Roihuava roskistulipalo

Näinä viime vuosina, kun maailma ja yhteiskunta on mennyt hirveällä vauhdilla yhä mielettömämmäksi, julmemmaksi, kovemmaksi ja pelottavammaksi, minun ihmisvihani on koko ajan kasvanut. En siis vihaa jokaista ihmistä yksilönä, vaan ihmislajia. Minusta meidän ei kuuluisi olla olemassa.

Viime talvet historiallisten dokumenttien äärellä saivat minut entistä enemmän kaipaamaan menneisyyteen, kauas taaksepäin, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa, luonnollisempaa ja monin tavoin aidompaa. Ihmiskunta on kulkenut uskomattoman tien oman elinympäristönsä pilaamisessa ja lajitovereidensa kiduttamisessa. Ensin ajattelin, että kehityksen olisi pitänyt pysähtyä siihen, kun elimme savupirteissämme ja meillä oli lehmä ja perunamaa. Tarkemmin ajateltuani kyllä ymmärsin, että silloinkin oli jo karmeaa eriarvoisuutta rikkaiden ja köyhien välillä. Toisaalla elämä oli kärsimystä, sairautta ja puutetta raatamisesta huolimatta, kun toisaalla jo lohnotettiin jouten ja tumpattiin yhteen mekonhelmaan sata metriä maailman toiselta puolelta kannettua silkkiä. Aloin vahvasti kallistua siihen, että ihmisen olisi pitänyt pysyä metsästäjä-keräilijänä. Uskoakseni silloin me vielä elimme sopusoinnussa muun luonnon kanssa. Se, että opimme viljelemään maata, oli kaiken pahan alku.

Nyt kun selailin Areenasta neulomiskuunneltavaa, törmäsin muutaman vuoden takaiseen podcastiin "Pieleen mennyt historia". Heti ensi minuuteilla totesin, että tämähän on ihan minun juttuni. Lainaan alkujuontoa: " Tässä sarjassa tarkastelemme sitä roihuavaa roskistulipaloa, joka on ihmiskunnan historia. Tämä ilmiö, jota joskus kutsutaan edistykseksi on todellisuudessa ollut tauoton marssi kohti yhä suurempaa kaaosta ja mielipahaa. Miksi ja milloin kaikki alkoi mennä päin persettä?"

Kiinnostavaa. Jakaako joku todella minun ajatusmaailmani siitä, että ns. edistys on virhe? 

No todellakin, jo sarjan toisessa jaksossa päädytään samaan, kuin mihin itse olen jossain vaiheessa päätynyt; kaikki meni pieleen maanviljeyksen myötä. Kivikauden metsästäjä-keräilijä on ollut pitkä, hyväkuntoinen, vahvahampainen, terve tyyppi, joka teki työtä vain nelisen tuntia päivässä. Ja se työ oli pääasiassa ravinnon keräilyä eli mielekästä ja tarpeellista. Jokainen osallistui ruoan hankintaan, eikä sitä varastoitu eli kukaan ei tullut toista vauraammaksi. Ravinnon hankinnan ohella muu aika oli heimon yhdessäoloa, ajanviettoa. Lapsetkin kasvatettiin porukalla, olivat ne kenen hyvänsä siittämiä. 

Miten minä olenkin pohjimmiltani aivan kivikauden ihminen. Neljä tuntia on maksimi, jonka pystyn käyttämään velvollisuuksiin. Mielelläni tuhertelisin kalliomalauksia ja kertoisin tarinoita nuotiolla muun ajan. Ei kai se ihme ole, että tunnen hengenheimolaisuutta sinne suuntaan, kun jossain tutkimuksessakin törmäsin ajatukseen, että noihin aikoihin porukka oli ihan ADHD. 

