Reissuunlähtö ja kuinka sekin meni pipariksi

Pääsin lähtemään helmustelemaan toukokuun puolivälissä ja sateet alkoivat samana iltana. Jonkun aikaa sain sentään tehdä matkaa siinä ihanassa harhaluulossa, että muuallakin olisi kurjat ilmat, kunnes yhtiökokouksessa naapurini ilmestyivät etäyhteydellä kännykkäni ruudulle hellemekoissaan valittaen tuskaista kuumuutta. Minä palelin Keuruulla tipihaalarissani, ja pyysin, etteivät he enempää raportoisi säistä.

Ensimmäinen reissuviikkoni oli vähemmän rentouttavaa, aikataulutettua etenemistä, koska minun oli kerittävä Keuruulle saakka muutamassa päivässä. Koska Helmut on ilmeisen vakavasti sairas, jouduin varaamaan aikaa siihen, että se leviäisikin tielle ja joutuisin jatkamaan matkaani julkisilla kulkuvälineillä. Varasuunnitelmana oli, että että jos Helmut kesän aikana kuolee, se lähtee tien päältä romuttamolle ja Sulo hakee minut ja omaisuuteni kotiin sieltä, missä sitten satunkin olemaan.

 Aluksi minä itkin koko ajan ajaessani. Helmutista kuuluva epäterve ääni ahdisti minua. Yritin kääntää "Helmut ulvoo tuskissaan" -ajatuksen muotoon "Helmut laulaa matkalaulua", mutta se ei oikein auttanut. Niinpä soitin Spotifysta musiikkia sen verran kovalla, että Helmutin ulina peittyi sen alle. Jostain syystä minun roadtrip-listallani oli yhtäkkiä hirveästi surullisia lauluja, jotka kaikki kertoivat Helmutin kuolemasta ja sehän itketti minua entistäkin enemmän.

Ensimmäiselle reissuviikolleni osui kaksi kesäisempää päivää ja ne vietin Keuruulla Ekokylän talkoissa. Halusin käydä tutustumassa yhteisöön, joka toimii täysin päinvastaisella periaatteella kuin se Nimeltämainitsematon Kommuuni, jonka Diktaattorille olen luvannut, etten enää kirjoita siitä paikasta nettiin. Ekokylässä päätökset tehdään "konsensus-periaatteella" eli kukaan ei käske, ketään ei pakoteta, kukaan ei hallitse eikä johda, vaan kaikesta sovitaan yhteisesti. Voiko sellainen toimia? Ainakin taloyhtiössä samantyyppinen järjestelmä johtaa siihen, että muutama hullu tunnollinen polttaa itsensä loppuun ja loput saavat roikkua mukana vapaamatkustajina.

Minua toden teolla pelotti mennä talkoilemaan, kun koko talvi on kulunut täysin toimintakyvyttömässä tilassa ihmisiä vältellen ja jatkuvasti itkien. Yhtäkkiä pitikin viettää kolme vuorokautta ventovieraiden joukossa vieraassa ympäristössä ja tehdä täysiä päiviä fyysistä työtä. Mutta minä selvisin! Olin joka ilta aivan tolkuttoman väsynyt sosiaalisuudesta, jännityksesta ja töistä, ja yöunetkin jäivät ihan olemattomiksi, koska pää suhisi uusien virikkeiden takia. Mutta vaikka kokemus olikin raskas, minä myös huomasin kaivanneeni sekä yhteisöasumista että mielekästä, fyysistä työtä. Oli mukavaa joutua talikoimaan, lapioimaan, kottikärräilemään, kaivelemaan, tonkimaan, nyhtämään, raivaamaan ja riehumaan kasvimaalla. Viimeisenä päivänä satoi ja pääsinkin kalkitsemaan kellarin. Oli myös mukavaa kokoontua yhteisiin ruokailuihin. Ihmiset olivat kivoja ja vastailivat auliisti uteluihini yhteisön toiminnasta ja tavoista. 

Koska se kommuuni, jossa aiemmin asuin, vaikutti ensi alkuun paratiisilta, mutta osoittautui ajan myötä kaikeksi muuksi, en langennut Keuruulla ruusunpunaisten silmälasien sokaisemaksi. Aion käydä siellä vielä myöhemmin tutustumassa rauhassa pidemmän aikaa. Näiden kevättalkoiden vimmattu työtahti ei onneksi ole siellä ihan arkipäivää. En minä kykenisi sellaiseen urakointiin jatkuvasti. Tuon viikonlopun jälkeen minä nukuin koko maanantain. Kun minut oli ensin ajettu matkoihini eräältä laavulta sotaharjoituksen tieltä, löysin onneksi paikan traktoritien päästä keskeltä metsää, jonne ei kuulunut yhtäkään ihmisen synnyttämää ääntä.

