Hulluus iski

Kun on kauan poissa kotoa, kertyy pitkä to do -lista kotiinpaluuseen. Minun listassani oli enimmäkseen tietokoneella istumista ja tietysti marjanpoimintaa ja mattojen pesua. Ei täysin ylitsepääsemätön urakka kuitenkaan. 

Heti saavuttuani sain ihailla kukkivaa pihaamme, aurinko paistoi ja naapurini ilahtui paluustani. Tuntui ihan hyvältä olla kotinurkilla. Samana päivänä kylällä oli asuntomessumuistelutapahtuma, jossa monet tulivat juttusilleni. Minulla on täällä tuttavia ja minusta tykätäänkin. Olen osa tätä kylää. Minulla on paikka tässä yhteisössä. Kaikki hyvin!

Mutta jossain vaiheessa piti kuitenkin ylittää kynnys ja tulla sisälle kotiin. Se ei tuntunut hyvältä. Ja sitten kuulin pääni päältä ensimmäiset kantapäiden jysähdykset. Ensimmäiset lattian nitkutukset. Tavarat tärisivät hyllyilläni ja minulla alkoi täristä päässä. Ahdistus iski voimalla. Eipä ollut riittänyt kahden kuukauden poissaolo kiristyneiden hermojeni löysäämiseen. 

Tätä se taas on ensi talvikin, korvatulpilla nukkumista yöeläjän alapuolella talossa, joka ei anna armoa ääniyliherkälle. Uusi omistaja nimittäin ei muuta tänne vielä itse, vaan vuokralainen saa pysyä toistaiseksi. Tiedän olevani ihan sairas. Eivät ne äänet niin kamalia oikeasti ole. 

Onneksi sentään vielä kuukauden verran pystyn edes nukkumaan Helmutissa.

Oli suunnattava Immolaan. Tehtävälistallani oli Terhon hoitaminen Sulon lomamatkan ajan. Koska Terho täyttää ensi kuussa jo 2 vuotta, se on hamsteriksi aika ikäloppu eikä sitä enää pidä rasittaa automatkoilla. Niinpä tällä kertaa Terho ei tullutkaan minun luokseni hoitoon, vaan minä menin sen luokse. Ja se oli sitten viimeinen niitti minun hulluudelleni.

Immola ei varmasti koskaan tule olemaan minulle Sulon koti, vaan aina se on meidän kotimme. Se on minun kotini, oikeastaan se on minä, osa minua. Silloin, kun käyn siellä yksinäni, minut valtaa voimakas tunne, että olen siellä, minne kuulun. Hirsiseinät pitävät huolta minusta. Siellä on huoneita ja huoneiden välissä ovia ja jokaisessa huoneessa jotain minua ja jokaisessa hiljaisuus. Se kaikki saa minut aina pois tolaltani. Päädyin jälleen kerran itkemään kipuani ääneen.

Kaikki ne käsityötarvikkeet ja lapsuusmuistot entisessä työhuoneessani ovat olleet kamala piikki lihassani. Suloa ei ole haitannut niiden olemassaolo - hänellä on neliöitä liikaakin. Mutta minua ne ovat haitanneet. Niin kauan kuin tavaroitani siellä on, se tarkoittaa sitä, että EN MAHDU omaan kotiini tänne Melukylään. Koska ihan konkreettisesti harrastukseni eivät mahdu. Ja toisaalta myös, niin kauan kuin ne kaikki painoseulat ja bambukankaat ja posliininuket siellä ovat, minulla on tunne, että ne vain ODOTTAVAT kotiinpaluutani ja sitä, että kaikki muka jatkuisi siitä, mihin se päättyi. 

Minä en kestä sitä. Kahdeksan vuotta on kulunut, enkä minä ole saanut elämääni järjestymään niin, että voisin viedä omaisuuteni sieltä pois. Päätin toimia.

Minulla oli neljä päivää aikaa tyhjentää tavarani talosta, mikä käytännössä tarkoitti niiden viemistä kaatopaikalle tai kierrätykseen tai tuomista tänne omaan kotiini, joka jo valmiiksi oli täynnä. Halusin saada urakan tehtyä ennen Sulon paluuta, koska se vaati paljon itkemistä ja tunteiden vuoristorataa, jota en halunnut hänen näkevän. Yksinäni saan rauhassa olla vuoroin luhistuva ja vuoroin voimistuva adhd-pyörremyrsky ilman, että kukaan on tulkitsemassa sitä draamailuksi.