Mutta sitten joku hyväkäs keksi alkaa pysyä paikallaan ja kasvattaa itse omaa ravintoaan. Kuvioihin tulivat viljat, jotka romahduttivat ihmisten terveyden ja joiden myötä varallisuuserot kasvoivat ja toisten sortaminen alkoi. Loppu onkin sitten kiihtyvällä vauhdilla kasaantuvaa paskaa.

Tuossa podcastissa on valtavasti jaksoja, ja olen saanut paljon kiinnostavaa tietoa lajimme historiasta, keksinnöistä ja niiden kauaskantoisista vaikutuksista. Ihan erinomainen helmi oli palkkatyötä käsittelevä jakso. 

Tietoa ja ymmärrystä ihmislajilla on nykyisin paljon. Miksi sitä ei käytetä hyödyksi ja pelasteta maapalloa? Miksi ahneet ja alistamistaipuvaiset saavat määrätä ja hallitsevat kaikkea?

Suuri osa minusta haluaisi heittää henkensä pian ja olla näkemättä sitä, millaiseksi helvetiksi ihminen tämän planeetan vielä muuttaa, niin itselleen kuin muillekin lajeille. Yhtä suuri osa haluaisi taikasauvan heilautuksella muuttua omavaraiseksi, vetäytyä metsämökkiin ja katkaista yhteydet kaikkeen nykyajan mielipuolisuuteen. Ja sitten on se osa, joka täällä tyytyväisenä näpyttää blogia tietokoneella internettiin ja leikkii muovinukeilla, jotka alistetut aasialaiset ovat liukuhihnalla kasanneet, jotta länsimaalaisilla olisi lisää tarpeetonta tavaraa. Hirveä paradoksi.

Terapeutti kysyi, onko minulla aina ollut luonnosta sellainen ajatus, että me ihmiset olemme siellä vieraana ja sitä tulee kunnioittaa kaikkein tärkeimpänä. En usko, että tässä määrin ainakaan. Tottakai maalaislapsena minulle kaupunkiympäristö on älytön keksintö. Että maankuori peitetään betonilla ja asfaltilla ja sitten asutaan toinen toistensa päällä betonikuutioissa hirvittävän metelin keskellä. Laitetaan siihen betonin päälle betoniruukku ja istutetaan siihen kukka! Piikataan asfalttiin aukko ja istutetaan siihen puu, joka ei luonnostaan siinä kasvaisi! Ensin siis tuhotaan luonto ja sitten yritetään tuoda sitä takaisin pikku ripauksina ja vieläpä vääränlaisina. Joudutaan harrastamaan liikuntaa juoksumatoilla ja punttisaleilla, koska ei hyötyliikuta pitäessämme kotejamme lämpiminä ja itsemme hengissä. Idioottien touhua.

Olen viimeinkin tajunnut, miten surkeasti minä olen oman elämäni hanskannut ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Vaikka ymmärrän haluavani elää kesät maalla ja hiljaisuudessa ilman talotekniikkaa, ja talvet asuntoautossa vaihtuvissa maisemissa, en tule koskaan elämään niin. Minulla ei kertakaikkiaan ole sellaista itsekuria, kunnianhimoa ja tavoitteellisuutta, jota unelmien toteuttaminen vaatisi. Minä vain haahuilen eteenpäin ja tartun vastaantuleviin asioihin, jotka miellyttävät milloinkin. Ne unelmani, jotka toteutuivat, eivät toteutuneet omien aikaansaannosteni ansiosta, vaan siksi, että minulla oli kumppani jakamassa niitä haaveita. Yksinäni minä en saa yhtään mitään aikaiseksi. Minä olen käyttänyt elämäni harhailuun. Metsästänyt ja keräillyt nopeaa mielihyvää ja elämyksiä, ja mätkähtänyt sen tuhat kertaa naamalleni mutaan. 

