Hommihuone!

Nyt minulla lopultakin on se, mitä minä kodissani oikeasti eniten tarvitsen eli toimiva ja silti nätti työ/askartelu/leikkihuone! Huonekaluja kuskattiin edestakaisin Immolan ja Melukylän väliä, ja lopulta kaikki löysi paikkansa. 

Suurensuuresta vaatekaapista vyöryi melkoinen määrä tavaraa uudelleensijoitettavaksi, kun purin sen, ja jossain vaiheessa olinkin jo hieman epätoivoinen. Pelastajaksi muodostui suuri kirstu, jonka siskoni on joskus ammoisina aikoina jostain haalannut ja joka jossain vaiheessa on siirtynyt minulle. En koskaan ole tykännyt siitä, koska se oli liian suuri jopa Immolan tilaviin huoneisiin ja hyvin synkkä tummanvihreydessään. 

Mutta minä nappasin ikkunalistoista ylijääneen kalkkimaalin ja Kenin talokaapista jääneen turkoosin kalustemaalin jämät, yhdistin ne ja sain aikaan hempeän vaalean turkoosin. Vaalea väri toi möhkälekirstun kauniit yksityiskohdat esiin ja aloin yhtäkkiä tykätä siitä!

Kalkkimaalista en nyt silti oikein tiedä - sen pinta on todellakin kalkkimaista ja mietin, kuinka klähmäisen näköiseksi tuokin arkku vielä tulee, kun minä alati likaisilla käsilläni sitä auon.

Arkulle pariksi toin lapsuuskodissa olleen seinäkaapin, joka myös sai väriä pintaansa. Minulle on tärkeää, että kun makaan sängyssäni, näen jotain kaunista. Sillä perusteella arkun ja seinäkaapin paikaksi valikoitui se nurkka, jota pedistä aamuisin katselen. Loput kalusteet piti sitten sommitella jäljelle jäävään tilaan.

Siirsin molemmat nukkekaapit alkovin taakse nurkkaan, josta ne eivät juurikaan näy. Ne kun eivät ole kaunein kohta täällä ja toisen kaapin ovet ovat yhä vuoden sisustusvitsi. Nuo Kenin kaapin päälle pinotut valokuva-albumit minä meinaan vielä päällystää tapetilla.

Etäopiskelutuolini antoi periksi tässä taannoin, mutta onneksi löysin sen tilalle kierrätyskeskuksesta tuolin, jossa on mukava piehtaroida tietokoneella hommaillessa. Kympin maksoi tämä kiinalainen harmaa möykky, ja joskus yritän päällystää sen nätimmmällä kankaalla. Koska tuoli on aika matala, vaihtui samalla tietokonepöytäkin. Immolasta hain komuutin, ja kiinnitin sen kylkeen pöytälevyn. Ruma printteri piiloutui pöydän alle, eikä minun tarvitse kärsiä sitä enää silmissäni. (Mitä iloa on kauniista ja langattomasta tietokoneesta, jos sen ympäristö on täynnä johtoja ja rumaa elektroniikkaa?)

Pöytätilaa tuli runsaasti lisää ja mikä ihaninta, sain kaikille toiminnoille omat paikkansa! On tilaa piirtää, ommella ja ihan erillinen tila leikellä ja pilkkoa! Ainoastaan saumurin jouduin vielä jättämään pöydän alle - käytän sitä todella harvoin, eikä sen tarvitse olla helposti saavutettavissa pienimmästäkin päähänpälkähdyksestä!

Toivottavasti jaksan selviytyä marraskuun helvetistä tämän uuden hommihuoneen avulla. Ainakin minulla on listalla reippaasti kivoja juttuja, joita nukketarinaan on tekeillä ja suunnitteilla. Askarreltavaa riittää! Ja piirtääkin taas haluaisin - nyt kun sillekin hommalle on kunnollinen paikka.

Aion oikeasti omistaa tämän loppuvuoden leikkimiselle, sillä se tekee minut onnelliseksi. Nämä velvollisuuksista vapaat viisi kuukautta ovat tehneet mielelleni todella hyvää. Muutamia pieniä työjuttuja on ja veronpalautusta on tulossa 800 euroa, joten selviydyn kyllä. Sitten vuoden vaihteessa, kun tuet tipahtavat puoleen, minä vasta kohtaan todellisuuden. Nyt en kykene sitä ajattelemaan, enkä ole keksinyt vieläkään muuta ratkaisua kuin lopettaa yrityksen. 

PS. Muutama päivä on vielä aikaa tilata kalenteri. Huonoa on ollut menekki tänä syksynä. Mietin, johtuuko se siitä, että puput eivät puhuttele, vai siitä, että toistan itseäni jokaisen kalenterin kanssa vai siitä, että kaikki muutkin pihtaavat rahojaan nykyään vai siitä, että sössin sen numeron 26 viime vuoden kalenterissa vai siitä, että verkkokaupassani on perin veemäinen Klarnan maksupalvelu nykyisin. Ehkä kaikista yhdessä.

Koti ennen ja jälkeen

Koska en ole blogannut niin moneen vuoteen, en myöskään ole ottanut sisustuskuvia entiseen malliin. Ne kuvat, joita olen Instaan napsinut, olen jostain syystä suurimmaksi osaksi hävittänyt. 

Onneksi sentään olen älynnyt ottaa kuvat siitä, miltä tämä koti näytti minun tänne muuttaessani kesällä 2020. Kaikki oli rumaa. Mutta minä katsoin asuntoa rumuuden läpi; kaikenhan saisi kuorrutettua nätiksi ja vieläpä tosi helposti nykymaalein ja -tapetein, kun talon hengittävyys oli jo tuhottu.

Nyt on pahin mahdollinen aika vuodesta yrittää kuvata tätä kotia. Pimeys on kaikennielevää. Tässä silti tulee ennen- ja jälkeen-kuvatuksia.

Tällainen oli keittiö. Marmorijäljitelmätaso! Ihan hirveä! Ja entäs nuo kaapinovet! Minusta tuollaiset kaarevasti uurretut ovat rumimmat, mitä voisin edes ajatella. Pitkään minä niitä surin, ennen kuin jommastakummasta iltapäivälehdestä bongasin jutun naisesta, joka oli sahauttanut halvasta kovalevystä uudet pinnat vastaavanlaisiin oviin ja liimannut ne paikalleen. En olisi ikinä itse keksinyt, että moista höttöä voisi käyttää tällaisessa tarkoituksessa. Mutta jopa vain toimii! Eikä ollut kallista! 

