Ei saa innostua

Lupailin edellisen postauksen kommentoijille kirjoittaa kuulumisiani. Tuntuu ihan älyttömältä. Tässä nykymaailmassa, jossa pelkkä Google-tilin omistaminenkin on ilmeinen turvallisuusuhka, on varmasti idioottimaista jaella täällä elämänsä yksityiskohtia. Olen koko ajan enenevässä määrin ahdistunut kaikesta siitä, millaiseksi meidän maailmamme on mennyt ja miten me olemme antaneet teknologiajättien ja miljärdöörien orjuuttaa meidät. Vihaan tekoälyä, joka hyppii silmille joka paikassa ja vihaan datakeskusmaniaa niin paljon, että vatsaan sattuu.

Että entä jos vaikka alkaisinkin kirjoittaa jotain kiertokirjeitä, laittaa ne postiin ja kun eka vastaanottaja on lukenut, niin postittakoon seuraavalle. Ai niin, Postihan hinnoitteli itsensä köyhän ulottumattomiin jo aikoja sitten.

No, niitä kuulumisia. Olen tosi väsynyt, se on päällimmäisenä mielessä. Loput tarkistin kännykän kuvista, kun en ihan suoralta kädeltä muistanut edes, mitä tässä välissä on tapahtunut. Ja onhan tässä.

Kelan takaisinperintä etenee tehokkaasti. Asia on nyt hallinto-oikeudessa, jonne minun pitäisi kirjoittaa joku lausunto. Kun ajattelen sen kirjoittamista, alan vapista, enkä saa henkeä. Minulla olisi vielä 10 päivää aikaa. Jos en kirjoita, he tekevät päätöksensä silti. Veikkaan, että vaikka kirjoittaisin mitä, sillä ei olisi mitään merkitystä.

Syyskuun alussa pääsin Tanhuvaaran opistolle viikonlopun mittaiselle kuntolomalle. En ymmärrä, miten on edes mahdollista, että työtön sai sen ilmaiseksi, mutta totta se oli. Eikä siihen tarvittu edes mitään lausuntoa mistään - pelkkä työmarkkinatorin kuvakaappaus riitti. Ryhmässä oli melkein 40 ihmistä, mikä oli huojentavan suuri määrä. Ei tarvinnut tutustua väkisin keneenkään, ei vaadittu ryhmäytymistä eikä ällöttäviä tutustumisleikkejä saati mitään lomanjälkeistä WhatsApp-ryhmään liittymistä.

Siellä sai hyvää ruokaa eteensä kolme kertaa päivässä ja aterioiden välissä sai osallistua ohjattuun liikuntaan, joka sopi kaiken kuntoisille. Oli metsäjoogaa ja kävelyä, erilaisia venyttelyjä ja vesijumppaa. Vesijumpasta jouduin lähtemään kesken pois, sillä ohjaajan valitsema "musiikki" oli niin hermojaraastavaa, että olin itkun partaalla. Päästiin myös kokeilemaan kirkkoveneellä soutamista, mikä oli aika hieno kokemus. Minä ihan hirveästi tarvitsisin tuollaista laitoselämää, joka keskittyisi vain ja ainoastaan fyysiseen hyvinvointiin. Mieli toipuisi kyllä siinä sivussa.

Mutta kotiin piti tulla, ja olinkin tuon viikonlopun jäljiltä varsin energinen. Koska minun piti saada mahtumaan tänne kotiin kaikki roinat Sulon ja H:n varastoista, minun oli pakko loihtia lisää säilytystilaa. Niinpä panin alkovin uusiksi. Sen takaseinän sisällä piileskellyttä hyllykköä piti syventää eli sänkyäni kaventaa entisestäänkin. "Minä äkkiä vaan vaihdan hyllyt syvempiin," ajattelin.

Sitten ajattelin, että samallahan minä teen alkovista nätimmän. Vanhoilla kirjansivuilla tapetoidut seinät olivat ruskeudellaan alkaneet tympiä minua jo aikoja sitten. Nythän ne voisi riipiä pois ja laittaa maalia tilalle. Ihan äkkiä vaan. 

Hommaan kuluikin kolme päivää ja viidenkympin budjettini kolminkertaistui eli käytin siinä myös lokakuun huvirahani. Ja joka ilta minä itkin väsymystäni. Kun kaikki tavarat sieltä alkovin sisältä olivat levällään täällä yksiössä ja lisäksi kaikki rakennusmatskut, niin eihän täällä ollut edes paikkaa, jossa istahtaa hetkeksi alas. Oli pakko vaan jaksaa rakentaa eteenpäin. Onneksi Helmutiin pääsi nukkumaan.

