ADHD ja ystävyys ja Instagram

Nyt on kuulemma menossa ADHD-viikko. Tekisi mieleni kirjoittaa ADHD:sta kaiken, minkä tiedän. Mutta en pysty edes aloittamaan. Se aihehan on kuin jättimäinen lankakerä ilman langanpäätä. Mistä tahansa voi yrittää nyppiä, mutta mistään ei saa kunnolla kiinni. 

Silloin, kun en vielä osannut ajatella, että minulla olisi pienten poikien vaiva nimeltä ADHD, en olisi edes osannut eritellä sen näkymistä minussa. Vasta, kun aloin tietää siitä enemmän, aloin myös tunnistaa niitä ominaisuuksia itsessäni. Oli kummallista törmätä aina uuteen ja uuteen piirteeseen, joka onkin ADHD:ta - eikä sittenkään draamailua, laiskuutta, hulluutta tai tyhmyyttä. Nykyisin tiedän jo vaikka mitä ja silti yhä saan uusia ymmärryksiä aina silloin tällöin. 

Yksi ymmärrys liittyy ystävyyteen. Minua on aina vaivannut se, miten muilla tuntuu olevan elinikäisiä ystävyyssuhteita, ja jopa kaveriporukoita, jotka pysyvät kasassa vuosikymmeniä. Minun elämäni on sarja erilaisia ihmisiä, jotka liittyvät aina johonkin tiettyyn ympäristöön tai teemaan, ja jotka käyvät minulle todella tärkeiksi ja sitten kuitenkin katoavat ja hiipuvat pois. 

Minusta puhutaan humoristisesti "siltojenpolttajana", mutta en oikeasti ole sellainen. En edes tiedä, olenko ihan itse pannut tuon termin alulle kuvitellessani syyllisyydentunnoissani, että olen pilannut kaikki ystävyyssuhteeni.

Kouluaikoina olin melko yksinäinen. Ala-asteella leikimme aikalailla kaikki yhdessä, koska koulu oli pieni. Minulla oli tuolloin kuitenkin paras ystävä. Yläasteella päädyin muutaman muun itseni lailla "alempiarvoisen" kaveriksi lähinnä olosuhteiden pakosta, mutta emme koskaan tavanneet vapaa-ajalla. Sellaiset kaveruudet eivät tietenkään kestä. Lukiossa minulla oli ensimmäinen ihan oikea ystävä. Sellainen, joka ei ollut kaverini olosuhteiden pakosta, ja ystävyytemme kestikin vuosia lukion jälkeen, vaikka opiskelut veivät meidät varsin kauas toisistamme. Opiskeltuaan itselleen ammatin hän teki töitä, osti tiilitalon ja perusti perheen, mutta minä heiluin kriisistä toiseen, enkä sopeutunut mihinkään. Koska olimme toisillemme tärkeät, ja minä halusin päästä pois pohjoisesta, valitsin uudeksi kotiseudukseni Pirkanmaan suurelta osin hänen vuokseen. Oli mukavaa asua lähekkäin ja nähdä usein. Erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta meillä oli yhteisiä hauskoja juttuja ja pysyimme läheisinä.

Kuitenkin ystävyytemme loppui kuin seinään 2000-luvun alkupuolella. Hän kirjoitti kerran minulle pitkän, kiivassanaisen sähköpostin, josta mieleeni jäi näiksi kaikiksi vuosiksi kummittelemaan syytös, joka meni jotakuinkin näin: "Minä olen selvästi sinulle liian tavallinen ja tylsä. Sinä vaan puhut uusista jännittävistä ystävistäsi etkä enää välitä minusta." Silloin tuo oli mielestäni ihan älytön ja idioottimainen väite. En ymmärtänyt, mistä moinen idea oli hänen päähänsä iskostunut, kun päinvastoin juuri minä olin alkanut tuntea olevani hänelle liian outo kummajainen, jota hän halveksi. Suutuin verisesti. Emme selvittäneet asiaa ja välimme katkesivat kokonaan.

Minulla oli tosiaan tuolloin uusi kaveripiiri. Olin tutustunut transvestiitteihin ja heidän myötään muihinkin transihmisiin sekä näiden puolisoihin. Ne ihmiset olivat silloin minulle valtavan tärkeitä. Yhteyttä pidettiin chatissä ja saatoin istua aamuun asti tietokoneella juttelemassa heidän kanssaan. Kävin heidän tapahtumissaan, opettelin kävelemään korkokengillä ja ompelemaan korsetteja. Opettelin tyttöjuttuja heidän turvallisessa seurassaan. Olin kotona heidän seassaan.

Mutta sekin ystäväpiiri jäi sittemmin taakse. Tuli Sulo ja Sulon suku. Tulivat Oriveden tytöt. Tuli blogi ja sen myötä virtuaaliset blogikaverit. Sitten tulivat käsityöyrittäjät. Sitten tuli Posti ja työkaverit sieltä. Jokainen vaihe syrjäytti edellisen vaiheen ja sen myötä myös ne edellisen vaiheen ihmiset jäivät vähälle huomiolle. Postin aikana - tämän sain oppia vasta jälkeenpäin - myös Sulo jäi aivan liian vähälle huomiolle. Tehän tiedätte, mihin se lopulta johti.

Sitten tuli eroryhmä ja sen mukana aivan mahtava joukko naisia. Tiivistä yhteydenpitoa jatkui, kunnes jokainen löysin uuden puolison tai muuten vain uuden elämän. Mutta heti eroryhmän perään varsinaissuomalaisessa kommuunissa sainkin taas uuden ystäväpiirin; niin tiiviin ja rakkaan, että olin aivan varma sen kestävän loppuelämän. Eipä ole kestänyt, vaan siitäkin porukasta on osa suuttunut kadoksiin. Yllättävän moni on silti yhä jäljellä, mutta heidänkin kanssaan yhteydenpito on todella vaimeaa aiempaan verrattuna. 

Kun pääsin korona-aikaan mielivammaisten etäluovuuskurssille (Tuo on tietenkin oma sanamuotoni. Sillä kurssilla oli ihan joku korrekti nimi.), minä jo tiesin, että vaikka jälleen kerran tunsinkin löytäneeni ikioman porukkani, ei sekään kestäisi. Olin jo oppinut, että elämäni kulkee ihmisklimpistä toiseen, mutta mikään ei ole pysyvää. Kiinnostuisin kuitenkin taas jostain muusta asiasta, joka toisi minulle uusia kavereita. Nykyisin minun klimppini ovat nukkeihmiset. Jäisiköhän siitäkään ryhmästä elämääni ketään, jos mielenkiintoni leikkimiseen loppuisi?

ADHD-asioihin perehtyessäni löysin karua tekstiä siitä, miten me ADHD-tyypit innostumme uusista ihmissuhteista ihan tuhatta ja sataa ja hukutamme uudet tuttavuutemme tai seurustelukumppanimme huomion huumaan. Mutta ajan myötä, ja valitettavasti "normi-ihmisiä" paljon nopeammin me menetämme mielenkiintomme, jolloin nuo ihanaan huomioon tottuneet ystävämme ja kumppanimme tuntevatkin yhtäkkiä olevansa täysin merkityksettömiä. Tämän teorian Sulo tunnisti heti, mutta minulle se tuli totaalisena yllätyksenä. Vaikka minä olin koko liittomme ajan tolkuttoman kiitollinen Sulon olemassaolosta, ja sanoinkin sen ääneen hänelle lähes joka ilta, Sulo ei ollut tuntenut sitä käytännössä. Minulla kun oli aina menossa joku juttu, jolle omistin huomioni. Viimeinen niitti oli se Posti, joka vei koko elämäni. Sulo koki olevansa minulle näkymätön. Aivan samoin kuin se entinen paras ystävänikin oli kokenut.

Se oli karu valaistuminen. Normi-ihmisten silmissähän minä varmaan käytän kavereita kuin nenäliinoja. Tartun innokaana, takerrun vimmalla ja nakkaan sitten menemään. Eikö ole surullista? Samaan aikaan minä kuitenkin saatan ikävöidä niitä vanhoja ystäviä, joihin välit ovat viilenneet tai jopa katkenneet. Ja arvostan suuresti niitä, jotka eivät vaadi minulta mitään, vaan joita voin nähdä vaikka kerran vuodessa tai harvemminkin, ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Eihän minulla ole ajantajua. Vuosi tai kolme vuotta menevät ihan hujauksessa, enkä minä edes ymmärrä, että aikaa on vierähtänyt paljon ilman yhteydenpitoa. Toisaalta taas jos en näe Heilaa vuorokauteen, se tuntuu viikolta ja minä otan nokkiini.

Mutta enhän minä ole yksin vastuussa yhteydenpidosta. Nyt minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne kaikki kadotetut kaverit itse liuenneet vai ovatko he olettaneet minun kyllästyneen heihin.

Minun kanssani seurustelukin on varmasti aivan hirveää. Aluksi olen yksi maailman mahtavimmista ilopillereistä. Saan valtavasti energiaa uudesta ihmisestä, ja olen siitä syystä itseni paras versio. Uusi kumppani saa minulta kekseliäitä lahjoja ja jakamatonta huomiota ja minä omistan kaiken aikani hänelle, hänen kiinnostuksen kohteilleen ja harrastuksilleen. Imen hänen identiteettiään itseeni. Erityisen vahvan hylätyksi tulemisen pelkoni vuoksi minä haluan olla ihanista ihanin. Mutta sitten minä kai väsyn siihen ihanana olemiseen ja epävarmuuteni saa vallan. Se tuhoaa minusta kaiken suloisuuden. Minusta tuleekin mustasukkainen, takertuva ja vaativa. 

Jos se toinen ihminen kuitenkin on niin huippu tyyppi, että hän kestää tämän vastenmielisen vaiheen ja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen tärkeä ja rakas, minä alankin luottaa siihen, ettei hän ole katoamassa minulta. Luottamuksen johdosta minulla on turvallinen olo olla oma höyrypäinen itseni ja sinkoilla miten sinkoilen. Ajatuksiini mahtuu taas muutakin kuin tämä ihminen. Mutta juuri silloin, kun minä luotan hänen pysyvyyteensä, hän kokeekin muuttuneensa minulle tarpeettomaksi. 

