España - reality check

Nyt on sitten tämän vuoden lomat lomailtu. Tältä reissultapa vaan ei ollutkaan vaikeaa palata kotiin, kuten tavallisesti on. Yritin miettiä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että tiedossa oli jo etukäteen, että yksi viikko on todella lyhyt aika ja että tällä reissulla on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tai ehkä siitä, että pitkästä aikaa minulla oli matkaseuraa, ja matkaseurahan on ihanimmillaankin vähän raskas asia. Tai ehkä siitä, että täällä kotona jatkuu yhä kesä, vaikka ollaan pitkällä syyskuun puolella. En tiedä, ehkä kaikista näistä asioista yhdessä.

Espanjaan laskeutuminen tuntui sekin ihan kotiinpaluulta. Miten olinkaan kaivannut niitä vuoristomaisemia ja voimakasta valoa. Espanjan kielikin tuli yllättäen minulta helposti ja luonnostaan, vaikka edellisestä matkastani on neljä vuotta, enkä ole saanut treenattua mitenkään.

Sulo ja Heila panivat merkille sen, miten pieniä ihmiset siellä ovat. Minä vasta heidän siitä puhuessaan tajusin, että en ollut sitä edes ajatellut tällä kerralla, vaikka aiemmilla reissuillani olen aina vähän kärsinyt siitä, että olen siellä kirkaanpunainen ja alati hikeä valuva jättiläinen. Nyt onnellisuuteni oli voittanut tietoisuuteni rumuudestani! No, aina siihen asti, kunnes katselin Sulon ja Heilan ottamia valokuvia ja näin, miltä näytän bikineissä.

Sain myös tarpeellisia muistutuksia niistä asioista, joista en Espanjassa tykkää tai jotka siellä ovat hankalia. Jatkuva juomaveden ostaminen pulloissa on paitsi riesa, myös hirveän kallista. Jos joka päivä uppoaa euro pelkkään juomaveteen, niin siihen nähden meidän taloyhtiömme holtittoman kallis vesi on kuitenkin ihan ilmaista... Miettikää, 30 euroa kuukaudessa pelkkään juomaveteen – se on valtava summa rahaa. Ja kun yhtäkkiä pitääkin elää ilman kaurapuuroa, Ohut herkku -ruisleipää ja tofua, niin onhan se hankalaa. (Autismipiirteeni ovat vanhemmiten vahvistuneet ainakin siinä, että fiksoitumiseni tiettyihin ruokiin on aika älytöntä.) Espanjassa ei yhäkään osata kierrättää jätteitä, vaan biojätteetkin on tuskaa tuntien tungettava muiden jätteiden sekaan. Kaupungit ovat pakokaasuisia, meluisia ja koirankakkaisia.

Koko viikon ajan lämpötila pysytteli yli 30 asteessa ja aurinko paistoi. Tuollainen kuumuus on minullekin liikaa, mutta kyllä tavoittelemani 10 000 askelta silti joka päivä ylittyi. Jos sää olisi ollut hiukan viileämpi, olisin varmaan ravannut aamusta iltaan kiskomassa itseeni kauneutta Esteponan vanhassa kaupungissa, mutta nyt piti ihan pakostakin välillä pysähtyä huilimaan. Minulla oli onneksi erinomainen kirja messissä, ja maltoin sen kanssa pötkötellä uima-altaan reunalla.

Pieni kriisinpoikanen iski heti, kun saavuimme Esteponaan. Majoitus oli meille Sulon kytkyjen ansiosta ilmainen, ja niinpä pääsimme lomailemaan rikkaiden ihmisten asuinalueella kaupungin yläpuolisella kukkulalla. Koko talokompleksi oli muurilla aidattu ja portilla oli vartija. Toinen vartija mopoili sähköskootterillaan ympäri niitä kolmea katua kaiket päivät. Pihakatu oli niin puhdas, että siltä olisi voinut syödä. Yksityisellä uima-altaalla oli uimavalvoja ja allasbaari. Rapuissa portaat olivat marmoria ja isossa asunnossamme toimi täydellisesti ilmastointi. Siellä oli kaunis ja laadukas sisustus sekä kaikki mahdolliset kodinkoneet. Sulo oli vuokrannut meille pienen ylämäkiin hyytyvän Fiat Pandan, jonka saimme parkkeerata parkkihalliin kaiken maailman porschejen, land rovereiden ja urheilumersujen sekaan. Tällaista rikkaiden lomailua en ole koskaan kokenutkaan.

Pröystäily aiheutti minussa häpeän tunnetta. Miten vastenmielistä onkaan se, että tässä maailmassa rikkaat kuluttavat tolkuttomiin turhuuksiin, mutta köyhät eivät edes välttämättömyyksiin. Minun teki mieleni käydä selittämässä jokaiselle ökyalueella työtä tekevälle espanjalaiselle, että me emme kuulu tähän burberryporukkaan. Meillähän ei ollut edes vaihtovaatteita, koska rahamme eivät riittäneet ostamaan lennolle ruumapaikkaa matkalaukulle! 

Ja silti samalla minä olin niin kiitollinen siitä, että pääsin ilmastoituun asuntoon puhkumaan lämpöhalvaustani pois ja pesemään jatkuvasti hikilimaantuvia vaatteitani koneella puhtaiksi. Meidän hiilijalanjälkemme oli suurempi kuin voin edes ajatella. Kiidimme lentokoneella Euroopan yli vain yhden viikon tähden. Pärrytimme ilmastointia, pyöritimme tiski- ja pesukoneita, kävimme suihkussa, lotrasimme altaassa ja ajoimme liian pienellä vaihteella vuorten rinteitä ylös. Tuotimme törkeän määrän muovijätettä. 

Espanjalaiset ovat kuvottavia siinä, miten he heittelevät jätteensä minne sattuu siitä huolimatta, että jokaisella kadulla on isot jäteastiat ja pulloille jopa erilliset keräysastiat. Missä vain näkyikin pala multamaata, siinä oli myös kasa tölkkejä, pulloja ja sekalaista roskaa. Jopa kukkaruukuissa oli aina jotain roskaa. Laatoitetut ja asfaltoidut alueet keskustassa kyllä pestään ja putsataan joka aamu, mutta otapa askel pois julkisivusta, niin paljastuu espanjalaisten todellinen sottapyttyolemus. Ja minusta sitä roskaa oli nyt vielä enemmän kuin helmustellessani viisi vuotta sitten.

Kaikkein surullisin kokemus oli, kun ajoimme Marbellaan sellaiseen puskaan, joka oli minulle Helmutin kanssa ollut koko Suuren Espanjan-matkamme paras paratiisi. Se oli yksi iso metsäinen tontti keskellä kymmenien tai ehkä satojen kilometrien mittaista hotelleiden ja huviloiden tiukkaa riviä rantaviivassa. Siellä minä tutustuin Saksalaisiin, ja siellä minun pelkokauteni päättyi ja aloin rakastaa helmustelua. Siellä kävi tietysti muitakin karavaanareita, mutta lisäksi siellä asui vakituisesti kaksi saksalaista hippiperhettä jurtissaan. Siellä oli puhdasta, siistiä ja hipihiljaista. Lidliin ja Mercadonaan sieltä käveli viidessä minuutissa ja itsepalvelupesulakin oli kävelymatkan etäisyydellä. Siellä oli todella hyvä olla ja kaikki mitä tarvitsin.