Panostin kuitenkin oikeaan, puiseen pöytätasoon, jonka Heila avuliaasti ja huolellisesti öljysi tummanruskeaksi. 

Olen tykännyt keittiöni uudesta ulkoasusta kovasti. Kirkkaankeltainen on raikas ja iloinen väri, ja värikkääseen Pip Studion tapettiin en ehkä kyllästy koskaan. Minä olin päättänyt tuosta tapetista jo ennen kuin minulla oli edes mitään kotia. Kun tein kaupat, kävin heti K-Raudassa tilaamassa siniset kukkatapettini.

Keittiön hankaluus on sen pitkulainen muoto. Kun kaikki kiinteät kalusteet ovat rimpsuna yhdellä seinällä, muulle kalustukselle jää suikulainen tila. Olen siirtänyt jääkaapin eteisen puolelle, koska sille on todella vaikeaa löytää asiallista paikkaa ja koska se rumentaa söpön keittiöni.

Vaikka tässä talossa ei sisällä ole mitään alkuperäistä, pystyn sietämään 80-luvulla vaihdettuja ikkunanpokia. Ne sentään ovat puuta ja mukailevat alkuperäistä ruutujakoa, vaikka vääränlaiset ovatkin.

Kotimaan rautakauppojen leveämpiin koristeellisiin ikkunalistoihin minulla ei ikimaailmassa olisi ollut varaa, joten odotin Venäjän rajan aukeamista koronan jälkeen ihan hulluna. Eräs sota kuitenkin on pitänyt rajan suljettuna ja minä olen elellyt kokonaan ilman listoja neljä vuotta. Kunnes joku ystävällinen sielu mätkäisi Toriin ilmaiseksi tyrkylle käyttämätöntä mdf-listaa ja nyt minun ikkunoissani lopultakin on nätit, leveähköt listat! Pakkelilla ja kalkkimaalilla sain niiden liukkaan ja keinotekoisen ämdeeäffäisyyden häivytettyä.

Minä onneton olen jo niin vierottunut perinnekorjaamisesta, että katonrajoissakin on styrox-listat! Kamarista uupuvat vielä lattialistat, mutta kai nekin jossain vaiheessa jostain esiin putkahtavat. Sinne en halua samanlaisia tylsiä ja kapeita nykylistoja, kuin mitkä keittiöön olen paremman puutteessa kelpuuttanut. Tosin eivät ne lattialistat missään edes näkyisi tämän huonekalupaljouden seassa. Niinkuin nyt ei näy jesari, jolla olen lattianraot tiivistänyt...

En ole pystynyt keksimään mitään ratkaisua alaslasketun katon suhteen. Sen oksettavan lastulevypinnan takana on alkuperäinen kaunis paneelikatto, mutta valitettavasti myös jotain ilmanvaihtoon liittyviä putkia ja johtoja. Myöskään minulla ei ole ollut varaa purkaa lattiasta laminaatti - muovimatto - lastulevy -yhdistelmää ja rakentaa tilalle lautalattiaa. Kahdessa naapuriasunnossa sellaiset on tehty ja onhan niissä asunnoissa heti ihan toisenlainen tunnelma. Minä ottaisin mielummin muovimatonkin kuin laminaatin.

Vaikka tässä asunnossa virallisesti on huone ja keittiö, niiden välinen leveä oviaukko teki niistä käytännössä yhtä tilaa. Talon muissa asunnoissa vastaavassa kohdassa on lasi-ikkunalliset pariovet. Minulla ei sellaisia ollut. Ulkovarastosta ovet kyllä löytyivät, mutta ne olivat ikkunattomat ja erittäin homeessa. Vein ne kaatopaikalle. 

Leveä oviaukko oli minusta monella tapaa hankala ja lopulta minä kavensin sen. En ole katunut. Jos voisin, laittaisin tuosta jopa kokonaan seinän umpeen ja siirtäisin oven kamarin nurkkaan, josta käynti olisikin eteiseen. En oikein tykkää tästä suorakaiteen muotoisesta pohjasta - talon läpi ikkunasta ikkunaan asunto on putki, jonka reunoille huonekalut asettuvat.

Kamarin seiniin päätyi yltiöromanttinen pinkki tapetti ihan vain siksi, että sitä löytyi runsaasti rautakaupan poistolaatikosta. Vitosen rulla Pip Studion tapetista kuulosti hyvältä diililtä, vaikken oikeastaan tykkää vaaleanpunaisesta. En tiedä, mikä taika tuossa tapetissa sitten kuitenkin on, sillä en ole siihenkään kyllästynyt. Päinvastoin tykkään siitä ihan yhtä paljon kuin keittiön rakkaustapetistani. Ehkä juju on epämääräisessä värissä, joka jossain valossa näyttää pinkiltä, jossain lohenpunaiselta ja jossain ihan vaan joltain muulta punaiselta.

Kotini on täyteenahdettu ja yhtä massiivista kompromissia, mutta jos minun on tässä lastulevyn, mdf:n ja styroxin keskellä elämäni loppuun elettävä, niin ainakin voin tehdä sen räiskyvin värein!

Tekemistä vielä on puuttuvien jalkalistojen ja ongelmallisen sisäkaton lisäksi. Tuossa oviaukon kirjahyllyssäkin on yhä lakananpala verhona. Siihen pitäisi rakentaa ovi. Ja sitten on yksi humoristinen kaapinoviyritelmä, joka pitäisi tehdä kunnolla. 

Tässä kaapissa lymyävät nukkejen räkäläbaari ja pieni kahvila, yhden nuken valkoinen ja askeettinen kaupunkiasunto sekä Kenin ja Kaarnan vessa. Minä mokoma olen teini-iässä napannut kaapin yläovet pois ja nyt minun pitää rakentaa siihen uudet. Kokeilin kovalevyä ja lopputulos naurattaa. No, uutta yritystä perään, kunhan kerkiän.

Vaikka minulla nyt on mahdollisimman paljon tilaa askartelulle ja käsitöiden tekemiselle, en tietenkään ole tyytyväinen vieläkään. Kun mennään toiminnot edellä, joudutaan heittämään hyvästit kauneudelle. Ahtaus on ahtautta, ja valokuvissa näyttää minusta tosi sekaiselta silloinkin, kun on siistiä. Jospa nyt tämä talvi kuitenkin menisi tällä, enkä pelaisi enempää huonekalushakkia.

