Välivaiheita

Sain toissailtana panna verkkokauppani kiinni, kun viimeisetkin varastossa olleet rievut lähtivät uusiin koteihinsa. Vaikka tämä onkin nyt väliaikainen tauko, niin verkkokaupattomuus tuntui yhtäkkiä todella ontolta. Hiukan tuli sellainen tunne, kuin minusta olisi puolikas lakannut olemasta. Käsityöyrittäjyys ja verkkokauppiaana oleminen ovat selkeästi identiteettiasioita. Se sai minut pohtimaan sitä, miltä tuntuu sitten, kun ihan oikeasti päätän lopettaa käsitöiden tekemisen ammatikseni.

Vaikka olen käytännössä ollut tämän viimeisen vuoden ihan tavallinen palkkatyöläinen, ja tehnyt oman yrityksen töitä vain todella vähän, sanon silti aina ammatikseni yrittäjä. Ehkä se johtuu siitä, että yrittäjyys on vain minusta itsestäni kiinni: kukaan ei voi viedä sitä minulta pois koskaan. Postityöntekijyys taas on kiinni kaikesta muusta kuin minusta, kun en koskaan voi tietää, kuinka kauan minun annetaan sitä työtä tehdä.

Paitsi juuri nyt tiedän, että jouluun saakka annetaan. Olen nyt 2,5 viikkoa ollut väliaikaisessa pakettipisteessä töissä. Se on ehdottomasti tylsin työ, mitä olen tehnyt lukioaikojen näyttelynvalvojan homman jälkeen. Pakettipisteessä käy minun työvuoroni aikana maksimissaan parikymmentä ihmistä minua virkistämässä, mutta enimmäkseen minä vain istuskelen katsomassa elokuvia iPadiltä tai luen kirjaa. Vaikka työ on tylsää, olen todella iloinen siitä, että saan siellä olla. Milloin minulla olisi viimeksi ollut niin paljon aikaa, että saan lukea kokonaisen kirjan yhdessä illassa? Tässä vaiheessa vuotta postin lajittelussa ja jakamisessa on sellainen härdelli käynnissä, että en usko, että edes jaksaisin tehdä juuri nyt sitä työtä.

Pian joulunpyhien jälkeen minä sitten lennän Fuerteventuralle ja palaan tammikuun loppupuolella. En edes viitsi ajatella nyt, mitä elämässäni tapahtuu sen jälkeen. Verkkokauppa ammottaa tyhjyyttään ja Postissakin on siinä vaiheessa luultavasti työtapojen muutos edennyt siihen pisteeseen, ettei ylimääräisille käsille ole samanlaista tarvetta kuin kuluneena vuonna. Rupeanko taas painamaan rättejä, saanko jatkaa Postissa, vai tuleeko eteen jotain ihan muuta, sen näen sitten.

Minua jännittää tuleva matka sillä lailla hyvällä tavalla. Olin varannut retkeilyauton jo viime keväänä, mutta kyseisellä firmalla olikin vaikeuksia tarjota minulle sitä varaamaani pienintä ja halvinta autoa. Seurasi update updaten perään ja nyt minulle on varattu kahdeksi viikoksi ihan luksusauto sen simppelin halpalaisen hinnalla. En yhtään malta odottaa, millaista matkailuautoilu sitten käytännössä on. Minullahan on varsin korkeat odotukset sen suhteen ja siksi tämä lyhyt kokeilu on tärkeä juttu minulle. Loman jälkeen minä tiedän jo paremmin, jatkanko haaveilua omasta retkeilypakusta.

Kylmä marraskuun sade

Olen ollut viime viikkoina todella väsynyt ja pinnani on ollut kammottavan kireällä. En oikein heti tajunnut, mistä on kyse, kunnes minulle valkeni, että mehän elämme marraskuun puoliväliä. Aika menee jotenkin suihkimalla nykyisin, enkä ehdi käsittää, että on kesä tai syksy tai näköjään sitäkään, että on kaamosmasennuksen aika. Ja kun sen tajusin, huomasinkin, että oikeastaan minähän olen siihen nähden aika hyvässä jamassa, kun normaalisti tähän aikaan vuodesta vain makaan ja itken.