Olen Saksalaisilta sittemmin kuullut, että myöhemmin hipit lisääntyivät niin, etteivät karavaanarit enää voineet siellä puskailla. Vastenmieliset pilvipäät valtasivat koko ison tontin ja viljelivät marihuanaansa metsikössä. Halusin nyt käydä kurkkaamassa tuota hullua hippimeininkiä, ja kun paikka osui matkamme varrelle, Sulo suostui kurvaamaan sinne.

Mutta jo tienristeyksessä olikin iso kyltti, joka kielsi pysäköinnin muilta kuin henkilöautoilta ja lisäksi yöpysäköinnin ihan kaikilta ja tietysti telttailun. Vartijakin siinä oli pitämässä huolen, ettei vaan vänlaiffereita pääse paikalle. Meitä ei rannassa odottanutkaan siis hippileiri, vaan tyhjä parkkialue, jossa oli roskaa kuorma-autollisen verran. Rantabaari oli jo syksyä vasten suljettu, mutta saastaiset merkit paikallisten biitsielämästä olivat yhä jäljellä. Kävelin roskan seassa ja minusta tuntui hirveän pahalta. Karavaanarit eivät ole ongelma. Espanjalaiset ovat. Ja hipit ovat. Ne, jotka eivät välitä mistään ja kuvittelevat kaiken olevan vain heitä varten.

Minusta tuntuu, etten enää haluaisikaan mennä talviksi Espanjaan vänlaiffaamaan. Katselin puskaparkkisovellusta ja totesin, että Marbellan paratiisini lisäksi moni muukin täydellinen paikka oli kadonnut siitä kokonaan. Sovellus tarjoilee nyt pääasiassa kadunvarsiparkkeja. Häshtäk Vänlaif siis tuhosi itse itsensä. Niin tulee käymään vielä Suomessakin aikanaan. Kun Etelä-Eurooppa kuumenee kuumenemistaan, alkavat Baltia ja Pohjoismaat houkutella suuria laumoja. Luuletteko, että espanjalaiset ja italialaiset osaavat kerätä roskiansa täälläkään?

Näistä surullisista todellisuusläimäytyksistä huolimatta meillä oli todella onnellinen viikko. Nukuin sikiunia, niin kuin huoleton ja fyysisesti itsensä väsyttänyt ihminen nukkuu. Me emme käyneet kukaan toistemme hermoille ja kaikki saivat tehdä itselleen kiinnostavia ja tärkeitä aioita. Estepona kerkesi viikossa tulla tarpeeksi tutuksi ja Sulo ehti käväistä Gibraltarillakin. 

Kaikkien mielestä ehdottomasti parasta oli kuitenkin yhteinen autoretki vuoristoon. Minulle se oli paluu omimpaan ympäristööni, ja pojille uusi elämys. Päädyimme vuoren rinteellä kiemurtelevalle polulle patikoimaan tolkuttomassa kuumuudessa, mutta se koettelemus todettiin kaiken tuskan arvoiseksi, kun silmiemme eteen avautui kirkasvetinen kanjoni! Kotkat kaartelivat yläpuolellamme, ja viileä vesi tuntui ihanalta liian kuuman Välimeren ja kädenlämpöisen uima-altaan jälkeen.

Paikalla oli myös espanjalainen nainen kahden teinipoikansa kanssa ja kun aloin jutella pojille, he kysyivät, haluammeko heidän johdattavan meidät edemmäs. En ymmärtänyt kysymystä oikein, ja niinpä me päädyimmekin olettamani patikoinnin sijaan uimaan poikien perässä etäämmäs kanjonissa, kiipeämään vedestä kallioille ja hyppimään niiltä alas. Pojat olivat hirvittävän pelottomia, ja mekin uskalsimme ihan tarpeeksi! Se oli ihanaa, eikä 34-asteinen hellekään tuntunut enää ollenkaan liialliselta. Ilman niitä poikia kanjonikokemus olisi jäänyt aika reippaasti pliisummaksi!

Ensitunnelmia reissun jälkeen

Serkkutreffit olivat yllättäen ihan tosi kivat! Vielä tapaamispaikan parkkipaikalle saapuessamme kysyin siskontytöltä, että kenen kuningasidea oli tulla tänne. Teki mieli ottaa hatkat heti. Kun varovaisesti lähestyimme sitä pihalla parveilevaa sukulaislaumaa, totesin, että jokainen on ihan saman näköinen kuin kymmenvuotiaana. Joillain vain oli erilainen kampaus. 

Minun äidilläni on kuusi täyssisarusta. Yhtä lukuunottamatta jokainen heistä on pykännyt maailmaan pentuja niin paljon, kuin on pystynyt. Meitä serkuksia on siis paljon. Yhteydenpito on lapsuudessa loppunut, koska vanhempiemme sukupolvi on täynnä kaunoja, katkeruutta ja elinikäisiä välienkatkeamisia.

Kun siinä aloimme tutustua toisiimme tyyliin "mitäs sun elämässä on tapahtunut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana", totesin, että meillä oli muutakin yhteistä kuin se, että muitakin jännitti saapua tapaamiseen. Minua yllätti se, etteivät kotiäitiys ja valtavat lapsilaumat olleetkaan periytyneet meidän sukupolvellemme. Minua yllätti myös moni muu asia ja ne olivat kaikki positiivisia yllätyksiä. Sukutraumat ovat siirtyneet myös muissa sukuhaaroissa, mutta on ihanaa, miten uusi sukupolvi tajuaa jo opiskella itseään ja niitä kirottuja traumojaan. 

Oli hassua olla siinä porukassa. Kaikki olivat vieraita, ja silti kummallisella tavalla tuttuja. Pelkäsin etukäteen möläytteleväni sammakoita niiden kaikkien "kauniiden ja hyvinkäyttäytyvien" serkkujeni korviin, mutta sammakkoni eivät aiheuttaneetkaan ainakaan näkyvää pahennusta tai vaivaantuneisuutta. Minulle ei siis jäänyt helvetillistä morkkista. Pysyttelin kyllä koko ajan turvallisen etäisyyden päässä omasta siskostani ja hänen katseistaan, jotka puhuvat enemmän kuin mitkään sanat maailmassa. Minun perheeni taitaa olla meidän sukupolvemme ainoa niin häiriintynyt, etteivät kaikki sisarukset tule toimeen keskenään.

Ajoin kotiin suoraa tietä. Olin yhdentoista maissa kotipihassa. Kävin moikkaamassa Heilan ja toteamassa, että sama vanha mielitautisuus jatkuu taloyhtiön touhuissa. Kaivauduin takaisin Helmutiin nukkumaan. Tänä aamuna oli tosi paha olla, kun tajusin, missä herään. Itku huusi vatsanpohjassa ulospääsyä. En millään haluaisi siirtyä tähän maailmaan, jossa pitää laskea euroja, tehdä päätöksiä, olla vastuussa, olla saavutettavissa, olla kumppani ja naapuri ja ystävä. Helmutissa minun ei tarvinnut olla yhtään mitään yhtään kenellekään.