Sisustus-Häyrisen piina

Tämä minun nykyinen kotini on pienin, jossa olen 2000-luvulla vakituisesti asunut. Immolassa ja jo Orivedelläkin totuin siihen paratiisimaisen olotilaan, että tilaa oli rajattomasti ja pystyin aina keksimään uusia sisustusjuttuja, kun hinku iski. Olin jatkuvasti Remontti-Häyrisenä ja Sisustus-Häyrisenä, ja se oli ihanaa. Ei aina Sulon mielestä toki, mutta minä olin elementissäni, kun sain roudata huonekaluja eestaas, maalailla ja nikkaroida ja piirrellä pohjapiirustuksia. Oli ihanaa, kun oli erikseen huone jokaiselle toiminnolle. 

Niinpä 45 neliön yksiöön ahtautuminen on tuntunut juuri nimenomaan siltä: ahtautumiselta. Olen näiden neljän vuoden aikana yrittänyt saada tähän asuntoon toimivan keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen ja työhuoneen. Minusta ihmisen on luonnotonta asua yhdessä huoneessa. Makuuhuoneen lämpötilaa pitäisi voida säätää muuta kotia alhaisemmaksi. Nukkumaan mennessä ei pitäisi joutua kuuntelemaan jääkaapin ääntä. Yövieraiden kanssa ei enää aikuisena pitäisi joutua nukkumaan samassa huoneessa. Ja mikä tärkeintä: askartelu- ja käsityöhommia, työjuttuja ja piirusteluja ei pitäisi joutua aina keräämään kesken pois ja kaivamaan uudelleen esiin. 

Neliöitä minä en loppujen lopuksi kaipaisi viittäkymmentä enempää, mutta seiniä minä tarvitsisin. Optimaalisinta olisi, jos kodissani olisi tupa, jossa yhdistyisi keittiö ja oleskelutila, ja sen lisäksi erillinen hommihuone työlle ja harrastuksille sekä pienenpieni, viileä makuuhuone. 

Rahattomuus ja tilan rajoitteet ovat pitäneet sisäisen Häyriseni aisoissa. Ajatelkaapa, että minulla on jo yli neljän vuoden ajan ollut samat tapetit seinillä, enkä ole vieläkään kyllästynyt niihin! No, lukuunottamatta alun kuningasideaani metsäalkovista.

Nukkumisjärjestelyt ovat olleet ongelmalliset aina. Ensin minä ostin valtavan kokoisen vaatekaapin Jyskistä, jotta saisin rajattua kamarista sängylle erillisen alkovin. Tilasin karmean hintaiset valokuvatapetit, joilla päällystin alkovin seinät ja katon. Metsäalkovista tuli erittäin kiva pesä, mutta sen suureksi ongelmaksi osoittautui se, ettei sieltä herännyt koskaan. Siellä oli aina pimeää. Sängyn petaaminenkin oli turhan hankalaa, kun alkovi oli avoin jalkopään puolelta. Minä myös kyllästyin valokuvaseiniin.

Niinpä koitti päivä, jolloin kalliit valokuvatapetit revittiin irti ja pimeä alkovi muuttui toimistoksi. Päivänvaloa ei tietokoneella kökkimiseen tarvittu ja sain toteuttaa visioni vanhasta ja kurppaisesta työhuoneesta. Päällystin seinät Sinuhe egyptiläisen sivuilla ja tein ikivanhoista laudoista hyllyt.

Sänky muuttui tuossa vaiheessa ihan tavalliseksi sängyksi, johon rakensin päädyt vanhoista peiliovista, jotka roudasin Immolan Raudasta ja Romusta. Onneksi on Immola ja onneksi on hyvät välit Suloon! Meidän ei koskaan tarvinnut jakaa huonekaluja ja hamstraamiamme rakennustarvikkeita, sillä Immolassa ne ovat säilyneet ja huonekaluja on vaihdeltu tarpeen mukaan molempien kotien välillä.

Kun sain tietokonepöydän piiloon, minun oli mahdollista luoda yhdistetty makuu- ja olohuone, jossa ei tarvinnut katsella elektroniikkaa, eikä papereita ja johtoja tulvivaa tietokonepöytää. Mutta nukkumisongelma sai uusia muotoja. Avarassa tilassa ei ollut miellyttävää nukkua, varsinkaan syksyisin, kun siirryin Helmutin pienestä pesästä kotiin. Lisäksi strobona välkkyvä katuvalo sai minut hulluksi. Sittemmin valo korjattiin, ja nykyisin minut tekee hulluksi sen jatkuva tasainen loimotus, minkä takia joudun käyttämään pimennysverhoja. On mahdotonta saada kaupungissa makkari, jossa yöt olisivat pimeitä ja aamulla saisi herätä auringon nousuun.

Minulla on ollut kaksi päähänpinttymää, jotka ovat hankaloittaneet tämän kodin tekemistä toimivaksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen on se, että "aikuisella pitää olla leveä sänky". Ostinkin 1600 euron jenkkisängyn, jossa on kymmenen vuoden takuu. Olin varoissani silloin, kun avioerorahat olivat mätkähtäneet tililleni ja pystyin kerrankin panostamaan patjaan. Arvelin, että 140-senttinen olisi juuri optimaalinen. Siinä olisi parisängyn tuntu, mutta se ei veisi liikaa tilaa. Arvelin myöskin, etten kymmentä vuotta tulisi nukkumaan yksin. Väärin ja väärin. Sänky vie aivan liikaa tilaa. Ja minä nukun yhä yksin ja tulen mitä suuremmalla todennäköisyydellä nukkumaan aina. Yhden hengen sänky olisi ollut niin paljon fiksumpi valinta!

Päätin kuitenkin palata alkoviajatukseen, mutta tällä kertaa sijoitin sängyn niin päin, että sisäänpääsy on sängyn reunasta, eikä päädystä. Alkoviin tulee pikkuisen enemmän valoa ja petaaminen on hiukan helpompaa. Tämä nykyinen alkovi on ollut ihan hyvä, ja toimistoajan kirjansivutapetti ja vanha lauta toimivat sielläkin. Lisäksi pilkoin jenkkisängyn runkoa sen verran, että onnistuin rakentamaan säilytystilaa pedin alle. Jenkkisängyt ovat rumia möhkäleitä, enkä ole katunut sahailuani.

Kun vielä keksin, että siirrän keittiön suuren pöydän kamariin piirustuspöydäksi ja haen Immolasta pienen pöydän keittiöön, minun ei tarvinnut enää piirtää ja ommella ruokapöydällä, ja kerätä keskeneräisiä hommia pois aina, kun haluan syödä. Keittiössä en juuri koskaan tarvitse isoa ruokapöytää ja jos joskus harvoin sattuu tulemaan vieraita, uudessa pöydässä on kätevä jatkopala. 

