Hulluus iski

Kun on kauan poissa kotoa, kertyy pitkä to do -lista kotiinpaluuseen. Minun listassani oli enimmäkseen tietokoneella istumista ja tietysti marjanpoimintaa ja mattojen pesua. Ei täysin ylitsepääsemätön urakka kuitenkaan. 

Heti saavuttuani sain ihailla kukkivaa pihaamme, aurinko paistoi ja naapurini ilahtui paluustani. Tuntui ihan hyvältä olla kotinurkilla. Samana päivänä kylällä oli asuntomessumuistelutapahtuma, jossa monet tulivat juttusilleni. Minulla on täällä tuttavia ja minusta tykätäänkin. Olen osa tätä kylää. Minulla on paikka tässä yhteisössä. Kaikki hyvin!

Mutta jossain vaiheessa piti kuitenkin ylittää kynnys ja tulla sisälle kotiin. Se ei tuntunut hyvältä. Ja sitten kuulin pääni päältä ensimmäiset kantapäiden jysähdykset. Ensimmäiset lattian nitkutukset. Tavarat tärisivät hyllyilläni ja minulla alkoi täristä päässä. Ahdistus iski voimalla. Eipä ollut riittänyt kahden kuukauden poissaolo kiristyneiden hermojeni löysäämiseen. 

Tätä se taas on ensi talvikin, korvatulpilla nukkumista yöeläjän alapuolella talossa, joka ei anna armoa ääniyliherkälle. Uusi omistaja nimittäin ei muuta tänne vielä itse, vaan vuokralainen saa pysyä toistaiseksi. Tiedän olevani ihan sairas. Eivät ne äänet niin kamalia oikeasti ole. 

Onneksi sentään vielä kuukauden verran pystyn edes nukkumaan Helmutissa.

Oli suunnattava Immolaan. Tehtävälistallani oli Terhon hoitaminen Sulon lomamatkan ajan. Koska Terho täyttää ensi kuussa jo 2 vuotta, se on hamsteriksi aika ikäloppu eikä sitä enää pidä rasittaa automatkoilla. Niinpä tällä kertaa Terho ei tullutkaan minun luokseni hoitoon, vaan minä menin sen luokse. Ja se oli sitten viimeinen niitti minun hulluudelleni.

Immola ei varmasti koskaan tule olemaan minulle Sulon koti, vaan aina se on meidän kotimme. Se on minun kotini, oikeastaan se on minä, osa minua. Silloin, kun käyn siellä yksinäni, minut valtaa voimakas tunne, että olen siellä, minne kuulun. Hirsiseinät pitävät huolta minusta. Siellä on huoneita ja huoneiden välissä ovia ja jokaisessa huoneessa jotain minua ja jokaisessa hiljaisuus. Se kaikki saa minut aina pois tolaltani. Päädyin jälleen kerran itkemään kipuani ääneen.

Kaikki ne käsityötarvikkeet ja lapsuusmuistot entisessä työhuoneessani ovat olleet kamala piikki lihassani. Suloa ei ole haitannut niiden olemassaolo - hänellä on neliöitä liikaakin. Mutta minua ne ovat haitanneet. Niin kauan kuin tavaroitani siellä on, se tarkoittaa sitä, että EN MAHDU omaan kotiini tänne Melukylään. Koska ihan konkreettisesti harrastukseni eivät mahdu. Ja toisaalta myös, niin kauan kuin ne kaikki painoseulat ja bambukankaat ja posliininuket siellä ovat, minulla on tunne, että ne vain ODOTTAVAT kotiinpaluutani ja sitä, että kaikki muka jatkuisi siitä, mihin se päättyi. 

Minä en kestä sitä. Kahdeksan vuotta on kulunut, enkä minä ole saanut elämääni järjestymään niin, että voisin viedä omaisuuteni sieltä pois. Päätin toimia.

Minulla oli neljä päivää aikaa tyhjentää tavarani talosta, mikä käytännössä tarkoitti niiden viemistä kaatopaikalle tai kierrätykseen tai tuomista tänne omaan kotiini, joka jo valmiiksi oli täynnä. Halusin saada urakan tehtyä ennen Sulon paluuta, koska se vaati paljon itkemistä ja tunteiden vuoristorataa, jota en halunnut hänen näkevän. Yksinäni saan rauhassa olla vuoroin luhistuva ja vuoroin voimistuva adhd-pyörremyrsky ilman, että kukaan on tulkitsemassa sitä draamailuksi.

Vein monta säkillistä kankaita kierrätyskeskukseen ja kasasin Sulon peräkärryn täyteen lajittelukelvotonta tavaraa kaatopaikalle hinattavaksi. Posliininuket päätin laittaa huutolaislapsiksi elokuun kirppis- ja kahvilapäivänä. Jos ne eivät silloinkaan katoa käsistäni, en tiedä, mitä niille teen. Ja kaiken tämän jälkeenkin minulla oli vielä helmutillisen verran tavaroita, jotka piti saada uppoamaan tänne omaan pieneen asuntooni.