Olen todennut, että oli virhe varata aurinkomatka vasta tammikuulle. Viimevuotinen marraskuu oli huomattavasti järkevämpi ajankohta, sillä valotankkauksen jälkeen minulla ei ollut merkittäviä vaikeuksia jaksaa Postin joulukuuta eli pahinta kiirettä ja pisimpiä työpäiviä ja tehdä vielä sen lisäksi omaa joulumarkkinointiani.

Lesson learned, ja ensi vuonna olen taas rippaisen fiksumpi!

Tämä viimeinen viikko Postissa on ollut minulle ihan hirveä henkisesti, eikä se johdu mistään muusta kuin minusta itsestäni ja mitä ilmeisimmin marraskuusta. Unirytmini on ollut aivan hukassa ja koko päivän jatkuneen väsymyksen jälkeen pääni yhtäkkiä selvenee siinä vaiheessa, kun pitäisi mennä nukkumaan. Yöunet ovat siten jääneet onnettoman vähäisiksi. Koomailen unen ja valveen rajoilla koko päivän ja hetkittäin kaikki voimani menevät vain siihen, että pysyn pystyssä. Jos nauran, alankin itkeä. Jos joku naputtaa minulle, minä räjähdän. Olen muuttunut valittajaksi ja nurisijaksi. Olen siis muuttunut tyypiksi, jollaista en itse voi sietää työkaverina.

Mutta minulle kävi hyvä tuuri, luulisin! Maanantaista alkaen seuraavat neljä viikoa olen asiakaspalvelutehtävissä Postin pakettienluovutuspisteessä. Se on iltatyötä ja uskoisin, että se on minun pelastukseni juuri nyt. Nyt minulla onkin mahdollisuus nukkua niin pitkään, kuin aamulla nukuttaa, vaikka en saisikaan illalla unta. Minä saan nähdä sen ainoan vähäisen valon hetken, kun olenkin päivät vapaalla! Voin käydä kävelyllä ja kuntosalilla keskellä päivää. Koska pimeän laskeuduttua minä en saa muutenkaan enää itsestäni mitään irti, on varmasti ihan paikallaan istuskella yhdessä paikassa ilman kiirettä ja hälinää tekemässä vain yhtä työtehtävää: antamassa asiakkaille paketteja. Olen tekemisissä vain vieraiden ihmisten kanssa lyhyen hetken kerrallaan, joten ei ole edes sitä vaaraa, että äksyilisin kenellekään.

Haittapuolena tässä on vain se, että neljässä viikossa minä ehdin ikävöidä mahtavia työkavereitani monen monituista kertaa.



Kaiken tämän keskellä käsityöyrittäjyys on ollut normaaliakin pahemmin poissa ajatuksistani ja koko markkinatalousyhteiskunta myymisineen ja ostamisineen ja kuluttamisineen ovat aiheuttaneet minussa pelkkää pahoinvointia. Minun pitäisi myydä tiskirättejä ja saada varasto tyhjäksi inventaariota varten, mutta tuntuu todella vaikealta mainostaa, kun itsekin inhoan kaikkialta päälleni vyöryvää mainostulvaa.

Minä keskityn nyt pääasiassa vain siihen, että "nothing lasts forever, even cold November rain".

Liikaa työtä, liian vähän työtä?

Ajattelin, että jos teen nyt loppuvuoden ajan Postilla ylitöitä niin paljon, kuin on tarjolla, saan kerättyä rahaa jemmaan tammikuun reissun ajalle. Vaan nyt kun olen toiminut tällä tavalla, minusta on alkanut tuntua, että kyllä sen burn outin saa itselleen kehitettyä simppelillä palkkatyölläkin ihan yhtälailla kuin käsityöyrittämisellä.

