Sen pituinen se joulu

Toivottavasti teillä oli mukava joulu!

Tänä vuonna minun jouluni oli hyvin poikkeuksellinen, sillä sitä jouluoloa ei vaan tullut koskaan. Normaalisti minulle tärkeitä juttuja ovat joulukuusi, jonka koristelen jo itsenäisyyspäivän tienoilla sekä piparkakkutalo. Lahjat ovat myös tärkeitä ja se, että teen itse jouluruoat.

Mutta tänä vuonna mikään noista ei tuntunut tärkeältä. Ei tehnyt mieli roudata kuusta metsästä, ei huvittanut leipoa pipareita. Ajatus lahjojen saamisesta ja antamisesta lähinnä ahdisti ja joulukortteja näin aivan tarpeeksi Postissa. Kaikkein vähiten minua innosti ruoanlaitto.

Sitten tuli valaistus! Ei ole pakko, jos ei halua!

Päätös jouluvalmistelujen väliinjättämisestä oli mahdottoman rentouttava ja vapauttava. Kävin tekemässä Postissa pitkiä päiviä ja lohnotin illat sohvalla katsellen Orange is the New Blackiä Sulon kanssa. Ja kun se jouluaattoaamu sitten tuli, meni Sulo töihin ja minä kauppaan. Kaikki jouluruoathan rosollia ja riisipuuroa myöten löytyvät kaupasta valmiina. Niinpä minätyttö se vaan ostin kaiken eineksinä, vaikka olen aina halveksinut tuota "äitien tekemää ruokaa"! Hah, mikä rentous!

Koska en ole ollut juurikaan kotona viime viikkoina, ei tarvinnut edes miettiä, pitäisikö siivota. Kukaan kun ei ole kerinnyt sotkeakaan. Aaton minä makasin yksinäni sohvalla katsellen Netflixiä ja syöden karkkia. Keli oli mitä karmein, joten en kärsinyt yhtään edes huonosta omastatunnosta.

Kun Sulo joulupäivänä sitten pääsi töistä, availimme paketit, söimme einesriisipuuroa, eineslaatikoita ja eineskinkkua ja katselimme taas Orange is the New Blackiä. Käytännössä minä en liikkunut koko jouluviikonlopun aikana muualla kuin sohvan ja jääkaapin välillä.

Yksi parhaista jouluista, sanoisin. Ja jälleen kerran hämmästytän itseäni.

Harmaan sävyjä

Tämän vuoden aikana olen miettinyt paljon sitä, mikä minusta tulee isona. Olen ollut totaalisen kyllästynyt yrittämiseen, käsityöhön ja erityisesti myymiseen ja markkinoimiseen. Olen tottakai myös nauttinut kovasti tuosta kaikesta. Ja nyt viime aikoina olen saanut katsella maailmaa uudesta vinkkelistä, duunarina matalapalkka-alalla pätkätöissä. Pidän tätä kaikkea rikkautena, joka avaa silmiäni ja kehittää minua.

Olen ollut tosi mustavalkoinen ihminen, ja olen varmasti vieläkin. Minulla on yhä jyrkkiä mielipiteitä, mutta huomaan myös loiventuneeni ja pehmentyneeni paljon. Vanheneminenko sen tekee, että maailma saa harmaan sävyjä mustan ja valkoisen väliin?

Yrittäminen. Yrittäjät monesti puhuvat itsestään vähän kuin sankareina. Olen itsekin tehnyt sitä. Mehän elätämme itse itsemme! Me olemme rippumattomia! Me pyöritämme yhteiskuntaa! Me maksamme hirveästi veroja! Ja Suomen lainsäädäntö tekee yrittämisestä jatkuvaa kamppailua! Me teemme ympäripyöreää päivää ja pidimme lomaa viimeksi 15 vuotta sitten!

Yrittäjän verotus ei ole minua koskaan maahan painanut, lakejakaan ei ole tarvinnut kirota. Minusta yrittäjät paisuttelevat lainsäädännön kahleita, varsinkin me pienet yksinyrittäjät. Ainakin toiminimiyrittämisen byrokratia on yksinkertaista, eikä siitä selviytyminen tee kenestäkään sankaria. Eikä kellon ympäri töiden tekeminen ja lomailun väliin jättäminen ole sankarillista, vaan enemmänkin typeryyttä tai organisointitaidon puutetta. Yrittäjä tekee töitä itseään varten; tekee sitä, mitä haluaa tehdä. Parhaimmillaan hän saa elantonsa tekemällä sitä, mihin hänella on intohimo. En näe siinä sankarillisuutta, vaan enemmänkin syyn olla kiitollinen onnekkuudestaan.

Olen ollut tosi ylpeä siitä, miten vuosikausia kestäneen sosiaalituilla elämisen jälkeen minä löysin itsestäni yrittäjänaisen, jonka ei enää tarvitse lähetellä anelulomakkeita sossuun tai kelaan. Siinä onkin kyllä hyvä syy olla tyytyväinen itseensä.

