Ahmimisesta ja lääkkeistä

Nyt, kun olen toimeentulotuella, minä saan maksusitoumuksen apteekkiin, mikä tarkoittaa sitä, etten joudu laskemaan, mihin lääkkeisiin minulla on varaa. Pystyin siis ottamaan testiin Elvanse-nimisen törkyhintaisen lääkkeen, jota minulla ei testattu toissa vuonna, kun muita ADHD-lääkkeitä kokeiltiin. 

Ensin kokeiltiin Concertaa, jonka kanssa kykenin keskittymään paremmin ja häiriöäänet esimerkiksi kuntouttavassa työtoiminnassa eivät vaivanneet minua yhtään. Ilman lääkettä menin ihan ärtyneeksi ja kiehuin sisältä, kun seinän takaa kuului radio. Minulla oli jaksamista vielä "työpäivän" jälkeenkin tehdä asioita, enkä vain maannut itkuisena sohvalla loppupäivää. Mutta verenpainetta se lääke nosti ja sen positiiviset vaikutukset katosivat jo noin puolen vuoden käytön jälkeen (muistaakseni).

Sitten testattiin Medikinetiä, jonka positiivisiin vaikutuksiin asti ei edes päästy, koska sekin nosti verenpainetta. Testit lopetettiin, kun minulla ei ollut varaa ostella lääkkeitä enempää ja olin muutenkin tosi stressaantunut, mitä lääkkeiden kanssa temppuilu vielä pahensi. Todettiin, että olen selviytynyt viisikymppiseksi aika mainiosti omilla keinoillani, eikä haittaa, vaikken lääkkeitä ADHD:hen ottaisikaan.

Mutta sitten tuli tämä oikeistoöyhöttäjien hallitus, joka vei minulta mahdollisuuden elää niillä omilla keinoillani. Arvelin, että on syytä alkaa etsiä toimivaa lääkettä, jos minun on henkeni pitimiksi taas mentävä kuntouttavaan työtoimintaan. Niinpä nyt sitten kävin Elvansen kimppuun, vaikka suhtauduin siihen skeptisesti aiempien lääkkeiden takia.

Koska minun ei juuri nyt tarvitse jakaa itseäni kuntouttaviin työtoimintoihin ja taloyhtiön hallituksiin ja toipilaana makaaviin ystäviin, olen pystynyt aiempia lääkekokeiluja paremmin keskittymään verenpaineen mittauksiin ja havainnoimaan lääkkeen vaikutusta. 

Verenpaine kyllä nousee muutamaksi tunniksi tälläkin lääkkeellä, mutta muuten vaikutukset ovat olleet positiivisia. En ole nyt muistanut vihata elämääni niinkuin tavallisesti, enkä ole pelännyt tulevaisuutta, mikä on kyllä uskomattoman kiva juttu. Aamuisin sählään ihan niinkuin ennenkin: ruoat kiehuvat hellalle, tavarat katoilevat, vien roskiksen samalla kun harjaan hampaitani, unohdan mennä ajoissa vessaan, jään jumiin JetPunkiin, puurolautanen jää kuivumaan pöydälle.

Mutta päivän mittaan minut valtaa tyyneys. En tuskastu siitä, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, vaan osaan valita yhden jutun ja keskittyä siihen. En jää tekemiseen jumiin kuitenkaan, vaan osaan lopettaa, vaikka olisi innostavakin homma meneillään. Autolla ajaminenkin tuntuu jotenkin lunkimmalta. Pelkäsin lääkkeen vievän yöunet, mutta niin ei olekaan käynyt.

Mutta huikein juttu liittyy syömiseen! 

Yhtenä aamuna lääke jäi ottamatta ja sinä päivänä paitsi että surin taas muka-kamalaa elämääni, tajusin ahmineeni tertun banaaneja ja puoli pakettia näkkäriä. Silloin huomasin, etten ollut edes tuntenut tarvetta ahmimiseen edellisen viikon aikana. Minä olin syönyt tavallisen rutiinini mukaan kolmen tunnin välein, mutta en ollutkaan tarvinnut jälkiruokia, ja olin lopettanut ruokailun yhteen lautaselliseen. Kaupassa minä en ollut sortunut ostamaan herkkuja, sillä ne eivät olleet edes houkutelleet minua! Iltaisin en ollutkaan kaivanut kaapeista epätoivoisesti ihan mitä tahansa suuhuni. Jos olin herännyt yöllä pissalle, en ollutkaan mennyt syömään vessassakäynnin jälkeen. Jopa anopin luona olin ollut syömättä kokonaista kotona paistettua leipää.

Tuon yhden lääkkeettömän päivän jälkeen en ole ahminut kertaakaan! Minulla ei olekaan kaiken aikaa tarvetta tunkea ruokaa suuhuni. Minä en yhtäkkiä enää taistelekaan ruokaa vastaan kaikkea hereilläoloaikaani. Sillä sellaista minun elämäni on ollut viimeiset 15 vuotta, eli siitä saakka kun aloin lihoa. Alipainoisuus ei sitten valitettavasti ollutkaan elinikäinen ominaisuus, vaan minä aloin paisua. Kun oli 30 vuotta syönyt estottomasti mitä tahansa, oli aivan mahdotonta yhtäkkiä opetella syömään toisin. Kun minun mukavuusaluepainoni on 60-65 kiloa, painan nyt 80 kg. En pysty uskomaan sitä, mutta se on totta. Kannan mukanani lähes 20 kiloa ylimääräistä, enkä tunnista itseäni varjosta tai valokuvista. Itseinhoni on valtavaa.

Olen aina, ihan aina, syönyt kuin hevonen. Olen ahminut herkkuja. Mikään ei riitä minulle. Minulla on pohjaton vatsa ja syön niin kauan kuin pöydällä on jotain tarjolla. Ikinä en ole oksentanut, eli mitään bulimiaa minulla ei ole. Minä vain pidän taukoa ähkynä ja jatkan sitten, kun olo vähän helpottaa. Makeaakin jaksaa syödä lisää, kun välillä haukkaa jotakin suolaista. Minä en tunnista normaalia kylläisyyttä ja harvoin minulle kerkiää tulla nälkä. Minun tekee mieleni syödä koko ajan. Joskus, kun en jaksa taistella ahmimishalua vastaan, minä ahmin vaikka ruisleipää, koska mitään oikeita herkkuja en voi kotona pitää. 

Tämä suhteeni ruokaan on yksi niistä asioista, joiden takia pidän elämistä jatkuvana, perin vittumaisena ja turhana taisteluna. Taistelen kyllä monia muitakin asioita vastaan koko ajan sillä, että pyrin noudattamaan kurinalaisesti tiettyjä rutiineja. Rutiineihin kuuluu ruokailu kolmen tunnin välein. Minulla on aivan tarkasti tiedossa, millaisia määriä ja millaisia ruokia minun kuuluisi syödä.

Kun ymmärsin Elvansen vaikuttavan ahmimiseen näin voimakkaasti, minua meinasi ihan itkettää. Tällaistako on muiden ihmisten elämä? Ruoka onkin vain ruokaa, eikä addiktoiva houkutus, jota pitää vihata sen takia, että sitä rakastaa niin paljon.

Panin itseni jopa ultimaattiseen testiin ja ostin Fazerin Sinisen suklaalevyn, kun sen sai S-kortilla kahdella eurolla. Levy oli kaksi yötä kanssani samassa huushollissa avaamattomana. Normaali Sussu olisi riipinyt kääreen auki jo kassan läpi päästyään! En ole koskaan elämässäni pystynyt pitämään suklaata syömättömänä kotonani! Sitten päätin kokeilla, onnistuisinko syömään kaksi riviä, ja lopettamaan siihen, vai ottaisiko ahmiminen vallan, kun suklaan maku olisi suussani. Ei ottanut! Se toinen rivi oli jopa liikaa. Aivan ihmeellistä ja ennenkokematonta. Annoin Heilalle puolet suklaalevystä ja nautiskelin hiljalleen loput kaksi riviä illalla leffaa katsellessa. Tämä on ihme.

Nyt jatkamme lääkkeen testaamista ja jos kehoni ei ala tottua, vaan aamupäiväinen yläverenpaine pysyy pääosin yli 140:ssä, joudun lopettamaan Elvansen. Haluaisin pitää sen vain sen takia, että tämä vapaus syömisen orjuudesta on niin ihmeellisen upeaa.

Kumpikohan on vaarallisempaa? Korkea verenpaine? Vai keskivartalolihavuus yhdistettynä jatkuvaan huonoon omatuntoon, itseinhoon ja stressiin ahmimisesta?

Kyllästymistä ja haaveita

Uusien ihmisten lisäksi minä riehaannun täysillä myös harrastuksista ja lopetan ne sitten yhtä täysillä. Se on tehnyt minusta keskinkertaisen moniosaajan. Osaan todella paljon asioita, mutta mitään en todella hyvin. Tai en ehkä edes osaa, mutta teen silti.

Erityisesti silloin, kun olin käsityöyrittäjä, törmäsin jatkuvasti ihmisiin, jotka olivat käsittämättömän taitavia. Tai käsittämättömän pitkäjänteisiä. Tai omasivat käsittämättömän määrän tietoa jostakin tietystä aiheesta. En koskaan pystynyt tajuamaan, mistä kumpuavat sellaiset ominaisuudet, joiden avulla jostain yrittäjästä tuli oman alansa mestari tai pitkän uran tehnyt puurtaja. Jos ajattelen ihmistä, joka on mestari alallaan, ajattelen ensimmäisenä Sojaa. Hän on pystynyt nousemaan taidollaan, tiedollaan ja intohimollaan ihan erityiseen asemaan kansallispukumaailmassa. Ja jos joku joskus sanoo jossain, ettei käsityöllä voi elää, minä ajattelen heti Sannaa, joka teki muovailemisesta elämänuransa ja palkkasi ihmisiäkin töihin. 

Mutta minä sen sijaan en pysty millään tajuamaan, miten kukaan voi jaksaa muovailla samoja pieniä donitseja vuosi toisensa perään. Miten ei kyllästy muovailemaan? Miten ei kyllästy pinkkiin? Miten ei kyllästy kansallispukuihin? Miten jaksaa pistellä pienenpieniä pistoja tuhatmäärin peräkkäin? Miten innostuu aina uudelleen syventämään osaamistaan yhdestä ja samasta teemasta? Miten sellainen voi edes olla ihmiselle mahdollista?

