Kyllästymistä ja haaveita

Uusien ihmisten lisäksi minä riehaannun täysillä myös harrastuksista ja lopetan ne sitten yhtä täysillä. Se on tehnyt minusta keskinkertaisen moniosaajan. Osaan todella paljon asioita, mutta mitään en todella hyvin. Tai en ehkä edes osaa, mutta teen silti.

Erityisesti silloin, kun olin käsityöyrittäjä, törmäsin jatkuvasti ihmisiin, jotka olivat käsittämättömän taitavia. Tai käsittämättömän pitkäjänteisiä. Tai omasivat käsittämättömän määrän tietoa jostakin tietystä aiheesta. En koskaan pystynyt tajuamaan, mistä kumpuavat sellaiset ominaisuudet, joiden avulla jostain yrittäjästä tuli oman alansa mestari tai pitkän uran tehnyt puurtaja. Jos ajattelen ihmistä, joka on mestari alallaan, ajattelen ensimmäisenä Sojaa. Hän on pystynyt nousemaan taidollaan, tiedollaan ja intohimollaan ihan erityiseen asemaan kansallispukumaailmassa. Ja jos joku joskus sanoo jossain, ettei käsityöllä voi elää, minä ajattelen heti Sannaa, joka teki muovailemisesta elämänuransa ja palkkasi ihmisiäkin töihin. 

Mutta minä sen sijaan en pysty millään tajuamaan, miten kukaan voi jaksaa muovailla samoja pieniä donitseja vuosi toisensa perään. Miten ei kyllästy muovailemaan? Miten ei kyllästy pinkkiin? Miten ei kyllästy kansallispukuihin? Miten jaksaa pistellä pienenpieniä pistoja tuhatmäärin peräkkäin? Miten innostuu aina uudelleen syventämään osaamistaan yhdestä ja samasta teemasta? Miten sellainen voi edes olla ihmiselle mahdollista?

Nyt kun en enää ole käsityöläismaailmassa, törmään näihin mestaritason tekijöihin somessa. Ja taas ihmettelen samoja kysymyksiä. Miten jaksaa maalata satoja samanlaisia maisemia? Miten jaksaa piirtää samaa hahmoa sarjakuvaan kymmeniä vuosia? Miten jaksaa hinkata nukketaloa niin, ettei sen yhdenkään listan nurkassa näy rakoa? Kärsivällisyys, määrätietoisuus, tarkkuus ja huolellisuus, joita vaaditaan sellaisiin suorituksiin, ovat minusta ihmiselle ihan yhtä mahdottomia taitoja saavuttaa kuin sadan kilometrin juokseminen (ja silti sellaistakin joku tekee tuosta noin vaan).

Graafisen suunnittelijan työn paras puoli on se, etten joudu toistamaan yhtä ja samaa aivan koko ajan. Tuleekin uusi asiakas, jolle saan tehdä jotain uuden näköistä. Ja sitten on vanhoja asiakkaita, joille tehdään tutun näköistä, mutta sitäkin projekteina, joilla on päätepiste. Eli sopivassa suhteessa saan loihtia sekä uutta ja innostavaa että vanhaa ja helppoa. Mutta mikään intohimograafikko minä en ole. Ei minua kiinnosta hiirenkakan vertaa seurailla mitään trendejä. En enää nykyisin edes muista fonttien nimiä ulkoa. Olen täysin kunnianhimoton graafinen suunnittelija, vaikka tykkäänkin siitä työstä. En halua pysyä ajan hermolla ohjelmistoissa ja laitteissa, enkä seuraile muita graafikkoja somessa. Onkin aika ihme, että olen tämän työn parissa viihtynyt kolmekymmentä vuotta. Ehkä juuri siksi, etten tee sitä täysipäiväisesti. Tietokoneella istumiseen minä kuitenkin olen kyllästynyt. Siksi parin, kolmen tunnin työpäivät ovat minulle sopivia. (Olisipa niitä edes vähän useammin.)

Ainoa asia, johon minulla on intohimo, on leikkiminen. Aloitin leikkimisen Kenillä vuonna 2014 eli siitä on nyt jo 10 vuotta. Sitä ennen en varsinaisesti leikkinyt, vaikka Ken minulle saapuikin jo 90-luvulla ja jo silloin ompelin sille vaatteita ja valokuvasin sitä. Tämän viimeisen 10 vuoden aikana homma on vain eskaloitunut. Puolentoista vuoden ahdistustauon aikanakin minä kaipasin leikkimistä todella paljon. En tunne mitään kyllästymistä Keniin ja sen uuteen puolikkaaseen Kaarnaan. 

Onhan nukkemaailmassakin mestareita, elämänuralaisia ja tietopankkeja. Minä en tunnista barbejen pään muottien nimiä enkä osaa julkistusvuosia ulkoa. Minun askarteluni ja ompelukseni ovat juosten kustuja. Minun rakkautenipa kohdistuu leikkiin. Ja sen mukana kaikkeen siihen monipuoliseen käsillätekemiseen ja mielikuvituksen käyttämiseen, mitä siihen leikkimisen rinnalle joutuu ymppäämään. Siis saa ympätä! Vaikka minä menetän hermoni liimaillessani huonekaluihin jalkoja, kiroan äänekkäästi ommellessani pieniä T-paitoja ja turhaudun siihen, että kömpelöt käteni kaatavat kaiken nukkekodin sisällä, minä voisin aivan hyvin omistaa elämäni pelkälle leikille! 

Uskoisin, että en ole kyllästynyt leikkimiseen juuri siksi, että se pitää sisällään niin valtavan vaihtelevasti erilaista käsillätekemistä ja lisäksi se on sosiaalinen harrastus. Valokuvaus, tarinankerronta, ompeleminen, piirtäminen, rakentaminen, muovaileminen, askarteleminen, sisustaminen - kaikki ovat ihan parhaita harrastuksia jo itsessään, mutta nukkejen ollessa kyseessä minun ei tarvitse osata niitä mitään todella hyvin. Vähän sinne päin on minulle kyllin hyvää ja pääasia on ilossa. Saan näistä touhuista itselleni suurta iloa ja tuon sitä somen kautta myös muille. Se, että Kenin tilin seuraajista varsin suuri osa tulee nukkeharrastajien ulkopuolelta, on minulle ilahduttava osoitus siitä, että tuon ihmisille iloa.

Haluaisin saada tuon yläkerran asunnon käyttööni siksi, että saisin vielä enemmän tilaa nukkekodeille ja askartelulle. Haluaisin rakentaa pihan täyteen taloja, kauppoja, kulkuvälineitä, puistoja ja muita olennaisuuksia, joita jokaisessa kylässä kuuluu olla. Haluaisin opetella tekemään betonista kirkon ja huoltoaseman. Haluaisin, että minun pihaplänttini olisi pieni ITE-taidekohde, jonne ihmiset tulisivat katsomaan Barbie-maailmaani ja aikuiset harrastajat leikkimään. Haluaisin jopa osata pitää puutarhakasveja hengissä edes sen verran, että voisin kasvattaa pienilehtisistä pensaista puustoa nukkekyläni ympärille. 

Yläkerran asunto

Olen tässä blogini ylösnousemuksen jälkeen tainnut muutaman kerran mainita yläkerran asunnon. Tekee mieleni selventää, mistä on kysymys. 

