Kyllästymistä ja haaveita

Uusien ihmisten lisäksi minä riehaannun täysillä myös harrastuksista ja lopetan ne sitten yhtä täysillä. Se on tehnyt minusta keskinkertaisen moniosaajan. Osaan todella paljon asioita, mutta mitään en todella hyvin. Tai en ehkä edes osaa, mutta teen silti.

Erityisesti silloin, kun olin käsityöyrittäjä, törmäsin jatkuvasti ihmisiin, jotka olivat käsittämättömän taitavia. Tai käsittämättömän pitkäjänteisiä. Tai omasivat käsittämättömän määrän tietoa jostakin tietystä aiheesta. En koskaan pystynyt tajuamaan, mistä kumpuavat sellaiset ominaisuudet, joiden avulla jostain yrittäjästä tuli oman alansa mestari tai pitkän uran tehnyt puurtaja. Jos ajattelen ihmistä, joka on mestari alallaan, ajattelen ensimmäisenä Sojaa. Hän on pystynyt nousemaan taidollaan, tiedollaan ja intohimollaan ihan erityiseen asemaan kansallispukumaailmassa. Ja jos joku joskus sanoo jossain, ettei käsityöllä voi elää, minä ajattelen heti Sannaa, joka teki muovailemisesta elämänuransa ja palkkasi ihmisiäkin töihin. 

Mutta minä sen sijaan en pysty millään tajuamaan, miten kukaan voi jaksaa muovailla samoja pieniä donitseja vuosi toisensa perään. Miten ei kyllästy muovailemaan? Miten ei kyllästy pinkkiin? Miten ei kyllästy kansallispukuihin? Miten jaksaa pistellä pienenpieniä pistoja tuhatmäärin peräkkäin? Miten innostuu aina uudelleen syventämään osaamistaan yhdestä ja samasta teemasta? Miten sellainen voi edes olla ihmiselle mahdollista?

Nyt kun en enää ole käsityöläismaailmassa, törmään näihin mestaritason tekijöihin somessa. Ja taas ihmettelen samoja kysymyksiä. Miten jaksaa maalata satoja samanlaisia maisemia? Miten jaksaa piirtää samaa hahmoa sarjakuvaan kymmeniä vuosia? Miten jaksaa hinkata nukketaloa niin, ettei sen yhdenkään listan nurkassa näy rakoa? Kärsivällisyys, määrätietoisuus, tarkkuus ja huolellisuus, joita vaaditaan sellaisiin suorituksiin, ovat minusta ihmiselle ihan yhtä mahdottomia taitoja saavuttaa kuin sadan kilometrin juokseminen (ja silti sellaistakin joku tekee tuosta noin vaan).

Graafisen suunnittelijan työn paras puoli on se, etten joudu toistamaan yhtä ja samaa aivan koko ajan. Tuleekin uusi asiakas, jolle saan tehdä jotain uuden näköistä. Ja sitten on vanhoja asiakkaita, joille tehdään tutun näköistä, mutta sitäkin projekteina, joilla on päätepiste. Eli sopivassa suhteessa saan loihtia sekä uutta ja innostavaa että vanhaa ja helppoa. Mutta mikään intohimograafikko minä en ole. Ei minua kiinnosta hiirenkakan vertaa seurailla mitään trendejä. En enää nykyisin edes muista fonttien nimiä ulkoa. Olen täysin kunnianhimoton graafinen suunnittelija, vaikka tykkäänkin siitä työstä. En halua pysyä ajan hermolla ohjelmistoissa ja laitteissa, enkä seuraile muita graafikkoja somessa. Onkin aika ihme, että olen tämän työn parissa viihtynyt kolmekymmentä vuotta. Ehkä juuri siksi, etten tee sitä täysipäiväisesti. Tietokoneella istumiseen minä kuitenkin olen kyllästynyt. Siksi parin, kolmen tunnin työpäivät ovat minulle sopivia. (Olisipa niitä edes vähän useammin.)

Ainoa asia, johon minulla on intohimo, on leikkiminen. Aloitin leikkimisen Kenillä vuonna 2014 eli siitä on nyt jo 10 vuotta. Sitä ennen en varsinaisesti leikkinyt, vaikka Ken minulle saapuikin jo 90-luvulla ja jo silloin ompelin sille vaatteita ja valokuvasin sitä. Tämän viimeisen 10 vuoden aikana homma on vain eskaloitunut. Puolentoista vuoden ahdistustauon aikanakin minä kaipasin leikkimistä todella paljon. En tunne mitään kyllästymistä Keniin ja sen uuteen puolikkaaseen Kaarnaan. 

Onhan nukkemaailmassakin mestareita, elämänuralaisia ja tietopankkeja. Minä en tunnista barbejen pään muottien nimiä enkä osaa julkistusvuosia ulkoa. Minun askarteluni ja ompelukseni ovat juosten kustuja. Minun rakkautenipa kohdistuu leikkiin. Ja sen mukana kaikkeen siihen monipuoliseen käsillätekemiseen ja mielikuvituksen käyttämiseen, mitä siihen leikkimisen rinnalle joutuu ymppäämään. Siis saa ympätä! Vaikka minä menetän hermoni liimaillessani huonekaluihin jalkoja, kiroan äänekkäästi ommellessani pieniä T-paitoja ja turhaudun siihen, että kömpelöt käteni kaatavat kaiken nukkekodin sisällä, minä voisin aivan hyvin omistaa elämäni pelkälle leikille! 

