Isot jutut

Nyt olisi paljon kuulumisia kerrottavaksi, kun näin pitkä aika on vierähtänyt viime kerrasta. Aloitan tärkeimmästä: yläkerta on vaihtanut omistajaa.

Kaupat tehtiin viime maanantaina ja tunnelmani ovat olleet vaihtelevat. Ensimmäiseksi tuli epäuskoinen helpotus, joka kuitenkin jo samana iltana vaihtui valtavaan vitutukseen ja suruun. Jouduin myymään asunnon kolmasosalla sen tolkullisesta arvosta ja samalla mureni unelmani kodista, jossa olisi tilaa elää ja jossa ei tarvitsisi kuunnella toisten ääniä pään päältä. Saahan sellasesta olla surullinen ja vittuuntunut?

Kävin tekemässä paperit Helsingissä ja nukuin seuraavan yön hotellissa. Helmutin olin jättänyt Riihimäelle. Viikon jatkuneen sateen jälkeen siellä oli kaikki petiä myöten jo niin vastenmielisen märkää, että ajatus kuivasta sängystä kuivassa hotellihuoneessa ja valtavasta aamupalasta lämpimässä ravintolassa katon alla tuntui houkuttelevalta. Vaikka olinkin ylittänyt reissubudjettini jo ihan tosi pahasti, asuntorahat korjasivat tilanteen ja päätin törsätä hotelliin.

Olin Valo-hotellissa ja se oli ihana. Sen ylimmässä kerroksessa on spa-osasto ja ulos katolle on rakennettu kaksi ihan oikeaa hirsisaunaa. Kylmävesiallaskin oli tarjolla. Siellä Helsingin yläpuolella auringon paisteessa ja hillittömässä tuulessa saunoessani ja kylpiessäni oloni helpottui. Seuraavan päivän leikkitreffit nukkekavereiden kanssa piristivät minua jo niin paljon, että asunnosta luopumisen aiheuttama vitutus laantui huomattavasti.

Mikään muu ei elämässäni nyt muutu, kuin että en sentään joudu tekemään enää yhtään enempää takaisinperittävää Kelalle ja pystyn maksamaan oman kotini osuuden taloyhtiölainasta pois. Nehän ovat toki suurensuuria helpotuksia! 

Mutta joudun jatkossakin elämään yläkerran äänimaailman alla ja koska uusi omistaja ei muuta asuntoon ainakaan lähitulevaisuudessa, joudun yhä sietämään kaikki yöt natisevaa lattiaa. (Alkaa itkettää heti, kun edes ajattelen kotiinpaluuta.) 

Joudun myös vieläkin taistelemaan Kelan kanssa takaisinperintäjutussa ja pahimmillaan päädyn asunnon myynnistä huolimatta ulosottoon. (Koska eiköhän siinä hallinto-oikeuden luvan saamisessa mene sen verran aikaa, että kun Kela lopulta käynnistää takaisinperinnän, olen ehtinyt syödä ne muutaman tuhat euroa ja olen taas rutiköyhä.) Minulle ei tullut myynnistä edes sen vertaa rahaa, että pääsisin marraskuuksi aurinkoon tai pystyisin äänieristämään välikaton. Nämä kaikki ovat aika isoja harmeja, joiden takia minun on tosi vaikeaa iloita hyödyistä.

Toivon, että joskus sitten, kun kaikki nämä paskat ovat kaukaista historiaa, minua ei enää harmita kaikki, mitä jouduin käymään läpi.

Kesän reissukin on ollut totta puhuen melko perseestä. Totta kai hillittömän kuiva ja lämmin kevät kostautuu hillittömän märällä ja kylmällä kesällä. Sateet ovat seuranneet minua kaikkialle. Kun yritän väistää, ne kääntyvät perään. Kun saavun aurinkoiselle alueelle, tipahtavat lämmöt hetkessä ja sadepilvit peittävät sinitaivaan. "Eilen alkoi yhtäkkiä tuulla tosi kylmästi, joskus iltapäivällä... just silloin, kun Sussu tuli Helsinkiin." Niinpä niin. Toisaalta hyvä - eipä ole tungosta ja metakkaa rannoilla ja retkeilyreittien parkeissa.

Juuri nyt säätiedostus lupaa merkittävää muutosta parempaan, mutta minun on jo suunnattava kohti kotia, jos aion saada edes mustikoita pakkaseen ensi talveksi. Mansikka-ajan missaan kuitenkin, sillä haluan viipyä mahdollisimman pitkään matkalla. Jopa kamalat kelit Helmutin kanssa ovat parempi vaihtoehto kuin ne itsetuhoiset tai murhanhimoiset ajatukset, jotka minut valtaavat kotona naapuriäänien takia. 

