Suunnitelmallisuudesta

Tässä kouluttautumiseni ensimmäisen kuukauden aikana olen huomannut, miten komeasti minulla on motivaatio kohdillaan Zoom-aamuina. Asettaudun ilolla koneen ääreen ja osallistun aktiivisesti päivän kulkuun. Mutta annas olla, kun on itseopiskelupäivä, niin ei yhtään innosta nousta sängystä ja ruveta hommiin. Onneksi meidän kotitehtävämme ovat pakollisia ja palautettavia, niin ne tulevat kyllä lopulta minultakin tehtyä. 

Olen ihan surkea itsekurin suhteen, jos ei ole jotain kunnollista syytä saada valmista. Liikkumisessa minun on kaikkein vaikeinta kurittaa itseäni. Minä ihan tosissani tarvitsisin personal trainerin, joka vahtisi, että hommat tulevat tehtyä ja antaisi kehuvaa palautetta. Minun viimetalvinen kuntosaliurani tyssäsi kesätaukoon, enkä saanutkaan sitä mitenkään syksyllä uudelleen käyntiin. Uutuudenviehätys oli poissa ja saavutetut tulokset menetettyjä. Olen yrittänyt pakottaa itseni salille, mutta se ei enää tuota minkäänlaista onnistumisen iloa ja niinpä jään helposti kotiin sohvalle makaamaan. Enpä olisi vielä ennen eroa uskonut, että minusta vielä sukeutuisi sohvanpohjan vakioasukki. Minusta, joka ei osannut olla hetkeäkään paikallaan, vaan aina oli tuhat rautaa tulessa.

Tänä aamuna oli 15 senttiä uutta lunta maassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin käynyt hoitamassa sen pois heti aamusta, kun se vielä oli kevyttä. Mutta minä viivyttelin iltapäivään asti ja vapisin sitten lumikolan jatkeena painavaksi kastunutta lunta työnnellen. Sohvalla minusta on tullut fyysisesti hirvittävän heikko. Ja kun en saa iloa mistään liikunnasta, on asetelma aika hanurista. Tätä elämää on kuitenkin jäljellä helpostikin yli 30 vuotta, ja sen takia olisi pakko jaksaa innostua pitämään kropasta huolta.

Aivan lukemattomia kertoja olen tehnyt itselleni liikuntasuunnitelmia, päivärytmisuunnitelmia ja työaikasuunnitelmia, mutten minä niistä koskaan onnistu paria viikkoa kauempaa pitämään kiinni. Kun sitten lipsun suunnitelmieni noudattamisesta, kaikki menee mössöksi. 

Meillä oli yhtenä kotitehtävänä laatia markkinoinnin vuosikello. Sumeilin sen kanssa aika pitkään, ennen kuin sain siitä otteen. Ajatelkaa, että olin täyspäiväinen yrittäjä 8 vuotta, enkä koskaan suunnitellut yhtään mitään etukäteen. Myyntitapahtumat olivat toki tiedossa, mutta niihin valmistautuminen oli aina sellaista herran haltuun -touhua. Mutulla minä käsityöyrittäjätaipaleeni läpi kävin, enkä suunnitellen.

Sen takia olikin aivan hassu tunne, kun sain vuosikelloni valmiiksi ja tajusin, että sitä noudattamalla minulle ei tulisi yllättäviä kiireitä ja ylimääräistä stressiä. Tämä tilanteeni on nyt oikeasti aika hirvittävän stressaava jo muutenkin epävarmuuden takia.

Minun viime vuoteni sujui hyvin. Sain vielä täyden työmarkkinatuen ja asumistuen, ja sen lisäksi onnistuin tienaamaan yritystoiminnallani keskimäärin yli 500 euroa kuukaudessa. Olin puoli vuotta kuntouttavassa työtoiminnassa, jonka ansiosta sain korotettua työttömyyskorvausta ja vielä yhdeksäneuroisiakin parilta päivältä viikossa. Nyt kun hallitus haluaa polkea köyhät ja heikot lattianrakoon, olen epätoivoinen. Asumistuestani vietiin jo satanen. Seuraavaksi odottelen päätöstä työmarkkinatuen suuruudesta, koska minun yritystuloikseni katsotaan viimevuotiset tulot. Ymmärtääkseni työttömyyskorvauksesta siis tulee lähtemään pois noin 270 euroa nyt, kun 300 euron suojaosaa ei enää ole. Eli tullakseni toimeen minun olisi pystyttävä tienaamaan yrittämisellä 370 euroa enemmän kuukaudessa kuin viime vuonna. Ja ensi vuoden alussa menetän asumistuestani loputkin.