Uskoisin, että en ole kyllästynyt leikkimiseen juuri siksi, että se pitää sisällään niin valtavan vaihtelevasti erilaista käsillätekemistä ja lisäksi se on sosiaalinen harrastus. Valokuvaus, tarinankerronta, ompeleminen, piirtäminen, rakentaminen, muovaileminen, askarteleminen, sisustaminen - kaikki ovat ihan parhaita harrastuksia jo itsessään, mutta nukkejen ollessa kyseessä minun ei tarvitse osata niitä mitään todella hyvin. Vähän sinne päin on minulle kyllin hyvää ja pääasia on ilossa. Saan näistä touhuista itselleni suurta iloa ja tuon sitä somen kautta myös muille. Se, että Kenin tilin seuraajista varsin suuri osa tulee nukkeharrastajien ulkopuolelta, on minulle ilahduttava osoitus siitä, että tuon ihmisille iloa.

Haluaisin saada tuon yläkerran asunnon käyttööni siksi, että saisin vielä enemmän tilaa nukkekodeille ja askartelulle. Haluaisin rakentaa pihan täyteen taloja, kauppoja, kulkuvälineitä, puistoja ja muita olennaisuuksia, joita jokaisessa kylässä kuuluu olla. Haluaisin opetella tekemään betonista kirkon ja huoltoaseman. Haluaisin, että minun pihaplänttini olisi pieni ITE-taidekohde, jonne ihmiset tulisivat katsomaan Barbie-maailmaani ja aikuiset harrastajat leikkimään. Haluaisin jopa osata pitää puutarhakasveja hengissä edes sen verran, että voisin kasvattaa pienilehtisistä pensaista puustoa nukkekyläni ympärille. 

Ihmeellinen pieni maailma 2024!

Tämä jokasyksyinen miniatyyritapahtuma on aivan huikea juttu. Ymmärtääkseni - mutten ole varma - kyseessä ovat samat järjestäjät, jotka organisoivat aikoinaan Suuri Snadi -tapahtumaa pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mitä tapahtui, mutta viimeisin Suuri Snadi pidettiin Tampereen isojen messujen yhteydessä ja menetti silloin erityisen hienon luonteensa. Se vanha tuttu luonne nousi kuitenkin tuhkasta uuden nimen alla, kun Ihmeellinen Pieni Maailma pompsahti olemaan olemassa. Se on tapahtuma, jossa samassa hallissa on pienoisrautatie-, lego- ja nukkekotiharrastajia sekä lelukeräilijöitä. Nykyisin Suomessa alkaa olla jo hirmuinen määrä aikuisia Barbie-harrastajiakin, ja tapahtuma on laajentunut 1:6-mittakaavaan. 

Tavallisista miniatyyrimarkkinoista poiketen tässä tapahtumassa ei ole kyse pelkästään myymisestä ja ostamisesta. Varsin suuri osa näytteilleasettajista ei myy yhtään mitään, vaan on paikalla esittelemässä omia tuotoksiaan ja tapaamassa toisia harrastajia. Pienoisrautatiet ovat massiivisen kokoisia ja niiden rakentajat ihan oma, innokas lajinsa enimmäkseen vanhempia herroja. Toivottavasti nuori sukupolvi löytää harrastuksen pariin myös! Sitten on esillä myös legorakennelmia, nukkekoteja, roomboxeja ja keräilytavaraa. 

Minähän siis rakastan messuilla käymistä sekä yleisön että näytteilleasettajan ominaisuudessa. Yleisönä olemisen hankaluus on se, että pitää jaksaa kävellä kauheasti ja kantaa kauheasti eväitä ja kauheasti kaikkea tavaraa mukanaan. Myyjänä olemisen huono puoli taas on se, että pitää tienata ja olla jumissa oman pöydän takana. Lisäksi, kun messuilla törmää aina tuttuihin ja jää heidän kanssaan kälkättämään, tulee huomaamattaan porukalla tukkineeksi jonkun poloisen myyntipöydän. Viime vuonna minä sitten keksin, että näillä messuilla minä voinkin napsia molemmista rooleista parhaat palat! Jos otan sieltä oman pöydän, mutten myy mitään, minulla on tukikohta, josta käsin sinkoilla pitkin hallia ja jonne palata aina lepäämään ja syömään. 

Nukkekotiharrastajissa ja -ammattilaisissa on uskomattoman taitavia ihmisiä. He askartelevat, muovailevat, ompelevat, neulovat ja rakentavat asioita, joita minun mielestäni ei ihmiskäsillä pitäisi olla edes mahdollista saada aikaan. Ja sitten on niitä, jotka valokuvaavat upeasti! 