Oma yritys onkin enemmän identiteetti kuin työpaikka. Nyt Postissa olen todennut, että palkkatyö on todella helppoa rahaa verrattuna yrittämisen henkisen puoleen. Yrittäjyydessä ei silti ole mitään sen sankarillisempaa. Ne palkkatöissä olevat duunarit pitävät huolen siitä, että myös yrittäjältä katoavat roskat, sähköt pelaavat, verkkokaupan toimitukset löytävät perille, tiet on aurattu, hanasta tulee vettä ja särkyyn saa lääkettä.

Nyt minä olen ylpeä siitä, miten entinen paniikkihäiriöinen erakko onkin viihtynyt hälisevässä, ahtaassa, meluisassa Postin lajittelussa, jossa pitää olla tekemisissä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Olen ylpeä siitä, että sopeuduin aikaisiin aamuherätyksiin ja että teen mielelläni työtä, joka ei vaadi luovuutta.

Käsityö. Minua on alkanut nolottaa käsityöläisten rutina siitä, että ihmiset eivät osta, eivätkä tajua, miksi käsityö maksaa. Olen itse ruikuttanut täällä blogissa samaa asiaa vuosien varrella vaikka kuinka monta kertaa! Hesarissa jokunen aika sitten julkaistu kannanotto oli taas yksi esimerkki meidän käsityöyrittäjien ruikutuksesta:

"Luovan alan yksinyrittäjä joutuu tekemään valtavasti työtä elantonsa eteen."
Sankariuden korostamista.

"Näillä yrittäjillä on kuitenkin myös perheet elätettävänä.  - - - Koska yrittäjä on lähes täysin sosiaaliturvan ulkopuolella, kovin montaa vuotta alle työttömyyskorvauksen suuruisella vuosituloilla hommaa ei jaksa pyörittää."
Säälinkerjuuta.

"Koska kauppa ei ole käynyt tänä vuonna lainkaan odotusten mukaan, kymmenet käsityöläiset ovat harkinneet jo yrittäjyydestä luopumista. - - - Vuosi 2016 on ollut suomalaiselle käsityöyrittäjälle surkein kymmeniin vuosiin."
Asiakkaiden syyllistämistä.

"Hanki kestävä joululahja myyjäisistä - - - Hyvä kuluttaja, joka arvostat laatua ja kotimaisia tuotteita: anna onnellinen joulu myös yrittäjälle ja valitse kotimaiset tuotteet kuusen alle. - - - Näitä tuotteita ei ole valmistettu lapsityövoimalla Kaukoidän hikipajoissa, vaan tarjolla on kotimaista osaamista, jossa perinteet ja ­design saavat aina uusia ilmentymiä ja joiden materiaalien alkuperästä voi olla täysin varma. Tämä on kestävää kehitystä ja kiertotaloutta parhaimmillaan."
Kaunistelua.

"Suomalainen käsityö" on todella häilyväinen määritelmä, jonka ylle on ihan turhaa asettaa sädekehää. Kun menee käsityömyyjäisiin tai messuille, tulee vastaan kaikenlaista "laatua", "kotimaista" ja "käsityötä".

Materiaalithan tulevat enimmäkseen kaukaa Aasiasta. Korujen osat Kiinasta, kankaat Intiasta, villat Uudesta-Seelannista. Kun ne materiaalit pannaan kasaan täällä meillä, syntyy suomalainen tuote. Minua se häiritsee yhä enemmän. Miksi puhutaan suomalaisesta, kun kyse lopulta kuitenkin on globaalista? Miksi puhutaan käsityöstä silloinkin, kun käsityön osuus on häviävän pieni?

Käsityöyrittäjillä ei ole pätevyysvaatimuksia, vaan kuka tahansa saa ryhtyä myymään kättensä töitä. Siksi joukossa on todella ammattitaitoisten, vuosikausia treenanneiden ja tuotekehitykseen panostaneiden mestareiden lisäksi myös kaikensorttista askartelijaa. Korvakorut irtoavat koukuistaan ja paidat nyppyyntyvät siinä, missä niiden kiinalaisetkin vastineet. Käsityö ei ole synonyymi kestävyydelle tai laadulle.

Käsityö ei ole myöskään synonyymi kestävälle kehitykselle. Kun minä menen käsityömarkkinoille ostamaan lahjoja tai tuliaisia (koska haluan tehdä oikein ja tukea käsityöläisiä), törmään aina samaan ongelmaan, olin sitten Suomessa tai ulkomailla. Se ongelma on nimeltään turha tavara. Näen paljon kauniita ja taidokkaita tuotteita, mutta yhtälailla näen niissä samoissa tuotteissa turhuutta. Koruja, pussukoita, laukkuja, koriste-esineitä, magneetteja, lisää koruja... kuinka paljon niitä oikein maailmassa tarvitaan? Jos me yrittäjät valmistamme pohjimmiltaan tarpeettomia esineitä, on ihan turhaa ihmetellä, miksei kauppa käy.