Kun muutin tänne neljä vuotta sitten, yläpuolellani asui vanha nainen, jota kutsun nyt Ylämummoksi. Minusta hän oli mahtava tyyppi, aivan hulvaton ja täysin epäsovinnainen mummeli, jonka kanssa minulla oli hauska kesä. Valitettavasti hän myös oli sairaalloinen hamstraaja ja pihamme näytti kaatopaikalta. Ajan kuluessa minulle alkoi valjeta, miksi muut naapurit eivät oikein tulleet toimeen hänen kanssaan. Hulvattomalla tyypillä oli myös helvetilliset puolensa, ja nehän kyllä haittasivat tällaisessa pienessä taloyhtiössä muidenkin elämää, ihan raha-asioita myöten. Tilanne eteni siihen, että Ylämummo muutti pois ja jätti asuntonsa tyhjilleen. Hän myös jätti vastikkeet maksamatta ja niistä kertyi varsin mittava summa. Koska kukaan meistä ei kylve rahoissa, meidän oli pakko alkaa opetella järeämpiä keinoja kuin maksumuistutusten lähettäminen. Pienen taloyhtiön hirveä puoli on se, että jos yksi osakas prakaa, muut joutuvat paikkaamaan ja pahimmillaan se johtaa koko yhtiön prakaamiseen. Elimme siis oikeasti aika tuskaisia aikoja Ylämummon takia.

Ylämummo yritti myydä asuntoa. Mutta kukapa sen olisi ostanut, kun yhtiövastike huiteli pilvissä, kämppä oli kuin pommin jäljiltä ja Imatra oli muutenkin täynnä tyhjiä koteja. Meidän oli pakko ottaa asunto taloyhtiön hallintaan pannaksemme se vuokralle. Kaikkien näidenkin asioiden opetteleminen oli raskasta ja aikaavievää. Meistä tuli toisen hallitusjäsenen kanssa todellisia isännöinnin ammattilaisia ja hän suorittikin sittemmin isännöitsijän ammattitutkinnon minun toimiessa yhtenä näytön arvioijista. Tässä talossa oppia on saanut paremmin kuin millään koulunpenkillä!

Yläkerta oli todellakin niin hirveä läävä, ettei siihen olisi saanut kunnollista vuokralaista millään, joten se oli pakko remontoida. Koska meidän kaikki rahamme upposivat jo muutenkin näiden talojen ylläpitoon, me jouduimme tekemään remontin talkoilla. Siitä minä viimeistään opin, etten enää koskaan suostu täällä yksiinkään talkoisiin. Eivät sinne nimittäin muut osakkaat ilmestyneet remonttihommiin. Paitsi tämä toinen edellämainittu hallitusjäsen osallistui kyllä todella arvokkaalla panoksella hommaan järjestämällä tuttujaan tekemään niitä töitä, joita minä en osannut tai jaksanut. Siellä kävi joku maalaamassa katot ja joku toinen asentamassa lattialaminaatit ja tekemässä sähkötöitä. Kaikki materiaalit me haalasimme roskalavoilta ja mahdollisimman halvalla käytettyinä. Sain myös ihanasti apua Sulolta ja Heilalta, mistä olen heille kiitollinen.

Siitä saakka, kun olin muuttanut tänne, olin haaveillut, että joskus olen tarpeeksi rikas ja ostan sen asunnon itselleni ja sitten yhdistän nämä kaksi yhdeksi isoksi kodiksi. Sitten saisin erikseen makuuhuoneen, olohuoneen ja työhuoneen, enkä joutuisi kestämään tätä nykyistä ahdasta luovimista, kun kaikki toiminnot tapahtuvat samassa tilassa. Mutta nyt tuo omin käsin kunnostamani asunto oli menossa pakkohuutokauppaan ja taloyhtiölle jäämässä tuhansien eurojen tappiot Ylämummon veloista. Vaikka joku ostaisikin asunnon, siitä ei meille liikenisi velkojen vertaa ja samalla joutuisimme pelkäämään, millainen hyväkäs siihen nyt muuttaisi.

Laitoin Ylämummolle viestin, vaikkemme olleet olleet puheväleissä pitkään aikaan näiden kaikkien vastoinkäymisten takia. Kirjoitin, että tarjoan hänelle asunnosta 3000 euroa (tasan sen verran minulla oli silloin säästöjä) ja joudun samalla ottamaan niskaani hänen velkansa taloyhtiölle. Suureksi hämmästyksekseni Ylämummo suostui.

Teimme kaupat tuolloin, puolitoista vuotta sitten, iloisissa tunnelmissa. Ylämummo oli huojentunut ja toi mukanaan pankkiin keksejä ja lautasliinat. Hörpimme pankin automaattikaakota ja minä muistin, miten mukava Ylämummo halutessaan osasikin olla. 

Samaan aikaan remonttikin oli juuri valmistunut ja minä haastattelin mahdollisia vuokralaisia. Minulla oli aivan tolkuttomat vaatimukset täydelliselle vuokralaiselle, koska äänieristys talossamme ylä-alasuunnassa on täysin olematon. Vuokralaisen pitäisi olla yksin asuva, siisti ja rauhallinen ihminen. Mieluiten nainen, koska jotkut miehet kusevat lattioille vessassa. Mielellään työssäkäyvä ja taloudestaan huolehtiva. Ei saisi tupakoida eikä käyttää päihteitä. Ei saisi olla kotieläimiä eikä lapsia. Ei saisi omistaa telkkaria eikä harrastaa musiikkia. Ei saisi juhlia eikä kestitä jatkuvasti vieraita. 

Olin varma, että sellaista ihmistä ei ole olemassa. Olin väärässä. Juuri tuota kaikkea on Yläkerran Tyttö, jolle asunnon päätin vuokrata ja joka on ollut ihanista ihanin vuokralainen ja naapuri. Minulla on ollut hyvä elää hänen alapuolellaan ja saada olla hänelle paljon enemmän kuin vuokranantaja. 

Nyt tilanne on se, että asunto on yhä taloyhtiön hallinnassa ja on sitä vuoden 2026 kevääseen saakka. Minä olen lyhentänyt Ylämummolta perimääni tonnien velkaa pikkupikkuhiljaa, ja asunnon vuokrasta katetetaan sen vastike ja hallintaanoton kuluja. Minulla ei näillä näkymin ole ainakaan seitsemään vuoteen varaa ottaa asuntoa omaan käyttööni, koska meidän vastikkeemme ovat todella korkeat paitsi maakaasulämmityksen johdosta myös siksi, että jouduimme juuri teettämään lainarahalla ison putkistosaneerauksen. Toivon Yläkerran Tytön siis pysyvän ilonani vielä pitkään, vaikka samalla tuskailenkin oman asuntoni ahtauden kanssa.

Tässä kohtaa voi oikeasti kysyä, että miksi ihmeessä minä edes haluan omistaa yläkerran. Eikö se olisi fiksua nyt myydä pois, kun se on remontoitu? No ei. Minä maksoin tästä omasta asunnostani 25 000 euroa neljä vuotta sitten. Se oli aivan käypä hinta silloin. Sen jälkeen koko maailma on mennyt ylösalaisin. Tuli korona ja Ukrainan sota.

Imatra tyhjeni venäläisistä. Työttömyys on Etelä-Karjalan suurinta ja palvelut senkun vähenevät. Täällä on autioita omakotitaloja ja asuntoja aivan pilvin pimein. Niitä myydään polkuhinnalla "purkukuntoisina". Meidän taloyhtiössämme on kolme asuntoa vaihtanut omistajaa minun tuloni jälkeen. Yhdestäkään ei myyjä ole saanut edes kymppitonnia. Kun kuvittelin asunnon ostamisen olevan hyvä sijoitus, joka pitää arvonsa, erehdyin raskaasti.