On tulitikkuaskiin mahtuvia ruokia, jotka näyttävät aidommilta kuin aidot ruoat. On vaatteita, joissa on vuorit ja soljet ja taskut ja kaikki ihmeelliset yksityiskohdat. On taloja, joissa on jokainen avaimenreikäkin olemassa ja huonekaluja, jotka ovat tarkkoja kopioita ihmisten kalusteita. Ne, jotka ovat "inessä tässä skenessä" ymmärtävät, etten minä ole omine nukkemaailmoineni kovinkaan kummoinen askartelija, rakentaja, ompelija tai muovailija. Sitten taas ne tuttavani, jotka eivät seuraa alaa, ovat ihastuksissaan minun minimaailmoistani ja kehuvat taitojani. No, minä olen realisti. Ei minulla ole mitään sellaista, mitä voisin tuollaisessa tapahtumassa myydä tai esitellä. 

Mutta minäpä osaan leikkiä! Niinpä vuosi sitten kehittelin Kenin ompeluseurat.

Toissa keväänä kutsuin Instagramista tuttuja nukketyyppejä kotiini leikkitreffeille ja se oli huikeaa. Ihan aikuiset ihmiset tulivat tänne jopa ulkomailta asti ja me leikimme yhdessä minun dioraamoissani. Porukka loi tarinoita yhdessä ja erikseen ja julkaisi niitä somessa. Hoksasin, että leikkimistä minä voisin tarjota myös messuilla. Niinpä askartelin juosten kustun dioraaman, jossa messuilla väsähtävät nuket voivat huilata mukavilla sohvilla, hörppiä teetä ja kaivaa kutimet kasseistaan. Samalla myös ihmisille oli istuimet ja teetä tarjolla - paikka, jossa treffata toisiaan. Kenin ompeluseurat osoittautuivat niin hyväksi ideaksi, että halusin jatkaa tätä tapaa tänä syksynäkin.

Mietin, että ompeluseuran toistaminen olisi tylsää, mutten keksinyt oikein mitään muutakaan ideaa. Eräs nukkekaverini ehdotti taidepajaa ja siihen hienoon ajatukseen tartuinkin innolla! Paitsi että sain sen suunnittelusta sisältöä omalle nukketililleni, taidepaja osoittautui vielä paremmaksi menestykseksi kuin viimevuotiset ompeluseurat! Miten huikeaa olikaan katsoa, kun väki saapui asettelemaan nukkejaan, kuvaamaan niitä ja suunnittelemaan yhdessä kohtauksia. Ja he ihan oikeasti tekivät nukeilleen pieniä taideteoksia, joita varten olin varannut materiaalia. Syntyi minikokoisia elävän mallin piirroksia, maalattuja kiviä ja väritettyjä värityskuvia!

Ennen messuja minua ei yhtään huvittanut lähteä matkaan. Hirveä määrä rahaa uppoaa pelkkään dieseliin, kun pitää ajaa Espooseen asti - vieläpä kaatosateessa! Yöt ovat jo hirveän kylmiä ja minun pitää palella Helmutissa. Pitää jaksaa olla sosiaalinen monta päivää putkeen. Ja messuilla kuluu kuitenkin liikaa rahaa houkutuksiin, vaikka olen aikalailla persaukinen. Niin monta negatiivista asiaa. Mutta sen verran minä itseäni tunnen, että näiden negatiivisten ajatusten ei saanut nyt antaa määrätä tekemisiäni, ja matkaan oli lähdettävä hammasta purren.

Riemu valtasi minut tietysti heti, kun perjantai-iltapäivänä astuin halliin sisään. Siellä ne rautatiesedät jo kasasivat ratojaan ja kaikilla oli hymy huulilla! Siitä eteenpäin kaikki olikin sitten minulle yhtä suurta onnellisuutta. On hassua, miten samaa maata me nukkeihmiset olemme keskenämme ja miten tuntuu siltä kuin olisimme vanhoja tuttuja, vaikka emme ennestään toisiamme tuntisikaan. Mehän tunnemme nukkemme ja niiden taustat ja luonteet. Monella nukke on pienoisversio itsestä ja minusta on ihanaa nähdä, miten he ovat toteuttaneet oman asunsa nukelle. 

Kuten viime syksynäkin, myös nyt vanhat tutut ja minulle uudet tuttavat saapuivat Kenin ja Kaarnan taidepajaan. Syntyi hauskoja kohtaamisia ja tolkuton määrä kuvamateriaalia. Joudun tällä hetkellä postaamaan ihan sarjatulella tarinaa someen, koska en halua jättää mitään kertomatta, enkä kenenkään nukkea huomioimatta. Ja miten ihanaa on, että leikkijät saattoivat jättää rakkaat nukkensa taidepajaan hengailemaan siksi aikaa, kun itse kiersivät myyntipöydillä tekemässä ostoksia. Sillä aikaa nuket saattoivat elellä omaa elämäänsä toisten nukkejen kanssa. Myyntipöydissäkin on monella mukana dioraama, jossa asiakkaat saavat käydä valokuvaamassa nukkejaan. Leikkiminen on olennainen osa meidän nukkekotiharrastustamme!

