Pesässä

Kesäkeittiömme on ollut viime aikoina romuvarastona, mutta nyt se vapautui ruohonleikkureista ja kukkapurkkipinoista ja muuttui päiväunipesäksi.

Koska jatkuvasti sataa vettä, olen kerinnyt nukkua siellä vasta yhdet päiväunet ja hääpäivänä me nautiskelimme siellä teetä ja pikapavlovaa.

Pikapavlova syntyy kahdesta valmiista marenkipohjasta, kolmesta desistä suklaavanukasta, purkista kermaa ja litrasta mansikoita ja mustikoita. Kerma vaan vatkataan ja sitten kaikki mätetään yhdeksi pinoksi. On jumalaisen hyvää.

Tästä en tämän enempää jutunjuurta keksi, joten olkoot kuvat tämän aiheen pääasiana.

Kurkataan vielä kesäkeittiön ulkopuolelle, jonne viime kesänä aloin kasvattaa muhkeaa ja tuuheaa näkösuojaa köynnöskasveista. Nyt vuosi myöhemmin voin todeta, ettei se ole muhkea eikä tuuhea eikä tarjoa näkösuojaa.

Luonnonkukille kylmyys ja sateet ovat kuitenkin ilmeisesti maistuneet, sillä ne rehottavat ennennäkemättömän hehkeinä. Olen jättänyt nurmikosta ajamatta isoja paloja ihan vain sen takia, etten ole halunnut tuhota sitä mahtavaa kukkamerta ihan kokonaan.

Ensin kukkivat orvokit (?) ja nyt päivänkakkarat.

Syksyn tullen sieniä kasvaa

Niitä alkoi tupsahdella pihamaalle pieninä sievinä kimppuina. Kuperia, söpöjä, vaaleanruskeita sieniä. Sitten niitä ilmestyi yhä enemmän ja erään sadepäivän jälkeen koko nurmikkomme oli niitä täynnä. Varmaan koivunkantosieniä, me ajattelimme, kun niin tiiviisti koivujen kantojen ja juurien mukaan kasvoivat. Nopeasti ne söpöt pienet sienet muuttuivat rumiksi lerppalierisiksi, tummanruskeiksi örvelöiksi. Vasta siinä vaiheessa älysin guuglata, että mikäs se tuollainen koivunkantosieni oikein on miehiään.

"Koivunkantosieni on kantosieniin kuuluva erinomainen ruokasieni. Sen voi paistaa, keittää, kuivata tai käyttää muhennoksissa." (Wikipedia)

Jahas. Annettiinpa niiden erinomaisten ruokasienien sitten mädäntyä tuohon pihalle.

Tänään minä korjasin ne pois, koska mätänevät sienivuoret eivät ihan hirveästi kaunista maisemaa. Yritin tutkailla, olisivatko ne vielä syötäväksi kelpaavia, mutta parhaimmatkin olivat jo limaantuneet ja näyttivät aika luotaantyöntäviltä. Meinasin alkaa soimata itseäni ihan urakalla, sillä sain kerätä ja lapioida limottuneita sieniä kokonaisen kottikärryllisen! Oman kotiovemme välittömässä läheisyydessä kasvoi siis ihan hirveä määrä ilmaista ruokaa, jonka me heitimme hukkaan! Emme ollenkaan tajunneet, mikä aarre edessämme rehotti!

 Koska olen opettelemassa positiivisemmaksi ja valoisammaksi (mikä muuten on onnistunut ihmeellisen helposti), en kuitenkaan käynyt ruoskimaan itseäni tai kieriskelemään tuhkassa. Toivon, että sienisato on tulevinakin syksyinä runsas, koska silloin minä osaan olla valmiina poimimaan jokaisen koivunkantosienen, joka pistää lakkinsa esiin meidän nurmikollamme.

Omppuvalot

Nuorten omenapuiden oksia pitäisi kuulemma vääntää alaspäin, jotta tulisi paljon omppuja. Olen nähnyt naruvirityksiä, joilla oksat on pingotettu maata kohti, mutta kun en ole halunnut tehdä meidän puista häkkyröitä, niin oksat ovat joutuneet kasvamaan ylöspäin.