Vein monta säkillistä kankaita kierrätyskeskukseen ja kasasin Sulon peräkärryn täyteen lajittelukelvotonta tavaraa kaatopaikalle hinattavaksi. Posliininuket päätin laittaa huutolaislapsiksi elokuun kirppis- ja kahvilapäivänä. Jos ne eivät silloinkaan katoa käsistäni, en tiedä, mitä niille teen. Ja kaiken tämän jälkeenkin minulla oli vielä helmutillisen verran tavaroita, jotka piti saada uppoamaan tänne omaan pieneen asuntooni.

Kaikki tietokonehommat ja mattojenpesut to do -listassani saivat seurakseen pitkän rimpsun uutta tekemistä: vie kaatopaikkakuorma, vie kankaat kierrätykseen, vie maalit, käy läpi firman paperit, tuhoa sitä ja tätä ja tuota, keksi paikka sille tälle ja tuolle. Aamusta iltaan minä sortteerasin ja lopulta kaaduin loppuunkuluneena sänkyyn. Ja itkin. Olin ihan raunio. Mihin minä olin taas itseni ajanut, kun muutenkin olisi ollut tekemistä ja velvollisuuksia? Kotini oli nyt niin täynnä tavaraa, etten meinannut sisään mahtua. Kaikelle oli pakko keksiä paikat, jotta pääni saisi rauhan käydä niiden oikeasti tärkeiden tietokonehommien kimppuun.

Seurasi kaaosmaisia päiviä ja epätoivoisia uudelleenjärjestely-yrityksiä. Jotta saa jotain uutta mahtumaan sisään, on pakko heittää jotain vanhaa pihalle - eikä minulla ollut mitään, mistä olisin halunnut luopua. Tein surutyötä keittiön puusohvan takia ja laitoin sen Toriin myyntiin. Jouduin myös luopumaan siitä ajatuksesta, että nukkekodit olisivat aina ovien takana piilossa katseilta ja suojassa pölyltä. 

Pikkuhiljaa tavarat löysivät paikkansa ja mitä pienemmäksi tavaravuori keskellä kamaria kutistui, sen selkeämmäksi minun aivotoimintani alkoi muuttua.

Onneksi sohva seisoi yhä kuistillani, eikä ollut Torista kenellekään kelvannut, sillä hoksasin, että jos lyhennän sitä, saan sen kuitenkin mahtumaan takaisin ruokapöydän ääreen. Sohvan modaaminen vaati itseni vakuuttelua, sillä vanhat huonekalut ovat minulle aika pyhiä asioita. Niitä saa maalata, koska maalaaminen on aina peruttavissa, mutta saako ne katkaista keskeltä poikki? Perustelin, että teen sen rakkaudella ja ryhdyin hommiin. Heittäydyin ihan Häyriseksi eli en malttanut syödä, juoda enkä käydä ajoissa pissalla, kun sirkkelöin, porailin, ruuvailin ja vasaroin sohvaparkaa uuteen uskoon.

Ja nyt tänä aamuna olen saanut keittiön lattian luututtua, puhtaat matot paikalleen ja lyhennetyn sohvan pöydän ääreen. Jossain välissä olen onnistunut myös suoriutumaan tietokonetöistä ja marjojakin on jo jonkin verran pakastimessa. Kaikki huonekaluni ovat paikoillaan ja isosta tavararöykkiöstä on jäljellä enää pieni selvitettävien pino. (Ja sitten on vielä ex-heilan kellarikomerollinen minun tavaroitani, mutta yritän vielä vähän aikaa lykätä sitä urakkaa.) 

Nukkekodit vievät nyt eteisestä koko seinän verran tilaa ja niiden sisustamisen parissa saan monta paskaa sadepäivää sujumaan onnellisesti. Nyt, kun ne eivät ole ovien takana piilossa, minun täytyy sisustaa ne tavallista huolellisemmin. Ei saa olla juosten kustua, vaan on saatava aikaan vau-ilmiö!

Tällä hetkellä en kadu painoseulojen viiltelyä, kankaista luopumista tai lapsuuden pehmolelujen päätymistä kaatopaikalle. Se tuntuu ihan hyvältä, sillä ihan pian minä konkreettisesti MAHDUN kotiini. Auttaisiko ajatus mahtumisesta siinä, että jaksaisin elää täällä?

Ja jonain päivänä saan vielä ehkä muutakin turhaksi taakaksi osoittautunutta nakattua pois. Tulisikohan vielä aika, jolloin tuntisin kuuluvani tähän kotiin? Tai saisinko jostain uuden paikan, jonne oikeasti ja kokonaisvaltaisesti tuntisin kuuluvani ja jossa hirsiseinät pitäisivät minusta huolen ja jossa pääni päällä asuisi korkeintaan hiiriä?