Vielä viime viikolla ajattelin, että vuoden päästä jätän tämän reissun väliin, mutta nyt en malta odottaa, että seuraava tapahtuma alkaisi! Mutta mitä minä seuraavaksi keksisin? Pöytiä pitää ainakin varata kaksi - yksihän ei enää riitä!

(Messut nukkejen vinkkelistä löytyvät täältä.)

Ulos kaapista, osa 4

Alan ymmärtää lomailun riemun, vaikka ensimmäinen lomapäiväni menikin eroahdistuskiukuttelun (Joku muu ajaa siellä Minun Vitolla! Minähän menetän kykyni kipittää 1800 porrasta ylös ja alas! En halua olla lomalla, haluan takaisin töihin!) merkeissä. Toinen päivä kului kyläilemässä, mutta tänä aamuna aloin saman tien herättyäni askarrella. Minullahan on lupa askarrella vaikka kaksi viikkoa kokonaan! Ei mitään velvollisuuksia! Saatan myös ommella hupparin ja mekon, saatan siivota koko kodin, koska lupaavat tietysti sadetta! Saatan lukea kirjoja, katsella koko kauden Orange Is The New Blackiä! Ja ihan ilman huonoa omaatuntoa. Pohtimatta, mistä tulee rahaa, jos minä vaan leikin!

Niinpä tämän mahtavan aamun kuluessa Geordien huone valmistui alusta loppuun asti.

Geordie on Kreikan lahja kaikille maailman naisille. Ruotsalaiselta isältään perimänsä siniset silmät tuovat Geordien eteläeurooppalaiseen charmiin vivahteen eksotiikkaa, joka vetoaa keneen tahansa. Naiset ovat sulaa vahaa Geordien edessä; myös ne fiksuimmat, jotka eivät ikinä olisi uskonneet lankeavansa casanovien pauloihin. Mutta Geordie on maineensa arvoinen. Hänen vuoteessaan nainen on kuningatar.

Tai naiset. Mitä enemmän, sitä parempi. Tottakai Geordiella on erityinen heikkous vaaleaan, sinisilmäiseen, pohjoismaalaiseen tyyppiin, mutta kun kyse on naisista, Geordie osaa olla olematta ronkeli. Jokainen nainen ansaitsee kuningattaren kohtelun.

Siksi Geordien huone onkin kuin köyhän miehen Versailles kullitettuine huonekaluineen ja kuninkaansinisine seinineen. Geordiella on aina odottamassa shampanja jäissä ja tuore punainen ruusu sille naislajin edustajalle, joka kulloinkin sattuu saamaan kutsun tähän nautintojen keitaaseen.

Kuten kuvista huomaatte, Geordien huone ei olekaan yksityiskohtien ilotulitusta. Siellä on tarkoin harkittuja esineitä, mutta ei mitään ylimääräistä. Se antaa vain komeat puitteet sille tärkeimmälle: rakkaudelle, kuten Geordie kyseistä toimintaa nimittää. Seinillä on pari taulua, jotka esittävät Geordien lempijumalia Kreikan mytologiasta. Toisessa on kuvattu häräksi muuttunut Jupiter, joka vie mukanaan Europan ja toisessa taulussa rakkauden nuoliaan ampuu tietysti Eros. Koska täällä mikään ei ole turhaa, ei tietenkään ole sattumaa, että vaatekaapin ovissa on peilit. Kaapin sijaintikin on tarkkaan harkittu.

Tämän huoneen ylellisestä ilmeestä on kiittäminen Jarkko Valteeta, jonka koti esiteltiin jossakin lehdessä vuosituhannen alkupuolella. "Köyhän miehen Versailles" oli hänen makuuhuoneensa, josta nyt varastin sini-kultaisen värimaailman. Minun ei ole mitenkään helppoa luoda dioraamoja, jotka eivät ole omaa tyyliäni, ja silloin on hyvä, jos jostain oman mielen perukoilta löytyy jokin inspiraation lähde. Yleisesti ottaen nukketarinani ovat tulvillaan viittauksia oikeaan elämään, menneisiin kokemuksiini, asiohin, joihin olen törmännyt ja ihmisiin, joita olen tuntenut.

Tässä viimeisessä kuvassa esiintyvä neitokainen on ystäväni tekemä taideteos, joka nyt löysi paikkansa nukkemaailmastani.

Lopuksi pitää vielä näyttää teille saunan upouusi kiuas, joka valmistui viime viikolla.

Geordie ei ole koskaan oppinut ymmärtämään saunan viehätystä. "Kuinka voikin alastomuus muuttua niin epäeroottiseksi," hän ihmettelee ja jättää saunomisen muille.

Ulos kaapista, osa 3

Koska Kenin ja Hectorin koti on yhä ilman autotallin lattiaa, mutta pari muuta dioraamaa valmistui viikon varrella, kurkkaamme tänä sateisena sunnuntaina erään sekalaisen suurperheen kotiin. Tässä näette Mama Filian. Hän on kreikkalainen matriarkka, joka tuli Suomeen poikansa Geordien perässä. Geordie taas päätyi Suomeen Taylor-nimisen naisen perässä, kun kuuli vahingossa siittäneensä tälle lapsen.

