, eikä minulla olisikaan jäljellä rahoja, joilla maksaa, velka siirtyisi ulosottoon. 

Tästä eteenpäin kaikki on ihan hämärän peitossa. Kukaan ei ole osannut kertoa minulle, joutuisinko maksamaan koko velan vai vain sen verran, kuin asunnon myymisestä saan. Jossain lukee, että velka vanhenee viidessä vuodessa ja jossain toisessa paikassa lukee, että viidessätoista. Jos olen siinä vaiheessa työtön, minulta ei voida ulosmitata rahaa - menetän vain luottotietoni. Jos saisin palkkaa, siitä ulosmitattaisiin joku summa automaattisesti.  

Kun oletettavasti tuossa vaiheessa taloyhtiö olisi jo joutunut ottamaan isoja remonttilainoja, mikäli pankki sellaisia vielä myöntäisi, en minä pystyisi enää maksamaan vastikkeitani. Joutuisin lähtemään omasta kodistani ja menemään muualle vuokralle, myymään omankin kotini tai ottamaan tähänkin vuokralaisen, mikä taas käynnistäisi tämän saman tilanteen uudelleen alusta.

Fakta on se, että minä roikun tässä samassa löysässä hirressä vuosia riippumatta siitä, ostaako joku yläkertaa vai ei. Niin tai näin, loppuelämäni tulee olemaan kitumista, jollen nyt tosi pian koe jotain ihmenousua ja saa työtä, josta tulisi niin tähtitieteellisiä summia joka kuukausi, etten joutuisi enää hakemaan toimeentulotukea. Tai jollen nopeasti pysty pääsemään eroon yläkerran asunnosta keinolla millä hyvänsä. 

Kukaan ei kuitenkaan ainakaan vielä ole ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ottamaan vastaan asuntoa lahjana eikä minulle ole ilmestynyt mitään työelämän vaatimia taitoja ja itsetuntoa.

Yritän asettua tähän hetkeen. Juuri nyt ei ole mitään hätää. Nyt pakataan Helmut reissukuntoon ja otetaan vastaan se, mitä Suomen kesä voi tarjota. 

Sen kunniaksi taas yksi kuollut konna.

Maahan tallottuja

En tiedä, miten selvisin viikosta läpi, mutta näköjään selvisin. Minulla ei ole paljonkaan muistikuvia sen Kelan takaisinperintäpäätöksen ja eilisen päivän välillä, vaikka siihen mahtui kokonainen viikko. Luin äsken tuon edellisen kirjoitukseni ja vaikutan siinä niin reippaalta. Todellisuudessa olen mennyt jossain sumussa. Huomaan vapisevani ja horjuvani omituisesti. Olen käynyt kyllä ulkoilemassa, sillä siitä todisteena on puhelimessani monelta eri päivältä kuvia kuolleista sammakkolätyistä. Iltaisin olen saanut niin hallitsemattomia pakokauhukohtauksia, että ihan varmasti yläkerran poika on kuullut itkuni. Se kohtaus kun iskee, niin en pysty olemaan paikallani, mutta kun yritän kävellä ympäriinsä, en pysykään tolpillani, vaan vajoan lattialle ja huomaan konttaavani tai heijaavani itseäni eestaas ja miettiväni, että pitääkö soittaa ambulanssi. Koskaan en tietenkään soita, koska ainoa apu, mitä voisin kuvitella tarvitsevani on eutanasia, ja sitä ne eivät kuitenkaan anna. Minut vain vietäisiin mielenterveyspäivystykseen, eikä minulla olisi rahaa maksaa laskua sairaalayöstä ja hyvinvointialueen laskuthan menisivät suoraan ulosottoon. 

Mutta jotenkin ne kohtaukset kuitenkin aina ovat loppuneet, vaikken muista, miten.

Maanantaina sattui olemaan talousneuvolapäivä ja sinne minä rohkaistuin menemään. Siellä oli paikalla ulosoton, velkaneuvonnan ja sosiaalityön edustajat. Ainoa neuvo, mitä sain, oli että valita Kelalle. Toki olin jo valittanut. Olin kerinnyt viikonlopun tuskassani lähettää Kelaan vaikka kuinka monta viestiä ja selostusta ja vetoomusta, ja vaikuttanut varmasti umpihullulta. 