Tarkoitukseni oli Keuruun jälkeen aloittaa normaali helmustelu viipyilemällä aina pidempään yhdessä spotissa ja etenemällä mieleni mukaan pikku matkoja kerrallaan jonnekin suuntaan. Mutta sekin suunnitelma meni mönkään, kun joku helsinkiläinen halusikin tulla katsomaan yläkerran asuntoa. Koko talven minä olen kököttänyt kotona valmiina esittelemään asuntoa kiinnostuneille, eikä kukaan ole tullut. Tottakai se sitten tapahtuu heti, kun olen satojen kilometrien päässä ja tarkoituksenani on pihdata dieseliä ennennäkemättömällä kitsaudella.

Lähdin siis ajamaan kotiin. Oli hirvittävän kylmä. Kylmät yöthän ovat helpompia Helmutissa kuin 9-asteiset päivät ja 8 m/s pohjoistuulta. Kamala talvinen keli seurasi mukanani Imatralle ja tuhosi kotona koko ajan jatkuneen kesän. Sulokin totesi, kun luvattu kaunis lämpö muuttui talviseksi kohmetukseksi minun saapuessani, että nyt hänkin jo uskoo minun elävän synkkien pilvien alla.

Esittelin asunnon ilman toiveita kaupanteosta, sillä toivo on vaarallista. Mutta katsojapa halusikin ostaa sen! Jos vain saa lainan pankista... En millään nyt meinaa onnistua pitämään pessimismiäni yllä, vaan lipsahdan koko ajan toiveikkuuden puolelle. Mutta kun se toivo on vaarallista!!! En oikeasti kestä taas tipahdusta takaisin pohjamutiin.

Sulo alkoi järjestellä huijarikorjaamon kanssa Helmutin vääjäämättömän kuoleman lykkäämistä ja nyt minä odottelen jotain ratkaisua johonkin suuntaan. Jatkuuko matkani laulavalla Helmutilla, vai hoituuko korjaaminen takuutyönä ja jos hoituu, niin millä aikataululla. Vihaan odottamista.

Vaikka Helmut juuri nyt on korjaamolla huijarin kynsissä, sain majailla sen kanssa Sulon metsämökin tontilla neljä yötä ja voi pyhä ihme, mikä rauha minuun siellä asettui. Keuruun jälkeen olin jo päässyt eroon jatkuvasta itkuisuudestani, mutta kun ajoin mökin pihaan, minulle tuli välittömästi sellainen tunne, että NYT ON HYVÄ. Se mökki on ihana paikka. Ihmisasutusta ei ole kilometrien säteellä. Siellä minä ajattelen, että majavat, linnut, hyönteiset, ihan kaikki eläimet ja kasvit -  jopa sammakot - ovat etusijalla. Ihmisenä minä olen siellä vain vieraana ja ihmisen pitää tietää paikkansa alimpana eliönä. 

Pari päivää elvyin ja sitten minusta kuoriutui se Ihan Oikea Sussu, joka häyristelee ja ronskiloi menemään, saa paljon aikaan ja innostuu kaikesta. Tein polttopuita, siivosin liejua ja oksia rantavedestä, nostin laiturin paikalleen, keräilin risuja kuten kunnollisen työttömän kuuluukin ansaitakseen oikeutensa elää.

Ja ymmärsin, että minä todellakin tein virheen, kun silloin 6 vuotta sitten ostin kodin taloyhtiöstä, enkä jatkanut mummonmökin etsimistä. Miten paljon onnellisempaa olisikaan elää yksinkertaista elämää hiljaisuudessa, kuin opetella isännöintiä, lain vaatimaa kiinteistöhuoltoa, päätöksentekoa, vastuunjakotaulukoita, kokouskäytäntöjä, talousarvioita, korjaustarvesuunnitelmia, keskuslämmitystä ja kaikkea muuta kirottua tekniikkaa, jota nykyihminen mukamas tarvitsee asumiseen. Ja kuunnella natinaa, kolinaa, haukuntaa, kiljuntaa, trampan nitinää ja kaikkea sitä muuta luonnollista ääntä, jota ihmiset elellessään synnyttävät. Kun saa kantaa vedet kaivolta, käydä kakalla huussissa ja peseytyä sammakkolammen vedellä pienessä puulämmitteisessä saunassa, on päässä rauha. Kun koti lämpiää puuta uunissa polttamalla, ei tarvitse tuskastua tekniikkaan, jota ei ymmärrä ja jota ei edes haluaisi joutua ymmärtämään. Kun kaikki on mahdollisimman yksinkertaista, myös vikojen korjaaminen on yksinkertaista. 

