Roihuava roskistulipalo

Näinä viime vuosina, kun maailma ja yhteiskunta on mennyt hirveällä vauhdilla yhä mielettömämmäksi, julmemmaksi, kovemmaksi ja pelottavammaksi, minun ihmisvihani on koko ajan kasvanut. En siis vihaa jokaista ihmistä yksilönä, vaan ihmislajia. Minusta meidän ei kuuluisi olla olemassa.

Viime talvet historiallisten dokumenttien äärellä saivat minut entistä enemmän kaipaamaan menneisyyteen, kauas taaksepäin, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa, luonnollisempaa ja monin tavoin aidompaa. Ihmiskunta on kulkenut uskomattoman tien oman elinympäristönsä pilaamisessa ja lajitovereidensa kiduttamisessa. Ensin ajattelin, että kehityksen olisi pitänyt pysähtyä siihen, kun elimme savupirteissämme ja meillä oli lehmä ja perunamaa. Tarkemmin ajateltuani kyllä ymmärsin, että silloinkin oli jo karmeaa eriarvoisuutta rikkaiden ja köyhien välillä. Toisaalla elämä oli kärsimystä, sairautta ja puutetta raatamisesta huolimatta, kun toisaalla jo lohnotettiin jouten ja tumpattiin yhteen mekonhelmaan sata metriä maailman toiselta puolelta kannettua silkkiä. Aloin vahvasti kallistua siihen, että ihmisen olisi pitänyt pysyä metsästäjä-keräilijänä. Uskoakseni silloin me vielä elimme sopusoinnussa muun luonnon kanssa. Se, että opimme viljelemään maata, oli kaiken pahan alku.

Nyt kun selailin Areenasta neulomiskuunneltavaa, törmäsin muutaman vuoden takaiseen podcastiin "Pieleen mennyt historia". Heti ensi minuuteilla totesin, että tämähän on ihan minun juttuni. Lainaan alkujuontoa: " Tässä sarjassa tarkastelemme sitä roihuavaa roskistulipaloa, joka on ihmiskunnan historia. Tämä ilmiö, jota joskus kutsutaan edistykseksi on todellisuudessa ollut tauoton marssi kohti yhä suurempaa kaaosta ja mielipahaa. Miksi ja milloin kaikki alkoi mennä päin persettä?"

Kiinnostavaa. Jakaako joku todella minun ajatusmaailmani siitä, että ns. edistys on virhe? 

No todellakin, jo sarjan toisessa jaksossa päädytään samaan, kuin mihin itse olen jossain vaiheessa päätynyt; kaikki meni pieleen maanviljeyksen myötä. Kivikauden metsästäjä-keräilijä on ollut pitkä, hyväkuntoinen, vahvahampainen, terve tyyppi, joka teki työtä nelisen tuntia päivässä. Ja se työ oli pääasiassa ravinnon keräilyä eli mielekästä ja tarpeellista. Jokainen osallistui ruoan hankintaan, eikä sitä varastoitu eli kukaan ei tullut toista vauraammaksi. Ravinnon hankinnan ohella muu aika oli heimon yhdessäoloa, ajanviettoa. Lapsetkin kasvatettiin porukalla, olivat ne kenen hyvänsä siittämiä. 

Miten minä olenkin pohjimmiltani aivan kivikauden ihminen. Neljä tuntia on maksimi, jonka pystyn käyttämään velvollisuuksiin. Mielelläni tuhertelisin kalliomalauksia ja kertoisin tarinoita nuotiolla muun ajan. Ei kai se ihme ole, että tunnen hengenheimolaisuutta sinne suuntaan, kun jossain tutkimuksessakin törmäsin ajatukseen, että noihin aikoihin porukka oli ihan ADHD. 

Mutta sitten joku hyväkäs keksi alkaa pysyä paikallaan ja kasvattaa itse omaa ravintoaan. Kuvioihin tulivat viljat, jotka romahduttivat ihmisten terveyden ja joiden myötä varallisuuserot kasvoivat ja toisten sortaminen alkoi. Loppu onkin sitten kiihtyvällä vauhdilla kasaantuvaa paskaa.

Tuossa podcastissa on valtavasti jaksoja, ja olen saanut paljon kiinnostavaa tietoa lajimme historiasta, keksinnöistä ja niiden kauaskantoisista vaikutuksista. Ihan erinomainen helmi oli palkkatyötä käsittelevä jakso. 

Tietoa ja ymmärrystä ihmislajilla on nykyisin paljon. Miksi sitä ei käytetä hyödyksi ja pelasteta maapalloa? Miksi ahneet ja alistamistaipuvaiset saavat määrätä ja hallitsevat kaikkea?

Suuri osa minusta haluaisi heittää henkensä pian ja olla näkemättä sitä, millaiseksi helvetiksi ihminen tämän planeetan vielä muuttaa, niin itselleen kuin muillekin lajeille. Yhtä suuri osa haluaisi taikasauvan heilautuksella muuttua omavaraiseksi, vetäytyä metsämökkiin ja katkaista yhteydet kaikkeen nykyajan mielipuolisuuteen. Ja sitten on se osa, joka täällä tyytyväisenä näpyttää blogia tietokoneella internettiin ja leikkii muovinukeilla, jotka alistetut aasialaiset ovat liukuhihnalla kasanneet, jotta länsimaalaisilla olisi lisää tarpeetonta tavaraa. Hirveä paradoksi.

Terapeutti kysyi, onko minulla aina ollut luonnosta sellainen ajatus, että me ihmiset olemme siellä vieraana ja sitä tulee kunnioittaa kaikkein tärkeimpänä. En usko, että tässä määrin ainakaan. Tottakai maalaislapsena minulle kaupunkiympäristö on älytön keksintö. Että maankuori peitetään betonilla ja asfaltilla ja sitten asutaan toinen toistensa päällä betonikuutioissa hirvittävän metelin keskellä. Laitetaan siihen betonin päälle betoniruukku ja istutetaan siihen kukka! Piikataan asfalttiin aukko ja istutetaan siihen puu, joka ei luonnostaan siinä kasvaisi! Ensin siis tuhotaan luonto ja sitten yritetään tuoda sitä takaisin pikku ripauksina ja vieläpä vääränlaisina. Idioottien touhua.

Olen viimeinkin tajunnut, miten surkeasti minä olen oman elämäni hanskannut ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Vaikka ymmärrän haluavani elää kesät maalla ja hiljaisuudessa ilman talotekniikkaa, ja talvet asuntoautossa vaihtuvissa maisemissa, en tule koskaan elämään niin. Minulla ei kertakaikkiaan ole sellaista itsekuria, kunnianhimoa ja tavoitteellisuutta, jota unelmien toteuttaminen vaatisi. Minä vain haahuilen eteenpäin ja tartun vastaantuleviin asioihin, jotka miellyttävät milloinkin. Ne unelmani, jotka toteutuivat, eivät toteutuneet omien aikaansaannosteni ansiosta, vaan siksi, että minulla oli kumppani jakamassa niitä haaveita. Yksinäni minä en saa yhtään mitään aikaiseksi. Minä olen käyttänyt elämäni harhailuun. Metsästänyt ja keräillyt nopeaa mielihyvää ja elämyksiä, ja mätkähtänyt sen tuhat kertaa naamalleni mutaan.