 Nyt asia on viimein korjattu! Sulo löysi kaupasta aurinkokennolla toimivia valaisimia, jotka ovat varsin painavia, koska kupu on lasia. Nyt ne roikkuvat päiväsaikaan huomaamattomina omenapuun oksilla ja illalla syttyvät kauniisti tuikkimaan. Ihan täydellisiä oksanpainoja!

Omenoita saatiin tänä vuonna tosi paljon siihen nähden, että se ainoa elossa oleva puumme on vain nuori rimpula. Jätin yhden omenan poimimatta, koska hyönteiset näyttivät myös nauttivan sadosta. Nyt ne ovat kalunneet niille jätetyn herkun hauskasti ontoksi.

Syyskatsaus Immolan aseman puutarhaan

Ihania, aurinkoisia, viileitä päiviä. Täydellisiä ulkona puuhasteluun. Olen lapioinut korottunutta maata pois kuistin ja rappusten ympäriltä, koska halusin tehdä edes jotain talomme hyväksi. Välillä minulla on aina sellainen olo, ettemme ansaitse tätä paikkaa, koska emme ole tarpeeksi ahkeria remontoimaan. Mutta pihalla minä ajattelen toisin. Nykyisen pihan ja kuuden vuoden takaisen pihan välillä on niin silminnähtävä ero, että tyhmempikin tajuaa meidän saaneen jotain aikaan.

Pajuaita ei ole muuttunut miksikään sitten viime näkemän. Se lähti hienosti juurtumaan, mutta ei mitenkään erityisesti tuuhentunut. Jännitysnäytelmä jatkuu ensi keväänä, jolloin selviää, alkavatko vitsat tehdä haaroja vai kasvavatko vain pituutta. Joka tapauksessa aion keväällä ostaa lyhyempiä vitsoja, joilla tuikin aitaa tiiviimmäksi ja myös alaosaltaan lehteväksi.

Hieman huonompi menestys oli köynnösaidallani, josta kuvittelin tulevan runsas, elävä seinä estämään näkymän radalle. Kaksi istuttamistani villiviineistä kiipesi kohti korkeuksia, mutta loput jäivät maantasoon. Ne kaksi, vaikka hienosti parhaansa tekivätkin, eivät onnistuneet täyttämään tukirakenteena olevaa rautaverkkoa. Kaksi mestaria olivat kaupasta ostettuja taimia ja ne loput anopilta kerättyjä, itse juurrutettuja oksia. Ensi kevänä siis ostetaan lisää villiviiniäkin.

Mutta nyt on taas tenkkapoo, kun pitäisi ymmärtää, miten kasvit jätetään talven armoille. "Vähäinen leikkaustarve", lukee internetissä. Tarkoittaako se sitä, että jätän nuo kiekurat paikoilleen raudoitukseen ja kasvi ei kuole talven aikana, vaan jatkaa kasvuaan siitä, mihin syksyllä jäi? Tarvitseeko maata peitellä jotenkin juurien suojaksi? Jos tulee taas lumeton, kylmä talvi, niin en ollenkaan kestä, jos nämä kaverit kuolevat, kun olen kerrankin saanut jonkun pysymän hengissä koko kesän!

PS. Syksyinen uutiskirje lähti juuri tilaajille. Jos et saanut, vaikka halusit saada, pyydä sähköpostilla susanna(at)susannantyohuone.net uusi yritys.

Operaatio pajuaita ja muita kuulumisia

Normaalisti olisin tässä vaiheessa kesää ihan epätoivoinen siitä, että kohta se kesä on ohi enkä kerinnyt edes huomata sitä. Mutta en tällä kertaa. Tottakai se on kohta ohi, mutta nytpä se ei ahdistakaan, kun tiedän, että marraskuussa minua odottaa toinen kesä. Luulen, että lomareissun ostaminen jo vuoden vaihtuessa oli fiksuinta, mitä saatoin tehdä oman henkisen hyvinvointini hyväksi.