Ulosottoihminen sanoi, että luultavasti en pääse asunnosta eroon, vaikka antaisin sen pois ilmaiseksi. Sain myös kuulla, että ulosotossa ei ole vielä mitään kokemusta näistä toimeentulotuen takaisinperinnöistä pelkän omistamisen perusteella, koska tämä on niin uusi juttu. Hekään eivät siis tiedä, miten se käytännössä sitten etenee. En ollut tiennyt, että tämäkin on siis nykyhallituksen keksintöjä, eikä vanha ja vakiintunut käytäntö.

Jos en nyt yhtäkkiä ala jollain ihmeellä elättää itseäni, minun olisi pakko päästä asunnosta eroon keinolla millä tahansa. Mutta jos en saa siitä rahaa, olen pian ongelmissa myös oman kotini kanssa, kun en saa myyntitulolla maksettua pois oman kotini lainaosuutta. Olen pohtinut eri vaihtoehtoja kodittomaksi heittäytymisestä slummivuokra-asuntoon muuttamiseen tai ihan vaan tällä samalla tavalla jatkamiseen. Jokainen näistä vaihtoehdoista johtaa ulosottoon jossain vaiheessa ja minun vallassani on päättää vain siitä, millä aikataululla se tapahtuu ja mille taholle teen velkaa. 

Rauhoituin vasta, kun eräs ystäväni sanoi: "Onko sillä nyt sitten väliä, vaikka Kelalle kertyy velkaa. Eikä se muutenkaan ole maailmanloppu, jos luottotiedot menee. Ei ollut ainakaan mulle. Suomessa on yli 600 000 ihmistä ulosotossa." 

Sinä iltana en saanut pakokauhukohtausta. Hänen sanansa olivat ensimmäinen merkityksellinen kommentti, jonka olen tämän pelon hallitseman puolen vuoden aikana saanut keneltäkään. 

Maailmako ei kaatuisikaan luottotiedottomuuteen? Enkö olekaan niin erityislaatuinen tyyppi, että sellaista ei saisi minulle tapahtua? Eli minun pitää siis nyt valita kaikista kauheista vaihtoehdoista se, että alistun kerryttämään Kelalle velkaa, mutta pidän huolen siitä, että maksan kaikki laskuni ja oman kotini vastikkeet. Kun ne luottotiedot sitten menevät, saan kuitenkin pysyä kodissani, pitää puhelinliittymäni ja vakuutukseni. Jos siinäkin vaiheessa kidun yhä toimeentulotuella, ei ulosottoa voida tehdä lainkaan ja viidessä vuodessa velat jotenkin katoavat ja luottotiedot palaavat. Se ei ole maailmanloppu. Ja jos olen töissä, Kelan kanssa kuulemma saa sopia todella pienistä maksueristä.

Mutta tämä kaikki on minun oikeustajuani vastaan niin pahasti, että haluaisin räjähtää. Kun eihän se velka johdu minun holtittomasta tuhlaamisestani tai pikavippien tai osamaksujen harrastamisesta! Se velka johtuu siitä, että joudun turvautumaan viimesijaiseen yhteiskunnan apuun, joka minun kohdallani ei olekaan enää toimeentulotukea, vaan vittu toimeentuloLAINAA. Miten voi edes olla mahdollista, että en saanut valita, teenkö velkaa Kelalle, vaan se ilmoitetaan minulle jälkikäteen? Sitä velkaa voi kertyä ihan helposti 5000 euroa vuodessa! 

Haluaisin olla tyyppi, joka reagoi tällaiseen vihalla ja lähtee tekemään polttopulloiskuja orpo-purralaan. Mutta ei, minä reagoin alistumalla, kaatumalla, itkemällä ja autistisella heijauksella. Näin säälittävän paskan tämän hallitus minusta teki vain muutamassa vuodessa. 

Haluaisin tietää, mistä kaikki ne 600 000 ulosottoon joutunutta ovat löytäneet elämälleen merkitystä? Kun ei voi toteuttaa mitään haaveitaan eikä harrastaa mitään? Kun jokainen päivä ikitulevaisuuteen asti on pelkkää pennien laskemista?