Nyt kun en enää ole käsityöläismaailmassa, törmään näihin mestaritason tekijöihin somessa. Ja taas ihmettelen samoja kysymyksiä. Miten jaksaa maalata satoja samanlaisia maisemia? Miten jaksaa piirtää samaa hahmoa sarjakuvaan kymmeniä vuosia? Miten jaksaa hinkata nukketaloa niin, ettei sen yhdenkään listan nurkassa näy rakoa? Kärsivällisyys, määrätietoisuus, tarkkuus ja huolellisuus, joita vaaditaan sellaisiin suorituksiin, ovat minusta ihmiselle ihan yhtä mahdottomia taitoja saavuttaa kuin sadan kilometrin juokseminen (ja silti sellaistakin joku tekee tuosta noin vaan).

Graafisen suunnittelijan työn paras puoli on se, etten joudu toistamaan yhtä ja samaa aivan koko ajan. Tuleekin uusi asiakas, jolle saan tehdä jotain uuden näköistä. Ja sitten on vanhoja asiakkaita, joille tehdään tutun näköistä, mutta sitäkin projekteina, joilla on päätepiste. Eli sopivassa suhteessa saan loihtia sekä uutta ja innostavaa että vanhaa ja helppoa. Mutta mikään intohimograafikko minä en ole. Ei minua kiinnosta hiirenkakan vertaa seurailla mitään trendejä. En enää nykyisin edes muista fonttien nimiä ulkoa. Olen täysin kunnianhimoton graafinen suunnittelija, vaikka tykkäänkin siitä työstä. En halua pysyä ajan hermolla ohjelmistoissa ja laitteissa, enkä seuraile muita graafikkoja somessa. Onkin aika ihme, että olen tämän työn parissa viihtynyt kolmekymmentä vuotta. Ehkä juuri siksi, etten tee sitä täysipäiväisesti. Tietokoneella istumiseen minä kuitenkin olen kyllästynyt. Siksi parin, kolmen tunnin työpäivät ovat minulle sopivia. (Olisipa niitä edes vähän useammin.)

Ainoa asia, johon minulla on intohimo, on leikkiminen. Aloitin leikkimisen Kenillä vuonna 2014 eli siitä on nyt jo 10 vuotta. Sitä ennen en varsinaisesti leikkinyt, vaikka Ken minulle saapuikin jo 90-luvulla ja jo silloin ompelin sille vaatteita ja valokuvasin sitä. Tämän viimeisen 10 vuoden aikana homma on vain eskaloitunut. Puolentoista vuoden ahdistustauon aikanakin minä kaipasin leikkimistä todella paljon. En tunne mitään kyllästymistä Keniin ja sen uuteen puolikkaaseen Kaarnaan. 

Onhan nukkemaailmassakin mestareita, elämänuralaisia ja tietopankkeja. Minä en tunnista barbejen pään muottien nimiä enkä osaa julkistusvuosia ulkoa. Minun askarteluni ja ompelukseni ovat juosten kustuja. Minun rakkautenipa kohdistuu leikkiin. Ja sen mukana kaikkeen siihen monipuoliseen käsillätekemiseen ja mielikuvituksen käyttämiseen, mitä siihen leikkimisen rinnalle joutuu ymppäämään. Siis saa ympätä! Vaikka minä menetän hermoni liimaillessani huonekaluihin jalkoja, kiroan äänekkäästi ommellessani pieniä T-paitoja ja turhaudun siihen, että kömpelöt käteni kaatavat kaiken nukkekodin sisällä, minä voisin aivan hyvin omistaa elämäni pelkälle leikille! 

Uskoisin, että en ole kyllästynyt leikkimiseen juuri siksi, että se pitää sisällään niin valtavan vaihtelevasti erilaista käsillätekemistä ja lisäksi se on sosiaalinen harrastus. Valokuvaus, tarinankerronta, ompeleminen, piirtäminen, rakentaminen, muovaileminen, askarteleminen, sisustaminen - kaikki ovat ihan parhaita harrastuksia jo itsessään, mutta nukkejen ollessa kyseessä minun ei tarvitse osata niitä mitään todella hyvin. Vähän sinne päin on minulle kyllin hyvää ja pääasia on ilossa. Saan näistä touhuista itselleni suurta iloa ja tuon sitä somen kautta myös muille. Se, että Kenin tilin seuraajista varsin suuri osa tulee nukkeharrastajien ulkopuolelta, on minulle ilahduttava osoitus siitä, että tuon ihmisille iloa.

Haluaisin saada tuon yläkerran asunnon käyttööni siksi, että saisin vielä enemmän tilaa nukkekodeille ja askartelulle. Haluaisin rakentaa pihan täyteen taloja, kauppoja, kulkuvälineitä, puistoja ja muita olennaisuuksia, joita jokaisessa kylässä kuuluu olla. Haluaisin opetella tekemään betonista kirkon ja huoltoaseman. Haluaisin, että minun pihaplänttini olisi pieni ITE-taidekohde, jonne ihmiset tulisivat katsomaan Barbie-maailmaani ja aikuiset harrastajat leikkimään. Haluaisin jopa osata pitää puutarhakasveja hengissä edes sen verran, että voisin kasvattaa pienilehtisistä pensaista puustoa nukkekyläni ympärille. 

Diagnoosin saaminen

Aloin selata, mitä olen ADHD:stani täällä jo laverrellut. No enpä paljonkaan, vaikka luulin kertoneeni jo diagnoosin saamisestakin. Nyt voisinkin siis palata nollaan eli siihen aikaan, kun en edes arvannut ADHD:n olevan muidenkin kuin ylivilkkaiden pikkupoikien vaiva. Sinänsä huvittavaa, että jo 90-luvulla opiskeluaikana olen käyttänyt ilmaisua: "Mulla on 12-vuotiaan pojan keskittymiskyky". Miten oikeaan olenkaan siinä osunut! Onneksi graafisen suunnittelun opinnot olivat käytännön toimintaa, eivätkä luennoilla istumista, eikä paikallaan istumisen vaikeuteni muodostunut miksikään ongelmaksi. Lukion ja peruskoulun vaivautuneisuus ja kiusallisuus eivät siis kuuluneetkaan opiskeluaikaani, vaan sinkoilin ja pyrähtelin ihan omana itsenäni koulun tiloissa.

Milloin minä sitten aloin ounastella, että minulla voisi olla ADHD? 

Se tapahtui vasta kolmisen vuotta sitten, kun mediassa osui pari kertaa silmiini artikkeleita naisista, joilla ADHD on todettu vasta aikuisiällä. Niitä juttuja lukiessani tunsin valaistumisen tunteita. Linkkasin Sulolle jonkun artikkelin ja kysyin, tuntuuko tutulta. Tuntui hänestäkin. Kun sain lukea, miten eri asia on poikalapsen ja tyttölapsen ADHD, ja miten sitä vasta viime aikoina on opittu edes tunnistamaan tytöillä, aloin guugletella aihetta. Löysin aikuisille suunnattuja testejä, joista sain kerrassaan loistavia arvosanoja! Niiden kannustamana uskaltauduin kysymään mielurin (virallisesti mielenterveys- ja päihdepalveluiden) lääkäriltä lähetettä tutkimuksiin. 

Mielenterveyspalveluthan ovat tulleet varsin tutuksi elämäni varrella useampaan kertaan. Määrittelemätöntä ahdistuneisuushäiriötä, masennusta, paniikkihäiriötä, osastohoitoa, taas masennusta, terapiaa, mielialalääkkeitä, sitten taas masennusta. Tuomio: krooninen masennus ja luonne, joka reagoi vastoinkäymisiin raskaasti. Elämä panee minua polvilleni tämän tästä ja se tuntuu vuoristoradalta, jonka kyydissä sinkoilen hallitsemattomasti. 

Lääkärin vastaus toiveeseeni oli nöyryyttävä ja sai minut ensin järkyttymään, sitten suuttumaan ja lopuksi itkemään. Lääkärin älytön kommentti nimittäin oli, ettei minulla voi olla ADHD:ta, koska en näytä siltä, että minulla olisi. Ja jos olisi, olisin kuulemma tullut hakemaan apua jo kauan aikaa sitten.

Nyt olen oppinut, ettei kenenkään ADHD:ta voi päätellä ulkonäöstä. Tiedän myös, että lääkäri, joka tapasi minua muutaman minuutin ajan pari kertaa vuodessa, ei tuntenut minua lainkaan. Tiedän senkin, että minä helvetti vieköön olin hakenut apua milloin mihinkin parikymppisestä asti. Siinä oli melkein kolmekymmentä vuotta avunpyyntöjä.

Minä kuitenkin pääsin helpommalla kuin moni muu, sillä kun olin jo ovella poistumassa lääkärin vastaanotolta, hän yllättäen sanoikin, että jos haluan tutkimuksiin, prosessi aloitetaan omalla mielenterveyshoitajalla, jolle minun pitää varata aika.

Ensimmäinen alkuhaastattelu kesti puolitoista tuntia ja sen teki sama hoitaja, joka oli kuunnellut ongelmiani aikaisemmin avioeroni aiheuttaman massiivisen kriisin takia. Jopa hän sanoi, ettei usko minulla olevan ADHD:ta, vaan arveli työelämään sopeutumisvaikeuteni johtuvan luonteestani(*. Ensimmäisen oirekyselyn päätyttyä hän kuitenkin totesi, että meidän on pakko jatkaa eteenpäin ja varasi minulle ajan seuraavaan kysymyspatteristoon. Olin "läpäissyt" ensimmäisen vaiheen.

Noissa intensiivisissä ja erittäin väsyttävissä haastatteluissa tutkittiin myös kaikki mahdolliset persoonallisuushäiriöt. Sain korkeita pisteitä epävakaan persoonallisuushäiriön testistä, mutta en ulottunut siihen rajaan saakka, joka olisi vienyt minut seuraavalle askelmalle kohti kyseistä diagnoosia. Nyt minä jo tiedän, että ADHD:ssa ja epävakaassa persoonallisuushäiriössä on todella paljon samaa. (**

Haastatteluihin meni pari kuukautta, kunnes etenin siihen saakka, että hoitajallani ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa minulle lähete ADHD-klinikalle. Elettiin lokakuuta 2021 ja jonot olivat pitkät. Puolitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 2023 astuin klinikalle ensimmäisen kerran. En tiennyt, mitä odottaa. Toisaalta olin silloin jo aivan varma siitä, että minulla on ADHD, ja toisaalta pelkäsin, että lukemalla ADHD-naisista olin vain aivopessyt itseni uskomaan olevani samanlainen. 

Kuvittelin, että aivoni kuvannetaan jotenkin ja sieltä löytyvät vedenpitävät todisteet. Mutta ei, mitään ei kuvata, vaan koko diagnoosi perustuu haastatteluihin. Kävin useampaan kertaan haastateltavana ja jouduin muistelemaan paljon lapsuuttani, mikä oli minusta todella hankalaa. Tunnen aikuisen itseni läpikotaisin, mutta lapsuuteni on suurimmaksi osaksi pyyhkiytynyt muistoistani. Minulla on lähinnä häpeämuistoja, vaikka lapsuuteeni ei liity mitään varsin traumaattista. 