Minä olen metsäläinen. Minun kuuluisi elää perinteisesti.

Mutta onneksi NYT on kesä! Tämä on nyt toinen kesäpäivä, josta saan nauttia kotona! Onneksi minun mustat pilveni väistyivät, sillä tässä kotipihalla auringossa minä jaksan olla. Vain sisällä talossa ahdistus nousee. Pakko sinnekin olisi silti kyetä menemään. Kun täällä kerran olen, on syytä hoitaa pois taloyhtiön paperityöt ja sopivasti tähän saumaan ilmaantui yksi oikea työhommakin.

Toivon pääseväni uudestaan liikkeelle muutaman päivän kuluessa. Joko laulavan tai ulvovan tai vaiteliaan Helmutin kanssa. Olen samaan aikaan valtavan kiitollinen ja aika häpeissäni siitä, miten Sulo yhä on valmiina pelastamaan minut tilanteesta kuin tilanteesta ja auttaa minua niin tolkuttoman paljon. Samanlainen tunne nousee myös kaikkia niitä muita ihmisiä kohtaan, jotka ovat minua tässä epäreilussa ahdingossani auttaneet. Olen saanut ruokaa ja lahjakortteja ruokakauppaan. En varmasti koskaan pysty korvaamaan Sulolle tai muille hyvin toimeentuleville ja pärjääville heiltä saamaani apua, mutta olen sen sijaan edes vähän yrittänyt panna saamaani hyvää kiertämään. En minä ole ollenkaan ainoa, jolla on vaikeaa. On tuntunut hyvältä pystyä ihan vain pienestikin auttamaan muita, jotka ovat uskaltaneet avautua omista vaikeuksistaan.

Pois kotoa

Olen ollut kotona jumissa niin pitkään, että minulle on kehittynyt pieni pelko lähteä minnekään. Kun sain kutsun Hiitolanjoen uuden voimalamuseon avajaisin, ajattelin, että ihan kamalaa. Pakko mennä, kun en kehtaa olla menemättäkään, mutta ei kyllä millään huvittaisi ja miten muka jaksaisin kohdata vieraita ihmisiä, kun häpeän olla olemassakaan ja silmäpusseistani näkee, että olen itkenyt koko talven ja junamatkakin maksaa monta rahaa.

Mutta haa! Oli ihanaa huomata, että puolikas päivä poissa kotoa tekikin ihan hirveän hyvää. Ilokseni havaitsin, että minulla yhä on kyky innostua elämyksistä, kuten satavuotiaan turbiinin hajusta tai Finlandiaa soivasta sahasta. Ja haltioitua kauneudesta, kuten vanhojen sähkömittareiden muotokielestä. 

Ventovieraan helsinkiläisen kanssa junan odottelu Simpeleen maalaisauringossa oli mukavan kevyttä kommunikointia siihen nähden, etten puoleen vuoteen ole pystynyt puhumaan kenenkään kanssa mistään muusta kuin yläkerrasta, Kelasta, toimeentulotuesta ja siitä, miten paha olo minulla on. 

Minä ihan oikeasti olin useamman tunnin ajattelematta sitä tuhoa, joka elämässäni on väistämättä edessä ja miettimättä, olisiko kodittomuus, ulosotto vai kuolema pienin paha. Miten kevyt minä hetken aikaa olinkaan.

Tämä kokemus varmisti sen, että parasta, mitä voin nyt tehdä, on lähteä Helmutin kanssa liikkeelle. Ensi viikolla yöt ovat sen verran lämpöisemmät, että tarkenisin jo nukkua autossa. Minä saisin vielä tämän yhden hyvän kesän puskissa. Saisin uusia metsäpolkuja, uusia uimapaikkoja, uusia maalaismuseoita, ITE-taiteita ja ehkä jokusen uuden ihmisenkin, jota ei yhden ohimenevän kohtaamisen jälkeen enää tarvitsisi huomioida.

Sitten tulisi syksy ja pitäisi alistua tekemään velkaa Kelalle ja saattaa Helmut romutettavaksi. Mutta voisinko olla tämän kesän niin huoleton, että en miettisikään syksyä, talvea ja loppuelämän helvettiä?