Vastikekin täällä on lähes tuplasti sen, mitä minun saapuessani, eli me kaikki maksamme vastiketta melkein yhtä paljon, kuin mitä pyydämme vuokraa niiltä, jotka ovat taloyhtiössä vuokralla. Meillä on tosiaan lämmitysmuotona maakaasu, joka oli helppo ja halpa ja ilmastovihamielinen, kun minä tänne tulin, mutta joka nykyisin on yhä helppo ja ilmastovihamielinen, mutta tolkuttoman kallis. Lämmitysmuodon vaihtaminen ilmastoystävälliseen maksaisi pitkälti yli sata tuhatta, ja sellaisiin lainoihin meillä ei ole mahdollisuutta. Uskokaa pois, että olemme käyttäneet aikaa, rahaa ja hermoja kaiken selvittelyyn näiden viime vuosien aikana. Eli tällä mennään nyt.

Vaikka myisin sekä yläkerran että oman kotini, en saisi sillä rahalla edes kunnollista pakettiautoa.

Voi kesä!

Kevät antoi odottaa itseään, mutta nyt näyttää hyvältä. Kokonaisen viikon ajan on ollut kesäilmat ja samaa luvataan seuraavallekin viikolle. Ja minulla on tietysti tuhat asiaa, joita haluaisin tehdä juuri nyt. Kun kevät ei meinannut edetä, moni pihahomma lykkääntyi ja kasaantui. Silti minulla olisi velvollisuus suorittaa 7 tuntia työssäoppimista joka päivä. Mahdoton yhtälö! Onneksi voin sentään työssäoppia piirtämällä pihalla. Joitain tietokonehommiakin voin tehdä läppärin kanssa ulkona. 

Kesän ongelma on se, että yhtä aikaa pitäisi pystyä pyöräilemään, lenkkeilemään, helmustelemaan, mopoilemaan, suppailemaan, tekemään pihahommia, käymään uimassa ja retkeilemässä, nauttimaan kotona olemisesta ja matkustaa, olla yksin auringossa kirjan kanssa ja tavata kavereita. Pitäisi syödä uutuusjätskiä kävelykadulla ja hinkata Helmutin ruosteita kotona. Ja sitten minä vielä nuljautin nilkkani viikko sitten heti kesäilmojen alkamisen kunniaksi ja liikkumiseni on hiukan rajoitettua.

En minä ollut edes tajunnut, miten koville tämä viimeinen talvi ottikaan, ennen kuin toissapäivänä lähdin ensimmäiselle mopoajelulle. Kun lämmin ilmavirta helli käsivarsiani, hameenhelmat hulmusivat, maailma oli kirkkaanvihreä ja Kielo kiiti tasaisen kauniisti eteenpäin, minut täytti ihan huima onnellisuudentunne. Ja siinä hetkessä tajusin unohtaneeni, miltä onnellisuus tuntuu.

Ei sellaista saisi unohtaa. Aloin saman tien pelätä ensi talvea. Yleensä talvipaniikkini iskee vasta juhannuksen tienoilla. Miksen minä voi keksiä, millä lailla voisin silpaista talvesta pois edes kuukauden? Helmutin kuuluisi saada lähteä syksyllä muuttolintuna maailmalle. Se aivan liian kallis lyhyeen käyttöaikaansa nähden. Talvi on niin turhaa kärsimystä tässä kotikopissani, josta minun kuuluisi saada nauttia kesäisin. Kesät täällä ovat ihania, kun järvi on vieressä, pihat kukkivat naapureiden ansiosta ja ulkonukkekodeissani tarkenee leikkiä.  

Olen alkanut puolivarovaisesti miettiä halvan etelänmatkailun vaihtoehtoja, jotka kuitenkin mahdollistaisivat graafistöiden tekemisen. Ensimmäiseksi pitää tietysti toivoa, etten joudu marraskuussa kuntouttaviin työtoimintoihin, vaan selviän pelkällä työnhakuvelvoitteella. Sitten minun pitäisi testata, mahtuuko pöytätietokoneeni käsimatkatavaraan, koska läppärissäni ei toimi tarpeelliset ohjelmat. Ja sitten voisin punnita niitä vaihtoehtoja.

Yksi on Workaway, mutta niiden paikkojen selaaminen synnyttää minussa yhtä suurta ahdistusta kuin oikeiden työpaikkailmoitusten. Ja jos teen töitä jossain luumufarmilla, niin miten jaksaisin tehdä oman firman töitäkin? 

Toinen on kodinvaihto, mutta tyrkyllä olevat kodit Espanjassa ovat sellaisia lukaaleja, että tuskinpa kukaan haluaa vaihtaa linnaansa marraskuiseen Suomeen yksiössä. Vai olisiko se vain mainostamisesta kiinni? "Suomi on maailman onnellisin kansa! Tule itse kokemaan, miten meitä koetellaan!"

Kolmas vaihtoehto olisi jännittävin: telttailu Kanarian saarilla. Yksi tuntemani tyyppi eli niin. Kanariallahan ei saa telttailla missä lystää, mutta siellä on sallittuja paikkoja ja telttailuun tarvitaan jonkunlainen lupa. Minun täytyy ottaa selvää, miten se käytännössä tapahtuu. Jos pystyn elämään kolme kuukautta autossa Suomen kesässä, pystyn helposti elämään kuukauden teltassa Kanarialla. Tosin ei telttaan voi viedä tietokonetta.

Lentolippujen hinnat ovat nousseet siitä, kun viimeksi pääsin jonnekin matkustamaan. Olin toivonut voivani pistää hiukan jemmaan niistä mukavista palkoista, joita nyt toukokuussa saan laskuttaa. Mutta! Katsastuksessa kävi ilmi juttuja, jotka vaativat Helmutille kalliin korjaamokäynnin. Ja korjaamolle päätyi Kielokin heti alkuunsa. Ja minä itse jalkani kanssa! Isoja rahareikiä, joihin se mukava palkka sitten katoaakin.

Mutta luotan universumiin. Yhtäkään kokonaista talvea en enää jaksa. Valaistuminen tapahtuu siis tämän kesän aikana!

Raportti unelmasta

Kaksi viikkoa matkailuautossa oli hyvä kokemus, oikeastaan aivan mahtava. Vaikka minua kidututtaa se, paljonko rahaa tähän reissuun upposi, ymmärrän, että sijoitus oli tarpeen. Haaveet omasta retkeilyautosta ja reissuelämästä ovat olleet niin sitkeitä, että oli todella paikallaan pienesti kokeilla, mitä se vanlifetodellisuus oikein olisi.

Ensimmäisen parin päivän jälkeen olin aivan raivopäinen ja vahvasti sitä mieltä, että ei ikinä enää. Halusin palauttaa auton ja etsiä hotellin loppuloman ajaksi. Mutta onneksi en tehnyt sitä. Koko ensimmäinen viikko auton kanssa oli kuitenkin aika stressaava, koska en ole koskaan ennen ollut tekemisissä matkailuautojen kanssa ja minulla oli paljon opeteltavaa. Epävarmuus kalliin auton kanssa seikkailusta oli väsyttävää, koska auto ei ollut oma. Pari itkuakin tuli ulvottua, kun aina tuli eteen jotain, mitä en tajunnut tai osannut. Mutta kaikesta selvisin. Hätäpuhelu Sulolle, WhatsApp-viesti auton vuokraajalle tai avunpyyntö vieressä majailevallle vanliferille ratkaisi tilanteen. Ekan viikon jälkeen auto olikin sitten käynyt tutuksi ja epävarmuus vaihtui rentouteen.