Poimin eilen perinteisen juhannuskimppuni. Tuntuu, että aika menee taas niin hurjaa vauhtia eteenpäin, etten pysy perässä. Pitikö meidän maalata ikkunanpokia ennenkuin sadekausi alkaa? Pitikö pestä matot? No, pitihän ne jo viime kesänä, jotta haitanneeko tuo, jos ne jäävät ensi kesään?

Olen kuitenkin mielestäni ollut ihan ahkera. Vaikka on ollut mahtavia hellepäiviä, olen malttanut tehdä töitäkin. Päiväni ovat rytmittyneet riepujen painamisen ja keinussa lohnotuksen vuoropuhelulla. Kun painoseulat kuivuvat, on helppo antaa itselleen lupa maata sen aikaa auringossa. Ja riepujen viikkaus ja tuotelappuihin kietominen on mitä parasta pihakeinutyötä. Nyt minulla on hyvä varasto seuraavia tapahtumia varten, mikä onkin tärkeää, koska matkapäiviä tulee nyt runsaasti ja välipäivinä pitää ehtiä ladata akkuja.

Huomenna lähden ajamaan Ouluun. Sinne on hauskaa lähteä, koska Oulu on ollut kotikaupunkini muutaman vuoden ajan ja vaikka se aika oli pikkuisen omituinen keikka elämässäni, niin sieltä on jäänyt paljon kivojakin muistoja ja pari rakasta ihmistä, joita on ihanaa päästä taas näkemään.

Tottakai toivon, että reissun anti ei jää pelkkiin kivoihin kohtaamisiin, vaan saan kauppojakin tehtyä. Käsityökortteli on perjantaina klo 10-18 ja lauantaina klo 10-16 satamassa, Aittatorilla. Otan mukaan vain kolmen sortin riepuja (Oma koti kullan kallis, Pöllöt ja Mummon pitsiliina), joten jos joku sielläpäin toivoo pääsevänsä ostelemaan muita riepukuoseja tai Tomppa-paitoja tai muita jäljelläolevia Tomppa-tuotteita, niin kannattaa laittaa minulle sähköpostia (susanna@susannantyohuone.net) tämän päivän aikana, jotta älyän ottaa niitä mukaan tiskin alle.

Lupasin pitää teidät ajan tasalla pajuaitaprojektistani. Nyt näyttää siltä, että viljellyt pajut ovat juurtuneet mallikkaasti, sillä ne ovat kasvattaneet lehtiä ihan hyvin. Luonnosta anastetut vitsat sen sijaan ovat lähes kaikki kuolleet. Vain neljä kuudestakymmenestä näyttäisi olevan hengissä.  Se tarkoittaa sitä, etten saakaan näkösuoja-aitaa vielä tänä kesänä.

Kun nuo ostopajut lähtivätkin noin hyvin kotiutumaan tänne, minulle tuli todella hyvä mieli siitä, että tein kunnolliset pohjatyöt ja ostin vitsoja ihan rahalla. Jos olisin vain kerännyt pajua luonnosta koko aidan mitalta ja tökkinyt niitä maahan, olisi nyt kiukku ja harmistus valloillaan. Nyt meillä on sentään viisi metriä hyvää aidanalkua ja ensi vuonna teen sitten loput 7 metriä samalla lailla ostopajuista.

Huussin henki

Siivoilin huussin. Ei siitä paljon kerrottavaa ole, mutta kuvat ovat minusta kauniita.

Pihapuuhia

Voi miten rakastankaan näitä kuumia toukokuita. (Ja voi miten pelkään, että se taas tarkoittaa hirvittävän märkää ja kylmää kesäkuuta.) Vaikka koivuallergikkona silmäni muurautuvat umpeen, aivastelen niin, että pää räjähtää ja koko naama kutisee, en voi muuta kuin olla onnellinen. Allergia menee ohi, mutta niin menee tämä ihana hyttysvapaa kesäaikakin, joten nyt ollaan ulkona aamusta iltaan vaikka oireet olisivat millaiset.