Kaikki tietokonehommat ja mattojenpesut to do -listassani saivat seurakseen pitkän rimpsun uutta tekemistä: vie kaatopaikkakuorma, vie kankaat kierrätykseen, vie maalit, käy läpi firman paperit, tuhoa sitä ja tätä ja tuota, keksi paikka sille tälle ja tuolle. Aamusta iltaan minä sortteerasin ja lopulta kaaduin loppuunkuluneena sänkyyn. Ja itkin. Olin ihan raunio. Mihin minä olin taas itseni ajanut, kun muutenkin olisi ollut tekemistä ja velvollisuuksia? Kotini oli nyt niin täynnä tavaraa, etten meinannut sisään mahtua. Kaikelle oli pakko keksiä paikat, jotta pääni saisi rauhan käydä niiden oikeasti tärkeiden tietokonehommien kimppuun.

Seurasi kaaosmaisia päiviä ja epätoivoisia uudelleenjärjestely-yrityksiä. Jotta saa jotain uutta mahtumaan sisään, on pakko heittää jotain vanhaa pihalle - eikä minulla ollut mitään, mistä olisin halunnut luopua. Tein surutyötä keittiön puusohvan takia ja laitoin sen Toriin myyntiin. Jouduin myös luopumaan siitä ajatuksesta, että nukkekodit olisivat aina ovien takana piilossa katseilta ja suojassa pölyltä. 

Pikkuhiljaa tavarat löysivät paikkansa ja mitä pienemmäksi tavaravuori keskellä kamaria kutistui, sen selkeämmäksi minun aivotoimintani alkoi muuttua.

Onneksi sohva seisoi yhä kuistillani, eikä ollut Torista kenellekään kelvannut, sillä hoksasin, että jos lyhennän sitä, saan sen kuitenkin mahtumaan takaisin ruokapöydän ääreen. Sohvan modaaminen vaati itseni vakuuttelua, sillä vanhat huonekalut ovat minulle aika pyhiä asioita. Niitä saa maalata, koska maalaaminen on aina peruttavissa, mutta saako ne katkaista keskeltä poikki? Perustelin, että teen sen rakkaudella ja ryhdyin hommiin. Heittäydyin ihan Häyriseksi eli en malttanut syödä, juoda enkä käydä ajoissa pissalla, kun sirkkelöin, porailin, ruuvailin ja vasaroin sohvaparkaa uuteen uskoon.

Ja nyt tänä aamuna olen saanut keittiön lattian luututtua, puhtaat matot paikalleen ja lyhennetyn sohvan pöydän ääreen. Jossain välissä olen onnistunut myös suoriutumaan tietokonetöistä ja marjojakin on jo jonkin verran pakastimessa. Kaikki huonekaluni ovat paikoillaan ja isosta tavararöykkiöstä on jäljellä enää pieni selvitettävien pino. (Ja sitten on vielä ex-heilan kellarikomerollinen minun tavaroitani, mutta yritän vielä vähän aikaa lykätä sitä urakkaa.) 

Nukkekodit vievät nyt eteisestä koko seinän verran tilaa ja niiden sisustamisen parissa saan monta paskaa sadepäivää sujumaan onnellisesti. Nyt, kun ne eivät ole ovien takana piilossa, minun täytyy sisustaa ne tavallista huolellisemmin. Ei saa olla juosten kustua, vaan on saatava aikaan vau-ilmiö!

Tällä hetkellä en kadu painoseulojen viiltelyä, kankaista luopumista tai lapsuuden pehmolelujen päätymistä kaatopaikalle. Se tuntuu ihan hyvältä, sillä ihan pian minä konkreettisesti MAHDUN kotiini. Auttaisiko ajatus mahtumisesta siinä, että jaksaisin elää täällä?

Ja jonain päivänä saan vielä ehkä muutakin turhaksi taakaksi osoittautunutta nakattua pois. Tulisikohan vielä aika, jolloin tuntisin kuuluvani tähän kotiin? Tai saisinko jostain uuden paikan, jonne oikeasti ja kokonaisvaltaisesti tuntisin kuuluvani ja jossa hirsiseinät pitäisivät minusta huolen ja jossa pääni päällä asuisi korkeintaan hiiriä?

Reissun päältä poimittua

On monia aiheita, joista tahtoisin kirjoittaa ja reissukesän kuulumiset ovat yksi sellainen. En oikein voi edes uskoa, miten turha reissu minulla oli, mutta niin se vaan todellakin oli. Enimmäkseen satoi ja voin sen jopa tarkistaa todeksi niistä yöpymispaikkakuvista, joita joka ilta lähettelin anopille. Kuvia katsoessani kun muistan elävästi, millainen keli missäkin oli. 