Tärkein oppi tältä reissulta oli se, että vanlife ihan oikeasti on sitä, mitä kaipaan. Se valtava vapaus, kun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään suunnitelmia edes tunniksi eteenpäin, eikä olla riippuvainen julkisista kulkuvälineistä! Sitä vaan liikkuu, jos tekee mieli ja on paikallaan, jos tekee mieli ja syö silloin, kun tulee nälkä. Menee nukkumaan, kun nukuttaa ja herää, kun herää. Mikä ihana olotila onkaan elää vain hetkessä! Kamala klisee, mutta niin totta! (Tätä tekstiä kirjoittaessani Sulo tuli kysymään, mikä on tämän päivän aikatauluni ja mihin aikaan hän panee auton lämmitykseen, jotta voidaan lähteä ostamaan pesukonetta. Minä meinasin ihan lamaantua. Liian vaikeita kysymyksiä.)

Sain myös varmuuden sille, minkä jo olin tiennytkin, eli että tehdasvalmisteinen matkailuauto ei koskaan tule olemaan minulle vaihtoehto. Vihasin sitä ahtautta. Vaikka auto oli megalomaanisen iso ja tarkoitettu neljälle hengelle, en meinannut mahtua elämään siellä edes yksinäni.  Kaikki kaapit olivat ihan typerän kokoisia ja muotoisia, eivätkä täyttäneet tarkoitustaan. Jääkaappi oli melkein yhtä suuri kuin meillä kotona, vaikka aivan pieni olisi ollut käytännöllisempi.

Suihku oli ihan kaikista naurettavin keksintö, ja minusta oli helpompaa peseytyä vadissa. Kasettivessa kuvotti minua kemikaalinhajuineen ja osoittautui todella huonoksi ratkaisuksi saarella, jossa on vain yksi paikka säiliön tyhjentämiseen. Niinpä lakkasin pian käymästä auton vessassa ja käytin yleisiä vessoja ja luontoa. Harmaavesisäiliö aiheutti minulle tuskan hetkiä, kun löyhkäävä vesi tuli ylös suihkun viemäristä aina ajon aikana. Siihen paljastui syyksi, että autonvuokrausfirma ei ollut tyhjentänyt tankkia ja se oli jo valmiiksi tupaten täynnä.

Jos halusi sytyttää valot tai laskea vettä, piti ensin ohjauspaneelista laittaa sähköt päälle. Koin tämänkin tosi vaivalloiseksi ja käytinkin paljon omaa taskulamppuani ja kanisterivesiä. Kännyköiden lataaminen hupiakkusätösten kanssa oli pelottavaa, kun akku löi kipinää ja invertteri piippaili. Näiden kokemusten jälkeen oman auton sisustus- ja tekniikkaratkaisut ovat kirkastuneet huomattavasti.

Minut yllätti positiivisesti se, miten helppoa isoa autoa olikin ajaa ja miten vähän se kulutti polttoainetta. Autoa oli jopa helpompi peruuttaa, kuin omaa kirpunkokoista Salomeani, joka muuten nielee bensaa ihan saman verran kuin tämä jättiläinen dieseliä. Kun tähän mennessä olen ajatellut, että sen minun tulevan retkeilyautoni täytyy olla pienin mahdollinen, niin nyt olen todennut, että isohan se saa olla ja siinä on ehdottomasti oltava korkeutta niin paljon, että pystyn seisomaan suorana sen sisällä.

Vain sen ainoan kerran, kun vahingossa ajauduin serpentiinitielle, oli ajaminen aivan silkkaa kauhua. Minulla oli sama tunne, kuin sellaisia videopelejä pelatessa, joissa ajetaan kilpa-autoilla. Mutta tässä pelissäpä olisin kuollut ihan oikeasti, jos olisin sinkoutunut rotkoon. Kun tie on justiinsa samanlevyinen kuin auto ja missään ei voi kääntyä ympäri, on ainoa vaihtoehto vain jatkaa mutkittelua ylemmäs ja ylemmäs ja toivoa, ettei kukaan tule vastaan, eikä rengas lipsahda reunan väärälle puolelle. Hirveä kuolemanpelko siinä oli. Sen jälkeen minä opin tarkistamaan reitit etukäteen karttaohjelmilla.

Nykytekniikka oli muutenkin aika oleellisen tärkeä osa reissun onnistumista. Park4night-sovellus auttoi hienosti yöpymispaikkojen löytämisessä, karttaohjelmat ja navigaattori reittien valinnassa. WhatsAppilla sujui yhteydenpito tyydyttävästi autonvuokrausfirmaan, jonka kanssa oli pakko kommunikoida espanjaksi. Minun puhe-espanjani on ihan surkeaa, mutta kirjallisesti pystyn paremmin tulemaan toimeen. Kiitän lämpimästi EU:ta roaming-maksujen poistamisesta. Oman puhelimeni liittymään kuuluu 10 gigatavua nettiaikaa kuukaudessa ulkomailla ja kahden viikon aikana kulutin siitä vain alle neljä gigaa, vaikka käytin nettiä ihan reippaasti.

Pieni pettymys tuli siitä, että jouduin enimmäkseen yöpymään melko urbaaneissa paikoissa, kuten uimarantojen lähellä. Olin kuvitellut ajelevani aina jonnekin autiomaan ja meren yhtymäkohtaan, mutta totuus iski vasten kasvoja jo ensimmäisenä yönä. Päällystämättömät tiet olivat pahempia kuin Venäjällä ja aika vahvasti tuntui niissä kivikoissa pomppiessani siltä, ettei vuokra-autolla kannattaisi ajaa metriäkään moisissa olosuhteissa. Lisäksi puhelinyhteyttä ei ollut missään ei-missään, jossa mieluiten olisin hengaillut. Ei tuntunutkaan hyvältä olla ilman mahdollisuutta soittaa apua, jos jotain tapahtuisi. Yllätyksekseni totesin myös, että minusta tuntuikin mukavalta majailla alueilla, joissa oli muutama muukin reissupaku tai matkailuauto, kunhan eivät ihan kyljessä kiinni olleet. Se toi turvallisuuden tunteen.



Palataas vielä auton ominaisuuksiin. Tämä kyseinen auto oli sisältä sellainen ruma, beige ja muovinen, niinkuin matkailuautot tapaavat olla, ja sekin vain vahvisti sitä tunnetta, että itserakennettu pakettiauto on oikea ratkaisu. Miksei liikkuva koti voisi olla yhtälailla sievä ja viihtyisä, kuin talossa sijaitseva kotikin? On tärkeää nähdä ympärillään kauneutta.

Auton sisätilojen suunnittelu täytyy aivan ehdottomasti aloittaa sillä, että kerää ensin kokoon kaiken tarvittavan tavaramäärän juustohöylästä alkaen ja rakentaa säilytysratkaisut sitten nimenomaan näille varusteille sopivaksi. Eipä sitten tarvitse kuunnella astioiden sinkoilua liian väljissä laatikoissa tai vesikanistereiden kaatuilua komeron lattialla. Tai roikottaa roskapussia pelkääjän paikan käsinojassa, kun autossa ei ole roskiskaappia! Sängyn täytyy olla ihan kunnollinen, sillä myös autossa pitää pystyä nukkumaan hyvin; ei se auton pedin patja ole yhtään vähempimerkityksellinen kuin oman kodin sängyssäkään!

Voitte arvata, miten paljon minua polttelee jo alkaa rakentaa omaa autoa. Piirustukset ovat tietysti jo valmiina ja lista mukanakulkevista käyttötavaroista. Auto puuttuu. Ja järki...