Tämän ylettömän aikaisen kevään aikana olen ollut tavallistakin kiitollisempi asuinympäristöstäni. Se, että melkein kotipihasta lähtee kilometrikaupalla polkuja, joilla saa kävellä yhtäaikaa rannalla ja metsässä, on valtavan tärkeä juttu. Näissä metsissä tulee päiväsaikaan harvoin ketään vastaan ja hiljaisuuden rikkoo vain lintujen laulu. Minä rakastan Saimaata ja minä rakastan näitä metsiä sammalineen ja naavaisine kuusineen, sinivuokkomättäineen ja juurakkoisine polkuineen. Ja olen tyytyväinen siihen, että olen laihtunut vahingossa 8 kiloa ja jaksan kävellä taas pitkiä matkoja. Tuolla metsäpoluilla minä en vihaa elämääni.

Perjantain ulkoilun minä muistan. Oli mahdottoman kaunis päivä ja päätin kävellä niin kauas kuin jaksan, koska kotona ei ollut mitään syytä olla ahdistusta kasvattamassa. Otin evästä reppuun ja lähdin liikkeelle. Kun totesin kävelleeni tarpeeksi kauas, käännyin ja laitoin Sports Trackerin mittaamaan matkaa. Minulla meni siihen kävelylenkkiin 6 tuntia ja matkaa kertyi 23 km. Kaiken tämän kelvottomuuteni alla tuntui hirmuisen hyvältä pystyä vaivatta kävelemään sellainen matka. Minulla on hirveän vähän onnistumisen kokemuksia nykyisin.

Ensin hyvän mielen jutut

Ensin minua harmitti, kun hieno pakkastalvi loppui kuin seinään aivan älyttömän aikaisin. Mutta lopulta lämmin ja aurinkoinen kevät onkin ollut hyväksi ja olen saanut toimintakykyäni takaisin. Niin se vaan on, että talvisin en ole elossa ja tänä talvena en ole ollut senkään vertaa kuin normaalisti.

Hienot päivät ovat kutsuneet minua olemaan pihalla ja liikkeessä. Liike auttaa pitämään pään rauhallisena. Olen jo oppinut, että "just nyt ei ole hätää". Mikään tuho ei tapahdu ainakaan ennen ensi talvea. Sitä olen yrittänyt itselleni muistutella ja toisaalta myös unohtaa ajatella asiaa. 

Olen myös yrittänyt olla pelkäämättä kesän helmustelun epäonnistumista. Helmut ulisee. En tiedä, miksi, enkä voi viedä sitä autokorjaamoonkaan. Olen siis ajattelematta sitä - ja ajamatta sillä. Kun diesel maksaa 2,5 euroa litralta, en muutenkaan pystyisi ajamaan yhtään mihinkään. Koko talven olen kulkenut pyörällä tai kävellen, jos se vain suinkin on ollut mahdollista. Painoni on pudonnut viime kesästä 8 kiloa. Se johtuu varmasti myös siitä, että minulla ei ole ollut varaa ostaa suklaatakaan ja muutenkin olen nipistellyt ruoasta.

Mutta onneksi olen keksinyt puuhailemista, joka ei maksa mitään. Ja onneksi on piha. Kun kotona kaikki ahdistaa, yläkerran lattian nitinä repii hermoni ja seinät kaatuvat päälle, on kevään suoma ylimääräinen elintila taivaan lahja. En pystyisi asumaan ilman pihaa, en mitenkään. 

Olen esimerkiksi sirkkelöinyt puutarhapöydästä osan pois. Se kun on aina ollut tarpeettoman suuri pienelle pihalleni.

Olen nikkaroinut nukkekotiin harjakaton. Käytin siihen muun muassa puutarhakeinuni, joka romahti kasaan viime kesänä. Onneksi en ollut kerinnyt viedä sitä kaatopaikalle. Muutkin tarpeet löytyivät omista jätteistä.