Tutkimuksissa haastatellaan myös vanhempia ja käydään läpi kouluaikaisia todistuksia ja terveydenhuollon papereita. Minä synnyin 70-luvun puolivälissä. Koulun terveydenhoito oli pituuden ja painon mittaamista. Sain hyviä todistuksia ja olin tunnollinen oppilas. Vaikka olin vikkelä vipeltäjä, en ole joutunut koskaan haavereihin. Missään paperissa ei näy minkään sortin nepsyisyyttä.

Isäni on jo kuollut. Äitini on muistisairas. Soitin kuitenkin sekä äidilleni että tädilleni, joiden anti asiaan oli se, että siinähän me lapset sivussa kasvoimme "niinkuin rikkaruohot pellossa". Se vahvisti omaa muistoani lapsuudestani: ei meihin kakaroihin juurikaan huomiota kohdennettu. Keskenämme kasvoimme, ruoka-aikaan piti olla pöydän ääressä ja lautanen oli syötävä tyhjäksi. Sain puhelimeen myös ala-asteen opettajani, joka kyllä muisti, miten vaikeaa minulle oli aloittaa koulu ja miten itkin päivittäin, mutta hänkin vertasi minua ADHD-poikiin eikä nähnyt yhtäläisyyttä. Kouluterveydenhuollon papereista kävi kuitenkin ilmi sen verran, että olin lakannut harrastamasta mitään yläasteen aikana ja lukiossa minulla oli korkea verenpaine. Eihän minulla toki muuta elämää ollutkaan kuin koulu, mutta en muista asian häirinneen minua silloin. En tiennyt muusta elämästä. Olin tunnollinen, kuten yhä olen, ja koulu oli minun velvollisuuteni, joka piti hoitaa nappiin kuormittavuudesta ja stressistä riippumatta. Lisäksi minä tykkäsin oppimisesta (lukuunottamatta reaaliaineita).

Koska tutkimuksessa vaadittiin todisteet siitä, että oireet ovat näkyneet jo varhaislapsuudessa, oli selvää, että jäisin ilman diagnoosia. Eipä diagnoosi olisi mitään muuttanutkaan, koska en ollut innokas lääkkeitäkään kokeilemaan. Tuossa vaiheessa olin kuitenkin jo oppinut ADHD:sta yhtä jos toista ja alkanut ymmärtää itseäni paremmin. Se oli itsessään jo arvokas saavutus.

Viimeisellä tapaamiskerralla toukokuussa klinikalla oli paikalla hoitajan lisäksi myös lääkäri ja yllätykseni oli melkoinen, kun lääkäri totesi, että kyllä he ovat ADHD-diagnoosin minulle asettaneet. Minulla on yhdistetyn tyypin ADHD eli minulta löytyy tarkkaavaisuus- ja keskittymishäiriöiden lisäksi ylivilkkautta ja impulsiivisuutta. Lisäksi autistisia piirteitä on havaittavissa. Minulta tuli itku. Lääkäri kysyi, ovatko kyyneleeni helpotusta vai surua, ja totesin ne ilon kyyneleiksi. En ollutkaan huijari enkä trendisetteri muotidiagnoosin perässä! Minun teki mieleni juhlia! Halusin kertoa koko maailmalle, että minulla on ADHD! Älköön kukaan enää koskaan sanoko minua hulluksi, draamakuningattareksi tai friikiksi! Minulla vain on ADHD! Ja minulla on oikeus olla tällainen kuin olen! Minä saan ihan luvan kanssa pyrkiä tekemään elämästäni itselleni mahdollista sen sijaan, että väkisin yrittäisin tunkea itseäni normimuottiin.

*) En ollut koskaan osannut eritellä, miksi työelämään sopeutuminen on ollut minulle niin vaikeaa. On ollut yksinkertaistamista vain todeta, ettei se sovi luonteelleni. Miksei sovi? No koska minä voin aivan helvetin huonosti, kun olen työelämässä. No miksi voin niin huonosti? Koska koko muu elämäni kärsii ja tuhoutuu silloin. No miksi kärsii? Koska minä perfektionistina ja ADHD-aivoisena kuormitun työvelvollisuudesta aivan huomattavan paljon! Onko se sitten luonnetta vai oiretta?

**) Se minua mietityttää, että kun ADHD:ta nyt diagnosoidaan aikuisilla naisilla niin paljon ja epävakaan persoonallisuushäiriön sanotaan olevan yleisintä nuorilla naisilla, niin eikö siinä vain ole kyse siitä, että ne ”epävakaat” naiset ovatkin vain väärindiagnosoituja ADHD-tyyppejä? 

ADHD ja ystävyys ja Instagram

Nyt on kuulemma menossa ADHD-viikko. Tekisi mieleni kirjoittaa ADHD:sta kaiken, minkä tiedän. Mutta en pysty edes aloittamaan. Se aihehan on kuin jättimäinen lankakerä ilman langanpäätä. Mistä tahansa voi yrittää nyppiä, mutta mistään ei saa kunnolla kiinni. 

Silloin, kun en vielä osannut ajatella, että minulla olisi pienten poikien vaiva nimeltä ADHD, en olisi edes osannut eritellä sen näkymistä minussa. Vasta, kun aloin tietää siitä enemmän, aloin myös tunnistaa niitä ominaisuuksia itsessäni. Oli kummallista törmätä aina uuteen ja uuteen piirteeseen, joka onkin ADHD:ta - eikä sittenkään draamailua, laiskuutta, hulluutta tai tyhmyyttä. Nykyisin tiedän jo vaikka mitä ja silti yhä saan uusia ymmärryksiä aina silloin tällöin. 

Yksi ymmärrys liittyy ystävyyteen. Minua on aina vaivannut se, miten muilla tuntuu olevan elinikäisiä ystävyyssuhteita, ja jopa kaveriporukoita, jotka pysyvät kasassa vuosikymmeniä. Minun elämäni on sarja erilaisia ihmisiä, jotka liittyvät aina johonkin tiettyyn ympäristöön tai teemaan, ja jotka käyvät minulle todella tärkeiksi ja sitten kuitenkin katoavat ja hiipuvat pois. 

Minusta puhutaan humoristisesti "siltojenpolttajana", mutta en oikeasti ole sellainen. En edes tiedä, olenko ihan itse pannut tuon termin alulle kuvitellessani syyllisyydentunnoissani, että olen pilannut kaikki ystävyyssuhteeni.

Kouluaikoina olin melko yksinäinen. Ala-asteella leikimme aikalailla kaikki yhdessä, koska koulu oli pieni. Minulla oli tuolloin kuitenkin paras ystävä. Yläasteella päädyin muutaman muun itseni lailla "alempiarvoisen" kaveriksi lähinnä olosuhteiden pakosta, mutta emme koskaan tavanneet vapaa-ajalla. Sellaiset kaveruudet eivät tietenkään kestä. Lukiossa minulla oli ensimmäinen ihan oikea ystävä. Sellainen, joka ei ollut kaverini olosuhteiden pakosta, ja ystävyytemme kestikin vuosia lukion jälkeen, vaikka opiskelut veivät meidät varsin kauas toisistamme. Opiskeltuaan itselleen ammatin hän teki töitä, osti tiilitalon ja perusti perheen, mutta minä heiluin kriisistä toiseen, enkä sopeutunut mihinkään. Koska olimme toisillemme tärkeät, ja minä halusin päästä pois pohjoisesta, valitsin uudeksi kotiseudukseni Pirkanmaan suurelta osin hänen vuokseen. Oli mukavaa asua lähekkäin ja nähdä usein. Erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta meillä oli yhteisiä hauskoja juttuja ja pysyimme läheisinä.

Kuitenkin ystävyytemme loppui kuin seinään 2000-luvun alkupuolella. Hän kirjoitti kerran minulle pitkän, kiivassanaisen sähköpostin, josta mieleeni jäi näiksi kaikiksi vuosiksi kummittelemaan syytös, joka meni jotakuinkin näin: "Minä olen selvästi sinulle liian tavallinen ja tylsä. Sinä vaan puhut uusista jännittävistä ystävistäsi etkä enää välitä minusta." Silloin tuo oli mielestäni ihan älytön ja idioottimainen väite. En ymmärtänyt, mistä moinen idea oli hänen päähänsä iskostunut, kun päinvastoin juuri minä olin alkanut tuntea olevani hänelle liian outo kummajainen, jota hän halveksi. Suutuin verisesti. Emme selvittäneet asiaa ja välimme katkesivat kokonaan.

Minulla oli tosiaan tuolloin uusi kaveripiiri. Olin tutustunut transvestiitteihin ja heidän myötään muihinkin transihmisiin sekä näiden puolisoihin. Ne ihmiset olivat silloin minulle valtavan tärkeitä. Yhteyttä pidettiin chatissä ja saatoin istua aamuun asti tietokoneella juttelemassa heidän kanssaan. Kävin heidän tapahtumissaan, opettelin kävelemään korkokengillä ja ompelemaan korsetteja. Opettelin tyttöjuttuja heidän turvallisessa seurassaan. Olin kotona heidän seassaan.

Mutta sekin ystäväpiiri jäi sittemmin taakse. Tuli Sulo ja Sulon suku. Tulivat Oriveden tytöt. Tuli blogi ja sen myötä virtuaaliset blogikaverit. Sitten tulivat käsityöyrittäjät. Sitten tuli Posti ja työkaverit sieltä. Jokainen vaihe syrjäytti edellisen vaiheen ja sen myötä myös ne edellisen vaiheen ihmiset jäivät vähälle huomiolle. Postin aikana - tämän sain oppia vasta jälkeenpäin - myös Sulo jäi aivan liian vähälle huomiolle. Tehän tiedätte, mihin se lopulta johti.

Sitten tuli eroryhmä ja sen mukana aivan mahtava joukko naisia. Tiivistä yhteydenpitoa jatkui, kunnes jokainen löysin uuden puolison tai muuten vain uuden elämän. Mutta heti eroryhmän perään varsinaissuomalaisessa kommuunissa sainkin taas uuden ystäväpiirin; niin tiiviin ja rakkaan, että olin aivan varma sen kestävän loppuelämän. Eipä ole kestänyt, vaan siitäkin porukasta on osa suuttunut kadoksiin. Yllättävän moni on silti yhä jäljellä, mutta heidänkin kanssaan yhteydenpito on todella vaimeaa aiempaan verrattuna. 