On siis pakko saada asiakkaita. Minun on ihan pakko alkaa oikeasti elättämään itseni tällä työlläni, sillä ei minusta palkkatyöläiseksi ole. Sen opin kuntouttavassa työtoiminnassa, että kivakin työpaikka tuhoaa minun muun elämäni. Niinhän kävi Postissakin taannoin. Graafisten hommien tekeminen oman kodin rauhassa on minulle se ainoa toimiva tapa tehdä työtä. 

Jos tämä ei nyt onnistu, joutunen lopettamaan yrityksen ja hakemaan toimeentulotukea. Se ei tule riittämään minun kuluihini, vaan siinä vaiheessa kai on sitten luovuttava Helmutista. Jos menetän Helmutin, menetän sen ainoan asian, jota odottamalla jaksan talvet nyt, kun ulkomaanmatkailuun ei enää ole mitään mahdollisuutta. 

Olisiko tässä nyt tarpeeksi syytä pysyä suunnitelmassa ja noudattaa vuosikellon määräyksiä orjallisesti? Työssäoppimisjakso kestää kuukauden ja se käytetään oman yritystoiminnan edistämiseen eli minä saan sen aikana hyvällä omallatunnolla tehdä kaikkea sitä, mistä ei voi asiakkaita laskuttaa, mutta joka on kuitenkin tehtävä. Olen saanut niitä hommia jo hyvin alkuun itseopiskelupäivinä ja viikonloppuina, kun olen laittanut verkkokauppani taas toimimaan ja kokeillut, millaiset kotisivut pystyn rakentamaan ilmaisilla pohjilla. Minua ärsyttää se, että taitoni nettisivujen rakentamisessa ovat jääneet ajastaan jälkeen niin paljon, että minun on turvauduttava blogipohjiin, joissa on valmiina mobiiliversio. Ensin kokeilin Wordpressiä ja nyt Bloggeria. Katson, rupeaako kumpikaan näkymään Googlessa, ennen kuin teen valinnan, kumpaan jään.

Olen siis todellakin istunut tietokoneella kokonaisen kuukauden putkeen ja se tuntuu kropassa. Säryt ja kankeus ovat taas osa todellisuuttani. Tavoitteenani on saada juhannukseen mennessä hommat tosi hyvälle mallille, jotta voin pitää kesällä puolentoista kuukauden loman. Pakkaan suppilaudan mukaani ja ajan Helmutilla ympäriinsä. Leikin ja piirrän ja lepään. Toista viime kesän kaltaista masennus- ja stressikesää en suostu kokemaan.

Etäopiskelutuolista tuotettua

Jos ihmisen pitää kyetä istumaan tietokoneella kolmen kuukauden ajan joka arkipäivä kuusi tuntia, niin hän tarvitsee mukavan istuimen. Luin artikkelin perheestä, jolla ei ollut tuoleja lainkaan, vaan he istuivat lattialla, jos istuivat. Sellainen tekee hyvää keholle. Jotenkin tuo ideologia sitten minun päässäni muuntui sellaiseen muotoon, että sahasin palasiksi yhden vanhan pöydän ja kaksi vanhaa tuolia, viiltelin yhden taittopatjan ja purin yhden päiväpeiton. Syntyi aivan törkeän ruma istuin! Mutta se ajaa asiansa mitä mainioimmin, koska siinä on hyvin luontevaa vaihtaa asentoa koko ajan, ja se on kaikissa asennoissa mukava. 

Tässä tuolissa minä nyt olen vääntelehtinyt ihan menestyksekkäästi pari viikkoa kuunnellen Zoomissa puhuvaa päätä. Kuunteleminen on minulle kaikkein työläin tapa yrittää oppia. Olen visuaalinen ja kinesteettinen oppija ja minulla palaa käämit, jos joudun vain kuuntelemaan. Varsinkin silloin minulla menee hermot ihan täysin, jos kuultava ei kiinnosta pätkääkään tai jos se on joutavaa jaarittelua tai tyhjänpuhumista. Onneksi nyt tässä koulutuksessa ei ole noita ongelmia, vaan asia on mielenkiintoista ja jopa innostavaa.