Ja vähän liian monessa paikassa minä en edes poistunut autosta. Makasin sängyssä ja kuuntelin sateen raivoa Helmutin peltikatossa. Välillä ei kannattanut edes nakata polkupyörää pihalle, koska ovien avaaminen olisi kastellut paikat niin pahasti. Vaikka jatkuvasti mietin, mitä järkeä siinä kaikessa on, tulin aina siihen tulokseen, että kotona oleminen ahdistaisi vielä enemmän. Nyt, kun olen kotona, voin todeta, että kotiahdistus ei kokonaan kadonnut edes asuntokauppojen myötä. Mutta kirjoittelen siitä sitten toisen postauksen. Nyt mennään reissumuistoihin!

Matkan aluksi poikkesin oululaisten ystävieni luona Anttolan-mökillä ja sellainen tärkeiden ihmisten seurassa vietetty laatuaika olikin varmasti aika hyvä alku matkalle repäisten minut irti pahimmasta. Olin oikeasti muuttunut viime talven aikana niin huonovointiseksi, että en ollut lainkaan tahtonut viettää aikaa ihmisten seurassa. Ei nimittäin ole kivaa olla paskaa seuraa. Mutta kaunis ilma, hyvä puskaparkki ja turvalliset ystävät antoivat reissulleni hyvän alun.

Matkani jatkui sitten surkeammissa ilmoissa kohti Keuruuta. Valitsin matkareittini niin, että sain väritettyä punaisia kuntia vihreiksi - kun loggaa yhdenkin geokätkön kunnan alueelta, kyseinen kunta värjäytyy vihreäksi geokätkösivustolla. Tämän kesän aikana minä sain väritettyä melkoisen määrän kuntia, joissa tuskin olisin koskaan käynyt ilman tätäkään pakkomiellettä!

En nyt juuri muista, mikä pieni paikkakunta se oli, jossa pysähdyin geokätköturistina, bongasin käsityötarvike/lahjatavaraliikkeen ja menin sisään. Minulla ei ollut budjetissa varattu tilaa minkään tavaroiden ostamiselle, mutta kun kaikkien ihanien esineiden seassa olikin tuttuja Lempiriepuja, sorruin törsäämään. Keltainen riepu lähti matkaani, ja aiheutti minussa ensin ilahtumista, sitten surua. Miten paljon kaipaankaan sitä aikaa, että tein jotain ja olin jotain!

Pieksämäeltä löysin hyvät, mutta tolkuttoman surkeasti merkityt patikointilenkit ja huojentavan hiljaisen paikan Helmutille. Alkukesällä minua houkuttivat enemmän retkeilyreittien parkit kuin uimarannat, koska tarpeeni hipihiljaisuuteen oli niin voimakas. En kestänyt oikeastaan minkäänlaisia ääniä, mutta kun majoittuu autossa, on mahdotonta kaivautua niin syvälle metsään, etteikö sinne joku muukin löytäisi meluamaan. 

Halusin myös ylläpitää talven ja kevään aikana omaksumaani tapaa kävellä pitkiä lenkkejä. Pieksämäellä eksyin monta kertaa. Jos retkeilyreitistö käsittää kymmeniä kilometrejä polkuja, jotka risteilevät toisiinsa ja ne on kaikki merkitty täsmälleen samanlaisin merkein, niin miten siellä voisi pystyä olemaan eksymättä! Ilman kännykkää ei tullut kysymykseenkään lähteä niille poluille.

Vältin tottakai kaupunkeja, mutta Jyväskylään minä lähdin varta vasten, koska Sulo oli kertonut seurakunnan omistamasta saaresta, jossa saa käydä saunomassa. Se olikin ihana paikka! Rannasta on soutuvenekuljetus ja perillä saa paistaa makkaraa, ostaa pullaa ja muuta pientä syötävää ja saunoa ihan ilmaiseksi. Sinä päivänä ei edes koko ajan satanut ja niinpä vietin saaressa muutaman mukavan tunnin saunoen ja uiden. 

Miten hienoa onkaan, että seurakunta tarjoaa tällaisen mahdollisuuden oikeaan mökkikesään myös sellaisille, joilla ei ole mahdollisuutta poistua kaupungista. Saunavieraiden joukossa oli maahanmuuttajia, lapsiperheitä ja yksinäisiä miehiä. Yksi maahanmuuttajanainen oli elämänsä ensimmäistä kertaa veneessä ja päätti uskaltaa saunoakin seuraavalla käynnillään! Siitä käynnistä jäi minulle niin hyvä mieli, että aloin harkita takaisin kirkkoon liittymistä ihan vain tukeakseni kirkollisverollani tällaista seurakuntien tekemää hyvää työtä. Onhan Imatrallakin saunailtoja ja perheleirejä, joissa köyhätkin saavat nauttia rantasaunasta. Mutta koska minun tuloillani ei tulisikaan kirkollisveroa maksettavaksi, totesin, ettei jäsenyydestäni olisi mitään hyötyä. 