Toisaalta kyllä liian tiiviiksi muuttuvat ystävyysuhteet ovatkin minulle kauhistus. Kun en enää pystykään jakamaan loputonta huomiotani sellaiseen ihmiseen, joka sitä kovasti kaipaa, minä muutun helposti vittupääksi. Olen ilkeä ja kylmäkiskoinen, kun tunnen, että minuun takerrutaan liiaksi. Juuri siksi minä tykkään tästä instagramien ja blogien tarjoamasta somekaveruudesta. Minä voin jakaa omaan tapaani ihan mitä tahansa, ja muut voivat siitä ottaa vastaan sen, mitä katsovat sopivaksi. Minä tykkään pinnallisemmista tuttavuuksista. Minua ei haittaa se, ettei minulla ole Imatralla montakaan ihmistä. Tykkään eniten tyypeistä, jotka ovat pysyneet elämässäni vuosia, vuosikymmeniäkin, mutta sopivan etäisyyden päässä sekä henkisesti että fyysisesti eli eivät vaadi minulta yhtään mitään.

Aloitin instapaussin viikko sitten. Aika monta kertaa on tullut tilanne, jossa ajattelen, että tämän minä postaisin instaan. Tai tätä kysyisin instassa muilta. Mutta koska instaa ei ole ollut, olen joutunut tyytymään siihen, että mietin ja huomaan asioita vain yksinäni. Se on vähän tylsää, rehellisesti sanoen.

Sitten naapuri alkoi kysellä, että milloinkas niitä ensi vuoden kalentereita saa tilata. No hups. Esteponan jälkeenhän minä ajattelin vain minimessuja ja graafisia töitä. Minimessujen jälkeen olen ajatellut leikkimistä. Olen ihan kokonaan unohtanut kalenterit, jotka ovat olleet keskellä lattiaa sievässä pinossa. Siis kaiken aikaa minun jaloissani ja silmissäni, enkä minä silti ole huomannut niitä! Nehän todellakin piti valokuvata ja laittaa verkkokauppaan. Sitten piti kiivaasti markkinoida. 

No, vielä ehtii, minä arvelin. Mutta on todella pimeää, enkä saanut kelvollista kuvamateriaalia kauppaan. Ei haittaa, tällä mennään. Sitten tajusin, että olen poistanut instatilini - sen yksityisen, jossa on seuraajia. Minullahan on vain se tylsä ja vaitonainen työtilini, kun aiempina vuosina ainoa allakkamarkkinointikanavani on ollut oma henkilökohtainen instatilini. Hupsankeikkaa.

Tässä osasin vielää löytää positiivisen puolen: mikä mainio tilaisuus testata työtilin tehoa! Postasin sinne kahtena päivänä ilmineerauksen, että allakat ovat nyt verkkokaupassa. Sain kuusi tilausta! Jipii. Jokainen tilaus oli vanhoilta ikiuskollisilta asiakkailtani, ja voi että minun sydäntäni lämmittää sellainen uskollisuus! Mutta kuudella tilauksella ei kateta edes kustannuksia. Päätin kuitenkin jatkaa instataukoani vielä sen verran, että kokeilin laittaa vanhan kunnon uutiskirjeen matkaan. Vasta sen tulokset nähtyäni minä aion pullahtaa takaisin Instagramiin postailemaan joutavia kuulumisiani ja mainostamaan siinä sivussa kalentereitakin.

Uutiskirje oli muinaisina käsityöyrittäjäaikoinani kaikkein tehokkain markkinointikeino, vaikka sitä pidetäänkin helposti vanhanaikaisena. Myös viimekeväisellä yrittäjäkurssilla ohjaajat painottivat uutiskirjeen merkitystä kaikille epäileville tuomaille. Saapa nähdä.

Tuskin tämä viikon paussi Instagramin orjuudesta vielä toi minkäänlaista muutosta mihinkään. Olen nimittäin huomannut, että availen sitä mokomaa sovellusta ihan yhtä tiuhaan kuin aiemminkin: nyt siellä ei vaan ole mitään uutta selattavaa. Lääppään eestaas samoja postauksia, mutten osaa sulkea mokomaa. Jestas.

Somekoukku

Aikoinaan tämä blogi oli minun päiväkirjani, vaikka aloitinkin tämän remontti- ja sisustusblogina. Sitten tämä alkoi painottua käsityöyrittämiseen, mutta lopulta tästä tuli pelkkää sillisalaattia. Kirjoittelin tänne monta kertaa viikossa. Täällä oli lähes koko sosiaalinen elämäni. Menetin sen aika lopullisesti silloin vuonna 2018 ja blogimaailma on muuttunut kovasti sittemmin. Vain harva niistä muinaisista blogikavereista enää kirjoittelee omia kuulumisiaan. Moni muuttui professionaalisemmaksi, kaupallisemmaksi ja moni lopetti. Moni siirtyi Instagramiin. Niinhän minäkin. Yhteys suurimpaan osaan katosi.

Instagramista tuli sitten se minun päiväkirjani, ja se on ollut helpompi kuin blogi. Vaatii paljon vähemmän vaivaa postata tuokiokuvia ja ajatuksenpoikasia sinne, kuin kirjoittaa kokonainen postaus tänne. Nyt kun olen tätä yrittänyt elvyttää, ilokseni muutama ihminen yhä kommentoi täällä. Tiedän, että lukijoita on 100-200 per postaus, joten ihan kokonaan tämä alusta ei ole kuollut. Tai en minä tiedä, lukevatko ne sata ihmistä, vai käyvät vain klikkaamassa, kun Instagramissa mainitsen bloganneeni. Instassa sentään tykkäyksistä näkee, että onko minut nähty.

Tuo ylin kuva on viikonlopun minimessuilta ja yksityiskohta jonkun tekemästä dioraamasta, joka kuvasi loppunpalamista. Minä käytän sitä nyt kuvaamaan suhdettani Instagramiin. Kaipaan todella paljon vanhaa Instagramia sellaisena, kuin se oli aivan aluksi. Siellä postattiin pelkkiä stillikuvia ja tekstin määrä oli rajoitettu. Siellä oli kauneutta ja ystävällisyyttä. Siellä kehuttiin ja oltiin kilttejä. Jokaisessa kuvassa saatoin viivähtää tai jatkaa matkaani, eli määrätä itse oman ajankäyttöni ja syventymiseni tason. 

Facebook sen sijaan oli tuolloin taistelukenttä, jossa mesottiin yhteiskunnallisista asioista, vittuiltiin ja auottiin päätä. Minäkin aloin siellä monesti riitelemään ihmisten kanssa. Vihasin itseäni sellaisena, kuin Facebook minut sai näyttäytymään ja onnistuin sieltä sitten vierottautumaankin. Kun ei ollut enää yritystä, ei ollut pakko olla olemassa Facebookissa. Kaverit nakkasin pois, kun en heidän todellisia kuulumisiaan sieltä koskaan saanut lukea, vaan pelkkää kaunisteltua totuutta tai repostattuja meemejä. Nykyisin käyn siellä ainoastaan kurkkaamassa oman kylän ryhmän ja roskalavat. 

Mutta vaikka minä pääsin Facebookista voitolle, Instagam hallitsee minua yhä. Alun onnellinen Insta muuttui paskaksi ja muuttuu koko ajan vaan entistäkin paskemmaksi. Se on pelkkää viraalivideota, influenssereita ja ammatillisuutta. Saan silmiini kaupallisuutta, kun minua kiinnostaisi kavereiden arki ja tavallinen elämä. Mutta ei videoina, kiitos. Että minä vihaan videoita. En ole koskaan ollut YouTube-kansalainenkaan. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi niitä videoita kukaan jaksaa selata ja seurata. Monet opetusvideotkin olisivat minulle miellyttävämpiä pelkkinä kuvina ja tekstinä. Ja silti minä löydän itseni päivittäin jumittuneena katselemaan videoita. 

Instagramin velhot tietävät, että tykkään katsoa standuppia, Graham Nortonia, pätkiä ja bloobereita vanhoista sitcomeista. Se tietää, että haltioidun Brad Pittin kasvoista ja innostun uusista ompelu-, askartelu- ja virkkausvinkeistä. Se ei koskaan tarjoile minulle kissavideoita, naisten perseitä eikä väkivaltaa, kuten joillekin muille. Se tuntee minut ja tietää, miten minut heitetään selälleni sohvalle kadottamaan kaksi tuntia päivästäni. Se tekee tahallaan hankalaksi nähdä niitä postauksia, joita oikeasti haluan nähdä, jotta jäisin selaamaan videoita, joista tulen ensin iloiseksi, sitten levottomaksi ja lopulta ärtyisäksi. Pahimmillaan päädyn itseinhoon ja pilaamaan päiväni.

Mietin jälleen kerran, osaisinko elää ilman somea. Ilman nukkesomea en halua edes harkita eläväni. Siitä minä saan ihan pelkkää iloa ja siellä suurin osa yhä postaa stillikuvia. Sieltä olen saanut ystäviä ja siellä sometus on kannustavaa ja positiivista vuorovaikutusta toisten kanssa. Se tekee hyvää meille. 

Mutta arvatkaapa, kuinka monta Instagram-tiliä minulla on? 

Yhdeksän. Oikeasti, yhdeksän! Yhdelle niistä en pääse enää kirjautumaan ja yksi on vain tyhjä tili, jonka nimeä en halua menettää. Mutta minulla on siis seitsemän toimivaa tiliä. Niistä yhtä olen lakannut päivittämästä, eli Kenin vanhaa tiliä, mutta se saa siellä pysyä silti. 

Minulla on oma yksityinen arkitilini, eli se päiväkirja, jossa kertoilen lyhyitä kuulumisiani ja ajatuksiani. 

Minulla on Kenin nykyinen tili, jota päivitän kaikkein aktiivisimmin ja jossa eniten kommunikoin muiden kanssa. 

Minulla on Helmutin tili, jota päivitän silloin, kun olen Helmutin kanssa tien päällä. Siellä seurailen muutamia muita pienillä autoilla reissailevia, mutta en mitään sellaisia hästäkvänlaifinfluenssereita, jotka saavat minut kateelliseksi ja raivostumaan.

Minulla on Hertta Hiirosen tili, johon olen kyllästynyt. Muut leikit vievät voiton.

Minulla on huussitili, jonne postaan erilaisia yleisiä vessoja. 