Kaikenlaista mukavaa pientä puuhastelua pihalta löytyy, vaikka en mitään puutarhaa olekaan laittamassa. Istutin muratit sitten kuitenkin ruukkuihin, roikkumaan niinkutsutun kesäkeittiön räystäästä. Jos ne suvaitsevat alkaa kasvaa pituutta, ohjaan ne kiemurtelemaan verkkoaitaan, jonka on tarkoitus peittyä köynnöksillä. Aidan juureen maahan istutin kärhön ja anopilta saatuja villiviinin oksia. Näen jo silmissäni, miten ulkoruokailutilasta tulee tunnelmallinen ja suojaisa maja.
 

Nyt pihavisioni on jo aika selkeä. Ajan mittaan voidaan lisätä omenapuita ja marjapuskia, mutta siinäpä se sitten alkaakin olla. Olettaen, että sekä pajuaita että köynnösaita kasvavat menestyksekkäästi.

Operaatio pajuaita

Pajuaitaprojektin fyysisesti haastavimmat vaiheet ovat nyt takanapäin. Mutta pelottavin vaihe vasta alkaa: runsasta kastelua koko kasvukauden ajan. Olen aina ollut huono kastelija, joten tämä vaihe jännittää. Juurtuvatko tikut maahan? Alkaako niihin kasvaa lehtiä? Saanko joskus tuuhean aidan? Mitä edes tarkoittaa runsas kastelu? Mistä ihmeestä minä tiedän, ovatko ne 30 cm:n syvyydessä olevat juuret kosteat?

Ostin kasvatettua siperianpajua Tolvasen Pajutilalta. Palvelu oli erittäin ystävällistä, joten ainakin tiedän, keneltä ostan pajut jatkossa, jos joskus vielä tarvetta tulee. Koska en oikein uskalla vielä uskoa aitaprojektini menestykseen, en tohtinyt ostaa koko aidan mitalta kasvatettua pajua. Ostin 50 tikkua, jotka sitten ohjeen mukaan pidin vedessä 2 päivää. Sen jälkeen piti tökkiä rautakangella reijät maahan ja tuikkia tikut sinne ristikon muotoon. Sitten piti kastella kovasti ja polkea maa tiiviiksi.

Jatkoin ristikkoaitaa niin pitkälle, kuin tikkuja riitti ja loppumatkalle tökin sitten radanvarrelta katkomiani villipajuja. Kasvatetut ja villit näyttävät aivan eri kasveilta, joten onkin mielenkiintoista nähdä, miten ne tulevat käyttäytymään, jos nyt suvaitsevat juurtua.

Oletan, että jos en nypi siperianpajuista tikkujen varteen ilmaantuvia kasvuja, aidan pitäisi joskus näyttää tältä:

Kuvan varastin jostain tanskalaisesta blogista, kiitos ja anteeksi. Hakusanalla "pajuaita" ei juurikaan löydy kuvia, mutta kun hakee "belgisk hegn", niin johan alkaa löytyä.

Ja sitten seuraava ongelma. Olin suurella vaivalla päätynyt siihen, että sopivat köynnöskasvit puutarhakaluston suojaksi olisivat villiviini ja ehkä kärhöt, mutta mitään muuta tänne ei nyt tänä kesänä riesakseni laiteta. Mutta Sulo, aina niin kultainen, halusi ilahduttaa minua tuomalla puutarhamyymälästä köynnöksiä. Hän oli ostanut muratteja. Ensireaktioni oli kauhu. Minulla on kerran ollut muratti. Se kuoli alle viikossa. En löydä netistäkunnolla tietoa, millaiseen paikkaan ne pitäisi istuttaa. Pärjäävätkö ne varjossa, jos istutan ne kiipeämään samaan paikkaan kuin villiviinit? Kiipeävätkö ne edes vai ovatko ne kuitenkin enemmän kivien välissä kiemurtelijoita? Vai ovatko ne ruukkukasveja? Mitä hittoa minä niiden kanssa nyt teen?