Olen yrittänyt saada vastauksia Kelalta. Se on todella vaikeaa. Soittopyyntöihin vastataan viikkojen päästä, viesteihin ei lainkaan. Asiakaspalvelijat ovat nuoria ihmisiä, jotka tekevät vain työtään ja toistelevat ruudulta lukemiaan lauseita, mutta eivät osaa selittää minulle, miten takaisinperintä tulee käytännössä menemään. He osaavat kyllä nöyryyttää minua kysymällä "osaatko käyttäytyä vai lopetanko tämän puhelun", kun minulla palaa hermo.

Tiedän kuitenkin nyt edes sen verran, että vaikka takaisinperintä on nyt määrätty, perintäpäätös tulee viimeistään kolmen vuoden kuluttua. Sen enempää he eivät itsekään tiedä. Joku kelalainen ilmeisesti vaan jossain kohdassa voi keksiä, että nytpä aletaan periä. Arvelen, että silloin, kun yläkerta menee kaupaksi ja jos ei mene, niin kolmen vuoden kuluttua kuitenkin. Ja kun se päätös tulee, minulla on vielä mahdollisuus yrittää kääntää heidän päänsä. Mikä on ihan turhaa, sen kyllä jo tajuan, koska minun perusteeni on nyt jo kumottu: "Kertomasi perusteella asunnon kunto tai sijainti ei ole sellainen, että sitä olisi mahdotonta myydä. Huono asuntomarkkinatilanne ei ole peruste takaisinperinnästä luopumiselle." Sitten Kela hakee luvan hallinto-oikeudesta, "johon siihenkin kuluu oma aikansa". Kuukausia, vuosi, vuosia? En tiedä, eikä kukaan muukaan näköjään. 

Hallitus kyllä puuhailee sellaista sääntömuutosta, että Kela saisi vallan tehdä lopullisen päätöksen itse, eikä joutuisikaan viemään asiaa hallinto-oikeudelle. Niinkuin Kela yhdessä työvoimaviranomaisen kanssa ei nyt jo toimisi diktaattorina aivan liian monessa muussa asiassa... ( Esimerkki 1. Esimerkki 2. Esimerkki 3. )

Jos yläkerta menisikin kaupaksi, minä luonnollisesti joutuisin käyttämään sen rahan elämiseen. Kun tilillä on rahaa, ei ole perusteita hakea toimeentulotukea. Ilmoittaisin Kelalle, että myyty on ja Kela käynnistäisi takaisinperinnän. Siihen kuluisi se edellämainittu oma aikansa, jona kerkiäisin syödä rahat moneen kertaan. Kun hallinto-oikeuden päätös tulisi ja perintä alkaisi, eikä minulla olisikaan jäljellä rahoja, joilla maksaa, velka siirtyisi ulosottoon. 

Tästä eteenpäin kaikki on ihan hämärän peitossa. Kukaan ei ole osannut kertoa minulle, joutuisinko maksamaan koko velan vai vain sen verran, kuin asunnon myymisestä saan. Jossain lukee, että velka vanhenee viidessä vuodessa ja jossain toisessa paikassa lukee, että viidessätoista. Jos olen siinä vaiheessa työtön, minulta ei voida ulosmitata rahaa - menetän vain luottotietoni. Jos saisin palkkaa, siitä ulosmitattaisiin joku summa automaattisesti.  

Kun oletettavasti tuossa vaiheessa taloyhtiö olisi jo joutunut ottamaan isoja remonttilainoja, mikäli pankki sellaisia vielä myöntäisi, en minä pystyisi enää maksamaan vastikkeitani. Joutuisin lähtemään omasta kodistani ja menemään muualle vuokralle, myymään omankin kotini tai ottamaan tähänkin vuokralaisen, mikä taas käynnistäisi tämän saman tilanteen uudelleen alusta.

Fakta on se, että minä roikun tässä samassa löysässä hirressä vuosia riippumatta siitä, ostaako joku yläkertaa vai ei. Niin tai näin, loppuelämäni tulee olemaan kitumista, jollen nyt tosi pian koe jotain ihmenousua ja saa työtä, josta tulisi niin tähtitieteellisiä summia joka kuukausi, etten joutuisi enää hakemaan toimeentulotukea. Tai jollen nopeasti pysty pääsemään eroon yläkerran asunnosta keinolla millä hyvänsä. 

Kukaan ei kuitenkaan ainakaan vielä ole ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ottamaan vastaan asuntoa lahjana eikä minulle ole ilmestynyt mitään työelämän vaatimia taitoja ja itsetuntoa.

Yritän asettua tähän hetkeen. Juuri nyt ei ole mitään hätää. Nyt pakataan Helmut reissukuntoon ja otetaan vastaan se, mitä Suomen kesä voi tarjota. 

Sen kunniaksi taas yksi kuollut konna.