Matkani jatkui sateen ja paisteen vaihdellessa. Kokeilin muutamaa rantaa, mutta törmäsin aina leiriytymiskieltokyltteihin. Näköjään nykyisin on ihan turhaa edes pyrkiä sellaiseen uimarantaan, joka ei jo ole merkitty puskaparkkisovellukseen. Enää ei voi tehdä omia hyviä löytöjä. Kaikki on jo koluttu ja sallitut rannat lisätty appiin. Siinä mielessä voin sanoa, että onneksi ei ollut mitään hellettä! Enpähän kaivannut uimista.

Tavallisesti olen helmustellessani lukenut paljon, piirtänyt ja neulonut. Tänä kesänä en onnistunut. Keskittymiskykyni riitti vain neulomiseen (siitäkin teen vielä oman postauksensa), mutta sain kai vain yhden kirjan luettua ja vesiväreihin en koskenutkaan. Mihin minun aikani katosi? En todellakaan ymmärrä. Ilmeisesti kännykän selaamiseen, sillä eivät ne kävelylenkitkään kovin suurta osaa päivistäni nielleet. 

Onneksi kuitenkin leikin! Leikkiminen on viime aikoina jäänyt masennuksen jalkoihin, mutta reissussa nuket ovat aina mitä parasta seuraa ja niiden ansiosta saan monesta paikasta irti paljon enemmän kuin mitä saisin ilman nukkeja.

Koska sateiden ja järvettömyyden takia en liikkunut lähimainkaan tarpeeksi, minua ovat vaivanneet kivut koko kesän. Aamuisin iskias vihloo niin pahasti, että toinen jalka meinaa pettää alta ja ylipäänsäkin minua koskee vähän joka paikkaan. Huomaan odottavani uimahallin aukeamista ja vesijumppaan pääsyä kuin messiasta.

Opin tykkäämään suomaisemista. Soilla hiljaisuus on jotenkin erityisen hiljaista ja sehän miellytti minua paljon. Tämä omituinen kesä on ollut siitäkin omituinen, ettei missään muualla kuin ihan pahimmissa kuusikoissa ole ollut hyttysiä. Ja minä olen sentään viettänyt aika paljon aikaa metsissä ja puskissa.

Keuruun Ekokylässä viettämäni kahden ihanan kesäisen ja aurinkoisen viikon jälkeen sain jättää Keski-Suomen taakseni ja tein sen huojentuneena. En vain oikein tiennyt, mihin päin lähtisin. Minua houkutti Pohjois-Karjala maisemallisesti, mutta eteläisempi Suomi kulttuurillisesti. Päätin suunnata kohti Pirkanmaata, moikata bioperheenjäseniä ja sitten kieputella Etelä-Suomen kautta kotiin ja vierailla Kaiku-kortin kelpuuttavissa museoissa. Koska säätiedotus näytti kamalaa kaikkialle ja sisällä Helmutissa makuuasennossa vietetyt tunnit venyisivät pitkiksi, olisivat sisätilanähtävyydet ja kyläpaikat tässä kohtaa varsin paikallaan.

Matkani pahin saderupeama oli 7 päivää lähes yhtäjaksoista sadetta. Kai sitä voi sateessakin ulkoilla, niinkö? No ei voi, jos ne märät vaatteet pitää sen jälkeen viedä autoon, jossa pitäisi nukkua. Kosteus tekee autoöistä tuskallisia. Asiaa auttoi paljon, kun vein ihan kaikki tekstiilit peittoja myöten itsepalvelupesulaan ja myllytin ne kuivausrummussa. Rahaa paloi, mutta seuraavana yönä oli miellyttävää.

Kävin Helvetinjärvellä pettymässä Helvetinkoluun (koska sinne ei enää saanut laskeutua alas) ja yllättymällä positiivisesti paikan matkaparkista. Minulla ei ollut varsinaisesti tarkoitus viettää yötäni Helvetinkolun ja Oriveden välillä, mutta koska kavereiden aikatauluihin ei sopinut yllättäen kylään tunkeva Sussu, hidastin etenemistäni jäämällä yöksi juupajokiseen puskaan. Sateen salliessa lähdin fillaroimaan pitkin kylää. Polkupyörä oli välillä vähän hankala unikaveri, mutta pääasiassa sen mukaan ottaminen oli parasta, mitä tänä kesänä olen älynnyt tehdä. Oli niin näppärää jättää Helmut parkkiin ja tutustua taajamiin ja hoitaa kauppareissut fillaroiden. 