Kivisen pellon kaivaja

Vaikka te olittekin joukolla sitä mieltä, että ojankaivuuni on tarpeetonta, en suostunut uskomaan. Minusta olisi ihan täysi mahdottomuus, että edes paju, kuinka sitkeä sitten onkaan, suostuisi kasvamaan pelkässä hiekassa ja kivissä. Jos tuo hiekka olisi jotenkin hedelmällistä maaperää, niin eikö siellä risteilisi jos jonkinlaista juurakkoa? Sieltä tulee vastaan pelkkiä kivenmurikoita, ja niitä onkin sitten paljon. Ja isoja. Lapio ei uppoa kuin pari senttiä kerralla, ennenkuin taas karahtaa kiveen.

Mutta minäpä silti selvisin tästä koitoksesta! Asiaa auttoi se, että tänään ei satanut. Vaatekerrokset vähenivät, oja piteni. Tein 13 metriä pitkän ojan, jolla on syvyyttä 20-30 senttiä. Nyt se on valmis! Seuraava vaihe on loihtia multa, jolla täytän ojan. Sekoitan sen kompostista, hiekasta ja tuhoamistani mansikkapenkeistä. Siinä kohtaa minä uskon teitä, että pajulle kelpaa vähempikin kuin Biolanin Mustamulta.

Olin ajatellut ostaa pajut pajutilalta, mutta joutuisin ajamaan niiden takia 250 km. Aloin miettiä, josko sittenkin keräisin pajut itse. Nyt pyydän teiltä mielipiteitä, ostanko viljeltyä pajua vai lähdenkö puskiin? Onko viljelty paju varmempaa juurtumaan?

Olen todella tyytyväinen siitä, että oja on nyt valmis! Kaivoin sitä tänään neljä tuntia yhteen putkeen. Kalorinkulutus = lapiointi x voimakas rasitus x neljä tuntia = 2000 kcal! Minunhan pitäisi aina tehdä jotain ruumiillista työtä! Saisin syödä herkkuja vaikka kuinka paljon, jos kuluttaisin näin paljon joka päivä.

Kuuleeko Strömsö?

Heräsin auringonpaisteeseen ja linnunlauluun. Mikä mahtava päivä tulossa! Juuri sopiva alkaa kaivaa kuoppia pajuaidalle, jonka istutamme sekä radanvarteen että kaislikkomme reunaan. Aamupala nassuun ja pihalle!

Ensimmäinen sadepisara tipahti juuri sillä hetkellä, kun iskin lapioni kärjen kivikovaan maahan. Miten minä oikeasti taas kuvittelin, että jokin puutarhanhoidollinen homma voisi minulta sujua? Radanpuolen maa on kovaa, tiukaksi tampattua tienpohjaa. On aivan turhaa edes yrittää kaivaa siihen uraa millekään elävälle aidalle.

No, pihalla on pehmeämpää. Ajattelin, että sen minä ainakin voin nyt kaivaa. Ensimmäinen lapion polkaisu jo muistutti minua siitä, miten paljon inhoan kaivamista. Muutama seuraava muistutti minua siitä, miten kelvotonta on maaperä meidän tontillamme. Kymmenen senttiä multaa, sen alla puoli metriä hiekkaa, jonka alla kovaa, puhdasta savea.  Pieni ura pajuaidalle ei riitä. On tehtävä hervoton oja, joka täytetään hyvällä mullalla.

Kaivoin kiihtyvässä sateessa ja hyvä tuuleni valui hiki- ja vesipisaroiden mukana maahan. Sateessa kaivaminen on vielä inhottavampaa, kuin kaivaminen ilman sadetta! Tulin vihaiseksi. Mietin, miten tästä selvitään helpommin. Minikaivurin vuokra 130 euroa vuorokausi, suursäkki multaa 150 euroa... Viha muuttui epätoivoksi. Rahalla saisi. Minun ainoa vaihtoehtoni on jatkaa kiukkukaivamista. Onhan se hyvää liikuntaa, kaloreita kyllä kuluu. Jos jaksan kaivaa kaksi metriä päivässä, viikossa minulla on jo ihan hyvä oja. Lupaavat kaatosadetta koko viikoksi.