Kotini alkoi tässä vaiheessa siis olla jo lähes toimiva.

Toinen päähänpinttymäni oli se, että "aikuisen ihmisen kodissa pitää olla sohva ja olohuone". Ostin pian tänne muutettuani ihanan sohvan Ikeasta. Se on kaikin puolin täydellinen; hyvä istua ja kaunis katsella. Sohvan ahtaminen samaan huoneeseen tietokonepöydän, työpöydän ja useiden kaappien kanssa on kuitenkin ollut ihan tuskaa. Jos minulla käy joku kylässä, jämähdämme aina keittiön pöydän ääreen, emmekä todellakaan siirry vierekkäin kahdenistuttavalle sohvalle kamarin puolelle. 

Vasta nyt neljän vuoden jälkeen minä pystyn luopumaan tuosta aikuisen ihmisen sohvastani. Paitsi, että se vie liikaa tilaa, se myös passivoi. Minä niin mielelläni kaivaudun sen syliin kännykän tai läppärin kanssa. En ole koskaan ollut päivällämakaajatyyppiä, mutta sellainen minusta on sohvien takia tullut. Kysyin itseltäni: olenko onnellisempi sohvalla selälläni vai nukkekoteja askarrellessani? Sohvan oli siis aika poistua, koska vain sillä lailla pääsisin eroon Jyskin megakaapista, jonka heppoista lastulevyimagoa olin inhonnut alusta saakka. Minä vain en sovi elämään nykyhuonekalujen kanssa. Halusin vanhat talonpoikaiskalusteet ympärilleni. Halusin oikean hommihuoneen, jossa olisi tilaa ommella, piirtää, askarrella ja leikkiä. Ja tehdä töitä. 

Oli tehtävä valinta sen välillä, haluanko elää kauniissa sisustuslehtikodissa ja luopua käsillä tekemisestä ja leikkimisestä, vai haluanko harrastaa rakkaita harrastuksiani ja luopua söpöydestä. (Kuinka helppoa olisikaan olla ihminen, jonka ei tarvitsisi pyhittää kotiaan askartelutarvikkeille ja nukketaloille. Silloin sitä mahtuisi asumaan vaikka matkailuautossa.)

Sohvasta ei onneksi tarvinnut ihan lopullisesti luopua, sillä se kannettiin pihan poikki Heilan kotiin. Hänellä oli ihan paska sohva, ja kun minun sohvani nyt jää "perheeseen", saan minäkin nauttia välillä sen mukavuudesta!

Jättimäisen kaapin halusi Sulo, ja minä yritin purkaa sen mahdollisimman varovaisesti, jotta se onnistuttaisiin vielä pystyttämään Immolaan. Tilalle toin vanhoja kalusteita, jotka olivat kulkeneet mukanani teini-iästä asti. Ja nyt minä olen tässä kolme täyttä päivää uudelleenjärjestänyt valtaisan määrän silpunpilppua ja nukkekoteja sopimaan näiden huonekalujen sisään. 

Pitää olla oma itsensä, eikä teeskennellä aikuista. Jos on pakko hengailla vieraiden kanssa keittiön pöydän ääressä, pitää yrittää tuoda sen ympärille miellyttäviä istuimia. Projekti on vaiheessa. Ja jos pää ei kestä kertakäyttöhuonekaluja, niistä pitää pysyä erossa. Nyt minulla ei ole enää lainkaan nykyaikaisia levyhuonekaluja! No, Kenin mdf-levystä tehtyä kotikaappia lukuunottamatta. Yhden uuden huonekalun minä kuitenkin haluaisin: Ikean keltaisen nojatuolin keittiöön. Kiitos Universumi, jo etukäteen! Toivottavasti se löytyy ennenkuin seuraava häyrishulluus iskee. Jos vanhat merkkit pitävät paikkansa, keväällä kaikki taas pyörii ympäri.

Etäopiskelutuolista tuotettua

Jos ihmisen pitää kyetä istumaan tietokoneella kolmen kuukauden ajan joka arkipäivä kuusi tuntia, niin hän tarvitsee mukavan istuimen. Luin artikkelin perheestä, jolla ei ollut tuoleja lainkaan, vaan he istuivat lattialla, jos istuivat. Sellainen tekee hyvää keholle. Jotenkin tuo ideologia sitten minun päässäni muuntui sellaiseen muotoon, että sahasin palasiksi yhden vanhan pöydän ja kaksi vanhaa tuolia, viiltelin yhden taittopatjan ja purin yhden päiväpeiton. Syntyi aivan törkeän ruma istuin! Mutta se ajaa asiansa mitä mainioimmin, koska siinä on hyvin luontevaa vaihtaa asentoa koko ajan, ja se on kaikissa asennoissa mukava. 

Tässä tuolissa minä nyt olen vääntelehtinyt ihan menestyksekkäästi pari viikkoa kuunnellen Zoomissa puhuvaa päätä. Kuunteleminen on minulle kaikkein työläin tapa yrittää oppia. Olen visuaalinen ja kinesteettinen oppija ja minulla palaa käämit, jos joudun vain kuuntelemaan. Varsinkin silloin minulla menee hermot ihan täysin, jos kuultava ei kiinnosta pätkääkään tai jos se on joutavaa jaarittelua tai tyhjänpuhumista. Onneksi nyt tässä koulutuksessa ei ole noita ongelmia, vaan asia on mielenkiintoista ja jopa innostavaa.

Silti minulla on vaikeuksia istua kuuntelemassa. Olen kokeillut erilaisia oheistoimintoja, koska tiedän nyt, että ADHD-aivot pystyvät keskittymään paremmin silloin, kun ne saavat jotain fyysistä apua. Tälle on joku virallinen hieno selityskin, mutta sitähän minä en muista. Joka tapauksessa olen nyt ihan testaamalla todennut, että hyvin monotoninen puuhailu toimii täydellisenä apuna. Yksinkertainen neulominen, nukkekodin maton kutominen tai lenkkeily pitävät huomioni siinä, mitä kuulen. Niinhän se on ollut äänikirjojenkin kanssa! Sen sijaan monipuolisempi touhuaminen kuten kotitöiden tekeminen, verkkokaupan rakentelu tai piirtäminen helpottavat kyllä päivän etenemistä, mutta eivät yhtään auta kuulemisessa. Päinvastoin ne vievät ajatukseni aivan muualle, enkä tiedä yhtään, mistä on puhuttu. 