Jouduin pyörimään kahden erillisen Ekokylä-visiitin takia Keski-Suomessa paljon enemmän, kuin olisin siellä viihtynyt. Seutu ei vedonnut minuun millään lailla. Ne lehmänpissan väriset lätäköt, joita siellä kutsuttiin järviksi, eivät täyttäneet vesistövaatimustasoani. Kivoja puskaparkkejakaan ei löytynyt, eikä ITE-taiteita tai muita edullisia kulttuurikohteita tai kiinnostavaa historiaa. Paitsi muutama äärimmäisen hieno kirkko!

Kaikki ovat tietoisia Petäjäveden kirkosta, mutta siinä naapurissa Keuruulla on paljon vaikuttavampia. Suosittelen käymään sekä Keuruun vanhassa kirkossa että ihmeen rauhoittavassa erämaakirkossa.

Ekokylässä kävin siis toistamiseen ja viivyin kahden viikon tutustumisasumisajan. Samalla kunnostin hienon 1800-luvulla rakennetun asuintalon ikkunoita. Koko kyseinen kaksiviikkoinen on ollut minun kesäni ainoaa yhtäjaksoista kesäkeliä. Pääsin muutaman kerran jopa suppailemaan pikkuruisessa järventekeleessä, jonka rannalla "kylä" sijaitsee. Ekokylän päällä on joku voimakupu, joka on väkevämpi minun sadetuuriani. Sade päälläni loppui, kun ajoin kylän parkkiin ja alkoi vasta kahden viikon kuluttua, kun olin ollut muutaman tunnin taas tien päällä.

Kyseinen yhteisö teki minuun kaikessa positiivisen vaikutuksen. Aiemman yhteisökokemukseni perusteella olin todella skeptinen, mutta kaikki epäilykseni katosivat, kun selvittelin käytäntöjä ja tutustuin ihmisiin. Kaikki se, mikä minua entisessä kommuunissa kuvotti, pelotti ja suututti, loisti Keuruulla poissaolollaan. Kaikki se myös nosti päätään sisuksissani ja aiheutti minulle ajoittain todella hankalia oloja. Ekokylä ei ole kommuuni sillä tapaa, että kaikki olisivat tiiviisti tekemisissä kaikkien kanssa. Enemmänkin se tosiaan on kylä, jossa ihmisillä on yhteisiä projekteja ja ruokailuja. Ketään ei pakoteta mihinkään ja kenenkään tekemisiä ei kytätä.

Minut kelpuutettiin asumiskokeilupolun seuraavaankin vaiheeseen, joka tarkoittaa puolen vuoden asumista. Onneksi sen saa suorittaa kahden vuoden sisällä, eikä minun ole juuri nyt pakko heittäytyä niin suureen muutokseen. Jos yläkerta ei olisi mennyt kaupaksi tämän kuun loppuun mennessä, olisin joutunut etsimään vuokralaisen omaan kotiinikin ja lähtemään heti syksyllä Ekokylään. Vaikka se yhä kiinnostaisi minua yhteisönä, niin olen todellakin aivan liian lopussa muuttaakseni minnekään edes väliaikaisesti - ja pakon edessä muuttaminen olisi vielä erityisen raskas juttu. Nyt kuitenkin saan rauhassa totutella tähän tilanteeseeni ja puntaroida asioita ajan kanssa.

Jos Keuruun Ekokylä olisi Etelä-Karjalan Ekokylä, en luultavasti juurikaan epäröisi lähteä. Mutta se Keski-Suomi... voi plääh. Nyt olen oikein toden teolla ymmärtänyt, miten suuressa roolissa Saimaa (Vuoksi mukaanlukien) minun elämässäni on. Sehän kuuluu jokaiseen päivääni jossain muodossa. Käyn siellä kaikkina vuodenaikoina uimassa. Vaikken voi veneillä, käyn suppailemassa. Kävelen sen rannoilla tai jäällä päivittäin. Evästelen sen saarissa niin kesällä kuin talvellakin. Kallio- ja hiekkarannat miellyttävät minua. Minä rakastan Saimaata vielä paljon enemmän kuin olin arvannutkaan ja siitä luopuminen olisi hirveää.

Minä rakastan myös Suloa ja niin hankala maantieteellinen etäisyys hänestä tuntuisi tosi kurjalta. 

Imatra on ihana paikka asua ja Melukylä niin kovin kaunis. Jospa vain saisin nämä hermoni rauhoittumaan edes sen verran, että koirien haukkumiset, lasten kiljumiset ja lattian nitinät eivät saisi minua aivan niin pahasti pois tolaltani kuin viimeisten vuosien aikana. Jospa jaksaisin paremmin taloyhtiön hallintohommiakin nyt, kun "asuntosijoittajan" taakka on poissa niskastani! Ja minun poissaollessani lämmityskattilaan on asennettu uusi poltin, joten sekin iso huoli on nyt poissa.