Minulla on työtili, josta en jaksa olla yhtään kiinnostunut, mutta jota minun kuuluisi päivittää ja olla siellä aktiivinen ja perehtyä algoritmeihin ja kaikkeen siihen oksettavaan, josta yrittäjän kuuluisi olla kiinnostunut menestyäkseen. Luulin piirtäväni paljon kesän aikana ja saavani sinne sisältöä, mutta enpäs vaan siinä onnistunutkaan.

Voisi aiheellisesti kysyä, mitkä noista oikeasti ovat niin tärkeitä, että niitä kannattaa pitää olemassa. Aion kokeilla nyt sitä, että poistan kännykästäni kaikki muut paitsi työtilin ja Kenin tilin. 

Työtilikin mietityttää minua. Enhän minä sen kautta töitä saa. Minun työni tulevat pelkän puskaradion kautta. Somen kautta markkinoiminen on nykyisin niin vaikeaa ja vaatii sellaista opiskelua ja ammattitaitoa, ettei minusta siihen ole.

Kenin tilin olemassaolo yksinään on jo uhka videoihin hukkumiselle, mutta yritän tsekata vain kavereiden nukketarinat ja vastailla kommentteihin ja viesteihin, mutta sitten pysyä sieltä poissa muun ajan päivästä. Se vaatii valtavaa määrää itsekuria. Mutta tiedän, että minulta löytyy sellaista tarvittaessa. Olen käynyt katsomassa Vauvan majisketjua (vai tulikohan siitä kokonaan susannanhaukkumisketju?) viimeksi toukokuussa! Minä olen siis osannut pysyä sieltä erossa, koska se teki minulle niin paljon pahaa. Instagram ei varsinaisesti tee minulle pahaa, mutta minua harmittaa kaikki se, mitä minulta jää nykyisin tekemättä sen takia, että selaan Instagramia.

Tänään paistaa aurinko ja syksy näyttää parhauttaan. Osaisinko käydä ulkoilemassa ilman, että kerron siitä Instassa? Ilman, että postaan ruskakuvia tai kuvia kaakaotermaristani? Ilman, että kerron kaikille, että tänään paistoi aurinko? 

Yläkerran asunto

Olen tässä blogini ylösnousemuksen jälkeen tainnut muutaman kerran mainita yläkerran asunnon. Tekee mieleni selventää, mistä on kysymys. 

Kun muutin tänne neljä vuotta sitten, yläpuolellani asui vanha nainen, jota kutsun nyt Ylämummoksi. Minusta hän oli mahtava tyyppi, aivan hulvaton ja täysin epäsovinnainen mummeli, jonka kanssa minulla oli hauska kesä. Valitettavasti hän myös oli sairaalloinen hamstraaja ja pihamme näytti kaatopaikalta. Ajan kuluessa minulle alkoi valjeta, miksi muut naapurit eivät oikein tulleet toimeen hänen kanssaan. Hulvattomalla tyypillä oli myös helvetilliset puolensa, ja nehän kyllä haittasivat tällaisessa pienessä taloyhtiössä muidenkin elämää, ihan raha-asioita myöten. Tilanne eteni siihen, että Ylämummo muutti pois ja jätti asuntonsa tyhjilleen. Hän myös jätti vastikkeet maksamatta ja niistä kertyi varsin mittava summa. Koska kukaan meistä ei kylve rahoissa, meidän oli pakko alkaa opetella järeämpiä keinoja kuin maksumuistutusten lähettäminen. Pienen taloyhtiön hirveä puoli on se, että jos yksi osakas prakaa, muut joutuvat paikkaamaan ja pahimmillaan se johtaa koko yhtiön prakaamiseen. Elimme siis oikeasti aika tuskaisia aikoja Ylämummon takia.

Ylämummo yritti myydä asuntoa. Mutta kukapa sen olisi ostanut, kun yhtiövastike huiteli pilvissä, kämppä oli kuin pommin jäljiltä ja Imatra oli muutenkin täynnä tyhjiä koteja. Meidän oli pakko ottaa asunto taloyhtiön hallintaan pannaksemme se vuokralle. Kaikkien näidenkin asioiden opetteleminen oli raskasta ja aikaavievää. Meistä tuli toisen hallitusjäsenen kanssa todellisia isännöinnin ammattilaisia ja hän suorittikin sittemmin isännöitsijän ammattitutkinnon minun toimiessa yhtenä näytön arvioijista. Tässä talossa oppia on saanut paremmin kuin millään koulunpenkillä!

Yläkerta oli todellakin niin hirveä läävä, ettei siihen olisi saanut kunnollista vuokralaista millään, joten se oli pakko remontoida. Koska meidän kaikki rahamme upposivat jo muutenkin näiden talojen ylläpitoon, me jouduimme tekemään remontin talkoilla. Siitä minä viimeistään opin, etten enää koskaan suostu täällä yksiinkään talkoisiin. Eivät sinne nimittäin muut osakkaat ilmestyneet remonttihommiin. Paitsi tämä toinen edellämainittu hallitusjäsen osallistui kyllä todella arvokkaalla panoksella hommaan järjestämällä tuttujaan tekemään niitä töitä, joita minä en osannut tai jaksanut. Siellä kävi joku maalaamassa katot ja joku toinen asentamassa lattialaminaatit ja tekemässä sähkötöitä. Kaikki materiaalit me haalasimme roskalavoilta ja mahdollisimman halvalla käytettyinä. Sain myös ihanasti apua Sulolta ja Heilalta, mistä olen heille kiitollinen.

Siitä saakka, kun olin muuttanut tänne, olin haaveillut, että joskus olen tarpeeksi rikas ja ostan sen asunnon itselleni ja sitten yhdistän nämä kaksi yhdeksi isoksi kodiksi. Sitten saisin erikseen makuuhuoneen, olohuoneen ja työhuoneen, enkä joutuisi kestämään tätä nykyistä ahdasta luovimista, kun kaikki toiminnot tapahtuvat samassa tilassa. Mutta nyt tuo omin käsin kunnostamani asunto oli menossa pakkohuutokauppaan ja taloyhtiölle jäämässä tuhansien eurojen tappiot Ylämummon veloista. Vaikka joku ostaisikin asunnon, siitä ei meille liikenisi velkojen vertaa ja samalla joutuisimme pelkäämään, millainen hyväkäs siihen nyt muuttaisi.

Laitoin Ylämummolle viestin, vaikkemme olleet olleet puheväleissä pitkään aikaan näiden kaikkien vastoinkäymisten takia. Kirjoitin, että tarjoan hänelle asunnosta 3000 euroa (tasan sen verran minulla oli silloin säästöjä) ja joudun samalla ottamaan niskaani hänen velkansa taloyhtiölle. Suureksi hämmästyksekseni Ylämummo suostui.

Teimme kaupat tuolloin, puolitoista vuotta sitten, iloisissa tunnelmissa. Ylämummo oli huojentunut ja toi mukanaan pankkiin keksejä ja lautasliinat. Hörpimme pankin automaattikaakota ja minä muistin, miten mukava Ylämummo halutessaan osasikin olla. 

Samaan aikaan remonttikin oli juuri valmistunut ja minä haastattelin mahdollisia vuokralaisia. Minulla oli aivan tolkuttomat vaatimukset täydelliselle vuokralaiselle, koska äänieristys talossamme ylä-alasuunnassa on täysin olematon. Vuokralaisen pitäisi olla yksin asuva, siisti ja rauhallinen ihminen. Mieluiten nainen, koska jotkut miehet kusevat lattioille vessassa. Mielellään työssäkäyvä ja taloudestaan huolehtiva. Ei saisi tupakoida eikä käyttää päihteitä. Ei saisi olla kotieläimiä eikä lapsia. Ei saisi omistaa telkkaria eikä harrastaa musiikkia. Ei saisi juhlia eikä kestitä jatkuvasti vieraita. 

Olin varma, että sellaista ihmistä ei ole olemassa. Olin väärässä. Juuri tuota kaikkea on Yläkerran Tyttö, jolle asunnon päätin vuokrata ja joka on ollut ihanista ihanin vuokralainen ja naapuri. Minulla on ollut hyvä elää hänen alapuolellaan ja saada olla hänelle paljon enemmän kuin vuokranantaja. 

Nyt tilanne on se, että asunto on yhä taloyhtiön hallinnassa ja on sitä vuoden 2026 kevääseen saakka. Minä olen lyhentänyt Ylämummolta perimääni tonnien velkaa pikkupikkuhiljaa, ja asunnon vuokrasta katetetaan sen vastike ja hallintaanoton kuluja. Minulla ei näillä näkymin ole ainakaan seitsemään vuoteen varaa ottaa asuntoa omaan käyttööni, koska meidän vastikkeemme ovat todella korkeat paitsi maakaasulämmityksen johdosta myös siksi, että jouduimme juuri teettämään lainarahalla ison putkistosaneerauksen. Toivon Yläkerran Tytön siis pysyvän ilonani vielä pitkään, vaikka samalla tuskailenkin oman asuntoni ahtauden kanssa.

Tässä kohtaa voi oikeasti kysyä, että miksi ihmeessä minä edes haluan omistaa yläkerran. Eikö se olisi fiksua nyt myydä pois, kun se on remontoitu? No ei. Minä maksoin tästä omasta asunnostani 25 000 euroa neljä vuotta sitten. Se oli aivan käypä hinta silloin. Sen jälkeen koko maailma on mennyt ylösalaisin. Tuli korona ja Ukrainan sota.

Imatra tyhjeni venäläisistä. Työttömyys on Etelä-Karjalan suurinta ja palvelut senkun vähenevät. Täällä on autioita omakotitaloja ja asuntoja aivan pilvin pimein. Niitä myydään polkuhinnalla "purkukuntoisina". Meidän taloyhtiössämme on kolme asuntoa vaihtanut omistajaa minun tuloni jälkeen. Yhdestäkään ei myyjä ole saanut edes kymppitonnia. Kun kuvittelin asunnon ostamisen olevan hyvä sijoitus, joka pitää arvonsa, erehdyin raskaasti.