Tiedän, että totun kyllä taas, vaikka nyt tuntuu kurjalta. Sekin on kuulemma ADHD-ominaisuus, että muutosvaiheet ovat normaalia vaikeampia. Oli kyse sitten ruokatauon pitämisestä kesken askartelun tai reissuun lähdöstä ja sieltä palaamisesta.

Tämä viimeinen viikko Helmutin matkassa oli erikoinen. Kun minulla ei ollut rahaa käydä tankkaamassa, ja olin päätynyt siihen kummalliseen palaan landea Lahden ja Hyvinkään väliin, helmustelun negatiiviset puolet nousivat esiin. Niin kauan, kun matka jatkuu kohti uutta nähtävää, homma on mahtavaa! Mutta voi tylsyys, miten kiusalliseksi se käy, kun pitäisi löytää paikka, joka täyttäisi vaatimukseni ja jossa voisi viipyä paikallaan vaikka viisi päivää. Eihän sellaista löydy Ruuhka-Suomesta, paitsi maksullisilta leirintäalueilta. Aloin oikeasti olla niin kypsä, että kotiinpaluukin alkoi houkutella. (Aina siihen saakka, kunnes yhdeltä naapurilta tuli yllärinä syyttely- ja vaatimusviestejä.) 

Niin paljon kuin helmustelua rakastankin, niin aina siihen liittyy sellainen "minulle ei ole paikkaa maailmassa" -tunne. Kotiin en halua mennä, mutta maailmallakin alan väsyä jatkuvaan etsimiseen, likaiseen tukkaan ja akun lataamisen stressiin.

Pitkien reissujen viimeisellä etapilla kotiin ajellessani päässäni soivat aina Sir Elwoodin hiljaisten värien säkeet:

Vieraiden tähtien alla, vieraiden ihmisten luona
Minä vieraita tienviittoja seurailin
Minä etsin, minä löysin, suljin silmät ja kuuntelin
Kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin:
Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä, väsyy aina kysymään tietä
Väsyy viimein yksin kahlaamaan

Koska kerran elämässä kuitenkin
Tulee aika aina jolloin on palattava kotiin takaisin

 

(Kuvat ovat Palas Taidepolulta, joka löytyy läheltä Hyvinkäältä. Se oli hieno paikka. Ja reissun viimeisimmät vaiheet löytyvät taas tietysti instasta @helmutinmatkassa, joka nyt vaikenee ja jää odottamaan seuraavaa seikkailua.)

Viidennen viikon reissukuulumisia

Sainkin yhden ylimääräisen lomaviikon, kun asiakkaani kanssa aikataulut selkiytyivät hänenkin palattuaan nyt lomalta. Eli minun ei pitänytkään ajaa suoraa tietä kotiin, vaan aloitamme työt vasta ensi viikolla. Minulla menivät vähän pasmat sekaisin tästä muutoksesta, ja mietin, mitä voisin nähdä ja kokea hyvin pienellä alueella Helsingin ympäristössä. Siksi näillä seuduilla, että sunnuntaina olisi Lohjalla serkkukatraan tapaaminen, johon minäkin nyt pääsisin osallistumaan.

En oikeastaan tiedä, miksi haluan sinne mennä. Ahdistun helposti moisista kekkereistä ja kaikki serkkuni ovat minulla tyystin vieraita. Olen nähnyt heitä viimeksi joskus teini-iässä ja koko lapsuuteni olen saanut kuulla äitini suusta ylistystä siitä, miten kauniita ja hyvinkäyttäytyviä serkkuja meillä on ja miten meitä saa aina hävetä. Se on tietysti jättänyt jälkensä minun sieluuni ja huomaan kelvottomuudentunteen nousevan hyvin vahvasti pelkästään siitä ajatuksesta, että tulen kohtaamaan ne kaikki kauniit ja hyvinkäyttäytyvät serkut. Asiaa ei auta, että olen viettänyt rantapummin elämää siinä vaiheessa jo viisi viikkoa, tukkani on haalistunut karmeaksi ja vähäisten ihmiskontaktien takia sosiaaliset tilanteet ovat tavallistakin kiusallisempia. Tiedän jo tulevani pullauttelemaan rupisammakoita suustani jatkuvalla syötöllä.

Laivalta päästyäni lähdin ajamaan kohti Lahtea miettimättä tarkemmin yhtään mitään. Olisin halunnut käydä Keravalla purkutalotaidetta katsomassa, mutta sattui olemaan juuri se ainoa päivä viikosta, kun paikka on suljettu. Niinpä ajoin Mäntsälään unelmaiseen kangaskauppaan ostamaan ohutta bambutrikoota. Minulla on kyllä loppuelämäni tarpeiksi homomaatuskapaitoja, mutta alan kyllästyä käyttämään niitä. Koska maailmasta ei tunnu enää löytyvän kukkarolleni sopivia bambupaitoja, yritän ommella niitä nyt itse.

Ja sitten olinkin ihan ihmeissäni, että mihin nyt. Ei ole rahaa enää dieseliin, eikä huvituksiin, joten ymmärsin, että nyt on aika vain rauhoittua. Pitää viipyä rannoilla ja olla jouten. Lukea ja piirtää ja suppailla eli tehdä niitä rauhoittavia asioita, joita kuvittelin reissussa tekeväni, mutta joiden pariin en ole malttanut pysähtyä. Täälläpäin järvet ovat pieniä lätäköitä, mutta paikalliseen vaatimustasoon nähden löysin ihan mainion kunnan ylläpitämän uimarannan. Parkkipaikan vierestä alkoi heti rannan nurmialue ja sain levittäytyä viltteineni ja tuoleineni Helmutin lähelle ja pitää auton ovet auki. Oli vessa ja piknikpöydät ja pikkuruinen järvi uitavaksi ja supitettavaksi. Omituista kyllä, rannalla ei käynyt parin hellepäivän aikana oikein ketään. Jokunen nainen kävi pulahtamassa ja muutama lapsiperhe tulivat ja menivät. Välilllä joku auto vain pyörähti parkissa ja jatkoi matkaa. Oli ihan rauhallista.

Ja sitten toisena iltanani siihen ajoi taas joku auto, josta mieshenkilö katsoi minua tosi pitkään. Pienillä paikkakunnilla tuijotetaan, niin se vaan on. Mutta jonkun ajan kuluttua mies huuteli, olisiko minulla kynää lainata. Pahoittelin, että olin hukannut reissun aikana kaksi kuulakärkikynää, mutta hänelle kelpasi lyijykynäkin. Hän kysyi, reissaanko yksinäni ja vastasin totuudenmukaisesti. Sitten hän sanoi palauttavansa kynän kohta ja minä palasin nurmikolle lukemaan kirjaani. Kohta hän toikin kynän minulle ja sen mukana oli paperinpala. ”Älä hukkaa sitä puhelinnumeroa,” hän sanoi ja marssi heti takaisin autolleen ja ajoi pois.