Edistystä

Aina käy niin, että kun kirjoitan blogiin jostain ongelmasta, jonka kanssa olen jumissa, se ongelma alkaa ratketa. Tällä kertaa tietysti puhun aita-ajatuksistani. Aamulla aivoni ymmärsivät, miten saan peitettyä ruman puusavottakentän näkyvistä. Meiltä löytyi joutilasta raudoitusverkkoa ja vanhoja aitatolppia. Molemmille tuli nyt käyttöä.

Pystytin raudoitusverkosta korkean aidan puutarhakaluston taakse. Kiinnitin sen kesäkeittiön takaseinään.

Ei tämä idea edellisessä postauksessani esittelemiäni ongelmakohtia poista, mutta tekee kyllä oleskelualueesta huomattavasti viihtyisämmän, kunhan verkkoa pitkin alkavat kiivetä tuuheat kärhöt ja villiviinit.

Anoppi lupasi juurruttaa minulle villiviiniä ja lisäksi taidan käydä taimiostoksilla. Noiden edellämainittujen köynnöskasvien hyvä puoli on se, että ne eivät vaadi kovin kummoista hoitoa. Jos minä saan ne nyt vaan lähtemään alkuun, niin niiden pitäisi elää ja voida hyvin ihan omin voimin sitten tulevaisuudessa!

Kiersin pihaa ja haaveilin

Olen minä muutaman asian oppinut näiden viiden ja puolen Immolassa vietetyn vuoden aikana. Yksi on se, ettei minusta tule puutarhan pitäjää. Sen myöntäminen on ollut valtava helpotus. Olen tänään jatkanut mansikkapenkkien tuhoamista. Eivätpä ole minua kiusaamassa tänä kesänä mokomat kituvat taimet!

Toinen asia on se, että ne ihmiset, jotka aina sanovat, että talossa pitää asua vähintään vuosi, ennenkuin alkaa tehdä remonttia tai pihasuunnitelmia, ovat ärsyttävän oikeassa. Joka kevät minä olen muuttanut suunnitelmiani pihan suhteen sitä mukaa, kun edellisvuoden ideani on todettu toimimattomaksi. Mansikkapenkki on seilannut ainakin kolmessa paikassa, marjapensaat kahdessa ja kukkapenkkejä on perustettu sinne tänne kohtaamaan loppunsa. Kesäkeittiö sentään tuli vankasti pystytettyä, mutta tietysti vähän älyttömään paikkaan. Sitten se muuttui ruohonleikkurivarastoksi ja nyt minä haluaisin siitä taas kesäkeittiön, vaikka tiedän sen olevan aivan tarpeeton siinä roolissaan. Olen istuttanut sireenipuskia ja tammia järjenvastaisiin paikkoihin ja  unohtanut suojata pupuilta sen ainoan omenapuun, joka on alkanut tehdä hedelmää.

Nyt minulla alkaa lopulta olla visio siitä, millainen tämän pihan pitäisi olla. Jos minulla olisi rajattomasti rahaa, se myös hyvin pian olisi sellainen! Mutta koska ei ole, eikä puutarhanhoitotaipumustakaan, niin jään vain haaveilemaan. Lähdettekö kanssani haaveilukierrokselle? Yllä olevassa panoraamakuvassa näkyy pihamme sellaisena, kuin sen kuistilta näkee. Klikkaamalla kuvaa sen pitäisi näkyä suurempana.

Tässä kuvassa piha näkyy lintuperspektiivistä ja mittakaavassa, jossa kaikki on oikeassa suhteessa toisiinsa. Olisi hauskaa nähdä, mitä joku huvilajahuussityyppi tekisi meidän pihastamme, jos saisi vapaat kädet. Mahdollisuudethan olisivat aivan rajattomat. Varmaan meille tehtäisiin kivettyjä polkuja, suuria patioita, tekonurmea, vesielementtejä ja kaikkea sellaista, mikä meitä kauhistuttaisi.