Vastikekin täällä on lähes tuplasti sen, mitä minun saapuessani, eli me kaikki maksamme vastiketta melkein yhtä paljon, kuin mitä pyydämme vuokraa niiltä, jotka ovat taloyhtiössä vuokralla. Meillä on tosiaan lämmitysmuotona maakaasu, joka oli helppo ja halpa ja ilmastovihamielinen, kun minä tänne tulin, mutta joka nykyisin on yhä helppo ja ilmastovihamielinen, mutta tolkuttoman kallis. Lämmitysmuodon vaihtaminen ilmastoystävälliseen maksaisi pitkälti yli sata tuhatta, ja sellaisiin lainoihin meillä ei ole mahdollisuutta. Uskokaa pois, että olemme käyttäneet aikaa, rahaa ja hermoja kaiken selvittelyyn näiden viime vuosien aikana. Eli tällä mennään nyt.

Vaikka myisin sekä yläkerran että oman kotini, en saisi sillä rahalla edes kunnollista pakettiautoa.

Toimeentuloa

Viime kevään yrittäjyyskurssilla oli mahtava voima. Se sai minut uskomaan, että tästä tämä lähtee! Että kyllä minä osaan ja pärjään, olen hyvä ja lahjakas! Asiakkaita tulee syksyllä ovista ja ikkunoista, kunhan pusken kurssin aikana markkinointikampanjani läpi! Ja voi pojat, että minä paiskin hommia!

Se voima oli kuitenkin valheellinen. Nyt minä huomaan olevani ihan samassa jamassa kuin aina ennenkin. Ilman porukan ja kouluttajien luomaa hyvää henkeä kaikki näyttää jälleen yhdeltä isolta ongelmakerältä, josta en löydä langanpäätä. Tuttu tilanne. Kaikki on tutulla tavalla epäselvää ja epävarmaa, enkä oikein tiedä, mitä tehdä. Yhtäkään asiakasta ei ole ilmaantunut. Pari "kiitos ei" -vastausta vain.

Olen alkanut harjoitella sisällä nukkumista. Tiedättekö, mikä siinä on vaikeinta? Se ei yllättäen olekaan kuumuus, vaan nukahtaminen. Jostain syystä Helmutissa nukkumaanmeno on helppoa. Pääni on siellä rauhallinen ja tyhjä. Luen kirjaa ja sammahdan. Mutta niin ei käy kotona. Täällä kotosalla minä luen kirjaa ja alan torkahdella. Laitan kirjan pois, sammutan valot ja PAM! Aivoni ovat sillä sekunnilla täynnä ratkaisemattomia ongelmia. Yleensä ne alkavat jostain niinkin idioottimaisesta asiasta kuin tyytymättömyydestä kotini sisustukseen. Siitä etenen pohtimaan yläkerran asunnon tulevaisuutta. Sitten muistan rahatilanteeni ja sen toivottomat tulevaisuudennäkymät. Päädyn siihen, että hallitus voisi ihan yksinkertaisesti vain napata Saksan historiasta toimivan mallin lahdata meidät työkyvyttömät luuserit kertaheitolla pois kärsimästä. Koronan kanssa jo testasivat, miten joukkohysteria toimii ja miten kansa suostuu mihin vain. Tässä vaiheessa ajatukseni ovat vieneet kaiken toivon nukahtamisesta ja alan pyörittää sitä kelaa, miten voisin asua aina autossa vailla omistamisen ja toimeentulon huolta. Tajuan, että kello on yli puolenyön ja joudun turvautumaan Opamoxiin. 

Minun pitäisi yrittää kirjoittaa tai piirtää nämä sisäiset sotkuni paperille, jotta niihin tulisi jotain selkeyttä. Kaikkeen varmaan olisi jokin ratkaisu olemassa, mutta en vain osaa nähdä sitä, koska olen liian syvällä sen kaiken keskellä. Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että haaveilen liian ristiriitaisista asioista. Ei voi yhtä aikaa saada asua mummonmökissä kaukana kaikesta, mutta silti täällä Melukylässä. Ei voi deletoida naapuruston kirkuvia ja melskaavia kakaroita kadulta ja pitää vain asialliset ja hiljaiset naapurit olemassa. Ei voi asua matkailuautossa ja omistaa silti kiinteää talokotia. Ei voi saada rahaa, jos ei tahdo tehdä töitä. Ei voi seurustella ja olla sinkku yhtä aikaa. Ei voi sekä pitää kanoja tai marsuja ja sinkoilla maailmalla Helmutin kanssa.

Olin kesän reissun aikana ihan autuaasti unohtanut senkin, että asumistukeni lakkaa vuodenvaihteessa. Se tärähti päähäni tässä yhtenä päivänä ja aiheutti pakokauhun. Minunhan pitää järjestää toimeentuloni ennen sitä. En kuitenkaan osaa ajatella asiaa kovin rakentavasti, koska en tiedä, saisinko toimeentulotukea. Luultavasti saisin ainakin silloin tällöin, mutta tuskin jatkuvasti, koska omistan ylimääräisen asunnon eli olen siis teoriassa hullumaisen varakas. En voi laskea toimeentulotuen varaan muutenkaan, koska pelkillä tuilla eläminen ei mahdollista Helmutin pitämistä. Työtä on pakko olla.

Siitä päästään siihen ongelmaan, että minun työmääräni ja sen myötä tuloni heiluu juuri hankalalla rajalla. Olen pärjännyt siedettävästi työmarkkinatuen ja asumistuen sekä yritystulon yhdistelmällä. Yritystuloni on pysynyt YEL-rajan alapuolella ja työvoimatoimisto on yhä luokitellut minut osa-aikaiseksi yrittäjäksi. Se on ollut minulle todella hyvä yhdistelmä. Pystyisin kyllä tekemään töitä vähän enemmänkin, mutta en ole osannut hankkia uusia asiakkaita.

Mutta nyt, kun työttömyyskorvaus pieneni, asumistuki pieneni ja loppuu pian kokonaan, minun olisi ansaittava yrittämällä ihan reippaasti enemmän pysyäkseni hengissä. Siitä seuraa se, että joutuisin tienaamaan enemmän kuin YEL-rajan. Ja kun se raja ylittyy, en voi olla enää osa-aikainen yrittäjä, koska joka helvetin kuukausi pitää pystyä maksamaan yli 300 euroa yrittäjäeläkettä. Menettäisin myös oikeuteni työttömyyskorvaukseen. Olisi pakko pystyä tekemään töitä ihan kuin normaali ihminen. Miten? Mistä niitä maksavia asiakkaita taiotaan? Mistä taiotaan sellainen energia, jolla tekisin töitä päivittäin, enkä silti taas tuhoaisi ihmissuhteitani ja laiminlöisi kotiani ja terveyttäni?

Olen yrittänyt uskaltaa miettiä yrityksen lopettamista. Se vaatii surutyötä vielä enemmän kuin mitä taloyhtiön hallitustyöstä luopuminen vaati. Ilman yritystä voisin kuitenkin jatkaa vanhojen asiakkaideni palvelemista laskuttamalla jonkun laskutuspalvelun kautta. Se vaan ei poista YEL-ongelmaa. Nykyisin nämä Ukot ja muut vastaavat palvelut eivät enää toimi osuuskuntaperiaatteella kuten silloin, kun ne aikoinaan syntyivät. Jos jossain lymyilisi vielä osuuskunta, joka toimisi ihan oikeana osuuskuntana eli maksaisi kaikki työnantajan lakisääteiset maksut ja minä voisin olla vain palkollinen, niin se ratkaisisi minun ongelmani. Olin sellaisen jäsen viisitoista vuotta sitten, ennenkuin päätin alkaa oikeaksi yrittäjäksi. Nyt sekin osuuskunta näyttää jo lopettaneen toimintansa.

Autoilusta ja vanhuudesta

Sattui tuossa silmiin Ylen artikkeli siitä, että ADHD voi olla este ajokortin saamiselle. Erikoislääkäri siinä sanoo, että jos henkilöllä on impulsiivista käyttäytymistä, piittaamattomuutta ja elämyshakuisuutta, muttei lääkitystä, voi olla, ettei ajokortti ole hänelle mahdollinen. Minun ADHD:ni on justiinsa sellainen elämyshakuinen ja impulsiivinen versio, mutta eiväthän ne ominaisuudet ajaessa nouse esiin! Päinvastoin.

Minä olen aina tiennyt olevani vähemmän hyvä kuski, mutta se ei johdu impulsiivisuudesta, vaan tarkkaavaisuuden ongelmista. Autoillessa pitää huomata niin monta asiaa yhtä aikaa. Olenkin oppinut elämäni varrella tavan autoilla omien rajoitusteni puitteissa. 

En koskaan aja suurkaupunkeihin. Helsingissäkin voi auton jättää jonnekin laitamille ja jatkaa matkaa ratikalla. Helmusteluretkillä ajelen vain maaseudulla ja käyn ostoksilla pienillä paikkakunnilla tai kaupunkien automarketeissa, jotka sijaitsevat ohitusteiden varsilla. Suljen radion, kun saavun taajamaan, jossa on paljon huomioitavaa. Toisaalta laitan musiikin soimaan, kun joudun ajamaan motarilla tai suorilla maanteillä, joissa minua unettaa tylsyyden tähden. Minua alkaa tylsillä teillä nukuttaa hyvin helposti, mutta silloin pysähdyn nukkumaan. Reissuretkilläni pidän päivittäiset kilometrit vähäisinä. En juo kahvia koskaan arjessa, koska siten se pysyy minulle niin vahvana piristeenä, että tarvittaessa voin hakea kupillisen huoltoasemalta ja jaksan ajaa pidemmän matkan. 

Hankalinta on silloin, kun kyydissäni on muita. Silloin minun on vaikea keskittyä ja teen paljon virheitä. Niinpä ne, jotka ovat olleet autossa minun kyydissäni, luultavasti pitävät minua ihan toivottomana kuskina. On mahdotonta jutella samalla, kun pitää tarkkailla liikennettä - ja päinvastoin. Varsinkin, jos huomaan, että ajamistani arvioidaan, alan tehdä ihan kamalia mokia. Mieluiten minä ajelenkin yksinäni. Toinen vaikea asia on väsymys. Nykyisin vältän pimeässä ajoa ihan viimeiseen saakka ja pidän päivämatkat todella lyhyinä. Pysähdyn aina suojatien eteen välittämättä siitä, onko fillarilla todellisuudessa väistämisvelvollisuus. Kauppojen parkkipaikoilla peruutan ruutuun, jotta kaupassakäynnin jälkeen kuormittuneena voin lähteä ajamaan helposti eteenpäin. 