Menin ihan pois tolaltani. Miten kauan hän oli minua kytännyt? Oliko se ollut hänen autonsa, joka siinä rannalla oli useamman kerran käynyt pyörähtämässä? Mitä helvetin toimintaa? Pitääkö nyt pelätä? Pitääkö olla imarreltu? Mitä pitää? Yritin soittaa Heilalle aivotoimintaani selkiyttääkseni, mutta hän ei vastannut ja kaikenlaiset kauhukuvat alkoivat tulvia päähäni. Pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin etsimään toista rantaa.

Jos ihminen on vailla pillua tai haluaa muuten vaan tutustua, miksi se pitää tehdä noin creepyllä tavalla? Ja miten kamalaa on se, että jos oletkin vain vähän kömpelö mieshenkilö, sinua pelätään? Ja miten kamalaa on olla nainen, että pitää pelätä?

Tunsin itseni kusipääksi, kun lähdin pakosalle. Eihän se mies käyttäytynyt mitenkään uhkaavasti, ja silti minun pääni huusi, että pakene, Sussu, pakene! Löysin toisen rannan, joka vielä iltasellakin oli täynnä lapsiperheitä ja jäin sinne yöksi. Aamulla ensimmäisenä ajatukseni olivat siinä miehessä. Teki mieli soittaa hänelle ja selittää, että moinen lähestymistapa ei ole se kaikkein paras. Syytin itseäni siitä, että menin niin hölmistyksiin, etten osannut heti siinä lapun saadessani pysäyttää hänen menoaan ja selvitellä tarkoitusperiään ja jutella niinkuin normaali ihminen. Jos hän sitten seuraavan kerran naista lähestyessään osaisi tehdä sen vähemmän karmivalla tavalla.

Päätin rauhoittua. Rannalle saapui vanhoja ihmisiä uimaan, ja pikkuhiljaa lapsiperheet kansoittivat sen. Nyt suppilautailtuani, hyvää kirjaa luettuani, kaksi yötä nukuttuani ja muutamia sanoja vaihdettuani paikallisten vanhusten kanssa, ahdistus lopultakin on antanut periksi. Minulla on muutama kiva hellepäivä lomaa jäljellä. Serkkutapaaminenkin tuntuu jo pikkuisen siedettävämmältä ajatukselta. Sunnuntaina nappaan siskontyttöni kyytiin Hyvinkäältä ja ajelemme sitten yhdessä sukuloimaan.

(Tämän postauksen kukkakuvat ovat Virosta. En ole napsinut mitään julkaisukelpoista tässä viime päivinä.)

Neljännen viikon reissukuulumiset

Jatkoin matkaani Peipsijärven rantaa pohjoiseen ja yllätyksekseni vapaan leiriytymisen alueita ei löytynytkään enää rannoilta. Tie kulki aivan järven rantaa pitkin ja kylät olivat pitkiä talojen rimpsuja tien varrella. Aikalailla suomalaisen rintamiestalon näköistä rakennuskantaa sillä seudulla oli, mutta harjakatot olivat jyrkempiä. Pieniä uimapaikkoja oli jokaisessa kylässä. Niitä oli kuitenkin aika hankala bongata, jos ei tajunnut ajaa tosi hiljaa ja kytätä vieri vieressä olevien talojen väliin. Polut ja kapoiset hiekkatiet veivät rantaan. Yöpymispaikkaa ei kuitenkaan löytynyt, ja päädyin epäillen nukkumaan Park4Nightin opastamaan satamaan. Paikka osoittautui kuitenkin ihan hipihiljaiseksi, mikä oli tosi ilahduttavaa monien lõkkekohtien jumputtajanaapureiden väsyttämille hermoilleni. Kun sieltä vielä löytyi iänikuisen bajamajan lisäksi oikea vessa suihkuineen ja automaatti, josta sai ostaa halpaa piparminttukaakaota, olin supertyytyväinen siihen, etten ollut löytänyt sopivaa maalaispuskaa.

Epävakaa keli alkoi tuossa vaiheessa ja ajelin Peipsin pohjoispuolelle. Sieltä yllättäen löytyikin 32 km hiekkarantaa. Ja vieläpä ”laulavaa” hiekkarantaa! Mutta paikkaa Helmutille ei löytynyt. Ajoin rantatietä 15 km kytäten sopivaa puskaa, mutta koko alue oli pysäköintikieltoa tai tienvarren ankeita maksullisia parkkeja. Kaksi yöpymiseen tarkoitettua telttailualuetta löytyi ja tietysti ne olivat hyvin kansoitettuja. Sisäänajaminen maksoi vaivaisen vitosen ja sillä sai sitten viipyä niin kauan kuin halusi. Minä jaksoin viipyä vain yhden yön, koska iltajumputus alkoi kuuden jälkeen ja jatkui puolilleöin. Paikallisten vuorokausirytmi on selvästi toista kuin omani – pienet lapsetkin kirmailivat hämärtyvällä rannalla vielä yhdentoista aikaan. Kun jokaiselle teltta- tai karavaaniseurueelle vielä löytyi ikioma tulipaikka, niin iltakahdeksan aikaan jokainen niistä savutti paksua savua yhtä aikaa. Aamut ovatkin näissä paikoissa sitten ihan kultaa, kun porukka nukkuu pitkään.

Ihailen ja arvostan näitä ilmaisia leiriytymisalueita, mutta minun ääni- ja hajuyliherkkyydelleni niistä suosituimmat eivät sovi ollenkaan. Makasin torkahdellen makuupussissa rantahiekalla jumputuksen ulottumattomissa yhteen asti, jolloin leiri olikin jo hiljainen ja värivalot vain loistivat siellä täällä metsän pimeydessä.

Virolaiset selvästi ovat ahkeria telttailijoita eikä se näytä olevan mikään marginaaliharrastus. Täällä tuodaan koko perhe mummoineen ja koirineen mukana. Tulipaikan yhteydessä oleva katettu pöytäryhmä vallataan ikiomaksi ripustamalla pressut seiniksi sen ympärille. Levitetään pöytäliinat ja värivalot. Puihin laitetaan riippukeinut. Joillain on omat vessateltatkin mukana, kumiveneet ja koira-aitaukset. Minusta on kiinnostavaa seurailla näitä paikallisia tapoja kuin katselisin dokumenttielokuvaa, jossa ei ole selostusta. Olen ulkomaanreissuillani kulttuurikyttääjä, joka yrittää epätoivoisesti löytää vastauksia Googlelta.

Eräs kaverini on naimisissa virolaisen miehen kanssa ja hänelle olen viestitellyt ihmetyksen aiheitani silloin, kun Google vaikenee. Olen saanut tietää, että vaikka kerrostalot näyttävät monesti samalta kuin Venäjällä (eli kukaan ei omista rappuja ja ulkoseiniä, eikä niitä myöskään kunnosteta), Virossa on taloyhtiöt kuten meilläkin. Kaikilla yhtiöillä ei vaan ole varaa pitää kaikkea tiptop. Sen minä ymmärrän paremmin kuin hyvin! Upeita kukkaistutuksia on silti kerrostalojen pihoillakin, eli räpsähtäneempikin talo näyttää silti sievältä. Ainakin vanhemmissa kerrostaloissa on myös asuntokohtaiset tulisijat. On puuhella ja uunilämmitys! Ajatelkaa! Pihoilla näkyykin ihan valtavia, aivan viivottimen kanssa pinottuja halkopinoja.