Minä tykkään siitä, että meillä on sammaloitunutta nurmikkoa. Ja siitä, ettei ole huolehdittavia kasveja. Mutta vaikka en olekaan mikään hortonomi, olen kuitenkin pihalla viihtyjä ja kauneuden arvostaja. Kauneuteen liittyvätkin ne minun haaveeni. Lähinnä aitoihin, joilla peittää rumuutta.

Suurin epäkohta numero löytyy tästä nuotiopaikan takaa. Siitä eteenpäin maasto on hyvin rasittavaa heinikkoa, joka kesän puoleen väliin mennessä näyttää kaislikolta. Minähän olen aloittanut laittaa sinne mansikkamaata, kasvihuonetta, marjapensaita ja ties mitä, mutta totesin, ettei sittenkään. Heinikko voittaa aina. Jos sen ajaa leikkurilla, siitä tulee ankea ruovikko. Niin täi näin, paikka on kaunis ainoastaan silloin, kun sen täyttää kielojen meri ennen kaislikon kasvamista.

Haluaisin keinun ja kaislikon väliin näköesteen. Tuuheat, korkeat sireenipensaat olisivat paras juttu. Tämä näkyhän olisi aivan helppo toteuttaa, mutta tiedän olevani haudassa, ennenkuin ne puskat olisivat täydessä mitassaan. Ja siksi en jaksa vaivautua kaivamaan maahan kymmeniä pieniä piiskoja, jotka joskus ehkä kasvavat puskiksi. Sitäpaitsi sehän vain houkuttaisi hyttysiä lepopaikalleni.

Miten olisi jonkin sortin lauta-aita? Tarpeeksi korkea peittämään villin luonnon?

Kalliiksi tulisi lautatavara. Ja itseni ja Sulon tuntien se olisi joko törkeän näköinen, jos minä sen rakentaisin tai sitten jäisi ikuisesti suunnitteluasteelle, jos sysäisin sen Sulon vastuulle.

Jätän ajatuksen aidasta hautumaan aivosopukoihimme. Ehkä se löytää keinon konkretisoitua. Tuossa keinun takana olevissa laatikoissa muuten on tarha-alpia. Se on ollut ainoa kukkiva kasvi, joka on selvinnyt hengissä täällä ilman minkäänlaista huolenpitoa. Sitä minä meinaan taikoa siihen enemmänkin, tuli aitaa tai ei.

Seuraava suuri epäkohta on VR:n radanvarsihakkuun jälekeensä jättyämä autius.

Näkisin mielelläni tuuhean pensasaidan tuossakin, meidän tontin rajalla ennen ratakiskoja, sillä minua pännivät ihmiset, jotka kulkevat radan viertä iltalenkeillään. Kipittävät siitä meidän ikkunoidemme alta ja pällistelevät vielä suu auki sisälle. Ennen puuston totaalihakkuuta ei kukaan kävellyt radan tätä puolta. Meillä oli oma rauhamme ja puut suojasivat kotiamme auringon paahteelta.

Tässä näkyykin radanpuoleinen ankeus koko komeudessaan. Minä viihdyn kaiken kesää tuossa työhuoneen ovella ottamassa aurinkoa tai tekemässä jotain työhommaa ja olen siinä kyllä aika tarjottimella.

Tältä näyttäisi radan puoli, jos osaisin taikoa. Jotakin havupuupensassysteemiä kulkisi radan rinnalla ja söpö valkoinen koristeaita rajaisi tonttiamme tien puolella.

Tältä se näyttäisi pihaan saavuttaessa. Jos hiekkakentän poikki menisi aita, ehkä ainakin sotapojat hoksaisivat suorittaa harjoituksensa hiukan sivummassa kuin työhuoneen ikkunan alla!