Pahimmillaan päiväni kuluvat niin, että viideltä on herätys, kotiinpaluu töistä ehkä ruokakaupan kautta neljän-viiden maissa, sitten työsähköpostit, verkkokaupan tilausten käsittely ja hetki koomailua sohvalla, jonka jälkeen ohjelmassa on jo seuraavan päivän eväiden laittaminen ja sitten petiin klo 20.

Koska minulla on hulvattoman hauskaa Postissa ja saan postia jakaessani myös hyödyllistä liikuntaa, olen huijannut itseni uskomaan, etteivät pitkät päivät haittaa. Mutta kyllä ne pidemmän päälle alkavat haitata, jos työn, nukkumisen ja syömisen lisäksi ei tee enää mitään muuta. Mielestäni mikään työ ei ole niin tärkeää, että sen kannattaa antaa niellä koko elämän.

Olen vuokratyöläisenä aika etuoikeutetussa asemassa. Kun nyt aloin nähdä liian pitkien työpäivien vaarat, pyysin, että saisin tehdä ensi viikolla maksimissaan vain kahdeksantuntisia päiviä. Minut siirrettiinkin taas sisätöihin. Arvostan tuollaista joustavuutta tosi paljon. Se on luksusta, joka puuttuu vakituisilta työntekijöiltä. Kun normipostin jakaminen loppui tiistaipäiviltä, Postin omat työntekijät ovat joutuneet tosi kurjaan tilanteeseen. Ne tiistailta poistuneet työtunnit ja jakamatta jäävät postit nimittäin siirrettiin sitten muille päiville. Se tietysti tarkoittaa sitä, että vaikka työvuorot tehdään tavattoman pitkiksi, aika ei silti aina riitä ja tunnollisina tyyppeinä ihmiset tekevät vielä ylitöitäkin. En oikein ymmärrä, miten kukaan jaksaa sellaista, kun minulla ne kahdeksantuntisetkin päivät tuntuvat syövän koko elämän.

Koska kaiken kiireen keskellä kerkiän kuitenkin aamupalan aikana selata tärkeimmät uutiset, en ole voinut välttyä lukemasta "ideologisesti työttömästä" Ossista ja siitä melusta, jonka moinen törkeä loisiminen on saanut aikaan. Hänethän tuomittiin jopa presidentin suulla, vaikka hän oli toiminut koko ajan juuri niinkuin työkkäri oli pakottanut toimimaan.

Minä ymmärrän Ossia. Olinhan itse aika samanlainen kahdeksan vuotta. Olen Ossin kanssa samaa mieltä siinä, että aika suuri osa työstä on turhaa. Törmäsin tähän ongelmaan silloin, kun aloin etsiä työpaikkaa viime syksynä. Minulla ei ole pätevyyttä tärkeisiksi kokemiini töihin. Olisiko minun siis pitänyt hakea myyjäksi huonekaluliikkeeseen, joka myy paskalaatuisia, toisella puolella maailmaa kyseenalaisin menetelmin valmistettuja kalusteita ja tarpeettomia koriste-esineitä? Tai ryhtyä puhelinmarkkinoijaksi ja väkisinmyydä naistenlehtiä mummoille, jotka eivät osaa sanoa ei? Minulla ei onneksi ollut työvoimatoimistoa niskassani, joten totesin, ettei minun pidä edes yrittää päästä töihin, jotka koen turhiksi tai itselleni epäsopiviksi. Onneksi minut huolittiin Postiin. En pidä sitä turhana työnä, paitsi joskus silloin, kun kannan ihmisille kädet kipeinä pelkkiä mainoslehtiä mainoslehtien perään.