Vielä viimeiset taistelut

Lähetin Kelalle oikaisuvaatimuksen uhkaavasta takaisinperinnästä viime huhtikuussa. Siellä se Omakelassa yhä näkyy samassa jamassa, "käsiteltävänä" eli se ei ole edennyt minnekään. Nyt, kun asunto on myyty, Kela ei kuitenkaan aikaillut takaisinperinnän käynnistämisessä. Nyt he haluavat minun kertovan heille, miksi etuutta on maksettu liikaa. Ovatko ne siellä aivan idiootteja? Itsehän ovat keksineet maksaneensa liikaa, minun mielestäni eivät todellakaan ole. Tarvitsin tuon 1122 euroa siihen, että en olisi nähnyt nälkää ja joutunut jättämään lääkkeitä ostamatta. En minä sillä rahalla liikaa ole päässyt juhlimaan.

Jos minä tämän takaisinperintäshown nyt vielä jaksaisin tempoilla läpi, alkaisiko oloni helpottaa? 

Terapeuttini vahvisti ajatukseni siitä, että tällaisen usean vuoden kestäneen koko ajan kiihtyvän piinan jälkeen hermosto ei palaudu hetkessä. Minun täytyy olla kärsivällinen toipumisessa.

Enhän minä ole kärsivällinen koskaan missään asiassa. Mutta juuri nyt minä sentään saan olla rauhassa. Olen kirjoittanut Kelalle näkemykseni. Tilillä on rahaa sen verran, että selviän loppuvuoden. Työnhakuvelvoitetta ei määrätty, koska olen niin paskana. Eli ei Kela sen enempää kuin työkkärikään vaadi minulta juuri nyt yhtään mitään. Minäkään en saisi vaatia mitään itseltäni. 

Jos minä jaksan marraskuuhun saakka, jolloin viimeinkin alkaa kesä, alkaisiko oloni helpottaa?

Olen varannut matkan Fuerteventuralle. Koska nyt en joudu hakemaan toimeentulotukea, minulla on oikeus matkustaa. Koska minulla nyt on rahaa tilillä, minä pystyin ostamaan lentoliput. Koska minulla ei nyt ole työkkärivelvollisuuksia, minulla on mahdollisuus yrittää helpottaa omaa oloani sen sijaan, että lukisin työpaikkailmoituksia ja tuntisin itseni paskimmaksi paskaksi, mitä maan päällä kävelee. 

Hotellien hinnat ovat nousseet pilviin sitten viime reissun. En haluaisi taas lähteä justiinsa samaan paikkaan kuin minne ennenkin olen marraskuuta paennut, mutta se on ainoa hotelli, jossa yö maksaa saman verran kuin muualla kerrossänkypaikka jaetussa hostellihuoneessa. En haluaisi myöskään tunkea turistina Kanarialle, joka hukkuu turismiin ja jonne minua ei kaivata. Mutta missä muualla olisi aurinkoa ja lämpöä siinä vaiheessa vuotta? 

Matkan varaaminen on taloudellinen riski, jos minulle ei ilmaannu mitään firman töitä tai jos Kela täräyttää pikavauhdilla hallinto-oikeuden perintäpäätöksen pöytään. Mutta hotellin saa perua. Jos en pääsekään matkaan, menetän vain lentolippujen hinnan.

Mutta pakkohan minun on päästä. En halua heti edellisen perään toista talvea itsemurhan partaalla yläkertaa kuunnellen ja kaamosta itkien.

Jos minä jaksan vielä siihen saakka, että yläkerrassa asuja vaihtuu, alkaisiko oloni helpottaa?

Mahdollisesti se tapahtuisi maaliskuussa. Ehkä uudella ihmisellä on kevyt askel? Ehkä hänellä on sama vuorokausirytmi kuin minulla? Ehkä lattiamateriaalin vaihtaminen vähentää kolinaa? Ehkä minun hermoni ovat siinä vaiheessa jo rauhoittuneet? Ehkä minä en ole silloin enää näin hullu? Enhän minä tullut näin hulluksi aiemmista asukkaistakaan, vaikka heidänkin äänensä jossain määrin häiritsivät. 