Tuo oli toki erityisen iso urakka, mutta sama lopputulos on ollut nyt ihan kaikessa kivassa tekemisessä. Jos yritän vaikka vain järjestellä nukkekotia, minä väsähdän ja käyn itkuiseksi. Minun vanha keinoni hoitaa pahaa oloani touhuamalla hauskoja juttuja ei siis toimikaan enää. 

Terapeuttini sanoo, että minulla on uupumus. Se selittää sen, miksi minä voimistun aina Sulon metsämökillä, mutta romahdan jo muutaman kotipäivän jälkeen. Mikä tahansa tekeminen väsyttää nyt minut itkuherkäksi haperoiksi ja kotonahan tekemistä on paljon. Metsässä sen sijaan ei ole mitään tekemistä. Siellä minä hengailen. Teen rauhallisia kävelyitä, pilkon välillä vain sen verran klapeja kuin satun tarvitsemaan ja ruokin itseni säännöllisesti, mutta enimmäkseen minä vain olen. Saatan istua pitkäänkin katselemassa vaikka hämähäkkiä ja iltaisin neulon mökissä. En tee siellä mitään innostavaa enkä velvoittavaa, vaan pelkästään rauhoittavia puuhia. 

Jos ei olisi ollut niin sateista, olisin viettänyt siellä enemmän aikaa. 

Kuulemma kivoista asioista innostuminen on keholle sama tila, kuin raskaiden velvollisuuksien hoitaminen - ylivireys. Siksi uupumuksen kourissa ei saisi innostua. "Jos innostut, niin 10 minuuttia maksimissaan." No eihän sellainen onnistu. Jos minä aloitan jonkun kivan homman, se on sitten menoa. Kun olin tuon tiedon jälkeen pariin otteeseen ihan käytännössä todennut terapeutin puheissa olevan järkeä, päätin noudattaa hänen ohjettaan ja lakata hoitamasta itseäni hauskoilla asioilla. 

Niinpä olen tehnyt tylsiä asioita. Minulla on lista tylsistä, pienistä hommista, joita en koskaan ole saanut tehtyä juuri siksi, että ne ovat tylsiä ja pieniä. Esimerkiksi kaikki nämä vuodet lääkekaapistani on sisältö vyörynyt syliini jokaisella ovenavauksella, koska sieltä on puuttunut yksi hylly ja purkit ja rasiat on olleet pinottuina toistensa päälle. Kuuden vuoden ärsyttävyys olisi ollut hodettavissa kymmenen minuutin tylsällä, pienellä hommalla. No, nyt se on tehty. Lääkekaapissa on lisähylly ja lääkkeet pysyvät paikallaan. Se, että teen yhden tai kaksi tylsää, pientä hommaa päivässä ei kuormita minua, vaan päinvastoin vähentää stressiäni, kun näen, miten se tylsien, pienten hommien lista lyhenee. 

Marraskuussahan menen sitten Fuerteventuralle tylsistymään kuukaudeksi ja sitten toivottavasti olen saanut hermoni rauhoittumaan niin paljon, että joulukuussa saan askarrella barbeille huoneita. Minun täytyy nyt vaan pitää itseni kurissa tämän lokakuun ajan, vaikka aina huilipäivän jälkeen voimistun ja mieleni tekee mieli alkaa puuhata. Joka kerta se kuitenkin johtaa siihen, että olen aivan kanttuvei seuraavana päivänä.

Olin tyhmä ja lähdin viime viikonloppuna Ihmeelliseen Pieneen Maailmaan innostumiskiellosta huolimatta ja vielä kesken perhepiirissä tapahtunutta kriisitilannetta. Tietysti tuhatmäärät ihania miniatyyrejä, yleinen messuhälinä ja jatkuva vanhojen tuttujen ja uusien tuttavuuksien virta olivatkin sellainen aistikuormitus, että väsyin jo kesken päivän. En olisi yhtään jaksanut kuvata yhteiskuvia toisten nukkeharrastajien nukkejen kanssa. Mutta minä pinnistin ja jaksoin varmaankin olla kaikille ystävällinen. 

Minä en enää pysty ajamaan pimeällä yhtään. En kertakaikkiaan näe mitään. Niinpä vietin yön metsässä jossain Porvoon yläpuolella ja makasin koko yön valveilla odottaen, että valkenee. Nukkumisestahan ei tullut mitään, kun messupäivän suhinan lakattua pääni täyttyi läheisen ihmisen kriisillä. 