Minua ilahduttaa se, miten omakotitalojen pihoilla ihmiset touhuavat uikkarit päällään. Pienet lapset kipittävät nakupelleinä rannoillakin ja ovat söpösti ruskettuneita. Se kaikki on sellaista oman lapsuuteni idylliä. Kun kesä alkoi, vaatteita ei enää tarvittu. Vieläkin minä riehun omassa pihassamme bikineissä, vaikka se onkin yhteinen ja katu aivan oven edessä. Vaatteet vaan ovat liikaa kesällä. Jos jotain häiritsee, niin en jaksa välittää. 

Nyt minulla on kuitenkin siisti kaupunkimekko päälläni. Istun ylettömän hienon kartanon puutarhassa tätä kirjoittamassa. Täällä Virossa on valtavat määrät kartanoita, joista suurin osa on pelkkää rauniota. Nekin on merkattu Google Mapsiin turistinähtävyyksinä. Monet kartanoista on kuitenkin restauroitu tai modernisoitu ja palvelevat museoina, hotelleina, kongressikeskuksina tai kouluina. Tämä, jonka palveluista minä häpeämättömästi juuri nautin, on kylpylähotelli. Kylpyläosastolle saa ostaa lippuja, jos sinne mahtuu hotelliasukkaiden lisäksi. Vietin siellä eilisen sateisen iltapäivän, eikä hotellivieraita tosiaan ollut kuin muutama. ”Suomalainen savusauna” ei ollut savusaunaa nähnytkään, mutta oli aivan erinomainen suomalainen nykyakainen sähkösauna. Voi miten minä nautinkaan. Vaikka välillä näillä reissuilla pääseekin suihkuun, mikään ei tunnu puhdistavan kuten sauna!

Porealtaassa pääsin juttelemaan virolais-hollantilaisen pariskunnan kanssa ja se olikin vasta toinen kerta koko matkalla, kun sain ihan kunnolla kommunikoida jonkun kanssa. Muutenhan minun keskusteluni rajoittuvat tähän: ”Tere. Aitäh. Palun. Ma ei rääki eesti keelt.” Minusta olisi aina tosi ihanaa päästä tekemisiin paikallisten asukkaiden kanssa, mutta en oikein tiedä, miten se tapahtuisi, kun elää puskissa. Muut puskailijatkin aina pysyvät mielellään omissa porukoissaan. Harva reissaa yksin eikä minusta muutenkaan ole menemään ilman syytä ketään puhuttelemaan. Siinä suhteessa haluaisin olla edes hiukan saksalaisen tuttuni kaltainen, joka ensimmäisenä suunnistaa tekemään tuttavuutta kaikkien kanssa, kun matkailuautonsa saa parkkiin. 

Tänään on viimeinen päiväni täällä. Illaksi ajan sataman lähelle samalle rannalle, jossa vietin ensimmäisen yöni. Aamulla aikaisin ajan Helmutin lauttaan ja palaan kotiin. Kolme viikko Virossa ei riitä mihinkään. Minulta jäi ihan hirveästi kaikkea vielä näkemättä ja monet niistä jutuista mitä koin, jäivät liian lyhyiksi kokemuksiksi. 

Ilmeisesti sää ei täällä ole mitenkään takuuvarmasti näin mahtava, kuin millaisena se minulle on näyttäytynyt, mutta toivon ensi kesänä pystyväni palaamaan tänne, saamaan samanlaista huippukeliä ja ehtimään nähdä vielä paljon lisää. Latviassakin olisi kiva pyörähtää.

Eilen illalla nukkumaan käydessäni sain äkkinäisen kuningasajatuksen, miten pystyn muokkaamaan kotini sellaiseksi, että sen voisi vuokrata ventovieralle niin, etten joutuisi itse vuokraamaan varastoa kaikelle henkilökohtaiselle omaisuudelleni. Pitää vain rakentaa valeseinä ja rajata puolet kammarista pois niin, että jää vain alkovi! Menin siitä niin ylikierroksille, etten pystynyt enää nukkumaan.

Tuntuu vaikealta palata kotiin velvollisuuselämään. Minulla on jo ”to do” -listakin kirjoitettu ja se vähän musertaa. Näinhän minun kuuluisi elää, vapaana ja huolettomana. Näytänkin kauniimmalta, kun olen kevyt ja onnellinen. Kävelen paljon, enkä kärsi lonkankoukistajan kivuista. Juuri nyt ajatus tappavasta syksystä ja pitkästä talvesta tuntuu täysin musertavalta. Onenksi on kaksi kivaa asiaa tulossa: ihan lyhyt lennähdys Espanjaan ja takaisin sekä Ihmeellinen Pieni Maailma -messut. Niistä sitten ajallaan lisää.

(Instagramissa reaaliaikaista reissaamista.)

Kolmannen viikon reissukuulumiset

Huikea tuurini kelien suhteen senkun vaan jatkuu! Kolmeen viikkoon on mahtunut vain kaksi oikeaa sadepäivää. Muistelen, miten torimuijailuaikoina sadepilvet seurasivat perässäni kaikkialle. Aivan selvästi Universumi siis halusi minun lopettavan torien kiertämisen ja siirtyvän puskien kiertelyyn. 

Vaikken ollut sinne Pärnuun suunnitellut meneväni, en todellakaan kadu, että niin tein. Lähin hiekkarantani osoittautuikin ihan huikeaksi 3,5 km:n mittaiseksi valkoisen hiekan paratiisirannaksi, ja on ilmeisesti vasta alkua sille miljoonahiekalle, joka siitä eteläänpäin jatkuu. Helmut pönötti pari päivää Valgerandin parkkialueella, ja öiksi siirryin syrjemmälle tienposkeen, jossa kukaan ei jumputtanut musiikkia. Vain aallot pauhasivat minulle tuutulauluaan. Sain aivan huomaamattani kunnolla liikuntaakin, kun kävelin likimain autiota rantaa eestaas. Minun toisaalta teki mieli jäädä sinne pidemmäksikin aikaa, mutta toisaalta teki mieleni jatkaa matkaa Peipsijärven rannikolle. Jouduin valitsemaan matkan jatkumisen, koska kotiinpaluun pakko painaa takaraivossa ja pystyn ajamaan vain noin tunnin matkan päivässä. Harmittaa vähän, että aikatauluttomuuteni muuttuikin näin, mutta toisaalta: onpahan edes jotain rahaa tiedossa syssymmälle.