Mehän olemme kaikki kyllästettyjä tavaralla. Ei ole mikään ihme, että tavaran vähentäminen on muotia ja elämyksiä ostetaan nyt mielummin kuin tavaraa. En itsekään halua yhtään uutta esinettä kotiimme, sillä tunnen hukkuvani entisiinkin.

Kun yrittäjä alkaa syyttää asiakkaita siitä, etteivät he osta tarpeeksi, on syytä katsoa peiliin.

Myyminen. Markkinoiminen. Olen todennut, että nuo kaksi ämmää ovat minulle vaikeinta yrittämisessä. En jaksaisi edes kirjoittaa niistä, sillä olen niin kyllästynyt niihin. Varsinkin nyt, kun palkkatyössä saan hyvin konkreettisen ymmärryksen siitä, kuinka pitkään minun on tehtävä töitä voidakseni ostaa tietyn tavaran tai palvelun. Minusta on jo pitkään tuntunut huonolta yrittää myydä ihmisille tavaraa, ja siksi olen edes yrittänyt olla rönsyilemättä turhiin tuotteisiin. Mutta silti myyminen tuntuu koko ajan vaikeammalta. Kahdeksan euron tiskirätti = tunti töitä Postissa! Puolen tunnin hieronta = 4 tuntia Postissa!

Enpä taida enää kummastella heitä, jotka Riepukioskillani päivittelevät kallista hintaa.

Jouluraportti

Me kokeilimme tänä vuonna viettää aattoa ihan toisin kuin ennen, eli yövyimme Rauhan kylpylässä, virallisesti Holiday Club Saimaassa. Olemme käyneet jokusen kerran siellä ihan vaan kylpemässä, mutta yöpyneet emme ole koskaan.

Minä en ole koskaan tykännyt Rauhan kylpyläosastosta. Siellä on pimeää, rasittavia diskovaloja ja hirveä hälinä. Erilaisia vesielementtejäkin on oikeastaan aika vähän. Koko ajan on jonkun jalka suussa ja hyvin stressaava tunnelma. Mutta sekoilun vastapainoksi siellä on oikein kiva erillinen saunaosasto, jossa kukaan ei riehu.

Odotimme aattoillalta siis rentoutumista tilavassa hotellihuoneessa, rauhallista saunomista pitkällä kaavalla ja megalomaanisen ennennäkemättömän upeaa joulupöytää. Kaksi ensimmäistä toivetta toteutuikin, tosin saunaosasto oli jälleen muuttunut lisämaksulliseksi, mikä vähän harmitti. Kun se kuitenkin on se ainoa hyvä asia kyseisessä kylpylässä, niin toki me sen maksoimme. Lapsiperheet olivat onneksemme ilmeisesti jo lahjojenjakohommissa, sillä allasosastollakin mahtui uiskentelemaan kaikessa rauhassa. Muutaman tunnin lilluttelujen ja saunomisten jälkeen olo olikin onnellisen raukea ja oli aika siirtyä hartaasti odotettuun ruokailuun.

Mutta se olikin valtaisa pettymys! Jos seisovan pöydän hinta on huimat 42 euroa, niin ainakin minä odotan ihan jotain muuta kuin peruslaatikoita ja sitkeäksi paistettua kuivahtanutta kinkkua. Samaa pöperöä oli tarjolla, kuin mitä olisi ollut kotonakin, eikä maku ollut yhtään sen kummempaa. Ravintoloissa syömisen ideahan on se, että kun ruoan laittavat ammattikokit, ovat makuyhdistelmät, mausteet ja esillepano ihastuttavia. Eikö niin? Vakava mielikuvituksen puute vaivasi Rauhan jouluateriaa ja vaikka toki saimme vatsamme täyteen, niin pettymys kyllä aiheutti raskaasti tunnelman latistumisen.

Ja sitten sellaista pientä, mutta hyvän mielen kannalta aika olennaista puutetta koimme myös. Ennen aamupalaa ei päässyt uimaan lainkaan, ja saunamaailma avautui vasta hotellivuorokauden päättyessä. Huoneiden lämpötilaa ei voinut itse säätää. Ravintolassa oli selvästi liian vähän henkilökuntaa, kun joku ruokalaji oli koko ajan lopussa. Ja kuinkahan mahdotonta olisi ollut järjestää edes yksi kynttilä jokaiseen pöytään? Pieniä juttuja, jotka muissa hotelleissa ovat ihan itsestäänselvyyksiä.