Nukkekoti on valitettavasti aivan tyhjän panttina, sillä en ole juurikaan pystynyt leikkimään. Luovuus katoaa, kun on näin paljon vastoinkäymisiä. Mutta koska minipihapiiri sijaitsee tuossa aivan kadun varressa, sen pitää näyttää hyvältä. Lättäkattoisena Kenin ja Kaarnan talo näytti vuosia vähän slummihökkeliltä, mutta nyt se on yhtä nätti kuin kylän oikeat talotkin. Ja yhtä vinossa kuin meidän talomme.

Olen jaksanut myös tehdä asioita taloyhtiön hyväksi. Aloin raaputella maaleja seinistä. Talo on alunperin ollut kauttaaltaan punamultainen, ja valkoiset pielet ja listat on maalattu joskus punamullan päälle. Sehän tarkoittaa sitä, että maalit rapisevat jatkuvasti pois. Taannoin löysin tiedon, että Virtasen neljän öljyn maali kestäisi myös punamullan päällä. Kävimme sitä ostamassa ihan kuin meillä olisi tulevaisuus. Yritämme elellä täällä muina miehinä, vaikka lämmityskattila pitää kauheaa metakkaa käynnistyessään ja meillä on edessämme ties miten valtava remontti ja vielä valtavampi laina.

Kaivoin maahan hautautuneita pihakiviä ylös ja sommittelin niistä pallogrillille palamattoman alustan. Olemme vakuutusyhtiön mieleen, kun grillauspaikka on asianmukainen.

Olin jo alkanut toivoa edes yhden harhailevan ukrainalaisdroonin räjäyttävän talomme taivaan tuuliin, mutta vakuutusmeklari luki ajatukseni ja lähetti taloyhtiölle uutiskirjeen, jossa totesi, että droonituhoja ei sitten korvata, vaikka Ylen uutisissa joku vakuutusyhtiön työntekijä väitti päinvastaista. Sekään ei siis pelastaisi minua. Ja sitäpaitsi, jos meidän lämmityskattilaamme osuisi drooni, maakaasuputki tarjoilisi loputtomasti polttoainetta ja siinä palaisi koko ihana Melukylä. En minä sitä sentään toivo.

Ihan hyvin on siis sujunut viime aikoina. Vaikka asuntokauppoja ei sitten huhtikuulle syntynytkään. Olen kuitenkin saanut nukuttua. Olen ulkoiluttanut ex-anoppia ja ollut taas mukava ja seurallinen naapuri, enkä helvetin vittumainen akka. Olen onnistunut hengittämäänkin välillä pinnallisen huohottamisen sijasta. Jopa kuukausia sinnitellyt elohiiri vasemmassa yläluomessani rauhoittui. 

Ja tänään kaikki sitten taas romahti. Satuin lukemaan toimeentulotukipäätöksen jostain syystä loppuun saakka.

Sama ukaasi oli ollutkin jo maaliskuunkin päätöksessä, mutta en ollut sitä huomannut. Onneksi en, sillä sain yhden kuukauden ajan voida hiukan paremmin. 

Syksyllähän Kelan asiantuntija minulle sanoi, että taloyhtiön hallintaanoton aikana takaisinperintäuhkausta ei anneta. Olen siitä saakka yrittänyt voittaa pakokauhuni tolkuttamalla itselleni, että minulla on tämä koko vuosi aikaa löytää ostaja yläkerralle. Ja juuri, kun aloin vähän rauhoittua, sain tällaisen kirjeen. Olen siis maalis-huhtikuun aikana tehnyt tajuamattani Kelalle jo toistatuhatta euroa velkaa. 

En ymmärrä tuota sanamuotoa. Eikö siinä lue, että takaisinperintä tapahtuu asunnon myynnistä saadusta rahasta tai vaihtokaupasta? Eikö minun siinä tapauksessa kannattaisi pitää asunto itselläni ikuisesti, niin en joutuisi koskaan maksamaan Kelalle mitään? Entä jos myyn oman kotini, ja muutan yläkertaan, niin peritäänkö myös oman kodin myyntisummasta? Entä jos en saa yhtään mitään myytyä, peritäänkö toimeentulotuet kuitenkin takaisin muista tuloistani? Ja mitä tarkoittaa "myöhemmin"? Ja miten ne voivat kirjoittaa "peritään", kun kuitenkin tarvitsevat hallinto-oikeiden päätöksen periäkseen? Miten noin epäselvä lausunto voi edes olla laillinen?