Juupajoella törmäsinkin ihan satumaiseen kesäkahvilaan. Kaikki se värikylläinen ja leikkisä sisustus sai minut niin onnelliseksi, että melkein unohdin olla katkera siitä, ettei minulla itselläni ole kotia, jota sisustaa hulvattomasti! Sallin vieläpä itselleni taivaallisen suklaakakkupalan synttäreideni kunniaksi.

Keuruulta lähdettyäni olin lopultakin lakannut pelkäämästä Helmutin äkkihajoamista. Jostain syystä uliseva ääni vaimeni niin paljon, etten enää joutunut peittämään sitä musiikin soittamisella. Ja kyllähän se Helmut minut toi kotiin saakka. Korjaamokäynti on tällä viikolla edessä, vaikka en tiedä, onko ulinan aiheuttavaa laakeria enää mitään järkeä korjata, koska pohjan ruosteiden takia Helmut ei kuitenkaan tule läpäisemään katsastusta. Mutta tämäkin kesä jälleen kerran on muistuttanut minua siitä, miten tärkeä tuo autovanhus minulle on. Vaikka Helmut on kaikkea muuta kuin miellyttävä asumus tällaisella kelillä, tunnen sitä kohtaan ihan valtavaa rakkautta. 

Tässä kohtaa reissua pitikin sitten sinkoutua Helsinkiin tekemään kauppoja yläkerran asunnosta! Arvelin, että parasta olisi jättää Helmut Lempäälään liityntäparkkiin ja hypätä moottoritien pysäkiltä Onnibussiin. Ajattelin katkaista helvetillisen sadetuskan jäämällä yöksi hotelliin ja palaamalla sitten vasta Helmutin luo ja jatkaa Pirkanmaalla Kaiku-korttiani heilutellen.

Tapahtui kamalia. Bussi ajoi ohitseni ja jätti minut pysäkille. Odotin punaista Onnibussia, jonka määränpäänä on Kamppi, mutta minun olisikin pitänyt tajuta pysäyttää joku tavallinen ruskea onnikka, jonka määränpäänä oli lentoasema. Voi että minä ulvoin, kun tajusin mokani. Moottoritien jylinässä minä huusin kaikkea tuskaani ulos. Ja sitten toimin ihan päättömästi ja lähdin ajamaan Helmutilla moottoritietä, vaikkei sillä olisi saanut ajaa moottoritietä, koska rikkinäisen laakerin takia se saattaisi leikata kiinni. Olin hysteerinen. Päädyin Riihimäelle saakka, jossa hylkäsin Helmutin ja hyppäsin junaan ja kerkesin juuri ajoissa kauppakirjankirjoittelutapaamiseen.

Häpeäni oli niin hirveä, että siinä vaiheessa ajattelin, etten koskaan kerro kenellekään miten tyhmä minä olen, kun en edes bussiin osaa mennä. Näköjään häpeä himmenee ja nyt kerron kaikille. 

Minua hirvitti jättää Helmut yöksi Riihimäen asemalle. Monesti ihmiset kyselevät, eikö minua pelota nukkua autossa metsissä. Ei tietenkään. Mutta minua pelottaa jättää auto asemille, joilla pyörii epämääräisten aineiden vaikutuksen alaisia tyyppejä. Ja minua pelottaa mennä lähijuniin, joissa myös pyörii epämääräisten aineiden vaikutuksen alaisia tyyppejä.

Oloni helpottui lopulta iltasella saunassa ja kylmävesialtaassa hotellin katolla, korkealla Helsingin yläpuolella. Aamupalakin oli aivan huikea ja sen jälkeen nukkehommista tuttu kaverini tuli hakemaan minut. Ajelimme toisen nukkekaverin luo ja vietimme hauskan päivän yhdessä leikkien.

Palasin illalla Riihimäelle, jossa Helmut onneksi odotti yhtenä kappaleena. Olin bussitragedian takianyt ihan väärässä suunnassa siihen nähden, missä museoissa olin ajatellut käyväni, eikä minun olisi järkevää ajaa enää takaisin. Päätin silti palailla ainakin Hämeenlinnan seutuville saakka, sillä halusin ehdottomasti kokea Hattulan kirkon ja Enni Idin taiteilijakodin. Kumpikin on ollut pitkään toiveissani.

Hattulan kirkon visiteerattuani löysin viimeinkin aivan mainion rannan, jossa oli lupa ja tilaa leiriytyä, ja päätin jäädä odottamaan kauniita ilmoja. Minut palkittiinkin sitten parilla ihan oikealla kesäpäivällä! Heinäkuun 11. päivä jää nyt historiaan tämän kesän ensimmäisenä bikinipäivänä! Milloin minä ikinä olisin elellyt vaatteet päällä heinäkuun puoliväliin saakka? Olen ruskettunutkin vain kasvoista ja käsistä! 