Olin harhaisesti kuvitellut syöväni täällä Virossa paremmin kuin kotona, mutta hinnat ovat jopa Lidlissä ihan samat kuin kotonakin. Leipä taitaa olla pikkuisen edullisempaa. Elelen siis samalla puuro – porkkana – kananmuna – halvin tonnikala -linjalla kuin kotonakin ja pihtailen kaikessa. Kaupunkien välttelyssä on sekin hyvä puoli, ettei tarvitse tuhlata rahaa mihinkään muuhun kuin pakollisiin ja jäätelöön. 

Piipahdin silti Viljandissa, jonka piti olla kaunis kaupunki. Ja voi hyvä ihme, miten kaunis se sitten olikaan! Ehkä kaunein, jossa koskaan olen käynyt. Jos pannaan Vanha Rauma, Raahe ja Porvoo yhteen, lisätään vähän korkeuseroja ja yksi linnanraunio, niin päästään lähelle. Olin ihan liekeissä ja kipitin ympäri kaupunkia kuvaten talojen ovia! 

Mutta urbaaniähky iskee kauniissakin kaupungeissa ja kun väsyneenä jouduin illalla kuuntelemaan viereisten pakettiautojen jumputtavaa musiikkia, ajelinkin vielä puoliunessa 10 km maalle pienen lammen rannalle ja päätin pysyä maaseudulla hetken aikaa. Minä en saisi ajaa väsyneenä yhtään. Tunnen olevani iso turvallisuusriski.

Maaseudulla mahtavinta ovat kattohaikarat! Miten ne voivatkin olla niin hauskoja lintuja! Olen tyystin rakastunut niihin. Ne ovat humoristisia honkkeleita, joiden lento näyttää vähän koikkelehtimiselta ja jotka maassa astelevat hyvin omanarvontuntoisesti. Niiden kaulat taipuvat aivan miten sattuu ja ne pitävät hassua kalkatusta ilmeisesti vietellessään toista haikaraa. Ja ne syövät sammakoita! Yksikin karmea sammakko minun reitilläni on liikaa, joten haikaroiden ruokavalio saa minut rakastamaan niitä entistäkin enemmän!

Viron halki ajaminen länsi-itä-suunnassa oli aika tervanjuontia. Maisemat suomalaistuivat ja muuttuivat vähemmän ihastuttaviksi. Ei ollut enää värikkäitä kukkia pientareilla, vaan heinää ja maitohorsmaa. Oli paljon viljapeltoja ja pitkää tietä. Asiakaspalvelijat lakkasivat tervehtimästä ja hymyilemästä. Minulla kesti hetki, ennenkuin tajusin, miksi tunsin itseni kaupoissa idiootiksi ja ei-toivotuksi, mutta sehän oli tietysti hapannaamojen vaikutusta, kun itse yritin tervehtiä hymyillen! 

Viivyin pari yötä pikkuruisen lammen rannalla jossain lähellä Viljandia. Piirtelin ja suppailin. 

Vaikka välimatkat ovat täällä oikeasti tosi lyhyitä, matkoihin kuluu minulta kuitenkin aikaa, kun pysähtelen kuvaamaan haikaroita tai tekemään ruokaa. Ajopäivät väsyttävät, ja kauppa-asiointi väsyttää vielä enemmän.

Viron itäreunalle Peipsijärven rannalle saapuminen olikin sitten aika hauskaa, sillä länsirannikon vauraus ja kiiltokuvamaisuus muuttui täällä venäläisemmäksi estetiikaksi. Olen tätä rähjääntynyttä rakennettua ympäristöä kaivannutkin nyt, kun Venäjälle ei enää pääse. Täällä myös kuulee venäjän kieltä yhtä lailla kuin viroakin.

Rajantakaisesta Karjalasta tutut turkoosinvihreät ja -siniset värit toistuvat täällä talojen sienissä. Talot ovat muutenkin vähemmän koristeellisia ja vähemmän hyvänä pidettyjä kuin lännessä. Värejä ja materiaaleja yhdistellään surutta, taloihin on rakenneltu jos jonkinlaisia lisäsiipiä. Kaikkialla on silti aivan yhtä siistiä kuin lännessä. Bajamajoja ja huusseja on ripoteltu kiitettävästi joka kylään ja ne ovat puhtaita. Täällä ei vaan sitä tajuta, että kuivakäymäliin pitäisi laittaa jotain kuivikettakin ihmisjätösten lisäksi!

Tutustuin hienosti restauroituun Alatskiven linnaan ja söpöön Sipulitiehen samovaarimuseoineen. Sipulitien piti ennakkotietojeni mukaan olla kurkistus perinteiseen paikalliseen elämään. Odotin mummoja tienposkessa marja- ja vihannesmyyntipöytineen. Löysinkin hipstereiden kotikahviloita ja gallerioita. Turismi oli jo siis alkanut muuttaa paikallista elämää.

Pääsymaksut ja kahvilat ovat minulle nyt liian iso kustannus, sillä täällä nekin ovat Suomen hinnoissa. Samovaarimuseossakin pääsymaksu oli vitosen ja pieni kuppi teetä maksoi kolme euroa. Silti välillä tuntuu ihan oikealta antaa jotain myös takaisin siitä kaikesta ilmaisesta hyvästä, jota minä täällä saan. Minä kulutan asfalttia, jätän roskiani roskiksiin ja ja täytän vessoja pissallani ja kakallani. Puhdasta vettä kanistereihini saan vesiposteista. Jokuhan sen kaiken maksaa, eli virolaiset. Olisi mukavaa pystyä käyttämään enemmänkin rahaa paikallisiin palveluihin.

Vaikka olen kerinnyt yöpyä jo monessa kivassa paikassa, vasta eräästä pienestä Peipsin rannan kylästä löysin täydellisen majoittumispaikan, ja täällä olen viihtynyt jo useamman päivän. Minun täydellisyyteni syntyy siitä, että Helmutin voi parkkeerata uimarannan ja vessan äärelle rauhalliseen paikkaan, jossa voin luvan kanssa levittää aurinkotuolini auton viereen. Täydellisyyteen kuuluu myös kiinnostavia kävelyreittejä, olkoot ne sitten luonnossa tai kaupunkialueella, sekä kävelyetäisyydellä jonkinlainen ruokakauppa. Täällä se kaikki täyttyy, joten vihdoinkin päätin, että on syytä asettua hetkeksi. Vaikka rakastan jatkuvaa virikkeiden virtaa, ovat rauhan ajat reissuissa aivan yhtä tärkeitä.

Luvallisia leiriytymispaikkoja löytyy Google Mapsistä ainakin sanoilla ”puhkeala”, ”telkimisala” ja ”lõkkekoht” ja lisäksi Virolla on oma RMK-sovellus näille hyvinhoidetuille retkeilyalueille. Toki alueet ovat suosittuja ja iltaisin kun minä menisin mielelläni ajoissa nukkumaan, saattaa olla meteliä. Olenkin todennut, että niillä on leppoisaa viettää päivät, mutta nukkumaanmenoaikaan voi joskus olla tarpeen ajaa Helmut vähän syrjemmälle ja palata sitten aamulla puuronkeittohommiin vessojen ja roskisten äärelle.

(Instagramissa reaaliaikaista reissaamista.)