Silti minulla on vaikeuksia istua kuuntelemassa. Olen kokeillut erilaisia oheistoimintoja, koska tiedän nyt, että ADHD-aivot pystyvät keskittymään paremmin silloin, kun ne saavat jotain fyysistä apua. Tälle on joku virallinen hieno selityskin, mutta sitähän minä en muista. Joka tapauksessa olen nyt ihan testaamalla todennut, että hyvin monotoninen puuhailu toimii täydellisenä apuna. Yksinkertainen neulominen, nukkekodin maton kutominen tai lenkkeily pitävät huomioni siinä, mitä kuulen. Niinhän se on ollut äänikirjojenkin kanssa! Sen sijaan monipuolisempi touhuaminen kuten kotitöiden tekeminen, verkkokaupan rakentelu tai piirtäminen helpottavat kyllä päivän etenemistä, mutta eivät yhtään auta kuulemisessa. Päinvastoin ne vievät ajatukseni aivan muualle, enkä tiedä yhtään, mistä on puhuttu. 

On tämä nykytekniikan mahdollistama etäopiskelu kyllä ihana asia. Voi vaikka laittaa luennon kännykästä korvanappeihin ja lähteä pihalle aurinkokävelylle. Ei tarvitse illalla jo alkaa miettiä sitä, että aamulla olisi selviydyttävä tiettyyn kellonaikaan liikkelle. Eikä pidä pystyä pukeutumaan asiallisesti ja hallitsemaan naamaansa. Vaikka tykkäsin olla kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, niin olihan se raskasta kaikkien oheishankaluuksien takia. Kylmät hallit, vääränlainen tietokone, eväiden miettiminen, kakalla käyminen, pukeutuminen, kenkien pitäminen sisätiloissa, sateella kotoa ulostautuminen, ihmisten huomioon ottaminen ja asiallinen käyttäytyminen - kaikki sellaiset ovat minulle ihan naurettavan ongelmallisia asioita. Puhumattakaan siitä, miten se oma elämä katosi kokonaan, kun kaikki voimat menivät "töissä" selviytymiseen.

Tämä koulutus on nimeltään "Luovuus liiketoiminnaksi", ja eihän siinä varsinaisesti minulle mitään uutta ole. Silti se on nostattanut minussa innostuksen, jota en ole viimeisten vuosien aikana saanut itsestäni millään kaivettua esiin. Tosin minun innostukseni on taas sellaista, että jee, kiva kun saa laittaa verkkokaupan ja jipii, voi tehdä esitteen ja hurraa, saa tehdä töitä kotona. No, sitten kun otetaan ne numerot mukaan hommaan, joudun tajuamaan, että niitä ihan oikeita töitäkin olisi tehtävä. On ihanaa, kun on verkkokauppa, mutta mitä siellä myisi? Ja on ihanaa kutsua itseään yrittäjäksi, mutta mistä se raha tulee? On ihanaa saada tehdä taittohommia, mutta miten toimeksiantajia löydetään? On ihanaa tehdä itselle flyereita ja käyntikortteja, mutta missä ihmeessä niitä jakelisin?

Kaikkea tällaista pyörii päässäni, mutta olen kuitenkin tänään saanut vanhan verkkokauppani elvytettyä! Tässä vaiheessa olen pikkuisen ahdistunut siitä, miten sovitan bloggaamisen, verkkokaupan ja graafiset työt yhteen niin, että ne kuitenkaan eivät olisi yhtä. Kun tein riepuja, tämä oli ihan toimiva kombo: panin likoon koko persoonani ja elämäni tämän blogipäiväkirjan kautta ja tämä toimi myös markkinointikanavana. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei vakavasti otettava graafinen suunnittelija voi tehdä niin. Pitäisikö taas sulkea blogi? En halua. Pitäisikö aloittaa kokonaan uusi blogi tyystin nimettömänä? En halua. Pitäisikö luottaa siihen, ettei tämä avoin tilittämiseni täällä ole ammatillinen itsemurha? En uskalla. Pitäisikö valjastaa blogi taas mainoskanavaksi? En todellakaan halua.

Ehkä nämä kaikki tässä ajan mittaan selkiytyvät.