Nimittäin tässä kohtaa voi alkaa miettiä sitä, millä ajalla sillä autolla sitten matkailtaisiin. Jos minä voin riipaista itseni irti arjesta talvella kuukauden ajaksi, niin siinä ajassa ehtisin justiinsa ajaa jonnekin, jossa sää olisi edes siedettävä, ennenkuin joutuisin jo lähtemään paluumatkalle. Ja tätä kotia ei voi jättää yksinään, joten taas olisi jätettävä Sulo pois matkasta, vaikka haluaisin niin kovasti jakaa tällaisen reissuilun hänen kanssaan. Ja sitten on tietysti nuo kaksi myyrää, jotka pikkuhiljaa ovat oppineet luottamaan meihin yhä enemmän ja joiden sysääminen johonkin uuteen kotiin olisi aika kova paikka.

Minä olin se, joka halusi rautatieaseman ja marsut, joten aika tylyltä tuntuisi syksyn tullen jättää ne kaikki yksin Sulon niskoille ja lähteä muuttolintujen perässä kohti ihmiselle sopivaa ilmastoa. Eli tässä on se pyhä kolmiyhteys, joka pitää minut tiukasti erossa haaveideni kulkurielämästä: Sulo, talo, myyrät.

Ja se raha. Mitään tosi vanhaa räyskää pakua en uskaltaisi ostaa ja uudempiin ei ole varaa. Auton muuttaminen matkailuautoksi ei sekään ole suinkaan ilmaista, vaikka sen itse nikkaroisikin. Ja jollain pitäisi reissun päälläkin elää; pitäisi ainakin ymmärtää, millaiset vehkeet tarvitaan, jotta graafisia töitä voisi tehdä autosta käsin. Ja sitten pitäisi vielä olla rahaa hankkia ne.

Eläkeikään on matkaa vielä 25 vuotta. Viimeistään silloin tämän haaveen voi toteuttaa, jos terveys kestää ja olen ylipäänsä hengissä. Mutta jos joudun nyt taas torimuijaksi, niin sitten en en kyllä epäröi yhtään auton laittamista! Postin työkavereilta olen kuullut, että väkeä on jo vähennetty poissaollessani ja sillä perusteella minun tuskin tarvitsee kuvitella lähteväni tästä seuraavaksi postia pläräämään. Ihan heti en jaksa vielä orientoitua yritykseni töihin saati rättien tulevaisuuden pohtimiseen, sillä tänä aamuna minä yritän sopeutua vasta tähän kuivaan pakkasilmaan, joka jo tukki hengitystieni ja muutti hetkessä käteni karheiksi.

Mutta pikkuhiljalleen minä taas sopeudun.

Vanlife

Vanlife, pakettiautoelämä ei ota hävitäkseen unelmistani. Seuraan Instagramissa useita sen sortin tilejä. Pakettiautossa eläminen näyttäisi olevan erittäin suosittua muualla maailmassa, jossa lait taitavat olla sallivampia kuin meillä täällä.

Kaikki silmissäni vilistävät kuvat ihmisten pakuelämästä saavat minut paitsi ihastumaan myös pikkuisen ärsyyntymään. Tämän postauksen kuvat olen törkeästi varastanut Instasta ja alkuperäiset postaajat näette kunkin ruudun yläpuolelta.

Niinkuin somessa kuuluu, kaikki näyttää aina niin pirun auvoiselta. On upeita auringonlaskuja joka ilta ja päivisin vietetään rentouttavia hetkiä kirjan parissa tai tankotanssin merkeissä. Kaikki reissaajat ovat tottakai nuoria ja ruskettuneita hottiksia, jotka viihtyvät kameran edessä narubikineissään, hyvinmuodostunut peppu tietysti kuvassa etualalla. Valkoiset hymyt loistavat ja paksu kiharainen tukka hulmuaa lempeässä tuulessa. Surffilaudat nojailevat viileinä auton kylkeen ja kotteroiden sisustus on kuin asuntomessuilta. Autoista on usein tehty upeita puupaneloituja boheemikoteja, joiden kompaktiin kodikkuuteen mahtuu sulavasti isompikin perhe ja pari irlanninsusikoiraa. Ruoka on tietysti laadukkaista raaka-aineista valmistettua gurmeeta, joka maustetaan auton pikku keittiössä kasvavilla tuoreilla yrteillä. Parisuhteessa romantiikka kukoistaa.

Kun minä mietin, millainen se todellisuus pakettiatossa on, laitan ruusunpunaiset silmälasit syrjään ja vaihdan ne paskanruskeisiin. 

Jos on eteläinen ilmasto, autossa on turkasen kuuma. Jos on suomalaisempi keli, autossa on kosteaa ja kylmää. Kun pieneen tilaan pannaan nukkumaan kaksi aikuista ja koira, ilma on aamuisin takuulla veitselläleikattavan paksua ja autoon pinttyy tympeä lemu. Romantiikka on kaukana siitä, kun toinen lämmittää kaasuliedellä purkkisoppaa samalla, kun toinen istuu vieressä tarpeillaan muovisella ämpärillä, jota kutsutaan vessaksi. Koska suihkussa käyminen ja pyykinpesu ovat niissä olosuhteissa työläitä, niitä alkaa takuulla vältellä ja hiukset ovatkin ikirasvaiset ja vaatteet haisevat. Mutta eihän sitä itse huomaa, omaa löyhkäänsä. Illalla voi yrittää oikaista nihkeiden petivaatteiden sekaan vuoteelle, jossa oikeasti mahtuukin nukkumaan vain sikiöasennossa ja jossa hiekanjyvät hiertävät likaista ihoa. Koska harvassa maassa on yhtä vapaata retkeillä kuin Suomessa, yöpymispaikat autioilla hiekkarannoilla ja vuoristoissa saattavat muuttua pakon edessä ahtaiksi karavaanarialueiksi, joissa oma rauha ja linnunlaulu jäävät yhteisöllisen ilonpidon jalkoihin. Upeat ja yksilölliset sisustukset peittyvät ympäriinsä lojuviin vaatteisiin, reppuihin, kenkiin, kuivumaan ripustettuihin pyyhkeisiin ja muuhun epämääräiseen ryönään, jota pakostakin alkaa kertyä reissun päällä. Ja kun koko auton takaosa on yltäpäältä vuorattu täyspuulla, kuormalle tulee painoa reippaasti jo ennen auton pakkaamista. Polttoainetta kuluu ja moottori tekee jatkuvasti ylitöitä. Ja moottorithan hajoilevat, joskus lopullisesti. Siinä sitten monen kuukauden työ ja pitkä penni auton sisustuksen laittamisessa menevät ihan hukkaan, kun on autonvaihdon aika.

Tällaista minä päässäni pyörittelen ja haaveilen omasta pakettiautostani. Ensi talvena minä toivottavasti pääsen ihan pikkuisen kokeilemaankin unelmaani, sillä olen varannut jo lennot Fuerteventuralle ja osan kolmen viikon lomastani aion majoittua retkeilyautossa. Yövyn rannoilla ja ihailen niitä auringonlaskuja.

Yritän sitten kuitenkin pidättäytyä postaamasta someen kuvia bikniperseestäni.

Hulluimmatkin haaveet

Jo viime vuosituhannen puolella minä aina sanoin, että joskus vielä omistan kartanon, jossa on yksi huone pelkästään Barbeille. Siellä olisi kokonainen barbiekaupunki kahviloineen, kauppoineen, baareineen, asukkaineen.