On tämä nykytekniikan mahdollistama etäopiskelu kyllä ihana asia. Voi vaikka laittaa luennon kännykästä korvanappeihin ja lähteä pihalle aurinkokävelylle. Ei tarvitse illalla jo alkaa miettiä sitä, että aamulla olisi selviydyttävä tiettyyn kellonaikaan liikkelle. Eikä pidä pystyä pukeutumaan asiallisesti ja hallitsemaan naamaansa. Vaikka tykkäsin olla kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, niin olihan se raskasta kaikkien oheishankaluuksien takia. Kylmät hallit, vääränlainen tietokone, eväiden miettiminen, kakalla käyminen, pukeutuminen, kenkien pitäminen sisätiloissa, sateella kotoa ulostautuminen, ihmisten huomioon ottaminen ja asiallinen käyttäytyminen - kaikki sellaiset ovat minulle ihan naurettavan ongelmallisia asioita. Puhumattakaan siitä, miten se oma elämä katosi kokonaan, kun kaikki voimat menivät "töissä" selviytymiseen.

Tämä koulutus on nimeltään "Luovuus liiketoiminnaksi", ja eihän siinä varsinaisesti minulle mitään uutta ole. Silti se on nostattanut minussa innostuksen, jota en ole viimeisten vuosien aikana saanut itsestäni millään kaivettua esiin. Tosin minun innostukseni on taas sellaista, että jee, kiva kun saa laittaa verkkokaupan ja jipii, voi tehdä esitteen ja hurraa, saa tehdä töitä kotona. No, sitten kun otetaan ne numerot mukaan hommaan, joudun tajuamaan, että niitä ihan oikeita töitäkin olisi tehtävä. On ihanaa, kun on verkkokauppa, mutta mitä siellä myisi? Ja on ihanaa kutsua itseään yrittäjäksi, mutta mistä se raha tulee? On ihanaa saada tehdä taittohommia, mutta miten toimeksiantajia löydetään? On ihanaa tehdä itselle flyereita ja käyntikortteja, mutta missä ihmeessä niitä jakelisin?

Kaikkea tällaista pyörii päässäni, mutta olen kuitenkin tänään saanut vanhan verkkokauppani elvytettyä! Tässä vaiheessa olen pikkuisen ahdistunut siitä, miten sovitan bloggaamisen, verkkokaupan ja graafiset työt yhteen niin, että ne kuitenkaan eivät olisi yhtä. Kun tein riepuja, tämä oli ihan toimiva kombo: panin likoon koko persoonani ja elämäni tämän blogipäiväkirjan kautta ja tämä toimi myös markkinointikanavana. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei vakavasti otettava graafinen suunnittelija voi tehdä niin. Pitäisikö taas sulkea blogi? En halua. Pitäisikö aloittaa kokonaan uusi blogi tyystin nimettömänä? En halua. Pitäisikö luottaa siihen, ettei tämä avoin tilittämiseni täällä ole ammatillinen itsemurha? En uskalla. Pitäisikö valjastaa blogi taas mainoskanavaksi? En todellakaan halua.

Ehkä nämä kaikki tässä ajan mittaan selkiytyvät.

Rutinaa asumisesta

Opin eilen uuden sanan: dopamiinisisustaminen. Vissiin tuo sana on somessa ollut esillä jo ties miten pitkään, mutta pitkästi on kyllä siitäkin, kun minä lakkasin lukemasta sisustuslehtiä ja seuraamasta aiheeseen keskittyviä blogeja ja instatilejä. Ensin kodittomana ja sittemmin kompromissikodillisena minusta tuntui hirvittävän pahalta nähdä, miten muut ihmiset yhä jatkoivat upeiden kotiensa sisustamista. Se oli tuskallista kateutta ja piti minut kiinni siinä katkeruudessa, johon ilman omaa rautatieasemaani olin vajonnut. Eipä kauniiden sisustusten katseleminen minulle vieläkään nautintoa tuo, mutta en sentään enää tunne kipeää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka saavat vaihdella tapetteja seinillään, ostella hienoja antiikkikalusteita ja keksiä söpöjä yksityiskohtia.

Olen rutissut tästä uudesta kodistani Instagramissa varmaan jo kyllästymiseen asti. Jos en olisi saanut huseerata kahdeksaa vuotta kahdessasadassa neliössä, tämä yksiö ei kaiketi olisi tuntunut siltä, kuin minulta olisi leikattu raajat irti. Pieni asunto + sisustamisintohimo + isot nukkekodit = ei kiva. 

Olen kyllä sisustanut täällä sen, minkä pystyn. Ihme kyllä, tykkään yhä tapeteista, jotka kesällä 2020 seinille liisteröitiin. Jotain pieniä muutoksia olen raaskinut tehdä maalilla ja kierrätetyllä rakennusmateriaalilla. Huonekaluja pystyn siirtelemään hyvin rajoitetusti, mutta onneksi Immolasta on monesti löytynyt vaihdokkeja. Mehän emme panneet Sulon kanssa kalusteita ja työkaluja jakoon, vaan "Immolan Raudasta ja Romusta" voin yhä käydä etsimässä sitä, mitä tarvitsen.

Jouduin ostamaan tänne upouuden vaatekaapin ja sohvan, mutta nykyaikaiset kalusteet tuntuvat niin kovin vääriltä. Pelkästään niiden olemassaolo levittää huonoa energiaa. (Foliohattuhöpinää!) Samoin tekevät kaikki ne kauheudet, joilla tämä satavuotias talokaunotar on 80-luvun lopulla pilattu. Ei ole alkuperäisiä ikkunoita eikä ovia. Lastu- ja kipsilevyä on kaikissa pinnoissa lattiasta kattoon. Ja laminaatit tietysti lattialla sen lastulevyn päällä! Pönttöuunit ja puuhellat on tuhottu. Kylppärissä on harmaata kaakelia ja rumat nykyaikaiset levykalusteet. Täällä kotini seinien sisällä ei valitettavasti ole minkäänlaista vanhan talon tuntua, ellei jääkylmiä lattioita lasketa.