Kun pääsin korona-aikaan mielivammaisten etäluovuuskurssille (Tuo on tietenkin oma sanamuotoni. Sillä kurssilla oli ihan joku korrekti nimi.), minä jo tiesin, että vaikka jälleen kerran tunsinkin löytäneeni ikioman porukkani, ei sekään kestäisi. Olin jo oppinut, että elämäni kulkee ihmisklimpistä toiseen, mutta mikään ei ole pysyvää. Kiinnostuisin kuitenkin taas jostain muusta asiasta, joka toisi minulle uusia kavereita. Nykyisin minun klimppini ovat nukkeihmiset. Jäisiköhän siitäkään ryhmästä elämääni ketään, jos mielenkiintoni leikkimiseen loppuisi?

ADHD-asioihin perehtyessäni löysin karua tekstiä siitä, miten me ADHD-tyypit innostumme uusista ihmissuhteista ihan tuhatta ja sataa ja hukutamme uudet tuttavuutemme tai seurustelukumppanimme huomion huumaan. Mutta ajan myötä, ja valitettavasti "normi-ihmisiä" paljon nopeammin me menetämme mielenkiintomme, jolloin nuo ihanaan huomioon tottuneet ystävämme ja kumppanimme tuntevatkin yhtäkkiä olevansa täysin merkityksettömiä. Tämän teorian Sulo tunnisti heti, mutta minulle se tuli totaalisena yllätyksenä. Vaikka minä olin koko liittomme ajan tolkuttoman kiitollinen Sulon olemassaolosta, ja sanoinkin sen ääneen hänelle lähes joka ilta, Sulo ei ollut tuntenut sitä käytännössä. Minulla kun oli aina menossa joku juttu, jolle omistin huomioni. Viimeinen niitti oli se Posti, joka vei koko elämäni. Sulo koki olevansa minulle näkymätön. Aivan samoin kuin se entinen paras ystävänikin oli kokenut.

Se oli karu valaistuminen. Normi-ihmisten silmissähän minä varmaan käytän kavereita kuin nenäliinoja. Tartun innokaana, takerrun vimmalla ja nakkaan sitten menemään. Eikö ole surullista? Samaan aikaan minä kuitenkin saatan ikävöidä niitä vanhoja ystäviä, joihin välit ovat viilenneet tai jopa katkenneet. Ja arvostan suuresti niitä, jotka eivät vaadi minulta mitään, vaan joita voin nähdä vaikka kerran vuodessa tai harvemminkin, ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Eihän minulla ole ajantajua. Vuosi tai kolme vuotta menevät ihan hujauksessa, enkä minä edes ymmärrä, että aikaa on vierähtänyt paljon ilman yhteydenpitoa. Toisaalta taas jos en näe Heilaa vuorokauteen, se tuntuu viikolta ja minä otan nokkiini.

Mutta enhän minä ole yksin vastuussa yhteydenpidosta. Nyt minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne kaikki kadotetut kaverit itse liuenneet vai ovatko he olettaneet minun kyllästyneen heihin.

Minun kanssani seurustelukin on varmasti aivan hirveää. Aluksi olen yksi maailman mahtavimmista ilopillereistä. Saan valtavasti energiaa uudesta ihmisestä, ja olen siitä syystä itseni paras versio. Uusi kumppani saa minulta kekseliäitä lahjoja ja jakamatonta huomiota ja minä omistan kaiken aikani hänelle, hänen kiinnostuksen kohteilleen ja harrastuksilleen. Imen hänen identiteettiään itseeni. Erityisen vahvan hylätyksi tulemisen pelkoni vuoksi minä haluan olla ihanista ihanin. Mutta sitten minä kai väsyn siihen ihanana olemiseen ja epävarmuuteni saa vallan. Se tuhoaa minusta kaiken suloisuuden. Minusta tuleekin mustasukkainen, takertuva ja vaativa. 

Jos se toinen ihminen kuitenkin on niin huippu tyyppi, että hän kestää tämän vastenmielisen vaiheen ja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen tärkeä ja rakas, minä alankin luottaa siihen, ettei hän ole katoamassa minulta. Luottamuksen johdosta minulla on turvallinen olo olla oma höyrypäinen itseni ja sinkoilla miten sinkoilen. Ajatuksiini mahtuu taas muutakin kuin tämä ihminen. Mutta juuri silloin, kun minä luotan hänen pysyvyyteensä, hän kokeekin muuttuneensa minulle tarpeettomaksi. 

Toisaalta kyllä liian tiiviiksi muuttuvat ystävyysuhteet ovatkin minulle kauhistus. Kun en enää pystykään jakamaan loputonta huomiotani sellaiseen ihmiseen, joka sitä kovasti kaipaa, minä muutun helposti vittupääksi. Olen ilkeä ja kylmäkiskoinen, kun tunnen, että minuun takerrutaan liiaksi. Juuri siksi minä tykkään tästä instagramien ja blogien tarjoamasta somekaveruudesta. Minä voin jakaa omaan tapaani ihan mitä tahansa, ja muut voivat siitä ottaa vastaan sen, mitä katsovat sopivaksi. Minä tykkään pinnallisemmista tuttavuuksista. Minua ei haittaa se, ettei minulla ole Imatralla montakaan ihmistä. Tykkään eniten tyypeistä, jotka ovat pysyneet elämässäni vuosia, vuosikymmeniäkin, mutta sopivan etäisyyden päässä sekä henkisesti että fyysisesti eli eivät vaadi minulta yhtään mitään.

Aloitin instapaussin viikko sitten. Aika monta kertaa on tullut tilanne, jossa ajattelen, että tämän minä postaisin instaan. Tai tätä kysyisin instassa muilta. Mutta koska instaa ei ole ollut, olen joutunut tyytymään siihen, että mietin ja huomaan asioita vain yksinäni. Se on vähän tylsää, rehellisesti sanoen.

Sitten naapuri alkoi kysellä, että milloinkas niitä ensi vuoden kalentereita saa tilata. No hups. Esteponan jälkeenhän minä ajattelin vain minimessuja ja graafisia töitä. Minimessujen jälkeen olen ajatellut leikkimistä. Olen ihan kokonaan unohtanut kalenterit, jotka ovat olleet keskellä lattiaa sievässä pinossa. Siis kaiken aikaa minun jaloissani ja silmissäni, enkä minä silti ole huomannut niitä! Nehän todellakin piti valokuvata ja laittaa verkkokauppaan. Sitten piti kiivaasti markkinoida. 

No, vielä ehtii, minä arvelin. Mutta on todella pimeää, enkä saanut kelvollista kuvamateriaalia kauppaan. Ei haittaa, tällä mennään. Sitten tajusin, että olen poistanut instatilini - sen yksityisen, jossa on seuraajia. Minullahan on vain se tylsä ja vaitonainen työtilini, kun aiempina vuosina ainoa allakkamarkkinointikanavani on ollut oma henkilökohtainen instatilini. Hupsankeikkaa.

Tässä osasin vielää löytää positiivisen puolen: mikä mainio tilaisuus testata työtilin tehoa! Postasin sinne kahtena päivänä ilmineerauksen, että allakat ovat nyt verkkokaupassa. Sain kuusi tilausta! Jipii. Jokainen tilaus oli vanhoilta ikiuskollisilta asiakkailtani, ja voi että minun sydäntäni lämmittää sellainen uskollisuus! Mutta kuudella tilauksella ei kateta edes kustannuksia. Päätin kuitenkin jatkaa instataukoani vielä sen verran, että kokeilin laittaa vanhan kunnon uutiskirjeen matkaan. Vasta sen tulokset nähtyäni minä aion pullahtaa takaisin Instagramiin postailemaan joutavia kuulumisiani ja mainostamaan siinä sivussa kalentereitakin.

Uutiskirje oli muinaisina käsityöyrittäjäaikoinani kaikkein tehokkain markkinointikeino, vaikka sitä pidetäänkin helposti vanhanaikaisena. Myös viimekeväisellä yrittäjäkurssilla ohjaajat painottivat uutiskirjeen merkitystä kaikille epäileville tuomaille. Saapa nähdä.

Tuskin tämä viikon paussi Instagramin orjuudesta vielä toi minkäänlaista muutosta mihinkään. Olen nimittäin huomannut, että availen sitä mokomaa sovellusta ihan yhtä tiuhaan kuin aiemminkin: nyt siellä ei vaan ole mitään uutta selattavaa. Lääppään eestaas samoja postauksia, mutten osaa sulkea mokomaa. Jestas.

Autoilusta ja vanhuudesta

Sattui tuossa silmiin Ylen artikkeli siitä, että ADHD voi olla este ajokortin saamiselle. Erikoislääkäri siinä sanoo, että jos henkilöllä on impulsiivista käyttäytymistä, piittaamattomuutta ja elämyshakuisuutta, muttei lääkitystä, voi olla, ettei ajokortti ole hänelle mahdollinen. Minun ADHD:ni on justiinsa sellainen elämyshakuinen ja impulsiivinen versio, mutta eiväthän ne ominaisuudet ajaessa nouse esiin! Päinvastoin.

Minä olen aina tiennyt olevani vähemmän hyvä kuski, mutta se ei johdu impulsiivisuudesta, vaan tarkkaavaisuuden ongelmista. Autoillessa pitää huomata niin monta asiaa yhtä aikaa. Olenkin oppinut elämäni varrella tavan autoilla omien rajoitusteni puitteissa. 

En koskaan aja suurkaupunkeihin. Helsingissäkin voi auton jättää jonnekin laitamille ja jatkaa matkaa ratikalla. Helmusteluretkillä ajelen vain maaseudulla ja käyn ostoksilla pienillä paikkakunnilla tai kaupunkien automarketeissa, jotka sijaitsevat ohitusteiden varsilla. Suljen radion, kun saavun taajamaan, jossa on paljon huomioitavaa. Toisaalta laitan musiikin soimaan, kun joudun ajamaan motarilla tai suorilla maanteillä, joissa minua unettaa tylsyyden tähden. Minua alkaa tylsillä teillä nukuttaa hyvin helposti, mutta silloin pysähdyn nukkumaan. Reissuretkilläni pidän päivittäiset kilometrit vähäisinä. En juo kahvia koskaan arjessa, koska siten se pysyy minulle niin vahvana piristeenä, että tarvittaessa voin hakea kupillisen huoltoasemalta ja jaksan ajaa pidemmän matkan. 

Hankalinta on silloin, kun kyydissäni on muita. Silloin minun on vaikea keskittyä ja teen paljon virheitä. Niinpä ne, jotka ovat olleet autossa minun kyydissäni, luultavasti pitävät minua ihan toivottomana kuskina. On mahdotonta jutella samalla, kun pitää tarkkailla liikennettä - ja päinvastoin. Varsinkin, jos huomaan, että ajamistani arvioidaan, alan tehdä ihan kamalia mokia. Mieluiten minä ajelenkin yksinäni. Toinen vaikea asia on väsymys. Nykyisin vältän pimeässä ajoa ihan viimeiseen saakka ja pidän päivämatkat todella lyhyinä. Pysähdyn aina suojatien eteen välittämättä siitä, onko fillarilla todellisuudessa väistämisvelvollisuus. Kauppojen parkkipaikoilla peruutan ruutuun, jotta kaupassakäynnin jälkeen kuormittuneena voin lähteä ajamaan helposti eteenpäin. 