Tässä päivänä muutamana tajusin, että tuokin hölmö, puolileikillinen haave on toteutunut. Sen lisäksi, että siinä huoneessa on barbiemaailma, siellä on myös valtava playmobilmaailma, josta en parikymmentä vuotta sitten edes hoksannut haaveilla. Huoneeseen tulee myös Sulon ambulanssikokoelma, mutta se ei ole vielä paikallaan.

Vähän meinaa kauhistuttaa, paljonko rahaa minä syydin Ikean huteriin kaappeihin, mutta juuri siksi en ajattele asiaa. Minä vain keskityn iloitsemaan siitä, että kaikki barbietalot ovat nyt sievästi yhteneväisten, valkeiden ovien takana piilossa ja suojassa.

Yksi Ikean pieni kaappi maksoi 50 euroa ja sen mukana tuli kaupan päälle kourallinen huonoa omaatuntoa sen takia, että ostin heikkoa laatua ties kenen aasialaisen selkänahasta. Samaisen 50 euroa nimittäin maksoi myös huipputukeva, suurensuuri, vanha, kotimaassa valmistettu koulukaappi, jonka sisään askartelin kodin Kenille ja Hectorille.

Osa muista kuvaelmista on jo valmiina, mutta osan kanssa on vielä paljon tekemistä. Se on mukava ajatus, sillä pienten yksityiskohtien askartelu on parasta tässä leluharrastuksessa. Olen alkanut vierottua Instagramista ja sosiaalisesta mediasta muutenkin. Nautin nyt Playmobileistani ja Barbeistani ihan ilman, että jaan jokaisen hetken somessa.

Minusta on ruvennut tuntumaan, että elämä hurjastelee tolkuttomalla vauhdilla eteenpäin ja jos minä vietän ison osan päivistäni tuijottamalla kännykän ruutua, heitän koko kallisarvoisen elämäni hukkaan.

On hullunkurista ajatella, miten haaveet voivatkin toteutua. Minullahan on käynyt aivan uskomaton tuuri. Äkkiseltään lueteltuna olen saanut ainakin sen edellämainitun kartanon, joka jalostui myöhemmin haaveeksi rautatieasemasta... ja leluhuoneen, oman pihan, yrityksen, täydellisen puolison, Vespan... mitähän vielä. Ja jopa osa-aikatyön silloin, kun sitä tosi kipeästi tarvitsin. Tämän hetken hulluin haaveeni on perässävedettävä minikoti, jossa voisimme asua matkustellen pitkin Eurooppaa ja palata aina välillä takaisin Suomeen, jossa meitä odottaisi pieni hirsimökki järven rannalla. Jos muutkin epätodennäköisiltä vaikuttaneet haaveeni ovat toteutuneet, niin miksipä ei vielä sekin?

Äly hoi

Leluhuoneen loputon järjestelyurakka ei vaan tunnu yhtään lähenevän loppuaan, vaikka sortteeraan roinia ilta toisensa jälkeen. Siinä on ihan muutaman kerran käynyt mielessä, että käsityöt, askartelu ja keräily ovat varmaan tyhmintä, mitä ihminen voi harrastaa!

Miten fiksua olisikaan olla tyyppi, joka harrastaisi liikuntaa! Saisi ilon ja tyydytyksen sillä, että käy kuntosalilla puhisemassa tai pelaamassa sählyä kaveriporukan kanssa. Kotiin tarvittaisiin tilaa vain lenkkareille ja mailalle. Tai jos harrastaisi intohimoisesti lukemista! Voisi lainata kirjat kirjastosta, eikä ollenkaan tarvitsisi edes kirjahyllyä. Tai elokuvat! Nykyisin kun nekin näkyvät netissä, eikä tarvitse enää keräillä VHS-kasetteja tai DVD-levyjä. Jos olisi liikuntaa ja kulttuuria harrastava ihminen, voisi asua trendikkäästi ja ekologisesti pienessä talossa! Ei olisi kahtasataa asuinneliötä, jotka on pakonomaisesti survottava täyteen tavaraa. Minä ihan oikasti kammoan sitä ajatusta, että tämä kaikki tolkuton määrä tavaraa jää jonkun muun niskoille sitten, kun minä kuolen.

Koko leluharrastuksesta puuttuu järjen valo. Olen nyt lyhyessä ajassa upottanut jokusen sata euroa siihen, että saisin kalusteita, joiden sisällä säilyttäisin leluja! Ja toiset mokomat sataset niihin tulevat vielä uppoamaan. Hulluutta!

Ja sitten tarvitaan vielä niitä kalusteita, joissa säilyttää kankaita, maaleja, värejä, kyniä, papereita, puunpalasia, kartonkia, nauhoja, nappeja, lankoja, solkia, muovailumassoja ja kaikenlaista ihmeellistä ryönää, jota joskus voisi tarvita askarteluun. Siitä kaikesta tavaramäärästä tekisi jo oikein komean kokoisen juhannuskokon. Hulluutta, sanoinko jo?

Ison vintin omistaminen on keräilijä-askartelijan pahin kirous, sillä sinne on ihan liian helppoa kuskata ne kaikki ylimääräiseksi jääneet kipsit, nukkemuotit, valutyövälineet, hopeakorutyökalut ja kirjansidontatarvikkeet, joita joskus 10 tai 15 vuotta sitten on tarvinnut, ja joita ehkä joskus vielä voi tarvita, jos vaikka alkaisi taas uudestaan innostua paperimassanukeista tai korujen tekemisestä! Hulluuuuuuutta!

Ei kannata ehkä edes puhua kaikesta siitä, mitä tämän harrastamisen tuloksena on syntynyt. Eli niistä nukeista, piirustuksista, tyynyistä, tilkkupeitoista, nukkekodeista, vaatteista, savikipoista ja päiväkirjoista, jotka on pelkästä käsillätekemisen ilosta tullut vuosien varrella luoneeksi.

Mikä kirottu tuuri, että minä satun olemaan ihminen, jolle nautintoa tuo käsillä tekeminen, eikä punttien nostelu! Ei askartelevan keräilijän oikein kannattaisi haaveilla asuvansa minikokoisessa, kompaktissa tiny housessa, mutta siitä minä silti enenevässä määrin uneksin. Trendikkyyteen kivunnut tiny house movement ruokkii kiusallisesti haavettani pienestä asumisesta ja mahdollisimman pienen tavaramäärän omistamisesta ja aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Jos omistaisimme vain pienen järvenrantatontin, jonne vetäisimme pyörien päällä olevan pikkutalomme kesäksi ja sitten, kun syksy alkaa tuntua, vetäisimmekin sen vaikka kohti aurinkoa tai sinne, missä talvet vielä ovat talvia.

Jo melkein 40 vuotta sitten pienenä tyttönä minä rakastin suunnattomasti Pelle Hermannin vankkurikotia ja sen hassun ruotsalaisen naisen junanvaunukotia. Ei se pieni tyttö ole miksikään muuttunut, sillä sama palo minulla yhä syttyy, kun noita asumuksia katselen.

Toisaalta rakastin silloin myös Peppi Pitkätossun Huvikumpua. Hassua, miten lapsuudessa sieluun syöpyneet unelmat ovatkin kestäneet kyydissä näin pitkään. Viimeisimmäksi mainittu haave taisi toteutua jo tämän Immolan muodossa, ja ehkä ne kaksi muutakin toteutuvat vielä joskus jossain muodossa. Koska tiedän kokemuksesta, että kaikki intohimoni ovat elämäni aikana aina vaihtuneet toisiksi, tiedän senkin, että tulee vielä aika, jolloin askartelun, käsitöiden ja lelujen tilalle tulee jotain ihan muuta. Bikini fitness -seniorit ehkä?