Yhteiskuntakelpoisuudesta

Palasin Imatralle helmikuussa neljä vuotta sitten. Ostin tämä asunnon samana keväänä ja muuttamaan pääsin kesällä. Sen jälkeen oli parempia ja huonompia aikoja, mutta yksi iso taakka minulla koko ajan oli niskassani. Eihän minulla ollut kerrassaan mitään taitoja, joilla elättäisin itseni. 

Yhteiskuntakelpoisuuspaineessani sain sitten keväällä 2021 hetken päähänpiston, joka vei minut opiskelemaan tradenomiksi. On hämmästyttävää, että 28 vuotta vanhalla ylioppilastodistuksella todellakin pääsee ilman pääsykokeita ammattikorkeakouluun. Totuus opiskelun vaatimuksista paljastuikin vasta koulun alettua. En pystynytkään mihinkään! Tunsin ensimmäistä kertaa ikinä olevani aivan musertavan tyhmä. Jo pelkästään kaikkien verkossa olevien erilaisten oppimisympäristöjen tajuaminen kävi minulle melkein ylivoimaiseksi. En millään jaksanut lukea ammatillista tekstiä, ja jos yritin, en ymmärtänyt lukemaani. Tunsin olevani pelkkä nolo kakara, vaikka olin tuplasti muiden opiskelijoiden ikäinen. En pystynyt osallistumaan videopalaveripäiviin, koska en osannut keskustella kuten muut opiskelijat.

Ryhmäkeskusteluista lintsaamisesta aiheutui vain lisää häpeää. Olin niin erilainen kuin muut siinä ryhmässä. Minun kohdallani Teamsissä loistivat sateenkaarivärinen kukkatapetti ja sininen tukka. Kaikilla muilla oli valkoinen seinä ja siistit, vaaleat hiukset. Kaikki muut naamat tietokoneeni ruudulla näyttivät toistensa klooneilta ja jokainen niistä naamoista puhui kieltä, jota minä en. En saanut pakollisiakaan kursseja suoritettua ja yritin hiljentää huonoa omaatuntoani suorittamalla kivempia ja kevyempiä kursseja muiden oppilaitosten valikoimista. Olin jatkuvasti ahdistunut ja hädissäni, enkä nukkunut. Pääni täyttyi itsetuhoisilla ajatuksilla ja masennuin pahasti. Luovuttaminen ei silti tullut kysymykseenkään - mikä megahäpeä se olisikaan ollut!  

Olin todella huonossa jamassa, kun marraskuun alussa lähdin kaamospakomatkalle Fuerteventuralle. Siellä minä makasin hotellin parvekkeella ja itkin. Olin niin lopussa, etten jaksanut edes tehdä rakkaita erämaavaelluksiani tai kävellä mereen uimaan. Raahasin kaupasta herkkuja ja kävin hotellin uima-altaalla mykkänä vesijumppaamsasa iloisten turistien seassa. En kyennyt tapaamaan edes niitä paria tuttua, jotka saarella asuvat. Yritin suorittaa opintoja reissussakin, mutta ympäristönvaihdos ei tuonut mitään muutosta niistä selviytymiseen.

Vasta, kun työvoimatoimiston virkailijani sanoi minulle aivan suoraan, että nyt on viisainta keskeyttää opiskelu, minä tein sen. Se oli tuskallinen päätös, mutta huomasin pian, että kun olin saanut sekä opiskelun että terapian pois elämästäni, minun olikin yhtäkkiä helppoa olla. Olin nimittäin ennen matkaa päättänyt lopettaa terapiassa käymisenkin, koska olin kokenut sen vain pahentavan oloani. Olin kurkkuani myöten täynnä psykopuhetta, jolla maailmani oli täyttynyt vuodesta 2018 asti. Kun aloitin tuonkertaisen terapian, minussa oli muutamia vikoja, jotka kaipasivat fiksaamista. Vuodessa se vikalista kasvoi kilometrin mittaiseksi. Olinkin pelkkä kaikin puolin epäonnistunut paska, joka ei millään elämän osa-alueella kyennyt siihen, mihin normaalin ihmisen olisi pitänyt pystyä. (Nyt tiedän jo, mikä tuohon oli syynä, mutta sivuutetaan se nyt.)  