Toimeentulotukeahan minä en nyt voi enää hakea, koska en halua tehdä Kelalle velkaa. Mutta miten muka selviydyn ilman? Tai no, ymmärrän selviytyväni vielä touko-kesäkuun ajan, koska sen verran minulle on ensi kuussa tulossa laskutettavaa asiakkailta. Mutta miten selviydyn siitä eteenpäin? Saan työttömyyskorvausta 430 euroa kuussa - se on ainoa varma ja säännöllinen tuloni. Sehän ei riitä edes asunnon vastikkeisiin. Jos en pysty tienaamaan, en myöskään saa laskujani maksettua, en syö mitään enkä osta lääkkeitä. Minä kuolen nälkään. Mutta en halua kuolla niin hitaasti. Haluan ihan oikeasti sen droonin, mutta vain omaan päähäni niin, ettei kukaan muu vahingoitu ja ettei minusta jää mitään haudattavaa jäljelle, koska kuolemanikin olisi kamala rahareikä rakkailleni.

"Tähän takaisinperintämääräykseen ei voi hakea muutosta." No, eipä minulla olisi sellaiseen voimiakaan. Arvelen olevan täysin turhaa ininää kertoa Kelalle, että asunto on ollut myynnissä marraskuusta asti ja että kiinteistönvälittäjät eivät edes huoli myyntiin kämppiä meidän talostamme. Itse asiassa sain vastikään kuulla sosiaalitoimesta, että jopa ulosottomies on lakannut ottamasta asuntoja Imatralta, koska ne vaan eivät mene kaupaksi. Kelalle ei varmaankaan merkitse mitään se, että en pääse asunnosta eroon, vaikka kuinka yritän. Huolisiko kukaan sitä edes ilmaiseksi?

Jos laitan myös oman kotini vuokralle ja olen itse koditon, minun ei tarvitsisi hakea toimeentulotukea. Kesän ajan olisi helppoa, mutta mitäs sitten, kun tulee talvi? Vakavissani jo mietin, että jos ajan Helmutin lapsuuskotini tontille ja parkkeeraan sen liiteriin, saisin sähköä lämmittimeen. Tontilla vielä pystyssä oleva talo on läpimätä ja vaarallinen, mutta sinne saisin kuitenkin virallisen osoitteen. 

Minä en vaan pysty päästämään itseäni siihen pisteeseen, että menetän luottotietoni ja olen loppuikäni ulosotossa. Ylitin häpeäkynnyksen ja soitin johonkin sosiaaliapuun. Sieltäkin sain kuulla vain, että ennen kuin olen ulosotossa, ei kukaan voi auttaa minua. Sen jälkeen pääsisin sitten velkajärjestelyyn. Se sosiaalityöntekijäkin sanoi, että "jos yhtään lohduttaa, niin mikään sinun tilanteessasi ei ole sinun omaa syytäsi". Ei olekaan. Syy on umpihulluissa diktaattoreissa, jotka huvikseen pommittavat viattomia ja panevat koko maailman sekaisin. Ja julmassa oikeistohallituksessa, jonka suurin missio on tuhota köyhät tästä maasta. Mutta tiedättekö, että minun olisi helpompi kestää ihan ikiomia mokiani kuin tällaista, etten mahda millekään mitään? Miten minulle saattoi käydä näin? Sitä minä kyselen ja katkeruuteni vain kasvaa. 

Pyrin menemään ajatuksissani kauemmas taaksepäin saadakseni syyn itselleni. Itsepähän olin paska vaimo ja pilasin täydellisen elämäni. Siitä saakka kaikki on ollu pelkkää selviytymistaistelua, joka on kiihtyvällä vauhdilla koko ajan pahentunut. Oma syyni siis. 

Pelko pitää otteessaan

Olen alkanut arvella saavani sydänkohtauksen, jos nämä talousongelmat eivät pian saa jonkinlaista ratkaisua. Jatkuvassa pakokauhussa eläminen on sietämätöntä, ja vaikuttaa ihan takuuvarmasti myös fyysisesti. 