Kiersin pihaa ja haaveilin

Olen minä muutaman asian oppinut näiden viiden ja puolen Immolassa vietetyn vuoden aikana. Yksi on se, ettei minusta tule puutarhan pitäjää. Sen myöntäminen on ollut valtava helpotus. Olen tänään jatkanut mansikkapenkkien tuhoamista. Eivätpä ole minua kiusaamassa tänä kesänä mokomat kituvat taimet!

Toinen asia on se, että ne ihmiset, jotka aina sanovat, että talossa pitää asua vähintään vuosi, ennenkuin alkaa tehdä remonttia tai pihasuunnitelmia, ovat ärsyttävän oikeassa. Joka kevät minä olen muuttanut suunnitelmiani pihan suhteen sitä mukaa, kun edellisvuoden ideani on todettu toimimattomaksi. Mansikkapenkki on seilannut ainakin kolmessa paikassa, marjapensaat kahdessa ja kukkapenkkejä on perustettu sinne tänne kohtaamaan loppunsa. Kesäkeittiö sentään tuli vankasti pystytettyä, mutta tietysti vähän älyttömään paikkaan. Sitten se muuttui ruohonleikkurivarastoksi ja nyt minä haluaisin siitä taas kesäkeittiön, vaikka tiedän sen olevan aivan tarpeeton siinä roolissaan. Olen istuttanut sireenipuskia ja tammia järjenvastaisiin paikkoihin ja  unohtanut suojata pupuilta sen ainoan omenapuun, joka on alkanut tehdä hedelmää.

Nyt minulla alkaa lopulta olla visio siitä, millainen tämän pihan pitäisi olla. Jos minulla olisi rajattomasti rahaa, se myös hyvin pian olisi sellainen! Mutta koska ei ole, eikä puutarhanhoitotaipumustakaan, niin jään vain haaveilemaan. Lähdettekö kanssani haaveilukierrokselle? Yllä olevassa panoraamakuvassa näkyy pihamme sellaisena, kuin sen kuistilta näkee. Klikkaamalla kuvaa sen pitäisi näkyä suurempana.

Tässä kuvassa piha näkyy lintuperspektiivistä ja mittakaavassa, jossa kaikki on oikeassa suhteessa toisiinsa. Olisi hauskaa nähdä, mitä joku huvilajahuussityyppi tekisi meidän pihastamme, jos saisi vapaat kädet. Mahdollisuudethan olisivat aivan rajattomat. Varmaan meille tehtäisiin kivettyjä polkuja, suuria patioita, tekonurmea, vesielementtejä ja kaikkea sellaista, mikä meitä kauhistuttaisi.

Minä tykkään siitä, että meillä on sammaloitunutta nurmikkoa. Ja siitä, ettei ole huolehdittavia kasveja. Mutta vaikka en olekaan mikään hortonomi, olen kuitenkin pihalla viihtyjä ja kauneuden arvostaja. Kauneuteen liittyvätkin ne minun haaveeni. Lähinnä aitoihin, joilla peittää rumuutta.

Suurin epäkohta numero löytyy tästä nuotiopaikan takaa. Siitä eteenpäin maasto on hyvin rasittavaa heinikkoa, joka kesän puoleen väliin mennessä näyttää kaislikolta. Minähän olen aloittanut laittaa sinne mansikkamaata, kasvihuonetta, marjapensaita ja ties mitä, mutta totesin, ettei sittenkään. Heinikko voittaa aina. Jos sen ajaa leikkurilla, siitä tulee ankea ruovikko. Niin täi näin, paikka on kaunis ainoastaan silloin, kun sen täyttää kielojen meri ennen kaislikon kasvamista.

Haluaisin keinun ja kaislikon väliin näköesteen. Tuuheat, korkeat sireenipensaat olisivat paras juttu. Tämä näkyhän olisi aivan helppo toteuttaa, mutta tiedän olevani haudassa, ennenkuin ne puskat olisivat täydessä mitassaan. Ja siksi en jaksa vaivautua kaivamaan maahan kymmeniä pieniä piiskoja, jotka joskus ehkä kasvavat puskiksi. Sitäpaitsi sehän vain houkuttaisi hyttysiä lepopaikalleni.

Miten olisi jonkin sortin lauta-aita? Tarpeeksi korkea peittämään villin luonnon?

Kalliiksi tulisi lautatavara. Ja itseni ja Sulon tuntien se olisi joko törkeän näköinen, jos minä sen rakentaisin tai sitten jäisi ikuisesti suunnitteluasteelle, jos sysäisin sen Sulon vastuulle.

Jätän ajatuksen aidasta hautumaan aivosopukoihimme. Ehkä se löytää keinon konkretisoitua. Tuossa keinun takana olevissa laatikoissa muuten on tarha-alpia. Se on ollut ainoa kukkiva kasvi, joka on selvinnyt hengissä täällä ilman minkäänlaista huolenpitoa. Sitä minä meinaan taikoa siihen enemmänkin, tuli aitaa tai ei.

Seuraava suuri epäkohta on VR:n radanvarsihakkuun jälekeensä jättyämä autius.

Näkisin mielelläni tuuhean pensasaidan tuossakin, meidän tontin rajalla ennen ratakiskoja, sillä minua pännivät ihmiset, jotka kulkevat radan viertä iltalenkeillään. Kipittävät siitä meidän ikkunoidemme alta ja pällistelevät vielä suu auki sisälle. Ennen puuston totaalihakkuuta ei kukaan kävellyt radan tätä puolta. Meillä oli oma rauhamme ja puut suojasivat kotiamme auringon paahteelta.

Tässä näkyykin radanpuoleinen ankeus koko komeudessaan. Minä viihdyn kaiken kesää tuossa työhuoneen ovella ottamassa aurinkoa tai tekemässä jotain työhommaa ja olen siinä kyllä aika tarjottimella.

Tältä näyttäisi radan puoli, jos osaisin taikoa. Jotakin havupuupensassysteemiä kulkisi radan rinnalla ja söpö valkoinen koristeaita rajaisi tonttiamme tien puolella.

Tältä se näyttäisi pihaan saavuttaessa. Jos hiekkakentän poikki menisi aita, ehkä ainakin sotapojat hoksaisivat suorittaa harjoituksensa hiukan sivummassa kuin työhuoneen ikkunan alla!

Suunnitelmat

No enhän minä olisi minä, jollen olisi heti alkanut tehdä keittiösuunnitelmia. En kuitenkaan sentään ole vielä alkanut purkaa nykyistä allaskaappia!

Tässä ensimmäisessä kuvassa näkyy kuormalavapöytä. Se on iso; kahdesta kuormalavasta tehtynä sen ympärille mahtuisi kuusi ihmistä ihan helposti. Haaste: iso lasilevy maksaa mansikoita. Pohdittavaksi: tarvitaanko lasia? Voiko kuormalavan hioa sileäksi? Pärjäisimmekö pienemmällä pöydällä?

Toisessa kuvassa näkyvät kiinteät kaapit. Haluan niiden olevan vapaasti seisovia, eikä maahan asti ulottuvia, kuten nykyinen allaskaapisto. Nämä kaapit olisivat vain 40 senttiä syvät, sillä minä inhoan syviä kaappeja, joiden perälle katoavat kaikki tavarat. Me osaisimme varmasti rakentaa ne itse ja kuormalavoista saisi ilmaista, rouheaa lautaa. Haaste: Oletteko koskaan purkaneet kuormalavaa? Ei mikään nopea ja helppo homma nimittäin. Kaiken kaikkiaan kaapistojen rakentaminen itse olisi työlästä ja hidasta. Toinen vaihtoehto olisi hakea Ikeasta ne kivat maalaisromanttiset kaapit, mutta pelkät ovet maksaisivat jo yli viisisataa. Pohdittavaksi: Mitähän Venäjän rautakaupoista löytyisi?