Kreikkalaisille perhe on kaikki kaikessa.

Filia saapui mukanaan kuormallinen perintöhuonekaluja sekä melkoinen valikoima kattiloita ja pannuja. Jos perhe onkin hänelle tärkeä, niin ruoka on vielä tärkeämpi. Tässä talossa ei ruoka lopu kesken ja suuren pöydän ympärille kokoonnutaan säntillisesti, kun Filia kutsuu.

Yleensä Filia on totuttu näkemään sätkä huulessa, mutta erinäisten taisteluiden jälkeen hän on suostunut luopumaan tupakastaan aina silloin, kun lapsenlapsi Jason on lähettyvillä. Silloin Filia imeskelee porkkanaa, koska tyhjin suin hän ei osaa olla. Porkkana tosin ei tuo tupakan veroista nautintoa sen "yhden" viinilasillisen kanssa, jonka Filia iltaisin hörppää uppoutuessaan muistoihinsa. Yksi saattaa monesti olla varsin epämääräinen käsite, sillä kipakan ja kielitaidottoman kreikkalaisrouvan lähimuisti ei ole enää aivan entisellään.

Filian suvun erikoisuus on se, että rockin kuningas Elvis Presley, tai Pappos Elvis, kuten perheessä tuota legendaa kutsutaan, on Filian isä. Vanhoissa valokuva-albumeissaan Filialla on ihania mustavalkokuvia nuoresta äidistään komean Elviksen kainalossa. Elviksen muotokuva on aina huoneen parhaalla paikalla ja Filian rakkain huonekalu on muhkea nojatuoli, jonka selkänojassa yhä voi nähdä Pappos Elviksen hiusvoiteen jättämän kiiltävän tahran.

Koska tarina Mama Filiasta ja hänen jälkeläisistään on melko polveileva osa suurempaa nukkesaippuaoopperaa, siitä kiinnostuneiden on parasta suunnata katseensa Facebookin puolelle, jonne olen näiden viimeisen 2,5 vuoden aikana postannut yhteen kuvakansioon koko roskan.


Filian ruokasalin olen koonnut muovisista halpiskalusteista, jotka ovat kaikki löytyneet Venäjän puolelta. Venäjän sekalaiset tavarakaupat ovat siitä erikoisia, että niissä yhtä lelua on aina vain yksi kappale. Jos alan epäröidä, tarvitsenko kampauspöytää vai en, minun on parasta vaan suosiolla ostaa se samantien pois, koska seuraavalla käynnillä kyseistä esinettä ei enää saa. Huonekalut ovat tietysti enimmäkseen pinkkejä, mutta spraymaalilla ja kangastilkuilla niistä tulee hienoja.

Filian kanssa samassa taloudessa asuvat paitsi edellämainittu lapsenlapsi Jason ja poika Geordie, myös hänen tyttärensä Afrodite, sekä kaksi perisuomalaista neitokaista, joihin tutustutaankin seuraavaksi.

Taylor ja Brigitte tapasivat Pariisissa ja heitä yhdistää paitsi kiinnostus muotiin ja ulkonäköön, myös unelma olla jotain muuta kuin tavis. Ja lisäksi tietysti feikkinimen käyttäminen. Taylorin oikea nimihän on Tellervo, ja Brigitte on muistaakseni Pirkko tai Pirjo, mutta kumpikaan naisista ei tunnusta niin tylsää suomalaista nimeä omakseen. Hehän ovat maailmankansalaisia!

Taylorin pyrkimykset tulla huippumalliksi Pariisissa tyssäsivät jatkuviin torjuntoihin mallitoimistojen tahoilta ja niinpä hän päätyi Brigiten kannustamana menestyksekkäälle uralle mutapainijana. Tytöt olivatkin mutapainijattarien parhaimmistoa, kunnes traaginen tapaturma vei Brigiten pyörätuoliin ja samoihin aikoihin Taylor alkoi kamppailla aamupahoinvoinnin kanssa. Taylorin esikoinenhan on jo aiemmin tavattu lapsinero Ritva, mutta hänet Taylor jätti kylmästi taakseen, koska Pariisin loisto kutsui. Jostain syystä Taylor on yrittänyt selviytyä paremmin äitiyden haasteista kuopuksensa kanssa - luultavasti siksi, että lapsen ollessa mitä ilmeisimmin Elvis Presleyn tyttärenpojanpoika, Taylorille itselleen voisi aueta ovet kuuluisuuteen ja rikkauksiin.

Mutapainimenestyksen rinnalla Taylorin suurin saavutus on ollut päästä Elloksen kuvaston kanteen. Hänelle on ollut todella katkera pala se, ettei hänestä tullutkaan huippumallia. Nyt kaksi lasta synnyttäneenä hänen vartalonsakin on jo ohittanut parasta ennen -päiväyksen.