Toisen viikon reissukuulumiset

Ensimmäinen viikko Virossa on suoritettu menestyksekkäästi. Lopetin sähläämisenkin rajan ylitettyäni, ja olen tällä puolella Suomenlahtea kadottanut vasta yhden Kenin sandaalin. Olen taas hyvin muistanut, miten tärkeää minulle olisi saada elellä juuri näin: ilman velvollisuuksia ja suunnitelmia. Tässä alkaa pää rauhoittua jo kummasti ja olo onnellistua. Enää ei jännitä eikä hirvitä. Jo kaksi kertaa olen päässyt kannustamaan ikäistäni naista rohkeasti matkustelemaan yksin. Toinen oli virolainen ja toinen suomalainen. Toisen miesystävä teki koko ajan töitä ja toinen oli juuri eronnut. Kumpikin haaveili automatkailusta, mutta kuvitteli, ettei yksinään voisi. Toivon, että sain valettua heihin rohkeutta. Ei tämä ole pelottavaa ollenkaan. Minä ainakin nautin yksin kulkemisesta kaikkein eniten.

En tosin ole koskaan ollut kovin kummoinen kuski, ja minusta tuntuu, että näin vanhemmiten käyn vain kehnommaksi. Siksi olenkin pysynyt maaseudulla. Ja mikäs on pysyessä, kun Viron maaseutu on niin kovin kaunista! Täällä eivät lupiinit ole vallaneet tienpientareita, vaan mättäät lainehtivat kauniista väreistä. Ja kissankelloja on ihan valtavat määrät, samoin kuin perhosia! Varikset ovat mustia. Tuntuu, kuin ajelisin lapsuudessani.

Koska kunnollisia ruokakauppoja on vain kaupungeissa, minun on välillä kutenkin uskallettava poistua rauhallisilta teiltä. Tallinnaa ohittaessani ajelin kertaalleen jostain liittymästä miten sattuu ja päädyin hyvin svetogorskimaiselle asuinalueelle valtavine kerrostaloineen. Siinä kohtaa Neuvostoliiton vaikutus näkyi täälläkin, vaikka muuten olen törmännyt vasta pelkkään kauneuteen. Täällä ihmisillä on kai kekseliäisyyttä ja visuaalista silmää enemmän kuin suomalaisilla. Jopa roskikset voivat olla kauniita.

Virossa ei paheksuta karavaanareita ja puskaanperuuttelijoita, vaan täällä autoretkeilijöihin suhtaudutaan yhtä lämpimästi kuin telttaretkeilijöihin. Suuri paikallinen aarre on retkeilypaikkojen verkosto, jota ilmeisesti valtio ylläpitää. Sille on oma sovelluskin, mutta paikat löytyvät myös Google Mapsista. Siinä, missä Saimaan hiekkarannat yksi toisensa perään suljetaan autoilta, täällä on tehty ihan kelpo tiet ja parkkipaikat rantaan saakka. Niinpä ihmiset pysäköivät asuntoautonsa asianmukaisille paikoille, eikä nurmikoille, kun pääsevät luvan kanssa rantaan asti. Tulistelupaikkoja on joka alueella useita ja ihmiset käyttäytyvät asiallisesti. Ei jää roskia minnekään ja vessat pysyvät siisteinä. On mukavaa tuntea olevansa tervetullut, eikä tarvitse olla vähän salamyhkäisesti muuttumassa pakettiautoksi tai retkeilyautoksi aina tarpeen mukaan! Ainoa, mitä en jaksa kestää, ovat poppikoneet. Miksi ihmeessä lähdetään luontoon retkelle, jos on pakko olla jumputus korvissa kaiken aikaa? Perjantaisin ja lauantaisin minun ihan selvästi kannattaakin pysyä poissa noilta retkeilyalueilta. Paikalliset tulevat luonnon helmaan sankoin joukoin valtavine telttoineen.

Kirjoittelen tätä jonkun golfkentän parkkipaikalla. Tässä on aika ankeaa tönöttää, mutta uimarantaan vessoineen on lyhyt kävelymaytka. Kävin toissapäivänä Haapsalussa ja kaupungin hulinan vastapainoksi olisin tarvinnut pari päivää hiljaista rantaelämää. Eiliseksi sattui kuitenkin sadepäivä ja jouduin vain ajamaan akut täyteen. Päädyin tänne Pärnuun, vaikken oikeastaan ollut tänne tulossakaan. Huilaan nyt kuitenkin täällä pari yötä, ja yritän jopa uskaltaa keskustaan pesemään pyykkiä ja tutkimaan, onko edes Lidlissä edullista ruokaa. Viro ei ainakaan vielä ole näyttäytynyt minulle mitenkään edullisena maana. Jos ihmisellä ei Suomessa ole varaa ostaa ruokaa, ei ole kyllä täälläkään. Diesel on sentään hieman edullisempaa, noin puolitoista euroa litralta.

Seuraavaksi suuntaan itään, ja teen kierroksen Peipsijärven rantaa mukaillen. Tällä vauhdilla minulla kuluu varmaankin seuraavat kaksi viikkoa Viron kiertämiseen, ja sitten onkin mentävä kotiin tekemään pari työhommaa. Aika kuluu taas liian nopeasti!

(Instagramissa reaaliaikaista reissaamista.)

Ekan viikon reissukuulumiset

Tämä viikko on ollut paitsi ihana, myös ihan tolkutonta sähläystä. Minulta on unohtunut kotiin yhtä jos toista, olen hukannut tavaroitani ja mokaillut miten sattuu. En onneksi sentään ole liikenteessä sekoillut, mutta olenkin ajanut vasta tosi vähän. Kokonainen viikko upposi matkaan Imatralta Helsinkiin, mutta ei suunnitellusti. Olin ajatellut eteneväni pikku päivämatkoja maalaisteitä pitkin ja tutustuvani kaikkeen kivaan, mitä vastaan tulee. No, puolikkaan päivän verran minä jopa onnistuin siinä. 

Pysähdyin katselemaan vanhaa myllyä Miehikkälässä ja kuvaamaan nukkeja. Vaikka minulla on kaksiteholasit, en tykkää katsella niillä kännykkää, vaan riisun ne päästäni aina valokuvatessani. No, olinkin niin fiksu, että riisuin ne maahan. Kun aloin keräillä kamppeitani jatkaakseni matkaa, totesin jo astuneeni lasien päälle. Toinen sanka oli katkennut korjauskelvottomasta kohdasta. 

Kaikkeen varautuneena minulla oli vanhat kaukolasini Helmutissa mukana, ja niiden turvin matka saattoi jatkua ihan mukavasti. Seuraavaan aamuun saakka siis. Silloin tajusin, ettei varalaseja löydy enää mistään. Mylläsin Helmutin ympäri, nuuskin kaikki rantakivikot, kävin uudelleen geokätköillä, jotka olin etsinyt edellisenä iltana, mutta mistään en lasejani bongannut. Olin siis jumissa ajokyvyttömänä virolahtelaisella venerannalla.