En ole koskaan joutunut onnettomuuteen tai aiheuttanut sellaisia. Minun haaverini ovat olleet vain oman auton kolhimista. Helmutkin on saanut pahimmat osumansa silloin, kun olen ajanut liian pitkään, ja väsyneenä yrittänyt peruuttaa puskaparkkiin. Ensimmäisen kerran elämässäni törmäsin johonkin aika pian ajokortin saatuani, kun typötyhjällä parkkialueella Lappeenrannassa peruutin lyhtypylvääseen. Nopsalla katsomisella reitti oli selvä, ja pylväs jäikin näkemättä. Kuplavolkkarini Katri menetti siinä takapuskurinsa eikä koskaan saanut uutta sen tilalle.

Nyt kun muistisairas äitini menetti ajokorttinsa ja se luonnollisesti on ottanut hänellä todella koville, minun mieleeni on alkanut piirtyä kuva itsestäni vanhana horiskona. Tulen todennäköisesti menettämään ajokykyni paljon ennen kuin seikkailunhaluni. ADHD:n sanotaan helpottuvan vanhetessa, mutta minusta vaihdevuodet ovat vain voimistaneet oireitani. Jos sama kehitys jatkuu, minusta tulee sellainen hullu mummeli, joka suhaa tuolla pitkin maailmaa ilman ajokorttia ja aivoja. Kukahan minun edesottamuksistani sitten joutuu kärsimään, kun minulla ei ole lapsia, joille soitellaan suurlähetystöistä, että täällä olisi tällainen täysin edesvastuuton Susanna, joka pitäisi hoitaa kotomaahansa.

Isäni kuoli 10 vuotta sitten yhtäkkiä yllättäen sairaskohtaukseen ja minä olen aina ollut siitä asiasta hyvin onnellinen. Hänen ei koskaan tarvinnut joutua muistisairaan vaimonsa omaishoitajaksi tai menettää omaa fyysistä terveyttään niin pahasti, että olisi ollut riippuvainen toisista ihmisistä. Isäni puolen suvussa kuollaan suhteellisen aikaisin sydän- ja verisuonitauteihin, kun taas äitini suvussa eletään aivan liian vanhoiksi ja vieläpä pahan kerran vähämielisinä. Näin keski-ikäisenä oma vanhuuteni pohdituttaa minua paljon. En jaksa pitää tarpeeksi hyvää huolta fyysisestä kunnostani ja syödä tarpeeksi terveellisesti. Vaikka en mätäkään punaista lihaa, tupakkaa ja kaljaa sisuksiini isäni esimerkin mukaisesti, syön tolkuttomasti sokeria ja rasvaa, enkä liiku tarpeeksi. Muistisairautta yritän pitää loitolla syömällä B12-vitamiinia purkista ja olemalla sosiaalinen, lukemalla ja kirjoittamalla ja pysymällä kiinnostuneena maailmasta ympärilläni. Tiedän, että köyhyys tekee pahaa mielenterveydelle ja ADHD:ssa jo itsessään on hulvaton määrä muistisairauteen viittavia piirteitä. Näen siis vanhenemisessa pelkkää kauhua. 

Minä oikeasti toivoisin jotakin syöpää, joka veisi hautaan sillä lailla, että tuomion kuultuani pystyisin vielä reissaamaan Helmutilla tai sen seuraajalla viimeiset aikani ja syömään niin paljon herkkuja kuin napa vetää. Että voisin panna ihan ranttaliksi! Lakata tyystin stressaamasta rahojen riittämistä tai seuraavan talven jaksamista, koska niillä ei olisi enää mitään väliä. Minun impulsiivinen ja elämyshakuinen puoleni kun on saanut vastapainokseen sisäisen murehtijan, joka tarvitsee aina jonkun backupin. Edes tiedon siitä, että jos tuhlaan rahani kesällä helmustelemalla Virossa, niin syksylle on ainakin joku työhomma tiedossa.

Minun piti kirjoittaa autoilusta, mutta päädyinkin kuolemaan. Ei se haittaa.

Tarinani tyhjät kohdat

Minua häiritsee se, että tässä blogissa on useamman vuoden aukko. Takuulla olen ainoa ihminen maailmassa, jota moinen voi häiritä, mutta silti tunnen suurta tarvetta paikata sitä aukkoa kertomalla nyt jälkeenpäin vaiheistani myös siltä ajanjaksolta, jolloin en blogannut.

Minun pitäisi siis kirjoittaa erostamme. Mutta enpä aio sitä tehdä, koska haluan suojata Sulon yksityisyyttä. Minua myös hirvittää avata teille noita tapahtumia, koska joudun kertomaan omat vastenmieliset tekoni. Sen aika kuitenkin saattaa vielä tulla, mutta toistaiseksi niistä kertominen ei tunnu minusta turvalliselta. Olen yhä haavoilla nimeltämainitsemattoman keskustelupalstan takia, ja pelkään, että joku sen ilkeimmistä kirjoittelijoista saattaa lukea tätä blogiani. Susanna-viha leiskuu yhä sielläpäin ja tekee minusta vainoharhaisen.

Minun pitäisi myös kertoa reissustani Espanjassa. Sen kirjoittaminen vaatisi pitemmän rauhallisen hetken, jotta pääsisin muistoissani takaisin niihin tunnelmiin. Olisin halunnut kertoa siitä kaikesta jo monta viikkoa sitten, mutta kirjoittamisen kannalta otolliset ajat upposivat kommuunijohtajan kanssa kirjoitteluun, ja sitten aloitinkin työllisyyskoulutuksen. Nyt minun aikani on kovin rajallista, mutta yritän lähipäivinä silti ottaa käsittelyyn häshtäk vänlaif -teeman.

Minun pitäisi näyttää teille, millainen tämä kotini oli, kun ostin tämän ja millaiseksi tämä on minun käsissäni muuttunut. Pitäisi kertoa sekin, miksi menin ostamaan yläkerrasta toisenkin asunnon, vaikka tiesin jo varsin hyvin, mikä uppoava laiva tämä talo on.

Minun pitäisi kertoa Heilastakin. Sen teen nyt. Hänen yksityisyytensä takia olen kuitenkin päättänyt rajoittaa hänestä puhumisen minimiin. Sen verran uskaltanen kertoa, että sekaannuin häneen jo yhteisössä asuessani. Seurasi vinhaa vuoristorataa, ja aika monta eroamista ja yhteenpaluuta, ennenkuin saavutimme tämän tasaisehkon statuksen, joka nyt on välillämme vallinnut kaksi vuotta. Olemme yhdessä, mutta erikseen. 

 Minun ongelmani parisuhteissa on aina ollut se, että imen itseeni kumppanini identiteetin. Kadotan omat tapani ja harrastukseni ja jopa elämänkatsomukseni. Muutun enemmän kumppanini kaltaiseksi. Nyt avioeron jälkeen olen yrittänyt kaivaa esiin sitä, kuka minä olen, eikä se ole ollut mitenkään helppo prosessi. Mutta omaksi yllätyksekseni olen monella tavalla muuttunut takaisin sellaiseksi ihmiseksi, jollainen olin parikymppisenä. Minulle onkin hyvin tärkeää olla nyt hukuttamatta itseäni Heilan identiteettiin. 

Meillä oli varsin paljon kilometrejä välillämme jo silloin, kun minä asuin Varsinais-Suomessa ja myös sittemmin, kun muutin takasin Imatralle. Niin paljon, että työttömille oli hankalaa pystyä kulkemaan tuota välimatkaa toistemme luo. Vuosi sitten Heila muuttikin tänne ja kilometrit välissämme kutistuivat metreiksi. Me emme asu yhdessä - kumpikaan meistä ei pidä sellaista hyvänä ideana. Mepä olemme naapureita. Tällainen järjestely tukee oman identiteettini säilymistä. Emme koskaan edes nuku yhdessä. Meillä on erilaiset vuorokausirytmit, joten kummankin unen laadun kannalta on parempi kömpiä omiin peteihin yöksi.

Ympärilleni kasvoi jonkunlainen itsesuojelun muuri, kun Sulosta erotessani menetin ihan kaiken. En enää koskaan halua rakentaa mitään osaa elämästäni toisen ihmisen varaan. En halua jakaa kotiani, autoani, ammattiani tai harrastuksiani kumppanini kanssa. En halua ikinä enää joutua siihen tilanteeseen, että joudun täysin tyhjän päälle. Oikeastaan en enää halua edes tottua nukkumaan toisen vieressä, koska jos sen toisen menettää, menettää myös nukkumisen taidon. Pitkän parisuhteen päättyminen oli jo itsessään minulle ihan tarpeeksi helvetillinen kokemus. Kun siihen yhdistyi vielä kodin, työn ja harrastusten menettäminen, minulla ei ole sanoja sen kokemuksen kuvaamiseen. Ihmettelen yhä, että olen selviytynyt siitä kaikesta näinkin hyvin. Ehkä minä todellakin olen vahvempi kuin ymmärränkään. 

Minulla oli täysin horjumaton usko siihen, että olisin Sulon kanssa lopun elämääni. Sellaista uskoa minulla ei ole Heilan suhteen. Meillä on molemmilla sen sortin henkiset haavat, että sitoutumisessa on kummallakin haasteita. Me emme lupaile toisillemme elävämme yhdessä onnellisina elämämme loppuun asti, tai tukea ja rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä. Minä en muutenkaan enää haaveile tulevaisuutta juuri viikkoa pidemmälle. Minusta on tullut entistäkin pessimisitisempi ja kyynisempi. Mikään muu ei ole varmaa, kuin muutos, joten on turhaa rakennella suunnitelmia. Minusta tuntuu kuitenkin tärkeältä yrittää tehdä kustakin kuluvasta päivästä niin hyvä, kuin sen on mahdollista kulloisillakin resursseilla olla. Pienet ilot merkitsevät paljon, vaikka tulevaisuus olisikin musta aukko. 

ADHD-diagnoosin saaminen ja sen myötä itseni ymmärtäminen on auttanut minua tajuamaan myös ne hankaluudet, joita pari- ja muissakin ihmissuhteissani on syntynyt ja tulee aina syntymään. Minulla on ollut aina jonkinlainen käsitys siitä, että olen "hankala tyyppi", mutta nykyisin osaan jo eritellä, mitä se pitää sisällään. Osaan myös jossain määrin jo huomata, mitkä ominaisuuteni ovat niitä ADHD-piirteitä, joiden kanssa on osattava joustaa. Sulo sopeutui kaikkiin minun erikoisuuksiini, ja teki minun elämästäni ihanan helppoa. Se kostautui sitten hänelle itselleen. Ei kannata tanssia aadeehoodeeläisen pillin mukaan! Toisaalta ei meikäläisiltäkään voi odottaa mitään ihmemuuttumista. 

