Turvallinen piilopirtti

Minähän siis loin ihan itse itselleni älyttömän työmaan, kun päätin ruveta väsäämään nukkekoteja eteiseen. Ihan kuin minusta muka olisi ollut odottamaan syksyn sateita! No ei todellakaan. Pää suhisten minä askartelin seiniä ja hoin itselleni, että lopeta, lopeta, lopeta. Enkä tietenkään saanut käytyä kaupassa, mietittyä ruokakaappien sisältöä saati sitten syötyä. Edes metsään rauhoittumaan en saanut itseäni liikahtamaan! Vanha kunnon hyperfokus.

Onneksi tajusin, että on syytä poistua taas kotoa ja pakenin venytetyksi viikonlopuksi Sulon metsämökille. Siitä on muodostunut minulle ainoa paikka, jossa rauhoitun. Heti, kun ajan Helmutilla kalliolle, aaaaaaaaaahhhhhhh kaikki riesat päässäni vaimenevat. Siellä ei ole mitään velvollisuuksia. Siellä saa keskittyä vain olennaiseen: kantaa vesiä, laittaa ruokaa ajallaan, lämmäyttää saunan, jos huvittaa. Kävellä metsässä, poimia samalla ilman paineita poimurillisen mustikkaa. Kuunnella lintuja ja tuulta, katsella sudenkorentoja ja kuusenlatvoja, ihmetellä majavien patoa, puron taikaa ja sammakkolammen vedenpinnan vaihtelua. Saa vain olla rauhassa, neuloa ja hörppiä teetä. Eri moottorien ääniä sinne kyllä kuuluu ajoittain, mutta enimmäkseen ei kuulu eikä näy mitään merkkejä ihmisistä. 

Minä tunnen itseni aika loiseksi, mutta Sulolla ei itsellään olekaan ollut aikaa majailla mökillä. Kultaisesti hän antaa minun mennä ja tulla omin avaimin milloin haluan. Itse hän piipahtelee moottorisahan tai ruohonleikkurin kanssa ja minä yritän silloin olla avuksi. Majavan kaatamia puita pitää pieniä, umpeenkasvavaa mökkitietä jyystää ruohonleikkurilla. Mutta ne ovat mukavia hommia pienessä määrin. Mikään siinä paikassa ei muutu työleiriksi, sillä kaikki on pientä. Siellä tontti on metsää, eikä hoidettavaa nurmikkoa tai istutuksia. Siellä talo on yksinkertainen metsästysmaja, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Siellä ei ole edes kunnollisia sähköjä. Siellä sauna on kääpiökokoinen ja lämpiää puolessa tunnissa parilla klapilla. 

Minulle se paikka on suurinta luksusta, mitä voin nyt kuvitella. Olen siellä enemmän oma itseni kuin missään muualla. Kukaan ei kuule eikä näe minua. Minusta tuntuu, että juuri sellaisessa paikassa haluaisin asua. Kaikki on yksinkertaista ja helppoa, rauhoittavaa. 

Jo ensinäkemällä minut valtasi tunne, että siinä paikassa me ihmiset olemme vieraina. Paikka kuuluu majaville, oraville, linnuille ja sammakoille, ja ihmisen tulee tietää roolinsa kaikkein vähimpänä. Riistakameran ansiosta tiedämme nyt, että seutu kuuluu myös ilveksille ja mäyrille. Vaikka minä en näe noita otuksia, minusta tuntuu valtavan hyvältä tietää, että siellä ne hiippailevat samoilla mättäillä kuin minäkin. Minun nukkuessani saattaa hirvi tai susilauma hiipiä Helmutin ohi, ja se ajatus tuo hyvän olon.  

Koska helteitä ei ole tullut, en ole mökillä ollessani kaivannut edes uimista. Keväällä mutapohjainen lampi oli täynnä sammakoita, enkä uskonut koskaan voivani pulahtaa sinne! Sammakot kuitenkin katosivat kutemistensa jälkeen ja minä otin tavaksi pulahdella. Ensimmäisen kerran se tapahtui vahingossa ja kauheasti kiljuen, koska tipahdin kiikkerältä laiturilta liukkaaseen liejuun! Sen jälkeen olen sitten uskaltanut veteen aivan tarkoituksella. Mutta nyt vesi on niin matalalla, ettei uiminen enää onnistu ja mutakylpy ei kiehdo. Majavien patoakaan ei hennota enempää avata, koska sen toisellakaan puolella ei ole mitenkään liikaa vettä. Outoa, että järvet eivät vain täyty, vaikka sateesta ei ole ollut pulaa.

Outoa on sekin, ettei hyttysiä ole ollut edes siellä metsien keskellä. Sammakoita sitten senkin edestä! Ne ovat tällä hetkellä onneksi vain pieniä, sentin tai parin mittaisia. Mutta ne talvehtivat lammen mudassa ja kasvavat ja joka vuosi syntyy uusia, kun aikuisiksi varttuneet palaavat synnyinsijoilleen kutemaan. Se paikka on sammakkohautomo ja minun on vain pakko sietää sitä. Kotona sammakot tunkevat minun reviirilleni, mutta mökillä minä tungen heidän reviirilleen ja yritän opetella olemaan kirkumatta.

Tulin tänään kotiin. On työhommaa, pyykinpesua, kaupassakäyntiä, sitä sun tätä. On syytä edes vähitellen opetella olemaan kotona, sillä syksy lähenee. Helmutissa nukkuminen käy inhottavaksi, kun kosteus lisääntyy ja lämpötila laskee. En voi loputtomiin välttää kotona olemista. On pakko opetella olemaan ihminen, eikä metsänpeikko.