Pystyn hetkittäin vapautumaan pelosta, kun pidän itseni liikkeessä. Olen kyllä itkenyt tänä talvena monta kyyneltä uimahallin jumppa-altaaseenkin, sillä aina edes liike ei pidä kauhuja poissa mielestä.

Uskotteko, että hallitus on keksinyt vielä yhden tavan kurittaa minua epäonnistumisteni takia? Huomasin sen toissapäivänä, kun olin lähettämässä Kelalle vakuutuskirjaa, jotta he löytäisivät siitä syyn olla maksamatta minulle kotivakuutukseni osuutta toimeentulotuessa. Vakuutussummani kun ylittää jostain syystä 1,50 eurolla sallitun rajan. 

No, siinä Kelan sivulla silmääni sattui, että työmarkkinatuki ja peruspäiväraha yhdistyvät toukokuun alussa ja muuttuvat samalla tarveharkintaiseksi. Tuo tarveharkinta merkitsee sitä, että tietyt muut tulot, kuten MYYNTIVOITTO, vaikuttavat työttömyyskorvauksen saamiseen. 

Olen toivonut saavani yläkerrasta kymppitonnin. Sillä rahalla saisin maksettua oman kotini taloyhtiölainan osuuden ja äänieristettyä välikaton eli pystyisin jatkamaan täällä asumista. Mutta siinä olisi myyntivoittoa kolmisen tonnia. Olisin siis ihan uudella tavalla Kelan kiusattavana, kun työttömyyskorvauskin menisi. Minun on siis myytävä asunto ihan yhtä halvalla kuin olen sen hankkinutkin, jotta saisin pitää edes pienen työttömyyskorvaukseni. Hyvästi ääneristys, tervetuloa helvetti uuden asujan äänien armoilla.

Tässä vaiheessa pidän asuntoa varattuna yhdelle potentiaaliselle ostajalle. Tuleeko kaupat, selviää huhtikuun aikana. Mutta en tiedä, miten pystyn enää odottamaan. Jossain vaiheessa oloni alkoi jo olla parempi, mutta nyt kun tuon ostajaehdokkaan kanssa tuli viivytys, olen jälleen palannut todella huonoon jamaan. Tiedän ihan hyvin, että jos tämä meneekin mönkään, en jaksa enää edes yrittää. 

Yläkerran vastike on tällä hetkellä 500 euroa kuussa. Vuokraa yläkerran poika maksaa 495 euroa. Kuka olisi niin hullu, että ostaisi sellaisen asunnon? Taloyhtiöstä, jossa on isoja remontteja tulossa toisensa perään? No, yksi ihminen haluaa sen tehdä, koska tämä on ihanaa seutua ja koska hän ymmärtää, että vanha talo on synonyymi elinikäiselle remontille.

Jos yläkerrasta tosiaankin tehtäisiin kaupat, yksi iso riski ja sen aiheuttama pelko minulta lähtisivät pois, mutta ei sekään tietenkään ratkaisisi toimeentulo-ongelmiani. Toivon sen kuitenkin helpottavan tätä hirvittävää ahdistusta. Ja ei, minä en nyt käytä ahdistus-sanaa liian kevyin perustein.

Olen miettinyt sitä, että oman kotini myymisprosessi olisi vähemmän raskas kuin yläkerran. Ei tarvitsisi vaivata vuokralaista näytöillä, eikä sovitella kolmen ihmisen aikatauluja yhteen. En myöskään saisi sitä vaarallista myyntivoittoa, koska olen maksanut tästä yli tuplasti sen, mitä voin tästä nyt edes haaveilla saavani. Ja jos muuttaisin itse yläkertaan, kärsisin vähemmän naapuriäänistä. Kun asuisin siellä vähintään 2 vuotta, en joutuisi maksamaan myyntitulosta 30 prosentin veroakaan, jos sitten joskus joutuisin senkin myymään. Järkisyyt puoltavat oman kotini myymistä.

Mutta nämä tapetit, ikkunalistat, keittiönkaapit, pieni pihani - kaikki se, mitä olen suurella vaivalla ja myös rahalla saanut täällä aikaan panevat kapuloita sen ajatuksen rattaisiin. Yläkerrassa minua odottaisi alusta aloittaminen, eikä minulla kertakaikkiaan ole voimia sellaiseen. Ei, vaikka rakastan remonttia ja sisustamista.