Heilan kanssa me olemme tehneet valtavan työn siinä, miten olemme toisiamme opetelleet. Opettelu jatkuu yhä, mutta olen ylpeä siitä kaikesta, mitä olemme saavuttaneet. Tässä on kaksi perin juurin hankalaa, mutta kummallisen sisukasta (tai kovapäistä) tyyppiä yhdessä.

Nykyisellä tietämykselläni olen hämmentyneen kiitollinen siitä, että minulla yhä on sekä Sulo että Heila - se antaa minulle luottamusta siihen, että hankaluuksistani huolimatta en voi olla täysin toivoton tapaus.

Luulen, että tämän enempää Heilan ja minun horjuvasta parisuhteen rakentamisesta en täällä kerro. Jos tämäkin parisuhde räjähtää vielä käsiin, se ei ainakaan iske kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä minun tarvitse häpeäni takia lopettaa bloggaamista siinä vaiheessa. Ja voihan olla, ettei tämä räjähdäkään, vaan Heila vielä joskus kärrää minua pyörätuolissa vaippaostoksille ja minä kyselen, että kukas nuori mies se sinä olet!

Etäopiskelutuolista tuotettua

Jos ihmisen pitää kyetä istumaan tietokoneella kolmen kuukauden ajan joka arkipäivä kuusi tuntia, niin hän tarvitsee mukavan istuimen. Luin artikkelin perheestä, jolla ei ollut tuoleja lainkaan, vaan he istuivat lattialla, jos istuivat. Sellainen tekee hyvää keholle. Jotenkin tuo ideologia sitten minun päässäni muuntui sellaiseen muotoon, että sahasin palasiksi yhden vanhan pöydän ja kaksi vanhaa tuolia, viiltelin yhden taittopatjan ja purin yhden päiväpeiton. Syntyi aivan törkeän ruma istuin! Mutta se ajaa asiansa mitä mainioimmin, koska siinä on hyvin luontevaa vaihtaa asentoa koko ajan, ja se on kaikissa asennoissa mukava. 

Tässä tuolissa minä nyt olen vääntelehtinyt ihan menestyksekkäästi pari viikkoa kuunnellen Zoomissa puhuvaa päätä. Kuunteleminen on minulle kaikkein työläin tapa yrittää oppia. Olen visuaalinen ja kinesteettinen oppija ja minulla palaa käämit, jos joudun vain kuuntelemaan. Varsinkin silloin minulla menee hermot ihan täysin, jos kuultava ei kiinnosta pätkääkään tai jos se on joutavaa jaarittelua tai tyhjänpuhumista. Onneksi nyt tässä koulutuksessa ei ole noita ongelmia, vaan asia on mielenkiintoista ja jopa innostavaa.

Silti minulla on vaikeuksia istua kuuntelemassa. Olen kokeillut erilaisia oheistoimintoja, koska tiedän nyt, että ADHD-aivot pystyvät keskittymään paremmin silloin, kun ne saavat jotain fyysistä apua. Tälle on joku virallinen hieno selityskin, mutta sitähän minä en muista. Joka tapauksessa olen nyt ihan testaamalla todennut, että hyvin monotoninen puuhailu toimii täydellisenä apuna. Yksinkertainen neulominen, nukkekodin maton kutominen tai lenkkeily pitävät huomioni siinä, mitä kuulen. Niinhän se on ollut äänikirjojenkin kanssa! Sen sijaan monipuolisempi touhuaminen kuten kotitöiden tekeminen, verkkokaupan rakentelu tai piirtäminen helpottavat kyllä päivän etenemistä, mutta eivät yhtään auta kuulemisessa. Päinvastoin ne vievät ajatukseni aivan muualle, enkä tiedä yhtään, mistä on puhuttu. 

On tämä nykytekniikan mahdollistama etäopiskelu kyllä ihana asia. Voi vaikka laittaa luennon kännykästä korvanappeihin ja lähteä pihalle aurinkokävelylle. Ei tarvitse illalla jo alkaa miettiä sitä, että aamulla olisi selviydyttävä tiettyyn kellonaikaan liikkelle. Eikä pidä pystyä pukeutumaan asiallisesti ja hallitsemaan naamaansa. Vaikka tykkäsin olla kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, niin olihan se raskasta kaikkien oheishankaluuksien takia. Kylmät hallit, vääränlainen tietokone, eväiden miettiminen, kakalla käyminen, pukeutuminen, kenkien pitäminen sisätiloissa, sateella kotoa ulostautuminen, ihmisten huomioon ottaminen ja asiallinen käyttäytyminen - kaikki sellaiset ovat minulle ihan naurettavan ongelmallisia asioita. Puhumattakaan siitä, miten se oma elämä katosi kokonaan, kun kaikki voimat menivät "töissä" selviytymiseen.

Tämä koulutus on nimeltään "Luovuus liiketoiminnaksi", ja eihän siinä varsinaisesti minulle mitään uutta ole. Silti se on nostattanut minussa innostuksen, jota en ole viimeisten vuosien aikana saanut itsestäni millään kaivettua esiin. Tosin minun innostukseni on taas sellaista, että jee, kiva kun saa laittaa verkkokaupan ja jipii, voi tehdä esitteen ja hurraa, saa tehdä töitä kotona. No, sitten kun otetaan ne numerot mukaan hommaan, joudun tajuamaan, että niitä ihan oikeita töitäkin olisi tehtävä. On ihanaa, kun on verkkokauppa, mutta mitä siellä myisi? Ja on ihanaa kutsua itseään yrittäjäksi, mutta mistä se raha tulee? On ihanaa saada tehdä taittohommia, mutta miten toimeksiantajia löydetään? On ihanaa tehdä itselle flyereita ja käyntikortteja, mutta missä ihmeessä niitä jakelisin?

Kaikkea tällaista pyörii päässäni, mutta olen kuitenkin tänään saanut vanhan verkkokauppani elvytettyä! Tässä vaiheessa olen pikkuisen ahdistunut siitä, miten sovitan bloggaamisen, verkkokaupan ja graafiset työt yhteen niin, että ne kuitenkaan eivät olisi yhtä. Kun tein riepuja, tämä oli ihan toimiva kombo: panin likoon koko persoonani ja elämäni tämän blogipäiväkirjan kautta ja tämä toimi myös markkinointikanavana. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei vakavasti otettava graafinen suunnittelija voi tehdä niin. Pitäisikö taas sulkea blogi? En halua. Pitäisikö aloittaa kokonaan uusi blogi tyystin nimettömänä? En halua. Pitäisikö luottaa siihen, ettei tämä avoin tilittämiseni täällä ole ammatillinen itsemurha? En uskalla. Pitäisikö valjastaa blogi taas mainoskanavaksi? En todellakaan halua.

Ehkä nämä kaikki tässä ajan mittaan selkiytyvät.

Yhteiskuntakelpoisuudesta

Palasin Imatralle helmikuussa neljä vuotta sitten. Ostin tämä asunnon samana keväänä ja muuttamaan pääsin kesällä. Sen jälkeen oli parempia ja huonompia aikoja, mutta yksi iso taakka minulla koko ajan oli niskassani. Eihän minulla ollut kerrassaan mitään taitoja, joilla elättäisin itseni. 

Yhteiskuntakelpoisuuspaineessani sain sitten keväällä 2021 hetken päähänpiston, joka vei minut opiskelemaan tradenomiksi. On hämmästyttävää, että 28 vuotta vanhalla ylioppilastodistuksella todellakin pääsee ilman pääsykokeita ammattikorkeakouluun. Totuus opiskelun vaatimuksista paljastuikin vasta koulun alettua. En pystynytkään mihinkään! Tunsin ensimmäistä kertaa ikinä olevani aivan musertavan tyhmä. Jo pelkästään kaikkien verkossa olevien erilaisten oppimisympäristöjen tajuaminen kävi minulle melkein ylivoimaiseksi. En millään jaksanut lukea ammatillista tekstiä, ja jos yritin, en ymmärtänyt lukemaani. Tunsin olevani pelkkä nolo kakara, vaikka olin tuplasti muiden opiskelijoiden ikäinen. En pystynyt osallistumaan videopalaveripäiviin, koska en osannut keskustella kuten muut opiskelijat.

Ryhmäkeskusteluista lintsaamisesta aiheutui vain lisää häpeää. Olin niin erilainen kuin muut siinä ryhmässä. Minun kohdallani Teamsissä loistivat sateenkaarivärinen kukkatapetti ja sininen tukka. Kaikilla muilla oli valkoinen seinä ja siistit, vaaleat hiukset. Kaikki muut naamat tietokoneeni ruudulla näyttivät toistensa klooneilta ja jokainen niistä naamoista puhui kieltä, jota minä en. En saanut pakollisiakaan kursseja suoritettua ja yritin hiljentää huonoa omaatuntoani suorittamalla kivempia ja kevyempiä kursseja muiden oppilaitosten valikoimista. Olin jatkuvasti ahdistunut ja hädissäni, enkä nukkunut. Pääni täyttyi itsetuhoisilla ajatuksilla ja masennuin pahasti. Luovuttaminen ei silti tullut kysymykseenkään - mikä megahäpeä se olisikaan ollut!  

Olin todella huonossa jamassa, kun marraskuun alussa lähdin kaamospakomatkalle Fuerteventuralle. Siellä minä makasin hotellin parvekkeella ja itkin. Olin niin lopussa, etten jaksanut edes tehdä rakkaita erämaavaelluksiani tai kävellä mereen uimaan. Raahasin kaupasta herkkuja ja kävin hotellin uima-altaalla mykkänä vesijumppaamsasa iloisten turistien seassa. En kyennyt tapaamaan edes niitä paria tuttua, jotka saarella asuvat. Yritin suorittaa opintoja reissussakin, mutta ympäristönvaihdos ei tuonut mitään muutosta niistä selviytymiseen.

Vasta, kun työvoimatoimiston virkailijani sanoi minulle aivan suoraan, että nyt on viisainta keskeyttää opiskelu, minä tein sen. Se oli tuskallinen päätös, mutta huomasin pian, että kun olin saanut sekä opiskelun että terapian pois elämästäni, minun olikin yhtäkkiä helppoa olla. Olin nimittäin ennen matkaa päättänyt lopettaa terapiassa käymisenkin, koska olin kokenut sen vain pahentavan oloani. Olin kurkkuani myöten täynnä psykopuhetta, jolla maailmani oli täyttynyt vuodesta 2018 asti. Kun aloitin tuonkertaisen terapian, minussa oli muutamia vikoja, jotka kaipasivat fiksaamista. Vuodessa se vikalista kasvoi kilometrin mittaiseksi. Olinkin pelkkä kaikin puolin epäonnistunut paska, joka ei millään elämän osa-alueella kyennyt siihen, mihin normaalin ihmisen olisi pitänyt pystyä. (Nyt tiedän jo, mikä tuohon oli syynä, mutta sivuutetaan se nyt.)  