Palatessani Suomeen päätin aloittaa aivan oman terapiani, joka tarkoitti kaikkien velvollisuuksien minimointia sekä pelkästään kivojen asioiden tekemistä. Tällä "terapiallani" minä aloinkin voida aivan mainiosti. Koko talven ja kevään minä piirsin, neuloin, katsoin elokuvia, ulkoilin, askartelin, leikin ja kävin vesijumpassa ja kuntosalilla. Keskityin järkevään syömiseen ja tajusin hoitaa vaihdevuosiani. Minulla oli taas harrastuksia, joihin upposin pää suhisten. En juurikaan tavannut ketään muita kuin Suloa, koska ihmiset tuntuivat minusta riesalta. Kaikkien raskaiden ihmissuhteiden katkaiseminen hermostutti, mutta osoittautui lopulta vapauttavaksi. Työvoimatoimistokaan ei patistanut minua minnekään, koska tein satunnaisesti graafista suunnittelua. Vietin koko seuraavan kesän Helmutissa ajelemalla ympäri Suomea ja tapaamalla kavereitani. Olin onnellinen. Olin kepeä. Olin tyyni. Nukuin ihanasti. Ja tätä rauhallista eloa kestikin melkein puolitoista vuotta eli viime kevääseen saakka.

Siitä sitten alkoivatkin ne raskaat ajat, joista edellisessä postauksessani kerroin.

Nyt minä opiskelen taas etänä ja katselen Zoomin ruutua. Mutta tällä kertaapa en olekaan outo friikki, kun aiheena onkin "luovuus liiketoiminnaksi". Tässä porukassa on muillakin opiskelijoilla värikkäitä vaatteita, persoonallisia hiuksia ja haasteita löytää paikkaansa työelämässä. Muutkin ovat luovia, nauttivat käsillä tekemisestä ja innostuvat liian monista asioista. Ja tällä kertaa minä en myöskään ole tyhmä, sillä minulla on jo paljon pohjaa oman 13 vuoden yritystaipaleeni ansiosta. Olen tehnyt elämässäni jo kaksi liiketoimintasuunnitelmaa, joten tämän kolmannen tekemisessä ei tule olemaan ongelmaa. Saan toivottavasti kuitenkin jotain uusia ideoita omaan yritykseeni tai keinoja löytää asiakkaita, tai edes vähän itseluottamusta.

Olen oikeasti aina nauttinut opiskelemisesta. Yläasteella ja lukiossa parasta olivat oppitunnit ja pahinta välitunnit. Muiden koululaisten inhoamat kokeet olivat minulle jännittävää itseni testaamista. Vihasin reaaliaineita, mutta pänttäsin viimeisenä iltana ulkoa koealueen ja kokeiden jälkeen unohdin autuaasti kaiken "oppimani". Rakkaimpia aineita minulle olivat kuvaamataito ja käsityöt, vaikeimpia liikunta ja reaaliaineet. Matematiikkaan suhtauduin neuroottisella kunnianhimolla miellyttääkseni isääni. Ylioppilastodistuksessani olikin kirjaimia laajalta skaalalta. 

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan graafista suunnittelua, ja sen jälkeen aikuisiällä olen riemulla aina heittäytynyt oppimaan kaikenlaisia uusia taitoja. Olen käynyt lukemattomilla kursseilla ja hurahtanut aina johonkin uuteen, kunnes olen kyllästynyt ja keksinyt taas uuden harrastuksen. Kursseilla käyminen on tekemisen riemusta huolimatta tuntunut kuitenkin työläältä velvollisuudelta. Työelämäni on ollut samanlaista. Jo graafiseksi suunnittelijaksi valmistuttuani ihmettelin niitä, jotka haaveilivat vakituisesta työsopimuksesta. Minusta määräaikaiset olivat turvallisia, koska ne eivät tuntuneet elinkautiselta vankeusrangaistukselta. 

Olen ollut pitkiä aikoja työttömänä. Jokainen työpaikkani on väsyttänyt minut ja olen itse päättänyt lopettaa aina määräaikaisuuden päättyessä. Mieluisinta oli toimia käsityöyrittäjänä, mutta siihen suhtauduinkin kuin leikkimiseen - tein mitä huvitti ja milloin huvitti. Pienet elinkustannukset mahdollistivat sellaisen leikkiyrittämisen. Silti sekin poltti minut loppuun. Ei minulle koskaan ole tullut mieleenikään käyttää sanaa "burn out", mutta nyt ymmärrän, että sitä ne minun romahteluni ovat olleet siitä huolimatta, että tein vain osa-aikaista työtä tai jotain, mistä todella pidin. 