En ole koskaan joutunut onnettomuuteen tai aiheuttanut sellaisia. Minun haaverini ovat olleet vain oman auton kolhimista. Helmutkin on saanut pahimmat osumansa silloin, kun olen ajanut liian pitkään, ja väsyneenä yrittänyt peruuttaa puskaparkkiin. Ensimmäisen kerran elämässäni törmäsin johonkin aika pian ajokortin saatuani, kun typötyhjällä parkkialueella Lappeenrannassa peruutin lyhtypylvääseen. Nopsalla katsomisella reitti oli selvä, ja pylväs jäikin näkemättä. Kuplavolkkarini Katri menetti siinä takapuskurinsa eikä koskaan saanut uutta sen tilalle.

Nyt kun muistisairas äitini menetti ajokorttinsa ja se luonnollisesti on ottanut hänellä todella koville, minun mieleeni on alkanut piirtyä kuva itsestäni vanhana horiskona. Tulen todennäköisesti menettämään ajokykyni paljon ennen kuin seikkailunhaluni. ADHD:n sanotaan helpottuvan vanhetessa, mutta minusta vaihdevuodet ovat vain voimistaneet oireitani. Jos sama kehitys jatkuu, minusta tulee sellainen hullu mummeli, joka suhaa tuolla pitkin maailmaa ilman ajokorttia ja aivoja. Kukahan minun edesottamuksistani sitten joutuu kärsimään, kun minulla ei ole lapsia, joille soitellaan suurlähetystöistä, että täällä olisi tällainen täysin edesvastuuton Susanna, joka pitäisi hoitaa kotomaahansa.

Isäni kuoli 10 vuotta sitten yhtäkkiä yllättäen sairaskohtaukseen ja minä olen aina ollut siitä asiasta hyvin onnellinen. Hänen ei koskaan tarvinnut joutua muistisairaan vaimonsa omaishoitajaksi tai menettää omaa fyysistä terveyttään niin pahasti, että olisi ollut riippuvainen toisista ihmisistä. Isäni puolen suvussa kuollaan suhteellisen aikaisin sydän- ja verisuonitauteihin, kun taas äitini suvussa eletään aivan liian vanhoiksi ja vieläpä pahan kerran vähämielisinä. Näin keski-ikäisenä oma vanhuuteni pohdituttaa minua paljon. En jaksa pitää tarpeeksi hyvää huolta fyysisestä kunnostani ja syödä tarpeeksi terveellisesti. Vaikka en mätäkään punaista lihaa, tupakkaa ja kaljaa sisuksiini isäni esimerkin mukaisesti, syön tolkuttomasti sokeria ja rasvaa, enkä liiku tarpeeksi. Muistisairautta yritän pitää loitolla syömällä B12-vitamiinia purkista ja olemalla sosiaalinen, lukemalla ja kirjoittamalla ja pysymällä kiinnostuneena maailmasta ympärilläni. Tiedän, että köyhyys tekee pahaa mielenterveydelle ja ADHD:ssa jo itsessään on hulvaton määrä muistisairauteen viittavia piirteitä. Näen siis vanhenemisessa pelkkää kauhua. 

Minä oikeasti toivoisin jotakin syöpää, joka veisi hautaan sillä lailla, että tuomion kuultuani pystyisin vielä reissaamaan Helmutilla tai sen seuraajalla viimeiset aikani ja syömään niin paljon herkkuja kuin napa vetää. Että voisin panna ihan ranttaliksi! Lakata tyystin stressaamasta rahojen riittämistä tai seuraavan talven jaksamista, koska niillä ei olisi enää mitään väliä. Minun impulsiivinen ja elämyshakuinen puoleni kun on saanut vastapainokseen sisäisen murehtijan, joka tarvitsee aina jonkun backupin. Edes tiedon siitä, että jos tuhlaan rahani kesällä helmustelemalla Virossa, niin syksylle on ainakin joku työhomma tiedossa.

Minun piti kirjoittaa autoilusta, mutta päädyinkin kuolemaan. Ei se haittaa.

Puolikas sadasta

En ole lapsuuden jälkeen juhlinut synttäreitäni. Se on aina tuntunut liian kiusalliselta ajatukselta. Paitsi silloin, kun täytin 30, kutsuin parhaan ystäväni perheineen kakulle ja ahtauduin vanhaan ylioppilasmekkooni. Ja olivatkohan ne 40-vuotissynttärini, jolloin Sulo ja anoppini pakkojuhlistivat minua Immolan pihalla valkoisin pöytäliinoin.

Viime talvena kuitenkin tuli sellainen tunne, että kun nyt kesällä täytän 50, haluaisin järjestää synttärit tässä lähellä olevalla kivalla hirsisaunalla. Siinä on iso takkatupa keittokomeroineen, pihalla grillikatos ja se sijaitsee hiekkarannalla auringonlaskun puolella. Eikä se edes ole törkeän kallis, kuten sen voisi kuvitella olevan. Ajattelin, että kutsuisin ihan kaikki kaverini, jotka asuvat ympäri ämpäri Suomea ja jos esittäisin kutsun jo todella hyvissä ajoin talvella, kukaan ei voisi olla tulematta.

En kuitenkaan uskaltanut toteuttaa suunnitelmaani. Ajattelin vain sitä, miten hajoan, kun kukaan ei haluakaan tulla. Se kääntyisi minun päässäni niin, että kaikki inhoavat minua ja olen ääliöpaska, ja minun ei kuuluisi olla olemassa. Jos joku tulisikin, minä keskittyisin vain katkerana miettimään niitä, jotka eivät tulleet. Lisäksi minua pelotti se, miten eri elämänvaiheista ja eri maailmoista tulevat kaverini sopisivat yhteen. Viimeisimpänä perusteenani oli se, että olin jo niin kurkkuani myöten täynnä kotona olemista, että halusin viettää kesän ilman aikatauluja ja pystyä sinkoilemaan ympäriinsä täysin vapaana Helmutin kanssa. 

Niinpä minusta tuli puolisatavuotias Virossa meren rannalla ihan ypöyksinäni. Se oli ihan onnellinen päivä.

Kun nyt palasin kotiin ja sain auttaa Yläkerran Tyttöä järjestämään hänen suuria kolmekymppisjuhliaan, minulle tuli katumus. Olisi ollut varmasti ihanaa juhlia itsekin kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa. Mutta silti; eihän kukaan kuitenkaan olisi tullut.

Kesken vimmattujen juhlajärjestelyjen Sulo soitti ja sanoi, että hän ja Heila ovat minulle synttärilahjaksi vuokranneet sen saunan ja sepä sattuu samalle perjantaille kuin Yläkerran Tytön synttäriviikonlopun aloitus. Sulo sanoi, että voisin pyytää messiin kavereitani ADHD-kerhosta, kun saunaan kuitenkin mahtuisi enemmän kuin kolme kylpijää. Minusta se kuulosti vähän hassulta ajatukselta. Kyllä minä ne lauteet saisin täyttymään ihan omalla pituudellanikin ilman ongelmia. Kun yksi ADHD-kaveri sitten sattui aamusella kyselemään kuulumisia ja kerroin hulinapäivästäni, hän ottikin kutsun vastaan: hyvin hän kerkiäisi käydä meitä saunalla moikkaamassa omien menojensa lomassa.

Vähän minua harmitti, että saunominen meni päällekkäin Yläkerran Tytön juhlien kanssa, mutta minä pakkasin juhlamekon reppuun ja hurautin ilolla poikien kanssa saunomaan ja makkaraa paistamaan. Kerkiäisin sen jälkeen vielä hyvin sujahtamaan mukaan Yläkerran Tytön juhliin! Heila oli saunan pihalla minua vastassa ja käski parkkeerata mopon ja panna silmät kiinni. Hän talutti minut sokkona saunatupaa kohti, ja minä napisin, että kyllä mä olen täällä käynyt ja tiedän, miltä tällä näyttää! Sulo tarttui toiseen käteeni ja yhdessä he ohjasivat minut ovesta sisään. Odotin, että siellä onkin yllätyksenä kivat tarjoilut, mutta kun sain avata silmäni, näinkin ihmisiä.

Se oli aivan epätodellinen tunne. Sulon äiti puolisoineen oli paikalla ja minun Siskontyttöni! Ja kolme poikaa kommuunista! Kun näin nämä neljä kaukaa tullutta vierasta, menin ihan sumeaksi ja aloin itkeä. He kuulemma lauloivat minulle, mutta en muista sitä yhtään.  

Kun ADHD-kaverini kurvasi pihaan, kipitin häntä vastaan kertomaan, että tässä on nyt pari muuttujaa. Hän joutui siis yhtälailla yllätetyksi, mutta tottuneena esiintyjänä lauloi ihanasti meidän kaikkien edessä! Söimme herkkuja notkuvasta pöydästä – anoppikin oli lopulta päässyt paistamaan minulle karajalanpiirakoita! Ehkä se vähän paikkasi sitä pettymystä, että menimme Sulon kanssa aikoinamme salaa naimisiin ja että minä järjestelmällisesti olen vastustanut synttäreiden juhlimista.

Saunan lämmetessä mopoilin kiireesti takaisin kotiin hakemaan Helmutin. Se ihmis- ja tavaramäärä kun piti illalla saada saunalta poiskin, enkä halunnut Sulon joutuvan ajamaan vielä yömyöhällä montaa kertaa edestakaisin. Kun palasin Helmutin kanssa, minua odotti vielä uusi kaukaa tullut yllätysvieras! Ja myöhemmin seuraamme liittyi vielä yksi naapureistani. Muut kutsutut olivat lähettäneet terveisensä videotervehdyksinä ja niitä katsottiin porukalla.

Minulla oli ihan tosi onnellinen ja iloinen olo, mutta samaan aikaan pikkuisen nolo. Aivan liikaa huomiota! Kun saimme videot katsottua, alkoi leppoisa hengailu, ja minäkin sain olla vain yksi kaveri muiden joukossa, enkä mikään synttärisankari. Saunottiin, uitiin, nautittiin ihanasta ilta-auringosta ja syötiin hirveästi herkkuja. Yksi pojista kokkasi grillissä kaikille muhkeat tofuburgerit.