Mutta entä jos työkkäri olisikin puhaltanut niskassani? Miksi minulla ei saisi olla oikeutta olla hakematta typeriksi kokemiini työpaikkoihin? Tai vielä pahempaa, miksi minulla ei olisi oikeutta olla työhaastattelussa rehellinen ja kertoa, että työvoimatoimisto pakotti minut, vaikka en koe paikkaa minulle sopivaksi?

Minä sain olla monta vuotta työtön omasta halustani. Silloin työttömiä ei vielä pakotettu mihinkään. Ihana nainen Oriveden työvoimatoimistossa sanoi minulle: "Jos sinä olet onnellinen näin, meillä ei ole mitään tarvetta pakottaa sinua töihin." Mutta sitten asiat muuttuivat ja työmarkkinatuen nautiskelijat siirtyivät valtion menoerästä kuntien menoeriksi. Enää ei saanutkaan olla rauhassa työtön, vaan minua pantiin jos jollekin kurssille ja kuntouttavaan työtoimintaan. Pääasiassa koin toimenpiteet todella turhiksi ja nöyryyttäviksi. Ne pahensivat ennestään huonoa itsetuntoani ja saivat aikaan arvottomuuden tunteen. Yritin välttää pakkotoimia kaikin mahdollisin keinoin. Ilmaisena työvoimana kunnan hommissa minusta oli aivan päivänselvää, että minua ja muita kaltaisiani käytettiin aivan häikäilemättä hyväksi. Eihän kunnan edes tarvinnut miettiä puutarhureiden palkkaamista, kun orjat kitkivät kukkapenkit ja leikkasivat ruohon. Ja kun kolme kuukautta oli ohi, voitiin ottaa seuraava orja edellisen tilalle tai "hyvillä perusteilla" jatkaa saman orjan kanssa vaikka vuosia.

Kuntouttava työtoiminta saattaa laajentua niin, että jatkossa kuntien lisäksi myös yritykset voivat ottaa ilmaisia työntekijöitä eli "kuntoutujia". Varmasti on työttömiä, joille kuntouttava työtoiminta on hyväksi, mutta takuulla on myös niitä, joille se tekee pelkkää hallaa. Siinä on luotu systeemi, joka on tarkoitusperiltään hyvä, mutta käytännössä sitä hyödynnetään väärällä tavalla. Miksi siis yritykset, yhdistykset ja kunnat ovat oikeutettuja käyttämään systeemiä hyväkseen, mutta Ossit ja Susannat eivät?

Minä olin pitkään yhteiskunnan "loinen". Kun muutuin ja perustin oman yrityksen ja sitten muutuin taas ja menin palkkatöihin, olen ollut todella ylpeä itsestäni. Niin tiukasti tässä maassa on opetettu, että työnteko määrittää ihmisen arvon.

Mutta nyt kun olen täyttäpäätä tehnyt palkkatöitä ja siinä sivussa koittanut pitää myös toiminimeni edes jollain lailla toiminnassa ja samalla lukenut näitä juttuja mediasta, olen alkanut kaiholla muistella aikaa, jolloin leivoin leipäni itse, pidin siivouspäivän joka lauantai, luin paljon kirjoja, tein käsitöitä ja askartelin, pidin yllä piirustustaitoani, ompelin vaatteita, opettelin uusia taitoja kansalaisopistossa, lämmitin saunan pari kertaa viikossa ja kirjoitin kirjeitä. Tuo elämänvaihe tuntuu nyt kovin kultaiselta. Jos minulla nyt olisi yhtä paljon joutilasta aikaa, osaisinko tehdä noita kivoja ja hyödyllisiä juttuja, vai lohnottaisinkohan sittenkin vain somessa kaiken aikaa?

Täti Sininen

Turkoosi kausi vaatteiden suhteen tekee selvästi paluutaan. Edellisen turkoosin kauteni jälkeen minulla on ollut violetti ja oranssi kausi, mutta nyt tämän sinisen tukan myötä olen alkanut taas tuntea vetoa sinisen sävyihin. Siinähän olikin hyvä syy ommella taas jotain kivaa.