Brigittestä Taylor on saanut ystävän, joka jaksaa aina tukea päättömästi toimivaa bestistään. Vaikka Brigitte on joutunut kokemaan kovia, hänen optimisminsa ja päättäväisyytensä ei koskaan ole karissut. Brigiten neuvokkuudella moni kiperä tilanne on selvinnyt ja tulee selviämään jatkossakin.

Asuessaan ahtaassa kaksiossa koko kreikkalaissakin kanssa Taylor ja Brigitte oppivat lukitsemaan itsensä kylppäriin halutessaan rauhaa. Nyt, kun he jakavatkin kartanonkokoisen huushollin tuon saman klaanin kanssa, on kylppärissä hengailu jäänyt kuitenkin tavaksi, vaikkei se olisikaan enää välttämätöntä.

Tosiasiassa tämäkin tarinan käänne on syntynyt sen takia, että minulle oli sattunut kerääntymään komea valikoima pientä kylpyhuonerekvisittaa, kuten kosmetiikkaa, pesuainepurkkeja, koruja, oikeasti pyörivä pyykinpesukone, vettä ympäriinsä ruiskiva suihkukaappi jne.

Valitettavasti Geordien huone on vasta aivan alkutekijöissään, joten sinne voin viedä teidät vasta joskus tulevaisuudessa.

Ulos kaapista, osa 2

Tänään tutustutan teidät taas muutamaan nukkemaailmani hahmoon ja aloitan esittelyn brittiläisestä Blainesta. Hän on komea surffaripoika, joka tällä hetkellä asuu Fuerteventuralla. Ken tapasi hänet ensimmäisen kerran Teneriffalla nuoruusvuosinaan ja heillä oli lyhyt, mutta kiihkeä lomaromanssi. Blaine jäi Kanariansaarille, mutta Ken palasi kotiin ja yhteydenpito jäi, niinkuin lomaromansseilla tapana on. Mutta viime talvena Fuerteventuran ihanilla kuumilla hiekoilla he kohtasivat sattumalta uudestaan! Kummatkin olivat vanhentuneet, mutta kipinä syttyi heti.

Blaine on perinyt sen verran rahaa, ettei hänen enää koskaan tarvitse miettiä työntekoa. Hän elää elämäänsä huolettomana, aurinkoa ja aaltoja rakastaen. Hän ei omista juuri muuta kuin futon-patjan ja surffilautansa, sillä pienen vuokra-asuntonsa hän on kalustanut kierrättämällä toisten hylkäämiä tai rannoilta löytyneitä esineitä. Ruokapöytänä on tynnyri, jonka kantena on värikkäitä jätelautoja rakennustyömaalta. Sängyn virkaa hoitaa kasa kuormalavoja. Jos Blaine päättää vaihtaa maisemaa, muuttaminen ei ole ongelma. Kaiken materian voi jättää taakseen silloin, kun paremmat rannat löytyvät.

Ihan oikeassa elämässä olen todellakin koonnut Blainen asunnon Fuerteventuralla. Matkamuistomyymälöistä löytyi paljon hyödyllisiä pikkuesineitä, kuten buddha-patsas, minikaktus, surffilautoja, kalenteripostikortteja, paellapannu-jääkaappimagneetti ja avaimenperärumpu. Hotellini lähellä olevasta halvasta kiinamarketista ostin askartelutarvikkeita ja vasta kotona olen lisännyt asuntoon kiinteät keittiönkalusteet.

Blainen vanha rakkaus Keniä kohtaan vahvistui heidän jälleennäkemisensä aikana, mutta vaikka myös Ken tunsi suurta houkutusta langeta, hän pysyi uskollisena kihlatulleen Hectorille, joka oli tuolloin kotona tekemässä lumitöitä. Ken menetti sydämensä Fuerteventuralle ja lähtö kotosuomeen olikin katkera. Myös Blaine tietää, että Kenin sielusta suuri osa jäi saarelle ja hän takuulla vielä palaa. Siksi Blaine ei aio muuttaa, vaan pysyy yksiössään Corralejossa. Kun Ken joskus on valmis jättämään taakseen kaiken, hän tietää, mistä löytää Blainen; Temptation Islandilta!

Aivan toisenlaiset houkutukset viettelevät Muijaa, joka on suoraan sanottuna todella tyhmä tyttö. Hän on yli kahdenkymmenen, mutta käy sinnikkäästi yhä ala-asteen toista luokkaa. Muijalle maistuu alkoholi ja hän on ehdottoman kaikkiruokainen sen suhteen. Ennakkoluulottomasti hän maistelee uusia drinkkejä ja jos juhlissa ei tarjota alkoholijuomia, löytyy hänen käsväskystään ilman muuta omat eväät.

Muijan riemulla ei ollut rajoja, kun kylään avautui ensimmäinen baari. Se on tyypillinen kulmakuppila, suomeksi räkälä, jossa Muija nykyisin viettää turhankin paljon aikaa. Baarimikko Mikko tietää, milloin on aika soittaa Muijan poikaystävälle Reiskalle, jotta Muija pääsisi turvallisesti kotiin. Reiska noutaa Muijan mieluiten silloin, kun hän ei vielä ole sammunut, mutta valitettavan usein hän joutuu nostamaan tiedottoman naisensa olkapäälleen ja kantamaan hänet kotiin.