Vaikka tuon uimarannan vieressä kulki hämmästyttävän vilkas maantie, siellä minä huomasin sietäväni sen meteliä. Aloin myös tuntea huojennusta asuntokaupoista enkä pelkkää surua ja kaunaa. Mieleni oli valoisampi. Olisin viihtynyt paikassa pidempäänkin, mutta jouduin pian taas jatkamaan matkaa. Enni Idin talo olisi auki vain sunnuntaisin ja kotona piti olla jo alle viikon päästä hoitamassa Sulon hamsteria. Nyt kun kesäkin oli ilmeisesti alkanut ja helmustelu oli muuttunut taas ihanaksi, tuntui aika ikävältä joutua pian ajamaan kotiin.

Raahasin yhtä ukkospilveä mukanani kaksi päivää, ja kiersin Päijänteen toiselle puolelle, jossa sain nautin retkeni viimeisistä päivistä mitä parhaalla rannalla mitä parhaassa kelissä. Sain lopultakin kaivaa suppilaudankin laukustaan! Ja sain pidettyä jääkaapin päällä! Jatkuva sade ja synkät pilvet kun olivat tehneet sen, ettei aurinkopaneeli pystynyt pitämään jääkaappia päällä. Olin kahteen otteeseen joutunut heittämään pilaantuneita maitotuotteita roskiin, ennenkuin annoin periksi ja luovuin jääkaapin käytöstä. Kylmäsäilytyksen puuttuminen rajoittaa ruokailua ja kylmä tonnikala ruisleivällä olikin alkanut jo kyllästyttää. Oli ihanaa voida ostaa kaupasta kanaa!

Ajelin kotiin ja tänne päästyäni hellekesäkin jo loppui. Sadetta, sadetta, sadetta joka päivä. Välillä sentään paistettakin ja olen kahdesti kerinnyt mustikkametsään ja onnistunut pesemään keittiön matot, joita tuskin saan lainkaan kuiviksi tässä kosteudessa.

Minun kesäreissuni oli siis odotettua märempi ja sisälsi paljon vähemmän elämyksiä kuin aiemmat matkani. Sain siitä huolimatta vierotettua itseni uutisiin uppoamisesta!

Saksalaiset karavaanarikaverini tulivat Suomeen kesäkuun alussa aikomuksenaan olla täällä syyskuulle saakka. Mutta hekin luovuttivat jo ja ovat jo olleet jonkin aikaa kotonaan. Sade oli liikaa heidänkin mielenterveydelleen. Suomen kesä on näyttäytynyt todella paskana meille autossa asuville.

Toisaalla ilmeisesti Ranska ja Espanja palavat poroksi. Eipä sekään hyvä ole. 

Minähän selviydyin!

En tiedä, onko kiittäminen eilistä auringonpaistetta vai alkaako minun mieleni lopultakin uskoa, että olen selvinnyt pahimmasta. Minut on nimittäin vallannut nyt sellainen keveys, jota en ole tuntenut pitkään aikaan. Minä hypähtelin ja lauleskelin jopa ruokakaupassa haahuillessani!

Miten saattoikin olla niin hyvä tuuri, että asunto meni kaupaksi juuri viime hetkellä? Olin laskenut, että rahani riittäisivät elokuun loppuun saakka, jos eläisin todella kitsaasti. Vasta syyskuussa joutuisin hakemaan seuraavan kerran toimeentulotukea, jos en olisi siihen mennessä saanut jotain isompaa työhommaa. Nyt matkan aikana budjettini on kuitenkin paukkunut yli pahasti ja todellisuudessa olisin pärjännyt vain elokuulle saakka. Olisin siis joutunut tekemään nopealla aikataululla päätöksen kodittomaksi heittäytymisestä tai lisävelan kasvattamisesta Kelalle.

Mutta minähän nyt sitten kuitenkin ihan toden totta selvisin! Minun ei tarvitsekaan tehdä tuota karmeaa päätöstä! Juuri nyt mitkään asunnon myymiseen liittyvät harmit eivät tunnukaan oikein miltään. Minä selvisin! Ja aivan viime hetkellä! Nyt minun ei tarvitse elää enää jatkuvassa pakokauhussa. Nyt sen ote voi irrota minusta.

 

Tässä kohtaa tekee vähän kuitenkin mieli huutaa avaruuteen, että:
”Mitä vittua, Universumi!?!
Pitikö tosiaan kiusata minua viimeiseen hetkeen saakka?
Pitikö ihan välttämättä ensin tuhota mielenterveyteni,
parisuhteeni ja toivoni niin totaalisesti?”