Normaaleilla ihmisillä on kokopäivätyönsä ja he hoitavat lapsensa, pitävät huolta parisuhteestaan, käyvät kaupassa ja asioilla, hoitavat ruoanlaiton ja muut kotityönsä, harrastavat zumbaa ja käyvät sukuloimassa ja ehtivät katsoa vielä jotain Putouksia ja Masked Singereitä. Minä sen sijaan olen ihan nuoresta asti ihmetellyt, millaisilla supervoimilla ihmiset elävät sitä elämää, joka normiksi on muodostunut. Minä en ole sellaiseen koskaan pystynyt, edes ajatuksen tasolla. Nyt minä tiedän, ettei heillä ole mitään supervoimia - on vain normaalit aivot. Kaikki muut eivät olekaan erikoisia, vaan se erikoinen olenkin minä!

Ja sen ymmärtäminen on minulla nyt alkanut. Minä katson koko 50 vuoden elämänhistoriaani aivan uudelta kantilta. Saisinpa rauhan katsella sitä ilman velvollisuuksia, jotka kuluttavat minut tainnoksiin.

Kuormittumisesta

Minulla alkoi eilen työllisyyskoulutus ja seuraavat kolme kuukautta minun pitää jaksaa reippaasti istua tietokoneella Zoomissa joka ikinen arkipäivä aamusta pitkälle iltapäivään. Sellaista elämää minulla ei ole ollut sitten 90-luvun, joten vähän jännittää, miten jaksan. Onneksi tämä tapahtuu kotona, enkä joudu lähtemään aamuisin minnekään. Saan ehkä siinä samalla tehtyä pyykinpesut ja jotain ruoanlaittoa tai vaikka piirtelemään. Toivon, etten kuormitu niin paljon, kuin kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, jossa kävin viime keväästä joulukuun alkuun asti. 

En olisi ikinä uskonut, että kolme lyhyttä päivää viikossa panisivat minut niin muussiksi. Tosin tuohon ajanjaksoon osui muitakin todella kuormittavia tapahtumia, joten pelkkää työtoimintaa en voi syyttää. Joka tapauksessa olin ihan totaalisen lopussa jo syksyllä. Menetin elämänhallintani aivan tyystin ja tuli taas kerran loppuunpalaminen.

Haasteet alkoivat jo keväällä, kun yhtäkkiä olikin paljon jaksettavaa ja hoidettavaa, eikä kesä tuonut helpotusta. Oli taloyhtiön loputtomat hallitushommat ja lämmitysjärjestelmän uusimisen suunnittelu. Oli yläkerran kämpän hallintaanotto ja sen remontoiminen yksin. Kyseisen asunnon ostaminen ja siitä koitunut velka. Maakaasun hinnan nousun aiheuttama järkyttävän korkea yhtiövastike. Taloyhtiön huono rahatilanne. Putkistosta paljastuneet ongelmat, jotka estivät maalämmön suunnittelemisenkin. Putkiremonttiin päätyminen ja sen viivästyminen meistä johtumattomista syistä. Yhtiöjärjestyksen uusiminen. Kaiken maailman kustannusten laskeminen. Taloyhtiön pihatyöt. Liiallinen sosiaalisuus kuntouttavan työtoiminnan takia. Paljon kesävieraita. Läheisen masennus. Yllättävän paljon graafisia ja kuvitustöitä. Kuollut tietokone ja uuden ostaminen. Uusien ohjelmien opetteleminen ja niiden kuukausimaksuista selviytyminen. Taidenäyttelyn loihtiminen viime tipassa. Helmutin hajonnut pakoputki ja etenevät ruostevauriot. 