Eikä ollut mitenkään outoa, että eri elämänvaiheista kertyneet ihmiset olivat yhtä aikaa yhdessä paikassa. Kaikki näyttivät sopeutuvan hyvin toistensa seuraan, eikä minun tarvinnut murehtia siitä, että joku jäisi yksin ulkopuoliseksi. Se itsekseen kaukaa tullut ystäväkin totesi, että nämä ovat parhaat synttärit, joissa hän on koskaan ollut ja että minun kavereideni kanssa on hyvä olla, kun kaikki ovat ”sopivasti outoja”.

Niin. Olisihan minun pitänyt se tajuta, että ne, jotka ovat elämääni vuosiksi ja vuosikymmeniksi jääneet, eivät ole mitään tylsiä perustyyppejä tai turhantärkeilijöitä, vaan justiinsa sopivasti outoja. Ja sopivasti oudot kyllä tulevat toimeen keskenään. Uskon, että vaikka olisin pysynyt alkuperäisessä suunnitelmassani ja kutsunut ihan kaikki, niin olisihan siellä saunalla vallinnut hyväksynnän ja leppoisuuden tunnelma. 

Sulo ja Heila olivat tehneet hurjaa salapoliisityötä yrittäessään keksiä ja tavoittaa kaikki ystäväni. Enkä minä ollut edes tajunnut mitään, vaikka he olivat tehneet minulle outoja kysymyksiä pitkin kesää! ”Mikä sen yhden bändin nimi oli, joka teki siusta ja Helmutista sen biisin? Keitä sä lasket ystäviksesi? Jos mie ajan Mikkeliin joku päivä, niin tuutko mukaan ja haluutko käydä Kerimäellä? Eiks siellä asu joku siun kaveri?”

Kaikkia ei siis tavoitettu, jotka olisin itse kutsunut, mutta jos minä vielä muistan tämän kokemuksen kymmenen vuoden kuluttua, niin ehkä minä uskallan sitten järjestää ihan itse synttärini ja kutsua aivan jokaisen. Mutta siihen tarvitaan sitten kokonainen viikonloppu ellei jopa kokonainen viikko, jotta ehdin nauttia kaikkien seurasta! Tämä yksi päivä plus seuraava aamu oli sopiva aika tälle ihmismäärälle.

Saunomisen jälkeen kävimme kurkkaamassa Yläkerran Tytön juhlavalaistun pihan. Sielläkin oli kaikki mennyt ihanasti ja sankari hehkui onnellisena. Katselin sitä kauniiden, hyvinpukeutuneiden, urheilullisten nuorten ihmisten laumaa drinkkilaseineen ja huomasin, ettei juhlien päällekkäisyys ollutkaan katastrofi. En minä siihen porukkaan olisi istunut, vaikka Yläkerran Tyttöön istunkin kuin nenä päähän. 

Minäpä sain ikiomat alkoholittomat ja semialastomat juhlat, ihan minun näköiseni!

Jatkoimme matkaa Sulon kotiin. Sulohan oli jo majoittanut itselleen ihan vieraita poikia edellisestä päivästä asti ja he olivat yhdessä tehneet ruoat ja koristelut! Minun kotini oli Yläkerran Tytön vieraiden hotellina koko viikonlopun ajan, joten päädyin itsekin nukkumaan Sulon tontille. Oli mukavaa yrittää vielä iltapalalla pysyä hereillä tutussa seurassa ja herätä yhteiseen aamiaispöytään. Lauantai-illaksi ajoin Siskontytön Mikkeliin saakka junalle ja sain hänen kanssaan tärkeät pari tuntia ihan kahdestaan. Yksi  pojista jäi Heilan luo kyläilemään ja on täällä yhä. Olen siitäkin niin onnellinen! Noiden poikien saapuminen oli takuulla Heilalle ihan yhtä iso lahja kuin minullekin. 

Vaikka saunajuhlasta on jo monta päivää, minulla on yhä tosi rakastettu olo. Minulla oikeasti on ystäviä, jotka tulivat tänne saakka synttäreilleni. Ja ystäviä, jotka olisivat tulleet, jos olisivat pystyneet. Ja minulla on poikkeuksellinen onni siinä, että entinen puolisoni ja nykyinen kumppanini tykkäävät toisistaan ja ovat kaverustuneet näin hienosti.

Kun ADHD-aivoni taas pian vakuuttavat minulle, ettei Heila välitä minusta paskaakaan, yritän silloin muistaa sen, että hän halusi järjestää minulle tämän onnellisen juhlan, vaikka se on vaatinut häneltä itseltään useammanlaista itsensäylittämistä. Ja yritän muistaa senkin, mitä herttainen Yläkerran Tyttö sanoi minulle: ”Vitun idiootti! Sehän muutti tänne siun takiasi!”

Ensitunnelmia reissun jälkeen

Serkkutreffit olivat yllättäen ihan tosi kivat! Vielä tapaamispaikan parkkipaikalle saapuessamme kysyin siskontytöltä, että kenen kuningasidea oli tulla tänne. Teki mieli ottaa hatkat heti. Kun varovaisesti lähestyimme sitä pihalla parveilevaa sukulaislaumaa, totesin, että jokainen on ihan saman näköinen kuin kymmenvuotiaana. Joillain vain oli erilainen kampaus. 

Minun äidilläni on kuusi täyssisarusta. Yhtä lukuunottamatta jokainen heistä on pykännyt maailmaan pentuja niin paljon, kuin on pystynyt. Meitä serkuksia on siis paljon. Yhteydenpito on lapsuudessa loppunut, koska vanhempiemme sukupolvi on täynnä kaunoja, katkeruutta ja elinikäisiä välienkatkeamisia.

Kun siinä aloimme tutustua toisiimme tyyliin "mitäs sun elämässä on tapahtunut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana", totesin, että meillä oli muutakin yhteistä kuin se, että muitakin jännitti saapua tapaamiseen. Minua yllätti se, etteivät kotiäitiys ja valtavat lapsilaumat olleetkaan periytyneet meidän sukupolvellemme. Minua yllätti myös moni muu asia ja ne olivat kaikki positiivisia yllätyksiä. Sukutraumat ovat siirtyneet myös muissa sukuhaaroissa, mutta on ihanaa, miten uusi sukupolvi tajuaa jo opiskella itseään ja niitä kirottuja traumojaan. 

Oli hassua olla siinä porukassa. Kaikki olivat vieraita, ja silti kummallisella tavalla tuttuja. Pelkäsin etukäteen möläytteleväni sammakoita niiden kaikkien "kauniiden ja hyvinkäyttäytyvien" serkkujeni korviin, mutta sammakkoni eivät aiheuttaneetkaan ainakaan näkyvää pahennusta tai vaivaantuneisuutta. Minulle ei siis jäänyt helvetillistä morkkista. Pysyttelin kyllä koko ajan turvallisen etäisyyden päässä omasta siskostani ja hänen katseistaan, jotka puhuvat enemmän kuin mitkään sanat maailmassa. Minun perheeni taitaa olla meidän sukupolvemme ainoa niin häiriintynyt, etteivät kaikki sisarukset tule toimeen keskenään.

Ajoin kotiin suoraa tietä. Olin yhdentoista maissa kotipihassa. Kävin moikkaamassa Heilan ja toteamassa, että sama vanha mielitautisuus jatkuu taloyhtiön touhuissa. Kaivauduin takaisin Helmutiin nukkumaan. Tänä aamuna oli tosi paha olla, kun tajusin, missä herään. Itku huusi vatsanpohjassa ulospääsyä. En millään haluaisi siirtyä tähän maailmaan, jossa pitää laskea euroja, tehdä päätöksiä, olla vastuussa, olla saavutettavissa, olla kumppani ja naapuri ja ystävä. Helmutissa minun ei tarvinnut olla yhtään mitään yhtään kenellekään.

Tiedän, että totun kyllä taas, vaikka nyt tuntuu kurjalta. Sekin on kuulemma ADHD-ominaisuus, että muutosvaiheet ovat normaalia vaikeampia. Oli kyse sitten ruokatauon pitämisestä kesken askartelun tai reissuun lähdöstä ja sieltä palaamisesta.

Tämä viimeinen viikko Helmutin matkassa oli erikoinen. Kun minulla ei ollut rahaa käydä tankkaamassa, ja olin päätynyt siihen kummalliseen palaan landea Lahden ja Hyvinkään väliin, helmustelun negatiiviset puolet nousivat esiin. Niin kauan, kun matka jatkuu kohti uutta nähtävää, homma on mahtavaa! Mutta voi tylsyys, miten kiusalliseksi se käy, kun pitäisi löytää paikka, joka täyttäisi vaatimukseni ja jossa voisi viipyä paikallaan vaikka viisi päivää. Eihän sellaista löydy Ruuhka-Suomesta, paitsi maksullisilta leirintäalueilta. Aloin oikeasti olla niin kypsä, että kotiinpaluukin alkoi houkutella. (Aina siihen saakka, kunnes yhdeltä naapurilta tuli yllärinä syyttely- ja vaatimusviestejä.) 

Niin paljon kuin helmustelua rakastankin, niin aina siihen liittyy sellainen "minulle ei ole paikkaa maailmassa" -tunne. Kotiin en halua mennä, mutta maailmallakin alan väsyä jatkuvaan etsimiseen, likaiseen tukkaan ja akun lataamisen stressiin.

Pitkien reissujen viimeisellä etapilla kotiin ajellessani päässäni soivat aina Sir Elwoodin hiljaisten värien säkeet:

Vieraiden tähtien alla, vieraiden ihmisten luona
Minä vieraita tienviittoja seurailin
Minä etsin, minä löysin, suljin silmät ja kuuntelin
Kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin:
Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä, väsyy aina kysymään tietä
Väsyy viimein yksin kahlaamaan

Koska kerran elämässä kuitenkin
Tulee aika aina jolloin on palattava kotiin takaisin

 

(Kuvat ovat Palas Taidepolulta, joka löytyy läheltä Hyvinkäältä. Se oli hieno paikka. Ja reissun viimeisimmät vaiheet löytyvät taas tietysti instasta @helmutinmatkassa, joka nyt vaikenee ja jää odottamaan seuraavaa seikkailua.)

Koulu taputeltu

Mikä helpotuksen tunne minut valtasikaan eilen iltapäivällä, kun tajusin, että olin saanut suoritettua viisi viikkoa työssäoppimista ja todellakin tehnyt kaiken sen, minkä olin suunnitellutkin ja vähän ylimääräistäkin. Tällä kurssilla työssäoppiminen onneksi tarkoitti oman yritystoiminnan edistämistä, ja niinpä jokainen teki omaa projektiaan. Minun piti saada aikaiseksi nettisivut ja esite ja tyrkyttää itseäni sähköpostitse kunnille ja yhdistyksille. Otin rinnakkaistehtäväkseni myös ensi vuoden kalenterin kuvien piirtämisen, josta viime postauksessa mainitsinkin.