Isot jutut

Nyt olisi paljon kuulumisia kerrottavaksi, kun näin pitkä aika on vierähtänyt viime kerrasta. Aloitan tärkeimmästä: yläkerta on vaihtanut omistajaa.

Kaupat tehtiin viime maanantaina ja tunnelmani ovat olleet vaihtelevat. Ensimmäiseksi tuli epäuskoinen helpotus, joka kuitenkin jo samana iltana vaihtui valtavaan vitutukseen ja suruun. Jouduin myymään asunnon kolmasosalla sen tolkullisesta arvosta ja samalla mureni unelmani kodista, jossa olisi tilaa elää ja jossa ei tarvitsisi kuunnella toisten ääniä pään päältä. Saahan sellasesta olla surullinen ja vittuuntunut?

Kävin tekemässä paperit Helsingissä ja nukuin seuraavan yön hotellissa. Helmutin olin jättänyt Riihimäelle. Viikon jatkuneen sateen jälkeen siellä oli kaikki petiä myöten jo niin vastenmielisen märkää, että ajatus kuivasta sängystä kuivassa hotellihuoneessa ja valtavasta aamupalasta lämpimässä ravintolassa katon alla tuntui houkuttelevalta. Vaikka olinkin ylittänyt reissubudjettini jo ihan tosi pahasti, asuntorahat korjasivat tilanteen ja päätin törsätä hotelliin.

Olin Valo-hotellissa ja se oli ihana. Sen ylimmässä kerroksessa on spa-osasto ja ulos katolle on rakennettu kaksi ihan oikeaa hirsisaunaa. Kylmävesiallaskin oli tarjolla. Siellä Helsingin yläpuolella auringon paisteessa ja hillittömässä tuulessa saunoessani ja kylpiessäni oloni helpottui. Seuraavan päivän leikkitreffit nukkekavereiden kanssa piristivät minua jo niin paljon, että asunnosta luopumisen aiheuttama vitutus laantui huomattavasti.

Mikään muu ei elämässäni nyt muutu, kuin että en sentään joudu tekemään enää yhtään enempää takaisinperittävää Kelalle ja pystyn maksamaan oman kotini osuuden taloyhtiölainasta pois. Nehän ovat toki suurensuuria helpotuksia! 

Mutta joudun jatkossakin elämään yläkerran äänimaailman alla ja koska uusi omistaja ei muuta asuntoon ainakaan lähitulevaisuudessa, joudun yhä sietämään kaikki yöt natisevaa lattiaa. (Alkaa itkettää heti, kun edes ajattelen kotiinpaluuta.) 

Joudun myös vieläkin taistelemaan Kelan kanssa takaisinperintäjutussa ja pahimmillaan päädyn asunnon myynnistä huolimatta ulosottoon. (Koska eiköhän siinä hallinto-oikeuden luvan saamisessa mene sen verran aikaa, että kun Kela lopulta käynnistää takaisinperinnän, olen ehtinyt syödä ne muutaman tuhat euroa ja olen taas rutiköyhä.) Minulle ei tullut myynnistä edes sen vertaa rahaa, että pääsisin marraskuuksi aurinkoon tai pystyisin äänieristämään välikaton. Nämä kaikki ovat aika isoja harmeja, joiden takia minun on tosi vaikeaa iloita hyödyistä.

Toivon, että joskus sitten, kun kaikki nämä paskat ovat kaukaista historiaa, minua ei enää harmita kaikki, mitä jouduin käymään läpi.

Kesän reissukin on ollut totta puhuen melko perseestä. Totta kai hillittömän kuiva ja lämmin kevät kostautuu hillittömän märällä ja kylmällä kesällä. Sateet ovat seuranneet minua kaikkialle. Kun yritän väistää, ne kääntyvät perään. Kun saavun aurinkoiselle alueelle, tipahtavat lämmöt hetkessä ja sadepilvit peittävät sinitaivaan. "Eilen alkoi yhtäkkiä tuulla tosi kylmästi, joskus iltapäivällä... just silloin, kun Sussu tuli Helsinkiin." Niinpä niin. Toisaalta hyvä - eipä ole tungosta ja metakkaa rannoilla ja retkeilyreittien parkeissa.

Juuri nyt säätiedostus lupaa merkittävää muutosta parempaan, mutta minun on jo suunnattava kohti kotia, jos aion saada edes mustikoita pakkaseen ensi talveksi. Mansikka-ajan missaan kuitenkin, sillä haluan viipyä mahdollisimman pitkään matkalla. Jopa kamalat kelit Helmutin kanssa ovat parempi vaihtoehto kuin ne itsetuhoiset tai murhanhimoiset ajatukset, jotka minut valtaavat kotona naapuriäänien takia. 