Rauhassa on muuten sellainen hämmentävä erikoispiirre, että kylpylään kuljetaan ravintolan läpi. Oli ihan hassua, kun kylpytakkihiippailijat puikkelehtivat siellä seassa kauniisti pukeutuneiden ihmisten ruokaillessa! Minua se ei häirinnyt, lähinnä nauratti. Mitähän ovat arkkitehdit miettineet?

Toinen pettymys seurasi aamulla, jälleen ruoan suhteen. Minä saan töiden takia nukkua aika usein hotelleissa ja olen nähnyt melkoisen laajan skaalan suomalaisten (edullisten) hotellien aamiaistarjoilusta. Rauha olikin kirkkaasti kehnoimmasta päästä, vaikka profiloituukin ei-niin-halvaksi-hotelliksi. Niin kylpylän kuin ruokailujenkin suhteen jäi ikävä ylihinnoittelun ja rahastuksen maku. Laatu ja hinta eivät oikein kohdanneet.

Mutta kaunis huone saa minulta kympin! Se oli ihastuttava. Majoituimmme vain aikuisille tarkoitetun vanhan kivitalon puolelle. (Miksi siellä juoksi silti lapsia käytävillä, en tiedä...) Huonekorkeus oli hulppea, ikkunat suuret ja kauniit syvällä paksujen seinien sylissä. Sisustus oli muhkeaa amerikkalaista tyyliä korkeine, pehmeäpäätyisine sänkyineen ja koristetyynyineen. Beigensävyinen huone oli varsin rauhoittava. Pehmeä kokolattiamatto tuntui aivan kuninkaalliselta.

Minusta kotoa pakeneminen oli erinomainen tapa viettää joulua. Oli kiva pukeutua mekkoon ruokailua varten ja katsella laittautuneita ihmisiä ilman, että joutui olemaan sosiaalinen. Haluaisin ottaa tämän ihan tavaksi, mutta Rauhaan en kyllä menisi toista kertaa. Sulokin viihtyi, mutta hän haluaisi silti viettää joulun mielummin kotona, koska ei onnistunut tavoittamaan joulutunnelmaa. Minä kun olen aina kotona, niin minulle juuri nimenomaan se poissaoleminen toi rauhan ja tunnelman.

Meillä on siis ensi vuonna sama mietintä edessä kuin aina ennenkin: mikä kumma olisi meidän näköisemme joulu?

Etsi!

Minulla on uusi harrastus, joka tekee hirveän hyvää sekä keholle että mielelle. Geokätkentä!

Ensi kosketuksen lajiin sain jo monta vuotta sitten, mutta se oli aikana ennen älykkäitä puhelimia. Tuttavapariskunnalla oli monen sadan euron göprsilaite, jonka avulla suunnistettiin pitkin pusikoita ja nurkkia. Sellaisen hankkiminen tuntui turhan kalliilta investoinnilta, vaikka harrastus sinänsä viehättikin.

Vuodet kuluvat, kehitys kehittyy. Viime viikolla Soja esitteli minulle, miten nykypäivänä geokätköilläänkin kännykän kanssa. Seuraavana päivänä kirjauduin palveluun, joka oli helpompaa kuin luulin ja asensin iPuhelimeeni appsin, jonka käyttäminen myös oli helpompaa kuin luulin. Sinkoilin kävellen ja fillarilla monta tuntia pitkin lähialueita ja etsin heti kahdeksan kätköä. Olin ihan liekeissä.

Pieniä piilotettuja purkkeja etsiessä tulee liikuttua vahingossa, aivan huomaamatta. Jos lähtisin kolmen tunnin pyörälenkille, olisin ihan ryytynyt jo etukäteen pelkästä ajatuksesta, mutta nyt en edes tajua polkevani pitkiä matkoja. Välillä joutuu vähän haastamaan itseään. Jyrsijä- ja matelijakauhuisena sain tsempata itseäni tovin jos toisenkin, ennenkuin kykenin kömpimään sisään juuri itseni levyisestä onkalosta ja ryömimään siellä 10 metriä taskulampun kanssa. Sisulla, perkele. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Parasta geokätköilyssä on se, että se vie kaikki murheet pois mielestä. Kun keskittyy vain etsimiseen, pää tyhjenee muusta. On olemassa vain purkki, jonka sisältä löytyvään lappuun pitää kirjata oma nimimerkki. Millään muulla ei silloin ole merkitystä.

Kätkön löytyyminen on voiton hetki. Sitä parempi, mitä nerokkaamman piilon kätkön tekijä on keksinyt. Pitkät automatkatkin muuttuvat kiinnostaviksi, kun taukopaikoilla voi jaloitella etsimässä kätköjä.

Ihmeitätekevä lähetti saa paikan

Sitä voisi luulla, että verkkokauppiaan paras ystävä on posti. Mutta ei. Enemmän tuntuu, että se on pahin vihollinen. Taas on aika postimaksujen nousta. Tällä kertaa mukana on muutakin uudistusta, sillä maksikirje katoaa kokonaan.