"Dopamiinisisustuksella" olen sentään pystynyt kaikki väärät rakennusmateriaalit kuorruttamaan. Kodissani ei ole ainoataan palaa valkoista seinää, vaan vahvanväristä maalia ja suurikuvioisia tapetteja. Otin ohjenuorakseni tuoda tänne pelkästään kauniita, tarpeellisia tavaroita, enkä ole siitä periaatteesta kovin pahasti poikennut. Eli koriste-esineet ovat käyttöesineitä ja käyttöesineet kauniita. Kahvinkeitin taitaa olla ainoa todella ruma esine täällä, joten se elää kaapin kätkössä. Välillä tuo sääntö aiheuttaa hassujakin tilanteita. Kun en suostunut muoviastioihin keittiössäni, olen pitänyt kuulosuojaimia vatkatessani sähkövatkaimella taikinaa metallikulhossa! Itsetehdyt posliininuket ja korsetit sekä suosikkimaatuskani olen tänne kyllä päästänyt, vaikkeivät ne olekaan tarpeellisia. Kun neliöitä on vähän ja värit tummia, yritän pitää kaiken tilpehöörin määrän jotenkin hallinnassa. Helposti alkaa tuntuu ahtaanpaikankammoiselta, kun tavaroille ei ole tilaa kaapeissa.

Säilytys- ja sisustusriemutilan vähäisyyden lisäksi minulle on vaikeaa sekin, että toiset ihmiset elävät omaa elämäänsä seinieni takana. Orivedellä asuin hyvin samalla tapaa kuin nyt: vanhassa rivitalossa, jossa kaikilla oli oma sisäänkäyntinsä ja teoreettinen oma pihansa, joka kuitenkin oli yksi yhteinen alue. Sielläkin meinasin tulla hulluksi naapureiden äänistä, ennenkuin toinen seinänaapuri vaihtui ja toisen puolen asunnon vuokrasi Sulo. Nyt minulla on sellainen tilanne, että seinän takana asuu tällä hetkellä hyvin hiljainen nainen, eikä sieltä kuulu koskaan inahdustakaan. Yläpuolellani asuu tyttö, joka muuten on hiljainen, mutta hänen reippaat askeleensa jytisyttävät taloa ja tärisyttävät kynäpurkkejani. On ihana tuuri, ettei hän omista telkkaria, eikä hänellä käy jatkuvasti vieraita. Puhe nimittäin kuuluu kiusallisen hyvin. Normaali ihminen varmaan sietäisi sellaiset äänet helposti, mutta minä olen äänien suhteen aivan yliherkkä. Ne kokkauksessa tarvitsemani kuulosuojaimet ovat välillä käytössä myös nukkumaanmennessäni.

Taloyhtiömme käsittää kaksi identtistä rakennusta. Tässä minun talossani asuu ihania naisia, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen ja joiden kanssa on mukavaa jakaa tämä asuinyhteisö. Tällainen on minulle kuitenkin luonnoton tapa elää, kun aina joutuu pelkäämään, kuka sattuu muuttamaan mihinkin asuntoon. Yksikin mätä paskiainen voi tehdä kaikkien muiden elämästä täällä helvettiä. Tosi hankaliakin ihmisiä täällä on joutunut sietämään ja on ollut järkyttävää huomata, miten laki suojelee niitä paskiaisia ja kunnolliset ihmiset kärsivät sekä henkisesti että taloudellisesti.

Kuvittelin, että osakkeen ostaminen olisi järkiratkaisu verrattuna jonkun puolilahon mummonmökin hankkimiseen. Ja varsinkin verrattuna asuntoauton ostamiseen! Nuohan ne minun kaksi vaihtoehtoani olivat vielä silloin, kun Espanjan rannoilla Helmutin kanssa mahdollisuuksiani mietin. Mutta sitten ymmärsin, että osake olisi helppo, halpa ja turvallinen ratkaisu. Miten vääräksi tuo järkiajattelu onkaan osoittautunut! Siitä paasaan lisää joskus muulloin.

Opin ajattelemaan kämppää kotina lopulta toissasyksynä, kun palasin tänne kolme kuukautta kestäneeltä kesälomareissultani Helmutin kanssa. Olen lopultakin saanut tehtyä tästä edes semisti toimivan kodin, josta tykkään. Eniten minä silti tykkään tämän sijainnista. Ei Imatralla tämän hienompaa paikkaa olekaan. Pari muutakin vanhaa teollisuustyöväen upeaa asuinaluetta on jäljellä, mutta täällä "Melukylässä" minulla on metsät aivan vieressä ja Saimaaseen pääsen pulahtamaan parin minuutin fillaroinnilla. Tehtaan lemu osuu tänne varsin harvoin ja kävelymatka Vuoksen vartta pitkin kirjastolle ja marketeille on kaunis. Vaikka kylä on rakennettu tiheästi, täällä on hyvin rauhallista. Ei ole älämölöä eikä kaatopaikkapihoja. Ilman autoakin täällä tulisi toimeen, jos joskus kävisi niin karmeasti, että menettäisin Helmutin. Nykyisin ajattelen, etten haluaisi lähteä koskaan tältä kylältä. Manifestoin siis lottovoittoa, jotta voisin joko ostaa koko meidän taloyhtiön ja panna kaiken kuntoon tai ostaa jonkun noista muista taloista, joita ei ole pilattu niin täydellisesti kuin tämä.

PS. Eikö dopamiinisisustus ole kuitenkin aika älytön sana? Kyllä varmasti skandinaavisen minimalismin tai beigen sadnessin ystävätkin saavat mielihyvää omien kotiensa värittömyydestä ja yksityiskohtien puutteesta?

PPS. En oikein ymmärrä eroa dopamiinin ja endorfiinin välillä. Pitäisi kai ottaa selvää, koska dopamiinilla on niin tärkeä osuus ADHD:ssa.

Eteinen uusiksi

Viime aikoina minua on erityisen paljon siepannut se, miltä meillä näyttää, kun astutaan ulko-ovesta sisälle. Eteinen on ihan kamala ahdas loukko, joka pursuilee ryönää. Olen haudutellut sen muutosta jo useamman viikon ja nyt muutos on vihdoin käynnissä.

Vielä toissapäivänä tilanne oli tämä:

Kaikki mahdollinen on pielessä, kuten näkyy. Vaaleanpunainen väri on tympinyt minua jo kauan. Vaatekaapin ovet lepattavat aina auki ja samoin laatikko, jonka mekanismi on rikki ja jonka sulkeminen vaatii erityisiä asentoja ja kikkailuja. Pieni pöytä kaapin vieressä kerää päälleen kaikenlaista asiaankuulumatonta, samoin kuin peilin edessä oleva hylly. Avainnaulakon yläpuolella olevaan pieneen kaappiin kurkistaminen saa minut voimaan pahoin, sillä sen sisällä on taskulamppujen, heijastinten ja omituisten avainten lisäksi kaikenlaista sellaista, mitä kukaan ei koskaan tarvitse. Pipoille ja lapasille varattuja koreja on yhteensä viisi ja se tarkoittaa sitä, että ne pursuilevat asusteita, joita kukaan ei käytä. Tosiasiassa meillä on ihan älyttömästi vaatteita, jotka eivät ole käytössä ja joista pitäisi hankkiutua eroon. Kaapin päällekin on kertynyt viisi mopokypärää, vaikka taloudessamme on vain kaksi päätä. Tässä kuvassa on outoa se, ettei siinä näy lainkaan Sulon kenkiä. Yleensä niitä on armeijan verran tuossa etualalla, jossa niihin kompastellaan koko ajan.