Luojan kiitos kotiin palattuani totesin, että yläkerran poika on muuttanut jo pois, mutta uusi omistaja ei ole vielä tullut tilalle. Nämä viimeiset päivät kotona ovatkin olleet valtavan mieltähelliviä! On ollut koko ajan hiljaista! Yksikään kolahdus, rysähdys tai nitinä ei ole saanut kehoani jännittymään viulunkieleksi! En ole joutunut lainkaan sovittamaan omaa rytmiä yläkerran rytmiin, vaan olen voinut mennä kävelyllekin miettimättä, että kannattaisiko lykätä ulkoilu vasta siihen hetkeen, kun yläkerrassa herätään. En ole tarvinnut vastamelukuulokkeita kertaakaan, mikä on senkin takia hyvä, että sain jo Pieleen menneen historian loppuun, eikä minulla ole nyt valmiina kuunneltavaa, jonka pariin kadota heti, kun naapuriäänet alkavat.

Mutta vaikka tässä nyt taas on ollut vaikeita juttuja, niin on ollut myös päiviä, jolloin minulla on ollut kevyempi olo. Sellaisina päivinä huomaan jopa toivovani, että jonain päivänä minä olisinkin taas ihminen. Se tuntuu kyllä liian suurelta toiveelta. Elämä on jo näyttänyt minulle sen, että kun yksi tuska alkaa helpottaa, tulee toinen tilalle. Ei minulle suoda rauhaa koskaan. Aina pitää vaan jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. 

Roihuava roskistulipalo

Näinä viime vuosina, kun maailma ja yhteiskunta on mennyt hirveällä vauhdilla yhä mielettömämmäksi, julmemmaksi, kovemmaksi ja pelottavammaksi, minun ihmisvihani on koko ajan kasvanut. En siis vihaa jokaista ihmistä yksilönä, vaan ihmislajia. Minusta meidän ei kuuluisi olla olemassa.

Viime talvet historiallisten dokumenttien äärellä saivat minut entistä enemmän kaipaamaan menneisyyteen, kauas taaksepäin, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa, luonnollisempaa ja monin tavoin aidompaa. Ihmiskunta on kulkenut uskomattoman tien oman elinympäristönsä pilaamisessa ja lajitovereidensa kiduttamisessa. Ensin ajattelin, että kehityksen olisi pitänyt pysähtyä siihen, kun elimme savupirteissämme ja meillä oli lehmä ja perunamaa. Tarkemmin ajateltuani kyllä ymmärsin, että silloinkin oli jo karmeaa eriarvoisuutta rikkaiden ja köyhien välillä. Toisaalla elämä oli kärsimystä, sairautta ja puutetta raatamisesta huolimatta, kun toisaalla jo lohnotettiin jouten ja tumpattiin yhteen mekonhelmaan sata metriä maailman toiselta puolelta kannettua silkkiä. Aloin vahvasti kallistua siihen, että ihmisen olisi pitänyt pysyä metsästäjä-keräilijänä. Uskoakseni silloin me vielä elimme sopusoinnussa muun luonnon kanssa. Se, että opimme viljelemään maata, oli kaiken pahan alku.

Nyt kun selailin Areenasta neulomiskuunneltavaa, törmäsin muutaman vuoden takaiseen podcastiin "Pieleen mennyt historia". Heti ensi minuuteilla totesin, että tämähän on ihan minun juttuni. Lainaan alkujuontoa: " Tässä sarjassa tarkastelemme sitä roihuavaa roskistulipaloa, joka on ihmiskunnan historia. Tämä ilmiö, jota joskus kutsutaan edistykseksi on todellisuudessa ollut tauoton marssi kohti yhä suurempaa kaaosta ja mielipahaa. Miksi ja milloin kaikki alkoi mennä päin persettä?"

Kiinnostavaa. Jakaako joku todella minun ajatusmaailmani siitä, että ns. edistys on virhe? 

No todellakin, jo sarjan toisessa jaksossa päädytään samaan, kuin mihin itse olen jossain vaiheessa päätynyt; kaikki meni pieleen maanviljeyksen myötä. Kivikauden metsästäjä-keräilijä on ollut pitkä, hyväkuntoinen, vahvahampainen, terve tyyppi, joka teki työtä vain nelisen tuntia päivässä. Ja se työ oli pääasiassa ravinnon keräilyä eli mielekästä ja tarpeellista. Jokainen osallistui ruoan hankintaan, eikä sitä varastoitu eli kukaan ei tullut toista vauraammaksi. Ravinnon hankinnan ohella muu aika oli heimon yhdessäoloa, ajanviettoa. Lapsetkin kasvatettiin porukalla, olivat ne kenen hyvänsä siittämiä. 