Tänään Reiska näyttää jääneen itsekin tuopilliselle, vaikka enimmäkseen hän viihtyy vapaa-ajallaan rassaamassa jotakin moottoriajoneuvoa. Reiska työskentelee rakennusalalla, joten häneltä hoituvat mitkä tahansa remonttihommat käden käänteessä. Reiska on karskin näköinen, mutta lempeä ja hyväsydäminen mies ja hänellä on todella komea lauluääni.

Baarissa viihtyvät myös läheisen varuskunnan pojat iltalomillaan sekä myös kapiaiset. Kun Muija on kiskonut kitaansa muutamankymmentä drinksua, hän saattaa hyvin hemaisevaan tapaan lähestyä näitä univormuasuisia nuorukaisia.

Sulo teki baarin minulle viime vuonna joululahjaksi. Sen erityinen hienous piilee valaistuksessa. Jopa jääkaapissa ja baaritiskin alla on valot. Baarissa on hienoja yksityiskohtia ja myöhemmin minä olen hiukan laajentanut tilaa, koska biljardipöydänkin piti mahtua mukaan.

EBay on miniatyyriharrastajan taivas. Mitä vaan keksii tarvita, Kiinassa se on jo tehty. Tunnen aina piston omassatunnossani, kun tilaan hilpunpilppua naurettavan halvalla maapallon toiselta puolelta, mutta minkäs teet, kun ei ole vaihtoehtoja. En minä ainakaan osaa itse valmistaa viinipulloja tai kuohuvia oluttuoppeja, mutta kiinalaiset osaavat.

Enimmäkseen baari on kuitenkin syntynyt täysin Sulon käsityönä. Hän on hyvin kekseliäästi rakennellut baarijakkarat ja muut kalusteet ja tehnyt myös varsin onnekkaita kirpparilöytöjä.

Ensi viikonloppuna näette Kenin ja Hectorin kodin, joka tässä vaiheessa on autotallin lattiaa vaille valmiina.

Sen jälkeen joudunkin pitämään pidemmän tauon tässä Ulos kaapista -juttusarjassani, sillä muut tilat eivät ole vielä esittelykunnossa. Brigitten ja Taylorin kylpyhuone valmistuu luultavasti piakkoin samoin kuin Mama Filian ruokasali, mutta kenkäkauppa, ruokakauppa, kahvila ja Geordien lemmenpesä ovat vasta alkutekijöissään.

Ulos kaapista, osa 1

Päivänpesän Katja toivoi eilisen postaukseni kommenteissa, että raottaisin kaappien ovia ja näyttäisin niitä barbiehuoneita, jotka kätkeytyvät kaappien sisälle. Tuollaisen toiveen minä toteutan erittäin mielelläni. Koska dioraamoja on paljon, ja niitä on tulossa vielä paljon lisää, yksi postaus ei tule riittämään.

Aloitan esittelyn Selman puutarhasta. Selma on nukkekansani sivuhenkilöitä. Hän on hyvin tavallinen ja rauhallinen tyttö, suomalais-egyptiläistä sukua. Hän tykkää puutarhanhoidosta ja aina, jos tässä porukassa joku on juhlimassa, hoitaa Selma juhlapaikkaan kukkaset.

Nukkekotien yhtälailla kuin tällaisten isompienkin minimaailmojen viehätys on yksityiskohdissa. Mitä enemmän yksityiskohtia, sitä kiinnostavampi kokonaisuus. Ja niitä yksityiskohtia minun on sitä helpompi keksiä, mitä paremmin kyseisen nuken tarina on olemassa mielessäni. Pieniä tavaroita tulee kerättyä jatkuvasti talteen ja kun sitten alan askarrella jotakin uutta näyttämöä, omista varastoista löytyykin paljon sopivia pikkuesineitä. Selman puutarhan ihana ylpeys on grilli, jonka eräs Kenin instaseuraaja ystävällisesti antoi lahjaksi. Sulokin on erityisen kunnostautunut pikkuroinan kerääjänä ja tuo usein kaupoista ja kirppareilta mukanaan pikku nicknacksejä, joista on minulle suurta iloa.

Olen rakentanut jokaisen kaappidioraaman niin, että ne voi ottaa kokonaisena ulos kaapista valokuvaamista varten. Rakenteena olen käyttänyt parin sentin paksuista kennopahvia. Se on kevyttä, mutta erittäin tukevaa ja hyvin helppoa työstää.

Poikkeuksena pahvirakentamisessa on saunan ja huussin yhdistelmä, joka on tehty kokonaan puusta. Se ei sijaitse kaapin sisällä, vaan sille aion rakentaa myös ulkokuoren. Siitä tulee söpö punamultainen rakennus.

Sauna on jo vanhempaa perua, mutta viime viikonloppuna lisäsin siihen valot. Olen erittäin tyytyväinen tunnelmaan, jonka seinään upotetut ledit tuovat. Kiukaan virkaa tekevän säilyketölkin ajattelin vielä heivata menemään ja yrittää rakentaa design-kiukaan.