Tuo tyrkytyskampanja oli minulle todella vaikea. Vielä viisi viikkoa sitten ajatuskin ahdisti ja oksetti. Pääni meni ihan jumiin siitä, että minun pitäisi kehdata tarjota palveluksiani yhtään mihinkään suuntaan. Esitettä ja nettisivuja vääntäessäni minä sitten pikkuhiljaa aloin sopeutua ajatukseen, että työssäoppimisen viimeisenä päivänä minä todellakin sinkoan ne sähköpostit esitteineen matkaan.

En ole järin hyvä suunnittelemaan pitäviä aikatauluja etukäteen, joten olin aika hemmetin ylpeä itsestäni eilen tajutessani, että minä todellakin sain tehtyä ihan kaikki hommat. Viimeisen viikon jouduin tekemään täyttä päivää, mutta jaksoin, kun ajattelin juhannuksen jälkeen koittavaa vapautta. Plink plonk minä vaan lähettelin sähköpostia osoitteisiin, joita olin kaivellut netistä ja se homma oli sillä selvä. Keitin kaakaota, nostin jalat puutarhapöydälle ja tunsin suurta onnistumisen ja selviytymisen iloa.

Toivoin, että edes yksi tavoittamistani tahoista jossain vaiheessa syksyllä ottaisi yhteyttä ja pyytäisi tarjousta jostakin graafisesta työstä. Sitä en osannut odottaa ollenkaan, että niihin sähköposteihin tulisikin vastauksia. Eihän mainospostiin vastata? Mutta muutamatpa vastasivat: ”Ei kiitos, meillä ei ole tarvetta. Ei kiitos, me käytämme sitä ja sitä mainostoimistoa...”

Arvaatteko, miten minun aivoni reagoivat? No tietenkin häpeämällä. Mitä olinkaan kuvitellut itsestäni? Että minä muka kelpaisin johonkin? Hirveä nöyryytyksen tunne valtasi minut ja koko esite tuntui naurettavalta ja lapselliselta. Väsymys ja torjutuksi tuleminen ovat minun aivoilleni ihan tappava yhdistelmä.

Tänään osaan suhtautua noihin ystävällisiin viesteihin jo vähän vähemmän dramaattisesti, mutta silti tajuan, että koko tyrkytyskampanja saattoi olla vettä hanhen selkään. On täysin mahdollista, ja jopa todennäköistä, ettei minulla ole ensi syksynä töitä yhtään sen enempää kuin tähänkään asti.

Nyt kurssista on jäljellä kolme päivää ja päättäjäiset. Maanantaina ja tiistaina meillä on ryhmätyö, jota kouluttaja nimittää ”hackathoniksi” ja se panee minut ihan tuskaiseksi. Edellinen häkätön nimittäin oli niin kuormittava, että olin ihan itkuloppu niiden päivien jälkeen. Päätin, etten altista itseäni moiselle tällä kertaa, kun huomasin jännittäväni sitä jo kaksi viikkoa etukäteen. Aion siis lintsata alkuviikon. Olen oppinut laskemaan kiinni perfektionismista silloin, kun se aiheuttaa minulle kärsimystä, ja olemaan moraaliton lusmu. Toki sen verran kunnollinen lusmu minä olen, että ilmoitin etukäteen lintsaavani.

Ajankäyttöä ja ajantajua

Kuinka kauan niitä ihania kesäpäivä jatkui? Ne alkoivat siitä, kun venäytin nilkkani ja siitä on nyt viisi viikkoa. Olin tietysti täynnä energiaa ja elämisen riemua koko ihanan hellejakson ajan. Miten terve minun pääni olisikaan, jos aina olisi aurinkoista! Yövyin pihalla Helmutissa eli nukuin tietysti sikeästi ja ihanasti. Koulukin stressasi vähemmän, kun sovin ohjaajan kanssa, että tavoittelen seitsemän työtunnin sijasta neljää tehotuntia päivässä. Hänkin on jo oppinut minusta sen, että teen kahdessa tunnissa homman, joka tavallisesti ihmisiltä vie kaksi päivää. Eli aikaansaaminen on nyt olennaista, eikä se, että istun tuskassa päivittäin 7 tuntia yrittäen tehdä jotain. Ja kyllä - minä saan nyt enemmän aikaan, kun en joudu ajattelemaan tunteja.

Sain jo piirrettyä ensi vuoden seinäkalenterin kuvat. Tällä kertaa aiheena ovat puput, ja minusta tuntuu, ettei pupukalenteri vetoa ihmisiin niin hyvin kuin kettukalenteri. Ainakaan pupujen kuvat eivät saa Instagramissa yhtä paljon tykkäyksiä. Vaikka vuodenvaihde on vielä valovuosien päässä, halusin saada allakan nyt jo valmiiksi, koska meillä on elokuussa kylän kirppis- ja kahvilapäivä. Se on ihana tapahtuma ja täällä kulkee paljon väkeä silloin. Kokeilen painattaa pienen kalenterierän jo tuohon tapahtumaan ja myydä kadun varressa. Säävarauksella toki, koska tuote ei kestä sadetta ja minä en ole enää kunnon torimuija eikä minulla ole telttaa. 

Olen tietysti itselleni tyypilliseen tapaan tehnyt ne kaikki kivoimmat hommat ensin ja viimeiselle työssäoppimisviikolle lykännyt kaikkein vaikeimmat. Tämä nyt alkanut viikko aiheuttaa siis minussa suurta vastenmielisyyttä. Kuten näkyy, kirjoittelen tässä blogia, vaikka minun pitäisi olla kyhäämässä sähköpostikampanjaa. Sopivasti on taas kylmää ja sateista eli ei mitään tekosyytä sinkoilla suppilautailemaan, vaan on tosiaan istuttava koneella hoitamassa hankalimmatkin hommat valmiiksi.

Tätä kylmyyttä ja sadetta tuntuukin jatkuneen jo viikkoja, vaikka todellisuudessa ehkä muutaman päivän. Hellepäivähän kuluu hujauksessa, sadepäivä kestää ikuisesti. Kylmyyden takia jouduin siirtymään taas kotiin nukkumaan. Helmutissa alle 10 astetta on inhottavaa, mutta kotona talossa yölämpö pysyy 16 ja 20 asteen välillä. Jostain syystä silti nukun huonommin kotona kuin autossa. 

Opettelin jo talvella sellaiseen nukkumaanmenokäytäntöön, että panin puhelimen lentotilaan iltayhdeksältä ja jätin sen keittiön pöydälle. Meninkin sänkyyn kirjan kanssa, luin sitä kunnes silmät alkoivat lupsahdella ja nukahdin helposti. Nykyisin olen jatkojalostanut käytännön niin, että puhelin menee automaattisesti käyttökieltoon iltayhdeksästä aamuseitsemään. Suosittelen lämpimästi! Eipä veny enää nukahtaminen aamuyöhön typeriä instavideoita selatessa ja itseä inhotessa. Ja aamulla tulee noustua sängystä ihan normaalisti sen sijaan, että lukisin peiton alla uutisia pari tuntia ja ahdistuisin maailman toivottomuudesta heti päivän alkajaisiksi.

Lisäksi olen laittanut käyttörajoituksia sivusto- ja sovelluskohtaisesti. Instagramissa minulla voi kulua hyvinkin tunteja päivässä, joten siihen panin aikarajaksi 1,5 tuntia. Se tarkoittaa sitä, että nyt ehdin hyvin postamaan omat juttuni kaikille tileilleni, tsekkaamaan kaikki seuraamani tilit ja juttelemaan ihmisten kanssa. Mutta en ehdi katsella stand upia, hassuja kömmähdysvideoita tai söpöjä marsuvideoita! Facebook-addiktiota minulla ei ole, mutta laitoin silti siihen rajaksi muistaakseni vartin, mikä riittää siihen, että näen Imatran kaupungin päivitykset ja oman kyläyhteisön sivun ja voin kurkata roskalavaryhmiäkin, jos huvittaa. Uutisivuissa sama juttu: ehdin selata otsikot ja lukea artikkelin tai pari, mutta en voi jäädä jumittamaan maailman pahuuteen. 

Parasta kuitenkin on Vauva-palstan totaaliboikotti. Kolmeen vikkoon en ole siellä käynyt lukemassa enkä enää siis tiedä, jaksavatko ne vielä kylvää vihaa minua kohtaan! Oli todella vaikeaa lopettaa sen lukeminen, vaikka juuri lukeminen teki minulle todella pahaa. Kävin neuroottisesti katsomassa siellä melkein joka päivä, miten ilkeästi minusta puhutaan. Ja se vaan jatkui ja jatkui - kuukausia! En oikeasti ymmärrä, miten ihmiset ovat niin ilkeitä ja idiootteja. Ovatko he aina olleet sellaisia omissa päissään ja nykyisin vain vapauttaneet myrkkynsä, kun netti siihen tarjoaa foorumit? Vai onko ihmislaji jotenkin taantunut viimeisen vuosikymmenen aikana?

Vielä joskus viime talvena kännykkäni kertoi, että ruutuaikani on keskimäärin 8 tuntia päivässä. Miettikää! Kahdeksan tuntia! Sehän on yhden työpäivän mitta - onko ihme, etten saanut mitään aikaiseksi? Nyt näillä uusilla itsekuritusrajoituksillani olen saanut keskimääräisen ruutuaikani noin kolmeen ja puoleen tuntiin. Sitä on paha enää typistää ilman, että luopuisin kokonaan Instasta. Suurin osa tuosta ruutuajasta kun kuluu WhatsApissa kavereiden ja naapureiden kanssa kommunikointiin, ja sitä en laske mitenkään negatiiviseksi kännykän käytöksi. Ruutuaikaan lasketaan tietysti myös kameran käyttö ja kaikki pakollinen kuten karttaohjelmien ja pankin käyttö, joten vaikka kolmekin tuntia kuulostaa pahalta, se ei sitä oikeasti ole.