Pakettien lähettäminen alkaa olla sellaista hepreaa, että tarvitsisin avuksi henkilökohtaisen paketinlähetyspersonaltrainerin, jotta saisin tolkkua siitä, mikä tapa on edullisin ja ylipäänsä minulle mahdollinen. Yrityksille on tarjolla omia ratkaisuja, mutta ne eivät palvele näin pientä yritystä kuin minä. Pakettiautomaatteja ponnahtelee pitkin maata ja asiakkaat joutuvat palvelemaan itse itseään. 

Mikä yritys pystyisi samaan kuin Posti? Huonontaa palveluja vuodesta toiseen ja silti nostaa hintoja kaiken aikaa? Matkahuolto ja VR tuntuvat yrittävän kovasti.

Meidän matkahuoltomme nimittäin siirtyi asiamiehen hoitoon vuodenvaihteessa. Minulle se on muutos parempaan, koska oma matkani sinne lyheni kymmenellä kilometrillä. Mutta yleisesti ottaen muutos on ihan käsittämätön. Jos linja-autoasema sijaitsee paikassa X, niin miten matkustavaisia palvelee asiamies, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä?

Matkahuollon paketit kulkevat nykyään ilmeisesti kuorma-autolla asiamiehen ja linja-autoaseman väliä. Matkahuollon työntekijät jäivät työttömiksi. Minusta se on todella surullista. VR:kin poisti palvelupisteensä Imatran asemalta vähän aikaa sitten, joten nyt koko Imatran keskusasema on ihan autio.

Huonoa kehitystä.

Parempia haasteita odotellessa

Aloitetaan uusi vuosi blogihaasteen merkeissä. Tämä tuli Rynttyliisalta, ja oikeasti tämä on se tolkuton maratonhaaste, jossa pitää ensin kertoa 11 satunnaista faktaa itsestä, sitten pitää vastata 11 kysymykseen, keksiä uudet 11 kysymystä ja haastaa 11 tyyppiä. Täysin järjetön haaste. En tajua ollenkaan, miten tämä vaan kiertää ja kiertää vuodesta toiseen ja monet oikeasti mielenkiintoiset haasteet kuolevat ja katoavat. Otin vastaan haasteen loppuosan, koska Maija oli keksinyt niin hassuja kysymyksiä ja tykkään tehdä näitä Playmobil-kuvituksia. Mutta en jatka haastetta, koska en halua tämän kiertävän enää tätäkin vuotta! Toivottavasti vuosi tuo mukanaan paremmat haasteet.

1. Mikä oli piänenä lempiväris ja mitä tykkäät siittä nyt?
Taisi olla sininen. Teininä sitten vaaleansininen ja mintunvihreä. Tykkään yhä sinisestä, mutta pastelliväreistä en. Mintunvihreä on ällö.

2. Mitä tekisit palaselle raakaa maksaa?
Veisin tuonne kannon nokkaan ja toivoisin ketun löytävän sen ennenkuin kylän kissankehvelit.

3. Minkä nimen antaisit kanalle?
Minusta Lahja on ainoa oikea kanan nimi. Mutta Lahja-kana on ollut olemassa ja muistan sitä suurella lämmöllä.



4. Jatka lausetta: Jos avaruusmatkailu olis arkipäivää, niin...
... en tiedä, uskaltaisinko lähteä pakettimatkalle.
Kun olin lapsukainen, isäni sanoi, että hänen elinaikanaan eivät vielä tavalliset ihmiset pääse avaruuslennoille, mutta minun elinaikanani varmasti pääsevät. Isi oli väärässä. Ne pari miljonääriähän jo saivat maksettua itsensä mukaan avaruuslennolle.

5. Mitä tapahtuis jos suutelisit sun naapuria?
En tunne naapureitani. Tiedän, että yksi aktiivinen martta asuu lähimmässä talossa meitä. En usko hänen hirveästi riemastuvan, jos kävisin häntä suuteloimaan.


6. Kissan kakka vai koiran oksennus, kummanko mialuummin siivoisit?
 Jos se kakka on kova pökäle, niin sen. Jos se on kissan ripuli, niin valitsen koiran oksun.


7. Mitä vastaisit mukulalle joka jankuttaa, että "mitä päätön tarkottaa"?
Jankuttaako se senkin jälkeen, kun olen jo kerran selittänyt? Jos näin on, niin varmaan hermostuisin. "Sussu ragee," kuten siskontyttöni asian ilmaisisi.