Eilen oli meidän kylällä jokaelokuinen pihakirppis- ja pop up -kahvilatapahtuma. Tiedän hyvin, että moni täällä vierailevista ihmisistä tahtoisi vaihtaa kanssani paikkaa. On niin surullista, että minä todellakin olen näin hullu, että asuminen yhdessä Suomen ihanimmista paikoista on minulle tuskallista. Vain sen takia, että ääniyliherkkyyteni on niin voimakasta ja selvästi vain pahenee koko ajan. Koirien räksytykset ja skuuttien kalinat ärsyttävät ja yläkerran asukkaan kantapäät saavat minut raivoihini. 

Ehkä niissä kantapäissä ei kuitenkaan pahinta ole ääni, vaan se, että olen jatkuvasti tietoinen vieraan ihmisen läsnäolosta, kun olen kotona. Kun yritän rentoutua nukkumaan, yläkerran asukki on läsnä. Herään keskellä yötä sydän hakaten, kun hän kolisee. Kaiken päivää tiedän, missä kohtaa hän asunnossaan liikkuu. Kun minä kuulen hänet, hän tavallaan tunkeutuu minuun ja siitä minä menen sekaisin. 

Aiempien asukkaiden kanssa on ollut helpompaa, koska he sentään nukkuivat yönsä. Ylämummo ei paukuttanut kantapäitään hereillä ollessaan ja Yläkerran Tyttö oli todella harvoin kotosalla. Tämä nykyinenkin on oikeasti mitä mukavin ihminen ja mitä parhain vuokralainen ja joskus lähtiessään tulee saamaan minulta suosituskirjeen mukaansa, mutta siltikään minä en siedä häntä. 

Minä niin kovasti haluaisin nauttia täällä asumisesta. Rakastan tämän kylän kauneutta, rakastan omia rantojani, metsiäni ja niillä kiemurtelevia polkuja. Rakastan Saimaan kirkasta vettä. Rakastan Vuoksen rantareittiä palvelujen suuntaan. Rakastan yhteisöllisyyttä ja sitä, että minulla on tuttavia naapurustossa. Rakastan omaa pihaani, jonne saan rakentaa nukkekoteja. Täällä on kaikki hyvää. Vain minä olen korvineni ja aivoineni vääränlainen.

Kuinka moni tosissaan haveilee olevansa kuuro? Minä haaveilen. Olen oikeasti kateellinen kuuroille, joilla on implantit ja mahdollisuus laittaa kuulo pois päältä ja päälle tarpeen mukaan. Jos minulla olisi sellainen mahdollisuus, täällä asuminen olisi lähes täydellistä.

Kun eilisiltana yritin nukkua sisällä ja vielä myöhäänkin yläkerran kolinat ja natinat pitivät kehoni jännitystilassa, aloin tutkia, miten vastamelukuulokkeet toimivat ja voisiko niistä olla apua. Niillähän ei ole pakko soittaa musiikkia, vaan voi pitää päällä pelkän vastamelutoiminnon. Mutta ne ilmeisesti eivät blokkaakaan yhtäkkisiä teräviä ääniä, vaan pelkkää tasaisesti jatkuvaa hurinaa. Mietin, pitäisikö minun silti hankkia sellaiset testattaviksi? Olisiko halvoista edes yhtään mitään iloa? 

Nythän joudun nukahtamaan korvatulpilla ja huudattamaan kännykästä samalla rentoutushöpinää, jotta monotoninen puheääni läpäisisi tulpat. Se on fyysisesti mukavampi vaihtoehto kuin nappikuulokkeista rentoutushöpinä ja niiden päällä kuulosuojaimet. 

Kotisängyssä nukkumaankäymisessä on valtava ero siihen, että Helmutissa nukahdan noin vaan rauhallisesti ilman mitään kommervenkkejä.