Oli pyydettävä apua kotimiehiltä. Juuri oli Heila postittanut unohtuneet vesivärini kaverini luo Vantaalle, kun hän joutui jälleen kerran paketointihommiin. Toiset vanhat kaukolasini piti saada Virolahdelle. Sulo kiidätti paketin postiin ja minä jäin odottelemaan, että lasit saapuisivat paikalliseen pakettiautomaattiin. Sinänsä minulla kävi tuuri, että olin puolisokeana juuri siellä, missä olin. Ilma oli täydellinen ja jumituspaikka samoin. Ruokaa oli kaapeissa riittävästi. Mikäs siinä oli odotellessa. Kerkesin viimeinkin tehdä kävelylenkkejä ja leikkiä kyllikseni. Tietenkin sitten nukkeleikin tuoksinassa pudotin Kenin suppimelan veteen ja se vajosi nopeasti mutaisen lahden pohjaan. Nuket ovat nyt reissussa melattomana - minun suppilautani sentään on yhä kunnossa.

Sain rikkoutuneet rillini maalarinteipillä sen verran kasaan, että uskalsin ajaa pikkutietä kuntakeskukseen, kun paketti sinne saapui. Mihinkään oikean liikenteen sekaan niillä rillukoilla ei olisi tohtinut lähteä, koska sangan pieni virheasento muljautti maiseman vinoksi. Minulta oli jo hävinnyt sen verran päiviä, että toimivat silmälasit saatuani minun olikin sitten pakko ajella aikalailla suoraa tietä Vantaalle, koska olin sopinut saapuvani perjantaina kaverin luo - sinne, missä ne vesivärini minua odottivat.

Vaan kun kiidin moottoritiellä, alkoi Helmutin öljyvalo piipittää. Sama vika on tapahtunut nyt jo kolmen öljynvaihdon jälkeen: korjaamoilla on lorotettu liikaa öljyä Helmutin sisuksiin. Siirryin takaisin kyläteille ja piippaus rauhoittui. Ajoin illaksi Kotkaan, nukuin karavaanareiden kaverina Katariinan meripuiston parkissa ja lähdin aamulla ensi töikseni etsimään apua autokorjaamoilta. 

Onneksi valitsemallani korjaamolla suostuttiin auttamaan minua näin äkkiarvaamatta ja jopa tiedettiin, että kyseesä onkin helmuttien tyyppivika: vaikka öljyä on oikea määrä, anturi raivoaa. Imaisivat sitten öljyä vähemmäksi ja matkani saattoi jatkua. 

Päätin tehdä pikapysähdyksen Strömforsin ruukissa, mutta paikka olikin niin ihana, ettei sieltä ihan pikaisesti pois päässyt. Sorruin yhdessä käsityöputiikissa ostamaan Sulolle tuliaisiksi virkatun pupun, ja kävin vielä rahkaletuilla Oh My Coffee -kahvilassa, jolle olen joskus tehnyt logon. Siellä pupu sitten katosi! Tajusin aika pian kuitenkin, että se oli saattanut lentää roskikseen serviettien ja kertislautasen keralla ja ryntäsin perään. Sieltähän se pupu onneksi löytyi!

Aloin olla jo aika huolissani siitä, mihin tämä kaikki oikein johtaa. Muutenkin hermostutti ajatus lähteä helmustelemaan ventovieraaseen Viroon ja nyt se pelko vain vahvistui. Jos en hukkaisi omaa päätäni, niin Helmutin vielä ihan varmasti.

Perjantai-ilta kaverin perheen luona sujui ilman suurempia tragedioita ja iloisena ja umpiväsyneenä kaaduin Helmutin petiin. Aamulla, kun kaverini lähti töihin, minä hyppäsin paikallisjunaan ja huristelin Helsinkiin. Sattui niin hienosti, että oli Pride-viikonloppu ja minulla oli pitkästä aikaa sopiva sauma osallistua kulkueeseen. Kaikesta oppineena ompelin Kenin irtoilevan pään kiinni sen kaulaan, jotten vain hukkaisi kalleimpaani. Päätön Ken kesäreissulla olisi varmasti ratkiriemukasta "kontenttia" Instaan, mutta särkisi minun sydämeni. 

On hassua, että vaikka joutuu osallistumaan yksinään Pride-marssille, ei yksinäisyys haittaa ollenkaan. Yhteenkuuluvuuden tunnelma on niin kaikenkattava, että hymyssä suin minä siellä taas mukana seikkailin. Aiempien kulkueiden kokemuksesta tiedän, että liikkuminen on tuskastuttavan hidasta. Niinpä odottelin rauhassa Senaatintorilla ja katsoin kulkueen lähtöä. Liityin jossain vaiheessa joukkoon ja kävelin kulkueen reunalla omaa vauhtiani. Eli siis lopulta ohitin koko letkan ja saavuin Kaivopuistoon ennen johtoautoa. Kerkesin käydä kaikki kojut läpi rauhassa ja häipyä ennen sadantuhannen ihmisen tungosta. 

Kipitin sieltä Taidehalliin lumoutumaan Tommi Toijan liikuttavista veistoksista ja taianomaisesta ateljeesta. Pois lähtiessäni totesin kadottaneeni museon säilytyslokeron avaimen! Mikä nöyryytys mennä asiakaspalvelijalle tunnustamaan asia. Kovasti minulle vakuuteltiin, ettei se haittaa, ja kyseltiin, olenhan katsonut kaikki taskut. Olin olin, monta kertaa. Käynyt vessassakin tarkistamassa. No, sain laukkuni lokerosta ja lähdin nolona hätäjuoksua pois, vaikka olisin halunnut vielä tsekata museokaupan. Hävetti liikaa. 

No, vielä enemmän hävetti siinä vaiheessa, kun oikeaa pakaraani kutitti jossakin lähellä rautatieasemaa ja kannikkaani raapiessani ymmärsin, että minullahan on takataskut ja se avain siellä takataskussa! En tosiaankaan kyennyt palaamaan takaisin palauttamaan avainta, vaan päätin nukkua yön yli ja postittaa avaimen museolle.

Tänään sitten laitoin museolle sähköpostia, kun häpeä oli unen myötä kadonnut. Sieltä tuli iloinen viesti takaisin ja onniteltiin uusista taskuista! Avainkin on jo postilaisten huomassa. Toivottavasti he nyt eivät sitä kadota Vuosaari - Töölö -välillä.

Näiden kaikkien kommellusten jälkeen olen nyt selviytynyt laivaan ja näpyttelen tätä postausta kiitollisena superhyvästä wifistä. Tämä on rahtilaiva ja matkustajia varten on salillinen tuoleja. Meteli tässä salissa on korviahuumaava, ja korvatulpat auttavat vain vähän. Lapsia nimittäin on paljon, ja ne käyvät ihan ylikierroksilla. Minä sen sijaan käyn alikierroksilla, sillä olen suunnattoman väsynyt jännitettyäni tätä rajanylitystä. Tallinaan saavutaan puolen yön aikaan ja vielä pitäisi onnistua Helmut parkkeeraamaan jonnekin ehjänä.

Siitä sitten alkaa tämän eeppisen seikkailuni osa kaksi.

(Instagramissa reaaliaikaista reissaamista.)