8. Mitä laitat lättyjen päälle?
Mieluiten hienoa sokeria. Myös kermavaahto mansikoiden kera maistuu.


9. Mimmonen on kamalin kuva joka susta on otettu?
Kaikki ne, joissa naamani näyttää roikkuvan kainaloissa.

10. Mitä lehmä sannoo?
Mmmuu?


11. Mistä usseimmiten johtuu huushollisas leijuva paha haju? Vai tuaksuuko teillä aina kukkasilta?
Useimmiten se johtuu tuosta paperitehtaasta, jonka pilvi silloin tällöin laskeutuu suoraan pihallemme.

Jouluinen haaste

Sain pitkästä aikaa blogihaasteen ja otin sen tottakai ilolla vastaan. Seitsemän jouluista "salaisuutta" tulee tässä.

1. Uskotko joulupukkiin tai tonttuihin?

En. Kun olin lapsi, meillä kävi aina sama joulupukki. Emme koskaan tunnistaneet, kuka se oli. Oma isi se ei ollut, koska isi oli aina paikalla. Kärtimme jatkuvasti äidiltä tietoa joulupukin henkilöllisyydestä, mutta hymyn saattelema vastaus kuului aina samoin: "Se on oikea pukki!" Olin pitkälti yli kahdenkymmenen, kun yksi meistä lopulta tajusi pukin olleen naapurin isännän veli. Salaisuus selvisi siis lopulta, mutta pakko myöntää, että kaikki meni ihan pilalle. Vaikkei joulupukkiin koskaan uskottukaan, oli silti jotenkin todella hienoa, että mies parran takana pysyi tunnistamattomana.

2. Kirjoititko joulupukille?

En muista koskaan kirjoittaneeni. Lahjalistan kirjoitin joka joulu keittiön seinälle. Tuo tapa on jopa vähän säilynyt, sillä nytkin keittiön pienessä liitutaulussa on minun lahjalistani: Dexterin kolmas kausi.


3. Onko kinkku joulupöydän kunkku vai selviätkö ilmankin?

Selviäisin mainiosti ilman ja yritänkin kovasti pohtia, millä nuo kaikki raskaat ja turvottavat jouluruoat korvaisi. Todennäköisesti en keksi korviketta, vaan väännän niitä laatikoita hiki päässä tänäkin vuonna. Riisipuuro on minun jouluni tärkein ruoka. Siitä en luopuisi.

4. Noloin saamani joululahja tai lahjojen jakoon liittyvä muisto.

En muista milloinkaan saaneeni noloa lahjaa, mutta nolointa on aina ollut pakkolaulaminen pukille. Miksi, kaikki hyvät vanhemmat? Miksi? Miksi te teette pukista pelottavan mörön, jonka takia pitää käyttäytyä kiltisti tai jää ilman lahjoja? Miksi sitä odotetaan jännityksellä pimeässä kodissa pelkässä kynttilänvalossa? Miksi te tungette lapset sen syliin? Miksi te käskette laulutaidottomat varhaisteinit laulamaan vieraalle äijälle? Älkää tehkö niin!

5. Onko jokin joululahja jäänyt käyttämättä tai kaapin perälle notkumaan?

Kysy vaan, kuinka moni. Epäsopivia lahjoja olemme saaneet vaikka kuinka paljon. Ensimmäisenä tulee mieleen polyestersatiiniset lakanat, joita emme koskaan edes ottaneet pois paketista. Kun lakanapaketit tarpeeksi monta vuotta lojuivat liinavaatelipastoa täyttämässä, myimme ne kirpparilla. Ehkä joku muu tykkää hiostavista, liukkaista, kylmistä tekokuitulakanoista, mutta me emme oikein niille lämmenneet.

Meillä on käsite "katastrofilahja", joka tarkoittaa jotain mahdollismman pahasti pieleen mennyttä lahjaa. Legendaarisimmat ovat lakki, jonka minä ostin Sulolle ja mekko, jonka Sulo osti minulle. Jaksatteko kuunnella?

Sulo pyysi lahjaksi K-raudassa näkemäänsä hyvänmallista korvaläpällistä lakkia. Minä tyytyväisenä ostin sen. Se tuntui omaan päähäni sovittaessa aika napakalta, mutta arvelin, ettei Sulon pää niin kauhean paljon ole omaani suurempi. Sulon pettymys oli valtaisa pakettia avatessaan. Ihan väärä hattu! Ja ihan liian pieni! Tarinan liikuttava kohta tulee siinä, että ainakin kaksi talvea Sulo teki urheasti kaikki pihahommat siinä kiristävässä, "törkeän näköisessä" lakissaan, ennenkuin sai sanottua lakin olevan ihan kaamea.