Olen ymmärtänyt eläväni sellaista elämää, johon en tunne kuuluvani. En minä kuulu asumaan kerrostaloon. En kuulu asumaan yksiössä (Ei kai kukaan kuulu?! Ei yksiö ole mikään koti, ei ainakaan aikuisen ihmisen koti!) En kuulu jakamaan arkeani näiden ihmisten kanssa. En kuulu isännöitsijän tehtäviä tekemään, en ratkomaan lämmityskattilan ongelmia tai kirjoittelemaan kokouskutsuja ja pöytäkirjoja. En kuulu istumaan taulukkolaskelmaohjelman kanssa tuntikausia pyörittämässä toistenkin ihmisten rahoja. Ja silti tähän minä olen päätynyt ja tähän tulen jumiin jäämään. Unelmani omasta mummonmökistä kuolee, kun myyn yläkerran pikkurahalla ja joudun käyttämään ne rahat elämiseen.

Mihin minä kuulun? Minä kuuluin Immolaan Sulon rinnalle, ja sen elämän minä menin tuhoamaan. Huomaan surevani sitä asiaa nyt todella paljon. Luulin jo käsitelleeni meidän eromme, mutta näköjään en. Ihan kuin olisin tulossa hulluksi.

Villasukkia ja dokumentteja

Ylen Areena on tarjoillut minulle aina vaan uutta ja uutta katsottavaa historiadokumenttien muodossa. Tai vanhaa - osa dokkareista on vuosikymmenten takaa. Neulomus ja dokkari ovat rauhoittava yhdistelmä, joka merkitsee minulle jonkin sortin pakoa nykypäivän kauhuista.

Tässä postauksessa on kuvituksena sukkia, jotka tänä talvena ovat syntyneet sohvan nurkassa Areenan äärellä. Olen kokeillut ohuempaa Nalle-lankaa Seitsemän veljeksen lisäksi, koska minulla ei ole ollut kiire saada valmista. Vaikka kirjoneulesukat ovat minusta hienoimpia, olen tehnyt enimmäkseen raitaa, koska raitoja neuloessani voin vapaammin käyttää silmiäni ohjelman katseluun. Ihan sokkona minusta ei ole neulomaan, ja dokkareissa on kiinnostavaa kuvamateriaalia. Ehkä ensi talvena palaan kirjoneuleisiin siirtymällä historiallisten podcastien pariin, niitäkin kun näyttää Areenasta löytyvän.

Olen tämän ja viime talven aikana oppinut valtavan paljon ainakin Suomen sisällisodasta, bolsevikeistä, Stalinin vainoista, sukukansoistamme rajan tuolla puolen, talvisodasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta, toisesta maailmansodasta eri vinkkeleistä katsottuina, vankileireistä, Suomen suhteesta Natsi-Saksaan, lasten kasvatuksesta entisaikoina, suomettumisesta, diktaattoreista, rautaesiripusta ja kylmästä sodasta.

Olen siis oppinut ihmisestä, joka ei opi yhtään mitään. Olivat ne valtaapitävät sitten kommunisteja, kansallissosialisteja, kapitalisteja, kristittyjä tai ihan mitä tahansa, niin aina ne keksivät jonkun ihmisryhmän, jota alistaa, sortaa, kiduttaa ja tuhota. Missä viipyvät valtaapitävät, joilla olisi lämmin sydän ja ymmärrys kaikkien yhdenvertaisuudesta?

Siihen nähden, miten hirveän raskaasti minä otan maailman nykyisen tilanteen, voi kuulostaa perin typerältä upottaa itsensä myös historian hirveyksiin. Jostain syystä entisaikojen koettelemuksien ajatteleminen kuitenkin on lohdullista: ne ovat mennyttä ja niistäkin ovat monet ihmiset selvinneet. Minun omat henkilökohtaiset ahdistuksen aiheeni ovat kovin vaatimattomia kaiken sen rinnalla, mitä olen sohvallani joutunut todistamaan. Olen katsellut välillä kepeämpiäkin juttuja, kuten tukkaheviä, suomalaisen teeveen tai rock- ja iskelmämusiikin kehitystä.