Tässä kolmannessa kuvassa näkyvät ne kiusalliset rajoitteet, joita ei voida siirtää: oviaukko, vesipiste, puuhella ja sähköhella.

Seinän vasemmassa reunassa on kamarin ovi, joka on nykyisinkin jo ummessa, mutta koska emme halua tuhota oviaukkoa, se pitää peittää jollakin helposti poistettavalla asialla (meidän jälkeemme täällä asuvia ajatellen). Ajattelin sijoittaa siihen ruokakaapin.

Vesipistettä ei voida siirtää. Näin ollen kraanan on oltava samassa paikassa kuin nyt, mikä aiheuttaa sen, että valmiin tiskipöydän löytäminen mittoihin sopivana on sula mahdottomuus. Tiskikaappia en halua. Vihaan sitä, miten pääni kopsuu siihen kaiken aikaa. Sen tilalle ajattelin vain pientä hyllyä, jonka alapuolella on halogeenivalot ja koukut harjoille ja muille tärkeille. Pöytätason täytyy siis olla vedenkestävä, jotta siihen voi laskea kuivumaan kattilat, pannut ja kulhot, joita ei pestä koneessa. Haaste: Miten tiskipöytä rakennetaan? Mikä materiaali on veden- ja palonkestävää sekä edullista? Pohdittavaksi: Betoni?

Seinille haluaisin kuviollista tapettia, mutta väriä tai tyyliä en ole vielä päättänyt. Se riippuu paljon siitä, miten kaapistot toteutettaisiin ja siitä, mitä tapettia sattuisi löytymään jostain poistokorista silmittömän halvalla. Entä lattia? Paskan muovimaton päälle toinen muovimatto, vähän nätimpi edes?

Keittiön hengetär ja uusia haaveita

Olen näiden viimeisten kahden ja puolen viikon aikana viettänyt aikaa meidän keittiössä varmaan enemmän kuin normaalisti vuodessa. Uusi tapa ruokailla on ollut ihan mahtava. Tämä ei ole mainos, vaan ihan oma innostus: mealmyday.com on tosi hyvä palvelu kaikille, jotka haluavat hallita syömistään ja syödä monipuolisesti tavallista ruokaa, mutta eivät jaksa itse miettiä, mitä syödä tai laskea kaloreita ja ravintoarvoja. Siellä on tarjolla valmiita ruokalistoja ja sen lisäksi voi itse kasailla oman ruokaviikon reseptejä klikkailemalla, jolloin sivusto laskee ravintoarvot ja tekee vielä kauppalistankin. Tykkään täysillä. Hauskaa on se, että olen oppinut tekemään perusruokia, kuten kalasoppaa ja jauhelihakastiketta (kyllä, en tosiaan ole koskaan ennen tehnyt niitä) ja meidän ainaiset "kanaköntti + salaatti"-ateriamme ovat vaihtuneet aivan mahtaviksi uusiksi makuelämyksiksi.

Keittiössä hengailu on kuitenkin tuonut mukanaan sen, että olen kasvavassa määrin tyytymätön keittiöömme. Meillähän ei koskaan tehty keittiössä mitään oikeaa remonttia.

Syksyllä 2010 meillä näytti tältä, kun olimme juuri muuttaneet taloon.

Muuton jälkeen tapetoin valko-keltaiset lastulevyseinät kaikumisen vähentämiseksi ja sitten maalasin ne vahvalla oranssilla maalilla. Kauhistuksen huipun, viilujäljitelmäpintaisen lastulevykaapiston uudistin maalilla ja Ikean näteillä nupeilla.

Kuvissa keittiömme näyttää ihan sievältä. Todellisuudessa se on oikeastaan aika kuvottava. Ja mitä enemmän siellä ruokaa laittelee, sen kuvottavammaksi se muuttuu. Olemme alkaneet haaveilla keittiöremontista.

Ällöttävä tiskiallaskaappi saisi lähteä huitsin kuuseen. Sen sisällä on kuvottavia pinttyneitä roiskeita ja tahroja. Roskiskaapin ovetkaan eivät pysy kiinni, mikä on todellakin ällöttävää.

Puuhellan ja kaapin väliseen rakoon putoaa koko ajan ruokaa ja sen siivoaminen on ihan mahdotonta. Hiirivuosina pikkukaverit pitävät siellä bileitä. (Tänä talvena meillä ei onneksi ole ollut ainoatakaan hiirtä sisällä, koska aloitimme jo hyvissä ajoin syksyllä loukuttamisen vintiltä.) Minä inhoan vanhaa rumaa muovimattoa ja jostain sen alta löytyvää lasivillakerrosta.

Koko niinsanottu keittiöremontti tehtiin siis vain peittämällä kaikki paska maalin alle. Ja nyt se on alkanut raastaa minua aivan hirveästi.

Kävin kylässä asemamme kaksoissiskolla Laikossa ja se voimisti keittiöremonttihinkuani ihan mahdottomasti. Että olisipa meilläkin keitiö, jossa kaikki olisi järkevillä paikoilla! Se vaatisi lattioiden purkamista, jotta viemärin saisi siirrettyä. Ja lattioiden purkaminen vaatisi seinien purkamista, koska ne on paksunnettu joskus 60-luvulla, kun niihin on lisätty lasivillaeriste. Seinien purkaminen ja uudelleenrakentaminen vaatisi sähkömiehen palkkaamista. Vesipisteen siirtäminen vaatisi putkimiehen palkkaamista. Uudet lattialaudat ja seinälevyt pitäisi ostaa. Euroja kuluisi. No, eihän siinä mitään, jos olisi, mitä kuluttaa, mutta kun ei ole. Remonttirahastomme on käytetty loppuun.

Entä miten paljon voisimme uudistaa keittiötä ilman rakenteiden purkamista ja pienellä rahalla? Seinäpinnat saisivat tottakai uudet tapetit, sillä olen kyllästynyt tummaan oranssiin. Keittiö sijaitsee pohjoisnurkassa ja on hyvin pimeä. Selviäisimme itse allaskaapin purkamisesta ja uuden laittamisesta, mutta vesipiste jäisi yhä huonoon paikkaan ja hiirten bilepaikka pitäisi säilyttää, koska kaappia ei voi laittaa kiinni hellaan. Mutta voisiko joku kuumuudenkestävä materiaali käydä pöytätasoksi, joka jatkuisi kiinni hellaan ja estäisi murusten tipahtelun? (Tällaisissa tilanteissa minä yhä aina suutun siitä, että isi on kuollut. Kun ei voi enää vaan pirauttaa ja kysyä neuvoa.)

Keittiömme kaapit ovat vanhoja talonpoikaiskaappeja, jotka minä olen sutinut sataan kertaan maalilla ja myönnän, että ne näyttävät todella tunkkaisilta. Olisi ihanaa, jos olisi raikkaat, yhtenäiset kalusteet. Mutta mistä sellaiset saisi ilmaiseksi? Sulon saa aina innostumaan rempasta, jos mainitsee taikasanan "kuormalava". Paikallisella kirpparilla olevat kuormalavapöydät saivat jopa minun hyväksyntäni. Mitä kaikkea kuormalavoista voisikaan rakentaa!

Saapa nähdä, tuleeko meille vielä keittiönkaunistuskesä.