Vaan osaa se Sulokin. Hän osti kerran minulle jostain lindexistä tai mistä lie henkkamaukasta kirkkaan pinkin tekokuitumekon, sellaisen bilehörhelön, jossa oli avonainen yläosa ja muhkea minihamehelma. Sen sisään olisi sopinut Barbie, mutta ei lattarintainen, turpeamahainen ja rimppakinttuinen Susanna. Järkyttävä väri oli minulle liikaa ja Sulo antoi minun lähteä vaihtamaan mekkoa johonkin enemmän itseni näköiseen vaatteeseen. Kyseisestä kaupasta ei löytynyt mitään, mitä olisin huolinut päälleni, joten vaihdoin mekon samanlaiseen mustaan. Olin karmea näky se päälläni, mutta siitä huolimatta lähdin kerran Helsinkiin hienoon Aleksanterin teatteriin katsomaan Showhatia siihen pukeutuneena. Kun näin sinä iltana otetut valokuvat, totesin koltun siirtyvän UFFille mitä pikimmiten!

Nykyisin näille tarinoille nauretaan kippurassa. Katastrofilahjoista syntyvät ne parhaat muistot.

6. Milloin ja millä tavalla koristelette joulukuusen?

Me koristelemme tarkoittaa meillä, että minä koristelen. Sähkökynttilät ja itse askarrellut punaiset sydämet kuuluvat minun kuuseeni. Ja hopeiset helminauhat silloin, jos sattuu olemaan sellainen kuusi, joka suostuu ne mielellään päällään kantamaan. Haen kuusen mieluusti jo itsenäisyyspäivän aikoihin, koska minusta kuusen kaataminen vain muutamaa päivää varten on ihan haaskausta.

7. Ostatko kotiisi joulukukkia? Mikä on joulukukkasi?

En osta. Jos joku on joskus tuonut kukan tuliaisina, niin olen toki ottanut kiitollisena vastaan. Hyasintista vaan en tykkää, koska se haisee niin voimakkaasti. Siitä tulee päänsärkyä ja nenän kutitusta. Joulutähti on minusta kaunein.

Tämä pitää jakaa seitsemälle. Haluaisivatko vaikkapa Liiolii, Johanna, Elise, Stella, Mia, Heini ja Mervi tarttua näihin kysymyksiin?

Siisti toimisto!

Näiden kiivaiden työviikkojen aikana toimistoni ja työhuoneeni olivat muuttuneet tolkuttomiksi mylläköiksi.

Aloitin eilen siivoamisurakan toimistosta, joka oli se helpompi nakki. Mutta niinhän siinä aina käy, kun yritän siivota Barbie-touhuja laatikkoon, niin alankin leikkiä. Eilen valmistui pinkki sohva ja Kenin asuntovaunun jouluvalaistus.

Lopulta iltayhdeksältä kuitenkin huone oli kuin olikin järjestyksessä ja pääsin jopa imuroimaan.

Hyvä meininki nyt! Kunnes kohta pitää astua työhuoneen puolelle...

Tässä kuvassa näette palkinnon, joka minua odottaa sitten, kun selviän työhuoneen siivoamisesta. Nimittäin tuo seinällä oleva hyllykkö. Siitä tulee kuninkaanlinnan jatko-osa. Pääsen sisustamaan sinne leipomon ja prinsessoiden buduaarin. Hyllyille tulee jäämään tilaa myös kokoelman laajenemisen varalle.

Jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön

Rynttyliisan blogista bongasin jossain vaiheessa haasteen syödyistä sanoista. Niitä kun alkaa listata, voi saada tosi hauskan postauksen, tai todella surullisen. Viime aikoina olen joutunut syömään sanojani niin paljon, että se on jo surullista ja aiheuttaa valtavan huonon omantunnon. Mutta jos kaikkeen ei vain pystykään, mihin on voimansa päivinä mennyt lupautumaan, niin sanoja on joskus pakko syödä, vaikka se olisikin raskaasti omien periaatteiden vastaista.

Koska en halua tehdä tästä mitään ankeuslistaa, kerron niitä syötyjä sanoja, jotka naurattavat minua.

1. Ikinä en voisi seurustella itseäni lyhyemmän miehen kanssa.
Sulo on minua kai 10 senttiä lyhyempi ja menin silti naimisiin hänen kanssaan.

2. Ikinä en seurustelisi itseäni nuoremman miehen kanssa.
Joskus oli aika, jolloin sillä iällä oli kai jotain väliä. Sulo on minua pari vuotta nuorempi. Olen siis varsinainen puuma.

3. Ikinä enää en huoli suihkua kotiini. Sauna patoineen on just oikeanlainen tapa peseytyä.
Meillä on suihku ja suihkukaappi. Ihan itse rempatussa kylpyhuoneessa. Ihan tarkoituksella.

4. Ikinä en laita lämminvesivaraajaa päälle. Juokseva lämmin vesi on täysin tarpeetonta.
Kyllä vaan on kuulkaa kivaa suihkutella iltapesut lämpöisellä vedellä. Eikä se tiskivesien keittäminenkään niin hirmuisen näppärää oikeasti kskaan ollut.