Mutta tämä kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Perjantain postipäivän jälkeen minä ajelin kotiin huonekaluliikkeen kautta ja ryhdyin hommiin. Tänä aamuna eteisessä näyttää tältä:

Vaatekaappi siirtyy pian Sulon käyttöön makuuhuoneeseen kunnostuksen jälkeen. Ilman kaappia eteiseen saatiin runsaasti ilmaa. Naulakoita on rajallinen määrä, joten meidän täytyy nyt tomerammin opetella viemään kausivaatteet vinttiin. En halua, että naulakot alkavat pursuilla samaan tapaan kuin entinen kaappi.

Kenkien pyöriminen ympäri lattiaa loppuu nyt uuden kalusteen myötä. Kuvassa näkyvä kenkähylly on oikeasti TV-taso, jonka ostin Jyskistä. Siihen sopii molemmilta 4 paria kenkiä nätisti riviin ja kummallekin on yksi pieni laatikko pipoja ja muita asusteita varten.

Vihreää kalustemaalia oli jemmassa purkillinen. Se riitti muurin maalaamiseen. Lastulevyseinät minä sudittelin valkoisiksi, koska sitäkin maalia oli meillä runsaasti. Kun olin saanut maalattua seinät kertaalleen, eteisen vanha muovimatto ällötti minua tavallistakin enemmän ja sinkouduin saman tien rautakauppaan. Totesin, että laminaattilattia on edullinen ja helppo asentaa vanhan lattian päälle. Katselin asennusohjeita YouTubesta, mutta harmillisesti homma ei käytännössä ollut ihan niin yksinkertaista ja niinpä minä hikoilin laminaattien kimpussa liian pitkälle iltaan.

Olin kuvitellut saavani kaiken valmiiksi uniaikaan mennessä, jotta Sulon ei tarvitsisi lauantaiaamuna saapua töistä remontin keskelle. Niinpä laitoin kellon soimaan viideksi ja jatkoin urakkaa lyhyiden yöunien jälkeen. Ja kuinka ollakaan, lattia oli paikallaan ja sotkut siivottuina kun Sulo tuli kotiin.

Ainoastaan naulakoiden kiinnittäminen tiiliseinään jäi Sulon tehtäväksi ja jalkalistat meidän pitää vielä hankkia. Lisäksi meidän pitää vielä hankkia vihreä matto.

Sulolla on oma iso urakkansa vielä edessä, sillä hänen vaatteensa ovat nyt minun jäljiltäni isona kasana keskellä olohuoneen lattiaa odottamassa, että Sulokin karsii niistä poispantavat ja vinttiinmenevät.

Äly hoi

Leluhuoneen loputon järjestelyurakka ei vaan tunnu yhtään lähenevän loppuaan, vaikka sortteeraan roinia ilta toisensa jälkeen. Siinä on ihan muutaman kerran käynyt mielessä, että käsityöt, askartelu ja keräily ovat varmaan tyhmintä, mitä ihminen voi harrastaa!

Miten fiksua olisikaan olla tyyppi, joka harrastaisi liikuntaa! Saisi ilon ja tyydytyksen sillä, että käy kuntosalilla puhisemassa tai pelaamassa sählyä kaveriporukan kanssa. Kotiin tarvittaisiin tilaa vain lenkkareille ja mailalle. Tai jos harrastaisi intohimoisesti lukemista! Voisi lainata kirjat kirjastosta, eikä ollenkaan tarvitsisi edes kirjahyllyä. Tai elokuvat! Nykyisin kun nekin näkyvät netissä, eikä tarvitse enää keräillä VHS-kasetteja tai DVD-levyjä. Jos olisi liikuntaa ja kulttuuria harrastava ihminen, voisi asua trendikkäästi ja ekologisesti pienessä talossa! Ei olisi kahtasataa asuinneliötä, jotka on pakonomaisesti survottava täyteen tavaraa. Minä ihan oikasti kammoan sitä ajatusta, että tämä kaikki tolkuton määrä tavaraa jää jonkun muun niskoille sitten, kun minä kuolen.

Koko leluharrastuksesta puuttuu järjen valo. Olen nyt lyhyessä ajassa upottanut jokusen sata euroa siihen, että saisin kalusteita, joiden sisällä säilyttäisin leluja! Ja toiset mokomat sataset niihin tulevat vielä uppoamaan. Hulluutta!

Ja sitten tarvitaan vielä niitä kalusteita, joissa säilyttää kankaita, maaleja, värejä, kyniä, papereita, puunpalasia, kartonkia, nauhoja, nappeja, lankoja, solkia, muovailumassoja ja kaikenlaista ihmeellistä ryönää, jota joskus voisi tarvita askarteluun. Siitä kaikesta tavaramäärästä tekisi jo oikein komean kokoisen juhannuskokon. Hulluutta, sanoinko jo?

Ison vintin omistaminen on keräilijä-askartelijan pahin kirous, sillä sinne on ihan liian helppoa kuskata ne kaikki ylimääräiseksi jääneet kipsit, nukkemuotit, valutyövälineet, hopeakorutyökalut ja kirjansidontatarvikkeet, joita joskus 10 tai 15 vuotta sitten on tarvinnut, ja joita ehkä joskus vielä voi tarvita, jos vaikka alkaisi taas uudestaan innostua paperimassanukeista tai korujen tekemisestä! Hulluuuuuuutta!

Ei kannata ehkä edes puhua kaikesta siitä, mitä tämän harrastamisen tuloksena on syntynyt. Eli niistä nukeista, piirustuksista, tyynyistä, tilkkupeitoista, nukkekodeista, vaatteista, savikipoista ja päiväkirjoista, jotka on pelkästä käsillätekemisen ilosta tullut vuosien varrella luoneeksi.