Jouduin pyörimään kahden erillisen Ekokylä-visiitin takia Keski-Suomessa paljon enemmän, kuin olisin siellä viihtynyt. Seutu ei vedonnut minuun millään lailla. Ne lehmänpissan väriset lätäköt, joita siellä kutsuttiin järviksi, eivät täyttäneet vesistövaatimustasoani. Kivoja puskaparkkejakaan ei löytynyt, eikä ITE-taiteita tai muita edullisia kulttuurikohteita tai kiinnostavaa historiaa. Paitsi muutama äärimmäisen hieno kirkko!

Kaikki ovat tietoisia Petäjäveden kirkosta, mutta siinä naapurissa Keuruulla on paljon vaikuttavampia. Suosittelen käymään sekä Keuruun vanhassa kirkossa että ihmeen rauhoittavassa erämaakirkossa.

Ekokylässä kävin siis toistamiseen ja viivyin kahden viikon tutustumisasumisajan. Samalla kunnostin hienon 1800-luvulla rakennetun asuintalon ikkunoita. Koko kyseinen kaksiviikkoinen on ollut minun kesäni ainoaa yhtäjaksoista kesäkeliä. Pääsin muutaman kerran jopa suppailemaan pikkuruisessa järventekeleessä, jonka rannalla "kylä" sijaitsee. Ekokylän päällä on joku voimakupu, joka on väkevämpi minun sadetuuriani. Sade päälläni loppui, kun ajoin kylän parkkiin ja alkoi vasta kahden viikon kuluttua, kun olin ollut muutaman tunnin taas tien päällä.

Kyseinen yhteisö teki minuun kaikessa positiivisen vaikutuksen. Aiemman yhteisökokemukseni perusteella olin todella skeptinen, mutta kaikki epäilykseni katosivat, kun selvittelin käytäntöjä ja tutustuin ihmisiin. Kaikki se, mikä minua entisessä kommuunissa kuvotti, pelotti ja suututti, loisti Keuruulla poissaolollaan. Kaikki se myös nosti päätään sisuksissani ja aiheutti minulle ajoittain todella hankalia oloja. Ekokylä ei ole kommuuni sillä tapaa, että kaikki olisivat tiiviisti tekemisissä kaikkien kanssa. Enemmänkin se tosiaan on kylä, jossa ihmisillä on yhteisiä projekteja ja ruokailuja. Ketään ei pakoteta mihinkään ja kenenkään tekemisiä ei kytätä.

Minut kelpuutettiin asumiskokeilupolun seuraavaankin vaiheeseen, joka tarkoittaa puolen vuoden asumista. Onneksi sen saa suorittaa kahden vuoden sisällä, eikä minun ole juuri nyt pakko heittäytyä niin suureen muutokseen. Jos yläkerta ei olisi mennyt kaupaksi tämän kuun loppuun mennessä, olisin joutunut etsimään vuokralaisen omaan kotiinikin ja lähtemään heti syksyllä Ekokylään. Vaikka se yhä kiinnostaisi minua yhteisönä, niin olen todellakin aivan liian lopussa muuttaakseni minnekään edes väliaikaisesti - ja pakon edessä muuttaminen olisi vielä erityisen raskas juttu. Nyt kuitenkin saan rauhassa totutella tähän tilanteeseeni ja puntaroida asioita ajan kanssa.

Jos Keuruun Ekokylä olisi Etelä-Karjalan Ekokylä, en luultavasti juurikaan epäröisi lähteä. Mutta se Keski-Suomi... voi plääh. Nyt olen oikein toden teolla ymmärtänyt, miten suuressa roolissa Saimaa (Vuoksi mukaanlukien) minun elämässäni on. Sehän kuuluu jokaiseen päivääni jossain muodossa. Käyn siellä kaikkina vuodenaikoina uimassa. Vaikken voi veneillä, käyn suppailemassa. Kävelen sen rannoilla tai jäällä päivittäin. Evästelen sen saarissa niin kesällä kuin talvellakin. Kallio- ja hiekkarannat miellyttävät minua. Minä rakastan Saimaata vielä paljon enemmän kuin olin arvannutkaan ja siitä luopuminen olisi hirveää.

Myös Sulo on minulle niin rakas, että niin hankala maantieteellinen etäisyys hänestä tuntuisi tosi kurjalta. 

Imatra on ihana paikka asua ja Melukylä niin kovin kaunis. Jospa vain saisin nämä hermoni rauhoittumaan edes sen verran, että koirien haukkumiset, lasten kiljumiset ja lattian nitinät eivät saisi minua aivan niin pahasti pois tolaltani kuin viimeisten vuosien aikana. Jospa jaksaisin paremmin taloyhtiön hallintohommiakin nyt, kun "asuntosijoittajan" taakka on poissa niskastani! Ja minun poissaollessani lämmityskattilaan on asennettu uusi poltin, joten sekin iso huoli on nyt poissa.