Miten minä olenkin pohjimmiltani aivan kivikauden ihminen. Neljä tuntia on maksimi, jonka pystyn käyttämään velvollisuuksiin. Mielelläni tuhertelisin kalliomalauksia ja kertoisin tarinoita nuotiolla muun ajan. Ei kai se ihme ole, että tunnen hengenheimolaisuutta sinne suuntaan, kun jossain tutkimuksessakin törmäsin ajatukseen, että noihin aikoihin porukka oli ihan ADHD. 

Mutta sitten joku hyväkäs keksi alkaa pysyä paikallaan ja kasvattaa itse omaa ravintoaan. Kuvioihin tulivat viljat, jotka romahduttivat ihmisten terveyden ja joiden myötä varallisuuserot kasvoivat ja toisten sortaminen alkoi. Loppu onkin sitten kiihtyvällä vauhdilla kasaantuvaa paskaa.

Tuossa podcastissa on valtavasti jaksoja, ja olen saanut paljon kiinnostavaa tietoa lajimme historiasta, keksinnöistä ja niiden kauaskantoisista vaikutuksista. Ihan erinomainen helmi oli palkkatyötä käsittelevä jakso. 

Tietoa ja ymmärrystä ihmislajilla on nykyisin paljon. Miksi sitä ei käytetä hyödyksi ja pelasteta maapalloa? Miksi ahneet ja alistamistaipuvaiset saavat määrätä ja hallitsevat kaikkea?

Suuri osa minusta haluaisi heittää henkensä pian ja olla näkemättä sitä, millaiseksi helvetiksi ihminen tämän planeetan vielä muuttaa, niin itselleen kuin muillekin lajeille. Yhtä suuri osa haluaisi taikasauvan heilautuksella muuttua omavaraiseksi, vetäytyä metsämökkiin ja katkaista yhteydet kaikkeen nykyajan mielipuolisuuteen. Ja sitten on se osa, joka täällä tyytyväisenä näpyttää blogia tietokoneella internettiin ja leikkii muovinukeilla, jotka alistetut aasialaiset ovat liukuhihnalla kasanneet, jotta länsimaalaisilla olisi lisää tarpeetonta tavaraa. Hirveä paradoksi.

Terapeutti kysyi, onko minulla aina ollut luonnosta sellainen ajatus, että me ihmiset olemme siellä vieraana ja sitä tulee kunnioittaa kaikkein tärkeimpänä. En usko, että tässä määrin ainakaan. Tottakai maalaislapsena minulle kaupunkiympäristö on älytön keksintö. Että maankuori peitetään betonilla ja asfaltilla ja sitten asutaan toinen toistensa päällä betonikuutioissa hirvittävän metelin keskellä. Laitetaan siihen betonin päälle betoniruukku ja istutetaan siihen kukka! Piikataan asfalttiin aukko ja istutetaan siihen puu, joka ei luonnostaan siinä kasvaisi! Ensin siis tuhotaan luonto ja sitten yritetään tuoda sitä takaisin pikku ripauksina ja vieläpä vääränlaisina. Joudutaan harrastamaan liikuntaa juoksumatoilla ja punttisaleilla, koska ei hyötyliikuta pitäessämme kotejamme lämpiminä ja itsemme hengissä. Idioottien touhua.

Olen viimeinkin tajunnut, miten surkeasti minä olen oman elämäni hanskannut ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Vaikka ymmärrän haluavani elää kesät maalla ja hiljaisuudessa ilman talotekniikkaa, ja talvet asuntoautossa vaihtuvissa maisemissa, en tule koskaan elämään niin. Minulla ei kertakaikkiaan ole sellaista itsekuria, kunnianhimoa ja tavoitteellisuutta, jota unelmien toteuttaminen vaatisi. Minä vain haahuilen eteenpäin ja tartun vastaantuleviin asioihin, jotka miellyttävät milloinkin. Ne unelmani, jotka toteutuivat, eivät toteutuneet omien aikaansaannosteni ansiosta, vaan siksi, että minulla oli kumppani jakamassa niitä haaveita. Yksinäni minä en saa yhtään mitään aikaiseksi. Minä olen käyttänyt elämäni harhailuun. Metsästänyt ja keräillyt nopeaa mielihyvää ja elämyksiä, ja mätkähtänyt sen tuhat kertaa naamalleni mutaan.