Dokumenttien katseleminen ja puikottelu on erinomainen keino pysyä irti kännykästä, koska sekä silmät että sormet ovat varattuina. Instagramin avatessani jään käsittämättömän helposti kiinni pakkosyötettyyn videovyöryyn, joka totta kai tuuttaa loputtomana virtana silmiini Epstein files -kauhua, ICE-kauhua ja suomalaisvasemmiston esiintuomia hallituksemme jatkuvia törkeyksiä. En pysty uskomaan silmiäni ja korviani, ja silti se kaikki todella tapahtuu. Suren tämän päivän nuoria, jotka ovat eläneet pelkkää kriisiaikaa ja samalla toivon, että juuri se, etteivät he ole koskaan saaneet elää tulevaisuuteen uskovassa, turvallisessa hyvinvointivaltiossa, olisikin heidän vahvuutensa. Itsehän olen täysin lamaantunut ja toivoton juuri siksi, että tiedän paremmasta.

Oma masennukseni on nyt edennyt pahimman ohi. Sain tammikuun alussa ihanan lääkkeen, joka auttaa minua nukahtamaan uudelleen, kun herään öisin. Siitä ei edes tule tokkuraista oloa kuten "normaaleista" unilääkkeistä, eikä se rajoita verenluovutusta kuten "normaalit" mielialalääkkeet. Kolmen ja puolen kuukauden unettomuuden jälkeen olin vuodenvaihteessa jo paljon pahemmassa jamassa kuin edes kauheana erovuonna 2018. Vaikka ongelmani eivät ole poistuneet, pikkuhiljaa itkeminen kuitenkin väheni ja nyt on jo päiviä, jolloin ei itketä yhtään. Olen alkanut saada vähän toimintakykyänikin takaisin: ompelin kaksi T-paitaa bambutrikoosta, jonka ostin jo toissa kesänä ja yhden mekon afrikkalaisesta painokankaasta, jonka sain viime kesänä. Tuntuu tosi mukavalta saada vihdoinkin jotain konkreettista aikaan.

Taloyhtiöön kytkeytyvä burn outini lieveni, kun pidin kuukauden "loman" WhatsApp-ryhmistä ja sitä myötä kaikista taloyhtiöön liittyvistä asioista. Sen olen jo oppinut näiden vuosien aikana, ettei täällä ikinä tule olemaan sellaista hetkeä, että saisi vaan elellä. Ihan koko ajan on menossa jokin ISO juttu, joka vaatii perehtymistä, rahaa ja taistelua. Aina, kun olemme puheenjohtajan kanssa huokaisseet, että "nyt kun tämä on hoidettu, niin saadaan levätä", joku uusi yllätys räjähtää käsiin. Viimeisimpänä yllätyksenä tuli pannuhuoneen kaasuvuoto, joka onneksi oli lämpölaitoksen omistamassa osassa putkistoa, mutta jonka jälkeen valitettavasti kaasukattilamme ei palautunut ennalleen. Se pitää käynnistyessään sellaista ääntä, että naapuritaloissakin on ihmetelty, mikä räjähtelee. Tiedossa on siis jälleen tuhansien eurojen rahanmeno, vaikka jo nyt kerätään isoja ylimääräisiä vastikkeita kaikista aiemmista vastoinkäymisistä selviytymiseen. 

Minä inhoan osakkeessa asumista kaiken sen takia, mitä joutuu kärsimään ja maksamaan toisten ihmisten sössimisten takia. Näin pienessä taloyhtiössä yhden osakkaan moka tai maksukyvyttömyys on kaikkien muiden kärsimys ja taloudellinen katastrofi. En oikein muutenkaan juurikaan näe enää järkeä omistusasumisessa, ellei koti sitten sattuisi olemaan puulämmitteinen ja vedetön hirsitalo jossain luonnonrauhassa. 

Mutta koska tässä nyt jumitan ilman mitään poispääsyn mahdollisuutta, yritän muistuttaa itseäni kaikesta, mikä täällä on hyvin. Ja onhan niitä hyviä juttuja paljon, jos vain jaksaa katsoa. En osaisi keksiä hienompaa paikkaa asua, kuin tässä Saimaan ja Vuoksen kainalossa.