Palatessani Suomeen päätin aloittaa aivan oman terapiani, joka tarkoitti kaikkien velvollisuuksien minimointia sekä pelkästään kivojen asioiden tekemistä. Tällä "terapiallani" minä aloinkin voida aivan mainiosti. Koko talven ja kevään minä piirsin, neuloin, katsoin elokuvia, ulkoilin, askartelin, leikin ja kävin vesijumpassa ja kuntosalilla. Keskityin järkevään syömiseen ja tajusin hoitaa vaihdevuosiani. Minulla oli taas harrastuksia, joihin upposin pää suhisten. En juurikaan tavannut ketään muita kuin Suloa, koska ihmiset tuntuivat minusta riesalta. Kaikkien raskaiden ihmissuhteiden katkaiseminen hermostutti, mutta osoittautui lopulta vapauttavaksi. Työvoimatoimistokaan ei patistanut minua minnekään, koska tein satunnaisesti graafista suunnittelua. Vietin koko seuraavan kesän Helmutissa ajelemalla ympäri Suomea ja tapaamalla kavereitani. Olin onnellinen. Olin kepeä. Olin tyyni. Nukuin ihanasti. Ja tätä rauhallista eloa kestikin melkein puolitoista vuotta eli viime kevääseen saakka.

Siitä sitten alkoivatkin ne raskaat ajat, joista edellisessä postauksessani kerroin.

Nyt minä opiskelen taas etänä ja katselen Zoomin ruutua. Mutta tällä kertaapa en olekaan outo friikki, kun aiheena onkin "luovuus liiketoiminnaksi". Tässä porukassa on muillakin opiskelijoilla värikkäitä vaatteita, persoonallisia hiuksia ja haasteita löytää paikkaansa työelämässä. Muutkin ovat luovia, nauttivat käsillä tekemisestä ja innostuvat liian monista asioista. Ja tällä kertaa minä en myöskään ole tyhmä, sillä minulla on jo paljon pohjaa oman 13 vuoden yritystaipaleeni ansiosta. Olen tehnyt elämässäni jo kaksi liiketoimintasuunnitelmaa, joten tämän kolmannen tekemisessä ei tule olemaan ongelmaa. Saan toivottavasti kuitenkin jotain uusia ideoita omaan yritykseeni tai keinoja löytää asiakkaita, tai edes vähän itseluottamusta.

Olen oikeasti aina nauttinut opiskelemisesta. Yläasteella ja lukiossa parasta olivat oppitunnit ja pahinta välitunnit. Muiden koululaisten inhoamat kokeet olivat minulle jännittävää itseni testaamista. Vihasin reaaliaineita, mutta pänttäsin viimeisenä iltana ulkoa koealueen ja kokeiden jälkeen unohdin autuaasti kaiken "oppimani". Rakkaimpia aineita minulle olivat kuvaamataito ja käsityöt, vaikeimpia liikunta ja reaaliaineet. Matematiikkaan suhtauduin neuroottisella kunnianhimolla miellyttääkseni isääni. Ylioppilastodistuksessani olikin kirjaimia laajalta skaalalta. 

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan graafista suunnittelua, ja sen jälkeen aikuisiällä olen riemulla aina heittäytynyt oppimaan kaikenlaisia uusia taitoja. Olen käynyt lukemattomilla kursseilla ja hurahtanut aina johonkin uuteen, kunnes olen kyllästynyt ja keksinyt taas uuden harrastuksen. Kursseilla käyminen on tekemisen riemusta huolimatta tuntunut kuitenkin työläältä velvollisuudelta. Työelämäni on ollut samanlaista. Jo graafiseksi suunnittelijaksi valmistuttuani ihmettelin niitä, jotka haaveilivat vakituisesta työsopimuksesta. Minusta määräaikaiset olivat turvallisia, koska ne eivät tuntuneet elinkautiselta vankeusrangaistukselta. 

Olen ollut pitkiä aikoja työttömänä. Jokainen työpaikkani on väsyttänyt minut ja olen itse päättänyt lopettaa aina määräaikaisuuden päättyessä. Mieluisinta oli toimia käsityöyrittäjänä, mutta siihen suhtauduinkin kuin leikkimiseen - tein mitä huvitti ja milloin huvitti. Pienet elinkustannukset mahdollistivat sellaisen leikkiyrittämisen. Silti sekin poltti minut loppuun. Ei minulle koskaan ole tullut mieleenikään käyttää sanaa "burn out", mutta nyt ymmärrän, että sitä ne minun romahteluni ovat olleet siitä huolimatta, että tein vain osa-aikaista työtä tai jotain, mistä todella pidin. 

Normaaleilla ihmisillä on kokopäivätyönsä ja he hoitavat lapsensa, pitävät huolta parisuhteestaan, käyvät kaupassa ja asioilla, hoitavat ruoanlaiton ja muut kotityönsä, harrastavat zumbaa ja käyvät sukuloimassa ja ehtivät katsoa vielä jotain Putouksia ja Masked Singereitä. Minä sen sijaan olen ihan nuoresta asti ihmetellyt, millaisilla supervoimilla ihmiset elävät sitä elämää, joka normiksi on muodostunut. Minä en ole sellaiseen koskaan pystynyt, edes ajatuksen tasolla. Nyt minä tiedän, ettei heillä ole mitään supervoimia - on vain normaalit aivot. Kaikki muut eivät olekaan erikoisia, vaan se erikoinen olenkin minä!

Ja sen ymmärtäminen on minulla nyt alkanut. Minä katson koko 50 vuoden elämänhistoriaani aivan uudelta kantilta. Saisinpa rauhan katsella sitä ilman velvollisuuksia, jotka kuluttavat minut tainnoksiin.

Pää kolmantena jalkana

Aikomuksenani oli, että kun olin saanut kirjoitettua kokemuksistani kommuunissa, olisin siitä luontevasti siirtynyt kertomaan ADHD:sta. Nyt diagnoosin saatuani koko elämäni on näyttäytynyt minulle toisenlaisessa valossa ja tottakai huomaan sen vaikutukset myös siinä, miten minulla sujui Talossa. Se tuli varmasti esiin noissa (sittemmin poistamissani) kirjoituksissanikin: vahva oikeudentaju, nopeat reaktiot ja voimakkaat tunteet, harkitsemattomuus, suoruus, seikkailunhalu, kivoihin tekemisiin keskittyminen vaikeiden sijaan, konfliktit ihmisten kanssa ja mitä vielä. Älyttömiksi kokemieni sääntöjen noudattaminen on ollut minulle aina ongelma, mutta en tiedä, kuuluuko sekin tälle kirjavalle oirelistalle. Samoin lupausten rikkominen on minulle aika mahdoton paikka, mutten tiedä onko sillä mitään tekoa ADHD:n kanssa.

Sitten tuo koko juttu vähän eskaloitui eräällä keskustelupalstalla, enkä ole viimeisen kahden viikon aikana juuri muuhun pystynyt keskittymäänkään. Käyn neuroottisesti kurkkimassa palstalla, vaikka se tekee minulle huonoa. Käyn tällä hetkellä myös verkkaisesti "kirjeenvaihtoa" kommuunin pomon kanssa ihan omasta aloitteestani.

Jossain vaiheessa ajattelin, että toipumisprosessini yhteisökokemuksen suhteen oli nyt saavuttanut sen pisteen, jossa oli luontevaa ensin kirjoittaa koko reissuni siellä julki ja sitten kohdata pomo. Mutta ADHD-tietouden ansiosta minä tiedän, ettei asianlaita välttämättä ihan niin ole. Totta puhuakseni minulla on nyt tammi-helmikuussa ollut helvetin tylsää. Niin tylsää, että olin jo meinaamassa masentua pahasti, kun eläminen tuntui niin tarpeettomalta. Se on minusta yksi ADHD:n todella surullinen puoli. Että ihminen oikeasti voikin alkaa ajatella itsetuhoisia ajatuksia vain sen takia, että hänellä on tylsää! 

En nyt pystynyt järjestämään mitään dopamiiniöveriä itselleni esimerkiksi lähtemällä matkalle, koska olen tyystin rahaton. Lohnotin vain kotona ja odotin kesää ja suppailua. Sain kyllä hyvin tehtyä rästihommia pois ja töitäkin. Mutta voi tylsyys silti! Sitten keksin, että alan taas blogata. Tuntuipa kivalta pitkästä aikaa kirjoittaa enemmän kuin muutaman rivin verran ajatuksenpoikasia ja kuulumisia Instagramiin.

ADHD-ihmisen aivot tarvitsevat sitä, että koko ajan tapahtuu jotakin. Jos ei tapahdu muuten, niin sitä pannaan tapahtumaan. Tuo ei ole mitenkään tietoista toimintaa, vaan siellä aivoissani on joku asetus niin, että kun ne eivät saa dopamiinia, ne panevat minut tekemään jotain. En silloin tosiaankaan ajattele, mihin toimintani voi johtaa ja joskus käy sitten köpelösti. Aivoni tarvitsevat polttoaineekseen tavanomaista enemmän jännitystä, nautintoa tai uusia kokemuksia. Eli poks vaan eräänä päivänä päätin sen kummemmin seurauksia miettimättä copypasteta blogiani isolle keskustelufoorumille. Ja poks vaan eräänä yönä päätin laittaa yhteisön johtajalle viestin. Eipä ole ollut tylsää sen jälkeen. 

Vuoristorataa! Can´t live with it, can`t live without it. Se on minun elämäntarinani kiteytettynä. Olenkin aina ihmetellyt, miksi minulle aina sattuu ja tapahtuu, kun monet muut elävät ihan tolkuttoman tasaista elämää. Viime syksynä törmäsin erääseen vanhaan tuttuun, jonka kanssa en ollut ollut yhteydessä vuosiin. Hänellä oli elämässään kaikki samassa pisteessä kuin viime tapaamisellani. Samassa ajassa minä olin ostanut rautatieaseman, muuttanut toiselle puolelle Suomea, perustanut käsityöyrityksen, mennyt naimisiin, mennyt töihin, rakentanut reissupakun, eronnut, lopettanut käsityöyrittämisen, muuttanut taas toiselle puolelle Suomea, asunut kommuunissa, asunut autossa, ajanut Euroopan halki, palannut Suomeen, ostanut asunnon, korjannut suhteeni entiseen puolisooni, alkanut seurustella ja opetellut vielä taloyhtiön isännöinnin. Mielessäni ihmettelin, miten se toinen on jaksanut edes pysyä hengissä umpitylsässä elämässään. No, niillä neuronormaaleilla aivoillaan tietenkin. 