Mikä kirottu tuuri, että minä satun olemaan ihminen, jolle nautintoa tuo käsillä tekeminen, eikä punttien nostelu! Ei askartelevan keräilijän oikein kannattaisi haaveilla asuvansa minikokoisessa, kompaktissa tiny housessa, mutta siitä minä silti enenevässä määrin uneksin. Trendikkyyteen kivunnut tiny house movement ruokkii kiusallisesti haavettani pienestä asumisesta ja mahdollisimman pienen tavaramäärän omistamisesta ja aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Jos omistaisimme vain pienen järvenrantatontin, jonne vetäisimme pyörien päällä olevan pikkutalomme kesäksi ja sitten, kun syksy alkaa tuntua, vetäisimmekin sen vaikka kohti aurinkoa tai sinne, missä talvet vielä ovat talvia.

Jo melkein 40 vuotta sitten pienenä tyttönä minä rakastin suunnattomasti Pelle Hermannin vankkurikotia ja sen hassun ruotsalaisen naisen junanvaunukotia. Ei se pieni tyttö ole miksikään muuttunut, sillä sama palo minulla yhä syttyy, kun noita asumuksia katselen.

Toisaalta rakastin silloin myös Peppi Pitkätossun Huvikumpua. Hassua, miten lapsuudessa sieluun syöpyneet unelmat ovatkin kestäneet kyydissä näin pitkään. Viimeisimmäksi mainittu haave taisi toteutua jo tämän Immolan muodossa, ja ehkä ne kaksi muutakin toteutuvat vielä joskus jossain muodossa. Koska tiedän kokemuksesta, että kaikki intohimoni ovat elämäni aikana aina vaihtuneet toisiksi, tiedän senkin, että tulee vielä aika, jolloin askartelun, käsitöiden ja lelujen tilalle tulee jotain ihan muuta. Bikini fitness -seniorit ehkä?

Leluhuoneen hitaat muutokset

Pitäisikö tämä blogi vaan suosiolla lopettaa giljotiinimeiningillä vai jatkaa tätä hidasta kitumista kohti vääjäämätöntä loppua? No, toistaiseksi ainakin kituutellaan eteenpäin.

Kuvittelin, että kun olohuone ja uusi toimisto saatiin kuosiin, olisi leluhuone sen jälkeen nopeasti järjestetty. Niin ei kuitenkaan käynytkään, sillä kaikki ne ylijäämäkalusteet, jotka eivät muualle luontevasti istuneet, jäivät leluhuoneen kalustukseksi ja siinähän tietää, miten käy. Yksikään huonekalu ei löytänyt paikkaansa. Vietin tuntikausia siirrellen kaappeja ja lipastoja ja pähkäillen ratkaisuja, mutta mitään hyvää en saanut aikaiseksi. Sulokin yritti osallistua, mutta ei hänellekään syntynyt kuningasajatuksia. Tuli turhautuminen.

Sitten Sulo löysi kirpparilta hienon vanhan koulukaapin viidelläkympillä. Se oli aivan täydellinen Kenin ja Hectorin uudeksi kodiksi, eikä sitä voitu ohittaa. Uusi kaappi ei tietenkään kauheasti helpottanut huonekalushakin saamista päätökseen. Minulla oli siinä palapelissä iso liuta tosi rumia ja huonokuntoisia säilytyskalusteita, jotka eivät sopineet millään yhteen. Sitten oli ihanat vanhat Postin lajitteluhyllyt, joiden mitat olivat ristiriidassa huoneen ikkunaväleihin eikä niille löytynyt paikkaa mistään. Ja sitten oli vielä Sulon ambulanssikokelman seinähyllyköt, jotka oli vartavasten nikkaroitu kamarin mittakaavaan. No, eiväthän nekään sitten löytäneet paikkaansa, kun huonetta vaihdettiin.

Yhtenä sunnuntaiaamuna kello viiden jälkeen minä avasin tietokoneen ja eksyin Ikean sivuille, josta löytyi kätevä suunnitteluohjelma. Mikä ihana asia olisikaan, jos leluhuone saisi yhtenäisen kalustuksen ja kaikista vanhoista rohjoista päästäisinkin eroon! Kello yhdeksän aikaan en enää malttanut odottaa Sulon heräämistä, vaan kipitin makuuhuoneeseen ja esitin hänelle tulosteen suunnitelmastani ja sanoin: "Tänään mennään Ikeaan!"

Niin mentiin. Vaikka Pietarin Ikea on meitä lähinnä, jouduimme ajelemaan Vantaalle, sillä niin suuria ostoksia ei voisi Venäjältä tuoda tullitta. Suunnitelmaani kuului Bestå-kalusteita, mutta paikan päällä löysimme pikkuisen edullisemmatkin vaihtoehdot. Bestå-ovet kun sopivatkin yhteen lastenhuonekalusteina markkinoituihin Stuve-runkoihin, joiden ansiosta säästin muutaman pennin.

Sain ideani myytyä Sulolle sillä perusteella, että kun hankitaan yhtenevä kalustus, ei huoneen käyttötarkoitus ole sidottu mihinkään. Samat monikäyttöiset kaapit käyvät myöhemmin vaikka kirjoille, vaatteille tai keittiöön, jos se aika joskus tulee vastaan, että Barbie-maailmat saavat kyytiä. Mutta nyt ne minimaailmat syntyvät noiden valkoisten yksinkertaisten Ikean ovien taakse. Huoneesta tulee hallittu ja yksinkertainen ja sen kivat tapetit ja ihana sininen lattia pääsevät oikeuksiinsa.

Sulo halusi ottaa Postin lajitteluhyllyt omalle verstaalleen, joten ne pysyvät onneksi hyvässä tallessa, vaikkeivät enää saaneetkaan paikkaa tästä huoneesta.

Minut yllätti se työmäärä, joka kappien kokoamisessa ja roinamääräni järjestämisessä ja karsimisessa on ollut. Tällä hetkellä huone ei näytä yhtään siltä, kuin tuossa suunnitelmassani. Osittain siksi, etten raaskinutkaan ostaa kaikkia kaappeja kerralla. Yhdeksäänkin kappaleeseen paloi vähän liian monta rahaa.

Tulevana viikonloppunakaan hommat eivät etene, sillä huomisaamuna matkani kulkee kohti Jyväskylää. Yhtäkkiä pitäisi olla taas messuemäntä ja supermyyjä, vaikka viimeiset puoli vuotta olen saanut olla vain yksinkertainen ja huoleton postityöntekijä! Wemmi eli entinen Ween Maan Wiljaa järjestetään Jyväskylän Paviljongissa. Se on avoinna perjantaina klo 12-18 ja lauantaina klo 10-16. tervetuloa sinne!