En laske Instagramiakaan enää pelkästään huonoksi, koska saan siitä nykyisin oikeasti iloa. Sen jälkeen, kun opin käyttämään sitä oikein, mieltäni pahoittavat postaukset ovat pysyneet poissa silmistäni. Kaipaan kuitenkin kovasti alkuaikojen käyttäjäystävällistä Instaa ja nyt meinaan tutustua uuteen Cara-nimiseen sovellukseen, joka kuulemma olisi sellainen. Ehkä kansa siirtyy sinne, ja äänestää jaloillaan Metan ylivaltaa vastaan.

Apua, kohta on talvi!

Tavallisesti talvipaniikki iskee minuun juhannuksen aikoihin. Tänä vuonna se onkin jo nyt ihan voimissaan. Minulla on oikeasti aikamoinen pakokauhu ensi talvesta, ja eilen kirjailemani reissusuunnitelmatkin osoittautuvat tarkemmalla miettimisellä kelvottomiksi. Tietokone ei todellakaan mahdu käsimatkatavaraan. Telttailu on Fuerteventuralla sallittu vain kesäkaudella. Gran Canarialla on talvileirintäalueita, mutta niillä telttailusta joutuisi tietenkin maksamaan. Plus olisi vuokrattava auto. Toinen hyvä summa. Kodinvaihto on vielä tutkimatta, mutta en odota siltä ihmeitä.

En haluaisi pilata kesääni itkemällä jo valmiiksi talvea ja toimeentulo-ongelmia. Mutta juhannuksena minulta loppuvat koulutuksen tuomat yhdeksäneuroiset, ja kevään isot tienestini hupenevat Helmutin korjaamisiin. On hetkiä, jolloin jopa pystyn myöntämään itselleni, että Helmutista olisi pakko pystyä luopumaan. Rahani riittäisivät elämiseen ja jotain voisi jäädä säästöönkin, ellen joutuisi syöttämään joka ropoa Helmutille.

Helmutista on iloa vain kesällä ja juuri kesällähän minä viihtyisin kotonakin. Mopo, suppilauta, Saimaa ja oma piha ovat onnellisuustekijöitä. Toki Helmutin kanssa reissailu on superonnellisuustekijä, mutta kyllä minä kesästä selviytyisin ilmankin sitä. Talveenhan minun pitäisi niitä helpotuksia keksiä, ja ainoa, mikä oikeasti auttaisi, olisi pitkä matka aurinkoon. 

Mietin, mikä teki viime talvesta niin erityisen raskaan ja ainakin yksi syy taitaa olla siinä, ettei joulun jälkeen tullutkaan valoa. Helmi-maaliskuussa ei ollutkaan normaaleja himopakkasia kirkkaine taivaineen. En päässytkään järven jäälle pitkille kävelyille termari repussani. Kaiken aikaa oli harmaata ja sateista. Ja sitten oli masentuneita läheisiä, ja arjestani puuttui nauru.

Miten helppoa elämäni olikaan Sulon kanssa Immolassa. En minä silloinkaan tienannut sen enempää kuin nykyisin, mutta silloin rahani riittivät ihmisarvoiseen elämään ja vieläpä jokatalviseen muuttolintuiluun. Nykyisin jokainen päivä on eurojen laskemista. Minä oikeasti pidän jo kolmatta vuotta kirjaa kaikista menoistani ja tuloistani taulukkolaskelmaohjelmalla. Aiemmin Hemut oli suurin kulueräni. Nykyisin se on asuminen.

Tiedän kyllä, miksi minulla on nyt tällaisia raskaita ja pessimistisiä ajatuksia. Olen nukkunut kokonaisen viikon ihan surkeasti. Luulen, että syynä on tuo minun venähtänyt nilkkani, joka ei suostu pysymään kohoasennossa öisin ja herättää minut tunnin välein mitä ihmeellisimmistä asennoista. Tai sitten kyse on työssäoppimisstressistä. Minun täytyy kysyä ohjaajalta, millaisia sanktioita minulle koituu, jos en pysty saamaan 35 työtuntia kasaan joka viikko. Kouluviikkojen aikana minulle kasaantui taas paljon tekemättömiä kotihommia. En ole liikkunutkaan, ja syömiseni on ollut mitä sattuu. Olen niin lihava, etten mahdu viime kesän mekkoon. Ihan tuttu kuvio siis, kun en pysty repeämään kaikkeen. Koulu on kuitenkin ollut niin mielekästä ja innostavaa, että en ole ahdistunut siitä, miten se on syönyt muun elämäni. Laskin nimittäin toiveikkaasti ja ilmeisen virheellisesti sen varaan, että työssäoppimisjaksolla vapaata olisi enemmän ja pystyisin kyllä kirimään rästihommissa ja harrastamaan taas liikuntaa.

Olipa syy unettomuuteen mikä tahansa, niin se on aiheuttanut tietysti sen, että mieleni alkaa mustua. Tulee epätoivoisia oloja ja itseinho nostaa päätään. Tällaisissa tapauksissa, kun jostain syystä olen sinnitellyt huonolla unella viikon, tapaan korjata tilanteen Opamoxilla. En ole tarvinnut sitä enää herran aikoihin paniikkikohtauksiin tai ahdistuksiin, koska ne eivät tasaiseen elämääni kuulu. Mutta univajeeseen Opamox tepsii myös. Nyt minä nukun ja huomenna osaan taas olla iloinen tästä, mitä on nyt.

Voi kesä!

Kevät antoi odottaa itseään, mutta nyt näyttää hyvältä. Kokonaisen viikon ajan on ollut kesäilmat ja samaa luvataan seuraavallekin viikolle. Ja minulla on tietysti tuhat asiaa, joita haluaisin tehdä juuri nyt. Kun kevät ei meinannut edetä, moni pihahomma lykkääntyi ja kasaantui. Silti minulla olisi velvollisuus suorittaa 7 tuntia työssäoppimista joka päivä. Mahdoton yhtälö! Onneksi voin sentään työssäoppia piirtämällä pihalla. Joitain tietokonehommiakin voin tehdä läppärin kanssa ulkona. 

Kesän ongelma on se, että yhtä aikaa pitäisi pystyä pyöräilemään, lenkkeilemään, helmustelemaan, mopoilemaan, suppailemaan, tekemään pihahommia, käymään uimassa ja retkeilemässä, nauttimaan kotona olemisesta ja matkustaa, olla yksin auringossa kirjan kanssa ja tavata kavereita. Pitäisi syödä uutuusjätskiä kävelykadulla ja hinkata Helmutin ruosteita kotona. Ja sitten minä vielä nuljautin nilkkani viikko sitten heti kesäilmojen alkamisen kunniaksi ja liikkumiseni on hiukan rajoitettua.

En minä ollut edes tajunnut, miten koville tämä viimeinen talvi ottikaan, ennen kuin toissapäivänä lähdin ensimmäiselle mopoajelulle. Kun lämmin ilmavirta helli käsivarsiani, hameenhelmat hulmusivat, maailma oli kirkkaanvihreä ja Kielo kiiti tasaisen kauniisti eteenpäin, minut täytti ihan huima onnellisuudentunne. Ja siinä hetkessä tajusin unohtaneeni, miltä onnellisuus tuntuu.

Ei sellaista saisi unohtaa. Aloin saman tien pelätä ensi talvea. Yleensä talvipaniikkini iskee vasta juhannuksen tienoilla. Miksen minä voi keksiä, millä lailla voisin silpaista talvesta pois edes kuukauden? Helmutin kuuluisi saada lähteä syksyllä muuttolintuna maailmalle. Se aivan liian kallis lyhyeen käyttöaikaansa nähden. Talvi on niin turhaa kärsimystä tässä kotikopissani, josta minun kuuluisi saada nauttia kesäisin. Kesät täällä ovat ihania, kun järvi on vieressä, pihat kukkivat naapureiden ansiosta ja ulkonukkekodeissani tarkenee leikkiä.  

Olen alkanut puolivarovaisesti miettiä halvan etelänmatkailun vaihtoehtoja, jotka kuitenkin mahdollistaisivat graafistöiden tekemisen. Ensimmäiseksi pitää tietysti toivoa, etten joudu marraskuussa kuntouttaviin työtoimintoihin, vaan selviän pelkällä työnhakuvelvoitteella. Sitten minun pitäisi testata, mahtuuko pöytätietokoneeni käsimatkatavaraan, koska läppärissäni ei toimi tarpeelliset ohjelmat. Ja sitten voisin punnita niitä vaihtoehtoja.

Yksi on Workaway, mutta niiden paikkojen selaaminen synnyttää minussa yhtä suurta ahdistusta kuin oikeiden työpaikkailmoitusten. Ja jos teen töitä jossain luumufarmilla, niin miten jaksaisin tehdä oman firman töitäkin? 

Toinen on kodinvaihto, mutta tyrkyllä olevat kodit Espanjassa ovat sellaisia lukaaleja, että tuskinpa kukaan haluaa vaihtaa linnaansa marraskuiseen Suomeen yksiössä. Vai olisiko se vain mainostamisesta kiinni? "Suomi on maailman onnellisin kansa! Tule itse kokemaan, miten meitä koetellaan!"

Kolmas vaihtoehto olisi jännittävin: telttailu Kanarian saarilla. Yksi tuntemani tyyppi eli niin. Kanariallahan ei saa telttailla missä lystää, mutta siellä on sallittuja paikkoja ja telttailuun tarvitaan jonkunlainen lupa. Minun täytyy ottaa selvää, miten se käytännössä tapahtuu. Jos pystyn elämään kolme kuukautta autossa Suomen kesässä, pystyn helposti elämään kuukauden teltassa Kanarialla. Tosin ei telttaan voi viedä tietokonetta.

Lentolippujen hinnat ovat nousseet siitä, kun viimeksi pääsin jonnekin matkustamaan. Olin toivonut voivani pistää hiukan jemmaan niistä mukavista palkoista, joita nyt toukokuussa saan laskuttaa. Mutta! Katsastuksessa kävi ilmi juttuja, jotka vaativat Helmutille kalliin korjaamokäynnin. Ja korjaamolle päätyi Kielokin heti alkuunsa. Ja minä itse jalkani kanssa! Isoja rahareikiä, joihin se mukava palkka sitten katoaakin.

Mutta luotan universumiin. Yhtäkään kokonaista talvea en enää jaksa. Valaistuminen tapahtuu siis tämän kesän aikana!