Ei kuulemma saisi vetää ADHD-korttia esiin ja puolustella omaa toimintaansa sillä. Minä ainakin vetelen sitä tässä vaiheessa aivan innoissani. Voisin vaikka tatuoida sen ranteeseeni ja vilauttaa sitä aina sopivan paikan tullen. Se, että olen oppinut ADHD:n tyypillisistä oireista, on muuttanut käsitystäni itsestäni. Se, että minulla on tietoa, auttaa minua myös huomaamaan. Ja se, kun huomaan, auttaa minua jarruttamaan. Osaan jo vähän jopa muuttaa käyttäytymistäni kesken pää kolmantena jalkana syöksyilyn.

Kävin syksyllä vertaisryhmässä. Se oli yhtä tunnemylläkkää, kun huoneessa olikin useampia niin kovasti minun kaltaisiani tyyppejä. Oli ihanaa ja huojentavaa saada selityksiä omille ihmissuhteilleni, työhistorialleni ja tuuliviireilylleni. Oli myös todella käsittämätöntä kuulla, miten neurotyypillisten ihmisten ajatusmaailma poikkeaa meistä. Minullehan tietysti oma pääni on aina edustanut tavallista ja normaalia, ja muiden ihmisten hidas reagointikyky asioihin ja vaimeat tunteet ovat olleet minulle vähän käsittämättömiä.

Sitten tuli kriisinpoikasta, kun minä en ollutkaan enää oma ainutlaatuinen itseni. Yksi toisensa jälkeen hassut pikku erikoisuuteni osoittautuvat vain tyypillisiksi ADHD-oireiksi. Se tuntui surulliselta. Mikä oli luonnetta ja mikä oiretta? Nyt yritän ajatella niin, että juuri minun aivoni tekevät minun luonteeni. Ja yhtälailla kuin on olemassa rauhallisia ja harkitsevaisia luonteita, on myös meitä sinkoilevia ja äkkinäisiä luonteita. ADHD luonteeni taustalla ei muuta minua ihmisenä, mutta siitä ymmärtäminen ja diagnoosin myötä mahdollisuus saada apua, saattavat auttaa minua luovimaan tässä yhteiskunnassa, joka on rakennettu palvelemaan neuronormaaleja.

Rakkauden kieliä

Ennen kuin muutin kommuuniin, minä kävin kurssin, jolla oli älytön nimi: suomalainen eroseminaari. Sepä olikin tolkuttomasta nimestään huolimatta tosi hyvä koulu. Nyt ajattelen, että jokaisen pitäisi käydä erokurssi ennen kuin aloittaa mitään parisuhdetta. 

Kaikkein suurimman valaistumisen koin, kun sain kuulla viidestä rakkauden kielestä. Tämä saattaa kuulostaa ihan naistenlehtihömpältä, mutta kerron silti, koska minusta se on täyttä totta. Ja siinä piili yksi suuri syy aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani pyörremyrskyn syntyyn.

Viisi rakkauden kieltä:

1. Fyysinen läheisyys. Tämä tarkoittaa halauksia, silityksiä, pusuja, hipaisuja ohikulkiessa, kainaloimista ja lusikoimista, käsi kädessä kulkemista, eroottista kosketusta ja seksiä.

2. Kauniit sanat. Kehumista, sanallista kannustamista, lepertelyä, kiittämistä, keskustelua, rakkauskirjeitä ja rakkauden sanoittamista.

3. Yhdessäolo. Yhteisiä harrastuksia, yhdessä vietettyä vapaa-aikaa tai jopa yhdessä tehtyä työtä. Pääasia on se, että molemmat tekevät samaa asiaa samaan aikaan.

4. Lahjat. Ne voivat olla joko materiaalisia tai aineettomia lahjoja, mutta olennaista on antaminen. Usein rakkauden kieli toimii kahteen suuntaan, eli jos tykkää antaa lahjoja, myös niiden saaminen tuntuu hyvältä.

5. Auttaminen. Tähän voi kuulua melkein mitä tahansa, mitä voi kuvitella kauppakassien kantamisesta ja ruoan laittamisesta nenän niistämiseen tai auton korjaamiseen.

Jos kahden ihmisen rakkauden kielet ovat eri, mitä siitä seuraa? No se, että molemmat elävät kompromississa, jossa kumpikin yrittää tulla toista puolitiehen vastaan, ja samalla jäävät omissa tarpeissaan puolitiehen.

Minä puhun rakkaudessa ykköstä ja kakkosta. 

Kun minuun kosketaan, tunnen itseni hyväksytyksi. Minä hajoan atomeiksi ilman lujia halauksia ja tunnen sen kipuna. Minun on saatava nyhjätä toisen ihossa kiinni ja silitellä lakkaamatta. Minun pusuttelutarpeeni on loppumaton. Minä kuljen pää pystyssä ja selkä suorana silloin, kun elämässäni on paljon hyvää seksiä. Kun minä tunnen itseni himoituksi, tykkään itsestäni eniten. 

Tarvitsen jatkuvasti vakuuttelua siitä, että olen ihana. Jos minulle sanotaan, että rakkauden tunnustaminen liian usein kuluttaa r-sanaa, minä suutun. Ei. Mitä useammin minä kuulen olevani rakastettava, sitä varmemmin ehkä myös uskon sen. Tekemisiäni ja saavutuksiani pitää kehua, ja vaikka en pysty ottamaan vastaan kehuja ulkonäöstäni, tarvitsen silti niitäkin. 

Minulla nämä molemmat kielet toimivat molempiin suuntiin. Samalla lailla kuin miten haluan minulle rakkautta osoitettavan, minä myös itse luonnollisimmin osoitan sitä toiselle. Minun korvissani ja suussani "rakastansua" ei kärsi inflaatiota, vaan kasvaa toistosta. Minun ihoni ei kulu kosketuksesta, vaan vahvistuu.

Rakastumisen alkuvaiheessa minä puhun sujuvasti kaikkia viittä kieltä. Keksin suloisia, osuvia lahjoja. Heittäydyn mukaan toisen harrastuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin ja autan kaikessa, missä pystyn. Mutta kun suhde arkistuu, nämä kolme viimeistä rakkauden kieltä katoavat ja jäljelle jäävät ne kaksi elintärkeää.

Minun neljä maagista kirjaintani, A, D, H ja D, tekevät vielä sen, että minun alkurakastumiseni on vimmaisen voimakasta, mutta se ilmeisesti hiipuu nopeammin kuin ihmisillä yleensä. Kun minä rakastun, kohde kylpee huomiossa. Minä omistan koko elämäni hänelle. Mutta kun suhde vakiintuu ja arkistuu, toinen poloinen saattaakin tuntea muuttuneensa näkymättömäksi. Silloin olisi äärimmäisen tärkeää sattua puhumaan samaa rakkauden kieltä.

Minun avioliittoni ja minun aivoni

Silloin kesällä 2018, kun lopetin tämän blogin kirjoittamisen, minä totesin: "Olen elänyt viime helmikuuhun saakka siinä uskossa, että parisuhteemme on maailman paras."

Kun me pilasimme avioliitomme, tosi moni tuttu sanoi, ettei olisi ikinä uskonut, että juuri meille käy niinkuin kävi. En minäkään. Se kaikki tuli minullekin aivan puskista.

Vielä seuraavana syksynä erokurssilla minä ajattelin samoin. Kun meillä siellä oli tehtävänä miettiä tuttavistamme sellainen pariskunta, joilla on meidän mielestämme toimivin parisuhde, minä yhä ajattelin, että Sulo ja minä olimme se pariskunta.

Niin että mitä helvettiä siinä sitten oikein tapahtui? Mikä oli se pyörremyrsky, jonka silmään me jouduimme ja kohtelimme toisiamme niin hirvittävän rumasti? Me, jotka todella joka solullamme rakastimme ja arvostimme ja ihailimme toisiamme ja olimme toisistamme kiitollisia! 

Emme me ilkeyttämme tai pahuuttamme toisiamme loukanneet. Lähinnä minä koen sen niin, että olimme molemmat aivan pihalla siitä, mitä meissä tapahtui. Me olimme ymmärtämättömiä ja tietämättömiä omista itseistämme ja se sitten johti siihen, mihin johti.

Nyt me tiedämme paljon enemmän. Kului viisi vuotta, mutta lopultakin meillä alkaa olla vastauksia. Ja kuulkaas: aika ei paranna ketään - sinä aikana täytyy myös tehdä töitä parantuakseen.

Sulohan on maailman kiltein ihminen. Hänelle kaikkien muiden hyvinvointi menee aina omansa edelle. Pääasia on se, että kaikilla muilla on asiat hyvin - itsestä viis! Hän järjesti yhteiselomme niin, että minulla oli aina kaikki hyvin ja sain tahtoni läpi. Mutta jos Sulolla ei ollut kaikki hyvin, hän kätki surunsa ja tyytymättömyytensä sisäänsä. En minä sitä silloin tajunnut. Minä vain olin ihkaensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen ja sitä onnellisuutta jatkui vuosia.

Entäs minä sitten, mikä oli minun piilevä vikani? Sulo on näin jälkeenpäin kertonut, että hänellä oli jatkuvasti sellainen olo, kuin sammuttelisi tulipaloja minun perässäni. Minähän en millonkaan edes tiennyt sytytelleeni sellaisia!

Tulipaloille riittää tässä vaiheessa selitykseksi neljä kirjainta: ADHD.

Ja noiden neljän kirjaimen takia minä kai tämän bloginkin päätin uudelleen elvyttää. Kun joutuu lähes viisikymppisenä siihen tilanteeseen, että koko oma siihenastinen elämä näyttäytyy täysin uudessa valossa, saattaa tulla tarve kertoa siitä kaikille. Muutenkin kaipaan kirjoittamista ja Instagramin lyhyet kuvatekstit eivät tyydytä sitä tarvetta.

Yritän opetella olemaan puhumatta muitten asioista. Minulla on nyt parisuhde, mutta pyrin pitämään sen poissa tästä blogista. Suloa joudun takuulla sivuamaan välillä, koska hän on se peili, jonka avulla olen päässyt näkemään itseni. En tule kertomaan Sulon osuudesta eroomme, enkä yrittämään selittää, mitä hän koki ja tunsi ja teki. Meistä kumpikaan ei ole syytön siihen edellämainittuun pyörremyrskyyn, mutta tulen kertomaan teille vain omista teoistani ja ajatuksistani, jos siihen sattuu olemaan aihetta.