Bensan hinta nousi törkeäksi, eikä minulla edes olisi ollut aikaa helmusteluun, joten vietin ihan koko kesän kotona. Porvarihallituksen uhkailut sosiaalitukien menettämisestä saivat minut jatkuvaan pelkotilaan. Lakkasin kokonaan lukemasta uutisia, koska niihin jo korona-aikana pesiytyi pelottelutyylinen kirjoittelu. Itärajan sulkeutuminen on koetellut minua henkisesti. Samoin Imatran hirvittävä näivettyminen venäläisten puuttumisen takia. Kiireestä johtuen lakkasin liikkumasta, ruokailuni muuttui epämääräiseksi ja herkuttelin taas holtittomasti. Lokakuussa alkoi unettomuus, joka hellitti vasta joulun jälkeen. Putkiremontti jouduttiin siirtämään ensi keväälle. Hallituksen puheenjohtajuus alkoi näyttäytyä minulle jo suorana tienä tuomioon kuolemantuottamuksesta ja katastrofiajatteluni kasvoi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Kiire venytti oman kotini alkovi- ja seinäremonttia ja kaaoksen keskellä asuminen sai pääni sekaisin. En ehtinyt harrastaa mitään rentouttavaa. Kiire aiheutti myös harmeja parisuhteeseen, kun yhteinen aikamme supistui yhteen tuntiin illassa katsellen kainaloittain Frendejä telkkarista. ADHD-diagnoosini aiheutti minussa jonkinasteisen identiteettikriisin ja lääkekokeilut vituttivat. Läheisen ihmisen terveydentilasta johtuen olin syksyllä pari kuukautta apu- ja juoksutyttönä. Ja lopuksi joulukuussa vielä sattui yksi kalenterikatastrofi.

Luulisin, että tällainen olisi kuormittavaa ihan kenelle tahansa, mutta nyt tiedän, että ADHD:n takia minulla ei edes olisi mahdollisuuksia jaksaa tällaista kuten neuronormaalit ihmiset. Ei minun siis tarvitsekaan hävetä ja ihmetellä, miksen jaksa. Silti nolottaa perustella väsymistäni diagnoosilla. Ei kuulemma saisi vedota ADHD:hen, vaan pitäisi taistella sitä vastaan. Miksi? Jos minä ominaisuuksistani välittämättä vain painan eteenpäin kaikkien velvollisuuksieni alla, teen elämästäni helvettiä. Ja silloin, kun minun elämäni on helvettiä, minä masennun. En löydä mitään syytä elää sellaista elämää. Jatkuvan stressitilan ylläpitäminen on keholle tappavaa ja luultavasti tulee lopulta yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin se, että saisin elää omalla simppelillä tavallani.

Sillon, kun olin Espanjassa Helmutin kanssa, minulla oli rauha sisälläni. Se oli ihana tunne. Vaikka olin masentunut ja yksinäinen ja välillä peloissani, minun päässäni oli sellainen rauha, jota en ollut kokenut ennen. Paikansin sen johtuvaksi velvollisuuksien puutteesta. Puhuin siitä silloin kavereille, ja sain osakseni ärsyttävää saivartelua velvollisuudesta noudattaa liikennesääntöjä. Enhän minä sellaista tarkoittanut. Vaan sitä, että kukaan ei odottanut minulta yhtään mitään. Minä olin vastuussa vain itsestäni, eikä minun tarvinnut tehdä työtä. (Olin tuolloin sairaslomalla ja saanut ison veronpalautuksen.)

Sen ymmärrettyäni päätin, että järjestän elämäni niin, että siinä on mahdollisimman vähän muualta tulevia vaatimuksia. Onnistuin siinä sittemmin jo aika hyvin, kunhan ensin olin livistänyt kultista (vitsivitsi...), tempoillut aikani parisuhdeyritelmän ja irtoseksisuhteiden verkossa, saanut hankittua kodin ja lopulta oppinut asumaankin siinä. Sitten koitti puolitoista vuotta ihanaa rentoa, rauhallista aikaa, jolloin keskityin piirtämiseen ja leikkimiseen. Vietin kesällä -22 kolme kuukautta kierrellen Helmutilla Suomea. Rauha oli taas päässäni. Minä koin mahtavan määrän inspiroivia elämyksiä ja tein rauhoittavia asioita. Vaihdevuosioireilustani huolimatta olin onnellinen. Ainoa riesani oli taloyhtiö, joka aika ajoin sai minut ahdistumaan.  

Mutta nyt olen todennut epäonnistuneeni täysin tavoitteessani. Viime keväästä saakka elämä on ollut pelkkää velvollisuutta ja vaatimusta, ja minun oikeasti täytyisi pystyä karsimaan niitä.