5. Ikinä en suostu ottamaan kotiini mikrouunia tai kahvinkeitintä. Niin turhia vehkeitä!
Meillä on molemmat. Kumpikin lähes päivittäisessä käytössä. Mikro on niin tylsän näköinen, että haluaisin uuden. Sellaisen nätin ja punaisen.

6. Ikinä en rupea yrittäjäksi ja käsityöllä ei voi elää.
No, te tiedättekin, miten siinä kävi.

7. Ikinä en muuta Itä-Suomeen.
Ikinä en enää muuta pois Itä-Suomesta!

Uutta muovia. Paljon.

Sulo on pilallehemmottelun mestari. Kun sunnuntai-iltana palasin inttileiriltä, minua odotti kotiutumislahjaksi tolkuton Playmobil-linna. Oli kuulemma myyty puoleen hintaan, niin Sulo oli törsännyt. Muut sissinaiset mahtoivat saada kotiintulokakkuja ja hartiahierontoja, mutta minä onnekas sainkin leluja!

Linnassa on kaksi kerrosta ja sen mukana saapui pari ihanaa, uutta prinsessaa. Hovissa on jo melkoinen akkavalta, sillä prinssit alkavat olla enää pienenpieni vähemmistöryhmä.

 Yksi niistä harvoista prinsseistä majailee tornissa ja on koko porukan turhamaisin tyyppi.

Minulla oli tuuria, sillä tämä uusi linna asettui varsin sievästi rakentamani tiililinnan päälle, enkä joutunut purkamaan perustuksia. Pääsin kuitenkin eroon osasta pahviseiniä, mikä on oikein hyvä asia.

Linnan ällöttävä tyttövärityskin on nyt ihan paikallaan, sillä lilat ja pinkit rakenteet sointuvat mitä kauneimmin toimistoni violetteihin seiniin.

Mukana oli myös upeita huonekaluja, mutta onneksi vain sen verran vähän, että entiset kalusteenikin mahtuvat linnan huoneisiin.

Heti ensimmäisenä koti-iltana aloin askarrella kokolattiamattoja, sillä rakennuksen harmaa lattia ei miellyttänyt silmääni.

Linnan pohjakerroksessa, siinä tiilisessä osassa, on kolme huonetta. Yhdessä istuu kuningas ja siellä punotaan strategioita.

Samassa tilassa ovat myös kalliarvoiset kulta-aarteet, hopeat, kristallit ja timangit.

Viereinen huone on lastenkammari, jossa kolme vanhempaa naista hoitaa hovin kakaralaumaa.

Tämä kärsivällinen muori on uusi tulokas kokoelmassani. Sain sen ja liudan muita hauskoja tyyppejä käsityöyrittäjäkollegalta - kiitos Laura!

Yksi näistä uusista hahmoista on tämä paha kuningatar. Ai että miten mainio hahmo! Tässä hän onkin juuri hiippailemassa tapaamaan velhoa ja noitaa. Mitä lie mielessään.

Eilen illalla minulta vierähti monta tuntia askarrelen linnan parissa ja tapetoiden Playmobil-maailmani muita taloja. Kesällä ostin muun muassa tavernan, jonka yläkerrassa on asuinhuone. Sinne jouduin askartelemaan sängyn, sillä huonekaluista on vielä pientä pulaa.

Tavernassa tarjoillaan tuhtia ruokaa ja ihania tuoreista hedelmistä tehtyjä smoothieita.

Tavernan pihalla on kylän yhteinen kaivo.

Kivoista askartelukartaongeista sain helposti leikattua räsymatotkin. Kylläpä muuttuivat huoneet kotoisammiksi, kun ne saivat matot ja tapetit pinnoilleen.

Kunpa keksisin tavan valokuvata koko maailma yhteen kuvaan. Se alkaa olla jo niin suuri ja niin täynnä pieniä yksityiskohtia ja tarinoita, että sen esitteleminen täällä blogissa alkaa olla hiukan haastavaa.

Sulolla oli minulle linnan lisäksi toinenkin Playmobil-aiheinen yllätys. Tästä älyttömän hienosta, vanhasta Playmobil-lotosta kiitos kuuluu Irenelle. Näissä kuvissa on kyllä tunnelmaa: Playmobilit juuri sellaisina kuin ne olivat minun lapsuudessani.

Lapsuuteni rakkain setti oli tällainen kalastaja, jonka kuva tuli vastaan facebookissa jonkun keräilijän sivulla. Minulla on siitä jäljellä vain tuo vene ilman airoja tai perämoottoria, ja kaikki muu on kadonnut jo kymmeniä vuosia sitten.

Upea valokuva, eikö? On niin mahtavaa, miten paljon maailmaan mahtuu aikuisia miehiä, jotka keräävät näitä leluja ja valokuvaavat niitä nettiin. Varsinkin espanjaa puhuvissa maissa. Mistähän se johtuu?