Huussi on viimeisin luomukseni ja siitä tykkään myös erityisen kovasti. Yleensäkin aina viimeisimmäksi valmistunut tekele on se mieleisin niin kauan, kunnes seuraava valmistuu.

Huussin yksityiskohtien keksimiseen ei tarvittu edes tarinaa, sillä kaikki tietävät, mitä huusseissa tarvitaan; pesuvälineet, vessapaperia, räsymatto, huonoa luettavaa, kuivikkeita, lyhty ja kakkaa.

Tällä kertaa huussissa kököttelee Selman tyttöystävä Olga. Olga tuli sateenkaaripakolaisena Venäjältä ja on Selman lailla jäänyt tarinoissani sivuhenkilöksi. Olga-nukke on minusta aika mielenkiintoinen, sillä se on joku törkeän halpa Ken-kopio, jota myytiin sulhasena Barbie-kopion vierellä. Sen kasvojen muotti on lähes identtinen nyky-Kenien kanssa, mutta jostain syystä sille on keksitty laittaa hyvin naisellinen polkkatukka. Se sopii siis mainiosti tuollaiseksi urheilulliseksi itänaiseksi.

Sivuhenkilöksi ja sen myötä myös melko persoonattomaksi on jäänyt teinityttö Ulla. Hän on sellainen perusteini, joka kulkee talvella nilkat paljaina ja syö salaa roskaruokaa. Ulla fanittaa henkeen ja vereen brittiläistä Juan Lovéria, jonka kuvilla hän on koristanut sotkuisen huoneensa seinät.



Ulla joutuu jakamaan huoneen siskopuolensa Ritvan kanssa. Ritva on iätön lapsinero, joka selvitti peruskoulun muutamassa kuukaudessa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi ennätysajassa ja huippupapereilla hän piti lyhyen välivuoden, jonka aikana jäi koukkuun Greyn anatomiaan. Siitä innostuneena hän lähti lukemaan lääketiedettä yliopistoon. Ritva lakkasi kasvamasta jo taaperoiässä traumatisoituessaan siitä, kun hänen äitinsä otti ja häipyi jahtaamaan unelmiaan, joihin ei kuulunut lapsiperheen arki.

Tyttöjen huoneen kalustus on yhdistelmä itsetehtyjä puisia ja kaupasta ostettuja muovihuonekaluja. Muotinukkejen huonekalut tuppaavat turhan usein olemaan väriltään pinkkejä tai muuten epärealistisia, mutta tuunaamalla niistä saa oikeinkin hienoja kalusteita.

Jatketaan lapsiteemalla ja siirrytään kurkistamaan Kenin lapsuudenkotiin. Sitä askarrellessani kävin samalla mielessäni läpi omaa lapsuuttani. Muistelin, mitä meillä oli kirjahyllyssä (tietosanakirjasarja, Valittuja Paloja ja Netta Musketteja, oluttuoppeja), ja millaisia leluja minulla oli, jotta dioraamasta tulisi mahdollisimman autenttinen. Yksi hauskoista ykstyiskohdista on rottinkinen vauvansänky, sillä samantapaisessa omakin siskoni nukkui.

Kenin koti on yhdistelmä vanhempaa aikaa ja 70-luvun muotia. On puuhellaa ja peuranpäätä, mutta  myös kirkkaita moderneja tekstiilejä. Oman lapsuuteni hyviin muistoihin kuuluvat kaitafilmit, joita kokoonnuttiin katsomaan koko perheen voimin ja niinpä projektori kuuluu myös Kenin kotiin.

Tässä dioraamassa mukana on Kenin isä, jonka saaminen leluarsenaaliini on taas yksi pieni toteutunut unelma. Kyseistä nukkea löytyy kyllä eBaystä tähtitieteellisillä summilla, mutta kun satuin joskus Instagramissa juttelemaan, että haaveilen tuosta nukesta, yksi nukkekollegoistani sanoi lähettävänsä omansa minulle, koska se on hänelle tarpeeton! Niinpä Ken sai isin, jonka sylissä hän viihtyy hyvin.

1970- ja 80-luvuilla syötiin ainakin lihapullia ja perunamuussia ja ruokajuomana oli maitoa. Kenin perhe oli ilmeisen terveystietoinen, kun lautasilta löytyy salaattiakin. Mutta milloin kirsikkatomaatit oikeasti tulivat kauppoihin? Olen ihan varma, että vasta joskus 90-luvulla!

Lähes kaikki huonekalut olen tehnyt itse, paitsi keinutuolin, joka on Sulon käsialaa ja keittiön tuolin, joka löytyi kirpparilta. Monet tämän huoneen kalusteista ovat alunperin valmistuneet Kenin nykykotiin, mutta Kenillähän on jatkuva uudelleensisustamisen tarve ja se koti on muuttunut jo moneen kertaan.

Kenin tämänhetkisen kodin sekä loput jo valmistuneet dioraamat minä esittelen jonain toisena päivänä, jos teitä kiinnostaa. Tai vaikka ei kiinnostaisikaan, niin esittelen silti!