Minä alan muistuttaa Aku Ankkaa, jolla on vaatekaapissaan rivistö samanlaisia merimiespuseroita; minullakin alkaa olla jo aika monta bambumekkoa, jotka kaikki on tehty samalla kaavalla. Tällä kertaa painoin mekkoon turkooseja apiloita.

En ole oikeastaan käyttänyt farkkuja sitten 90-luvun jälkeen, koska ne aina kiristävät ja puristavat ja tuntuvat kaikin puoli kaameilta. Mekot ovat aina mukavia päällä ja kun puen sukkahousujen päälle villahousut, pärjään talvellakin mukavasti ilman pitkiä housuja. Viime kesänä kuitenkin löysin jostain kiertävästä outlet-myymälästä joustavat farkut, jotka istuvat jopa minun kroppani muotoiluun. Farkkujen kaveriksi syntyi tarve ommella pusero. Tottakai sekin valmistui bambucollegesta, mutta helman ja kaula-aukon tein hauskasta trikoosta, joka on odottanut minulla jemmassa jo vaikka kuinka pitkään. Sen kuosin on suunnitellut Hanna Ruusulampi.

Näitä saumurilla surruteltavia mekkoja ja paitoja on nopeaa ja helppoa ommella, mutta tässä jokunen viikko takaperin innostuin tekemään itse repun. Kun reppu-inspiraatio iski, rynnistin ostamaan Sojalta kansallispukuraitaa. Repun tekeminen ei todellakaan ollut yhtään nopeaa eikä helppoa, ja olen aika varma, etten enää toiste ryhdy niin suuritöiseen hommaan. Reppu kuitenkin tuli lopulta valmiiksi ja minusta se on hienon näköinen. En ole vielä kertaakaan käyttänyt sitä, koska se on sellainen käsilaukun korvaava pienehkö kaupunkireppu ja minä en juuri koskaan käy kaupungeissa. Mutta kunhan menen, niin onpahan sitten reppu valmiina.

Seuraavaksi minun pitäisi varmaankin ommella housut postinjakoa varten, koska kesän ajan käytössäni ollut farkkukankaasta tehty housuhame on näillä säillä epäkäytännöllinen. Minun postityöttömyyteni ei nimittäin sitten kestänytkään edes kahta viikkoa, kun tilanne taas muuttui. Joku lähti eläkkeelle, viisi muuta sairauslomalle ja mainosten määrä alkoi taas lisääntyä syksyn myötä. Niinpä olen saanut tehdä melkeinpä täyttä päivää ja jouduin myös leipomaan sen 1-vuotiskakun, jonka olin mennyt aiemmin työkavereille lupaamaan. Näillä näkymin oletus on, että vuoden loppuun saakka hommia riittäisi, joten minun ei sitten kuitenkaan vielä tarvinnut alkaa panostaa satasella yrittämiseen. Onneksi!

Täytyy tunnustaa, että mitä pidempään minä palkkatyössä olen, sen vähemmän käsityöyrittäminen enää jaksaa minua kiinnostaa. En ole markkinoinut riepuja yhtään ja tottakai se näkyy verkkokaupan myynnissä. Tiedän, että minun täytyy nyt ryhdistäytyä riepujen suhteen, jotta saisin joulun hyödynnettyä. Mihinkään myyjäisiin en jaksa lähteä täysipainoisten postiviikkojen jälkeen, joten pitänee keksiä jokin keino verkkokaupan elvyttämiseksi. Se on vähän hankalaa nyt, kun intohimo puuttuu kokonaan.

PS. Molemmat Myyrät syövät jo reippaasti kädestä! Tyypit ovat alkaneet kiljua ruoan perään, mikä on aika hauskaa. On nimittäin huvittavaa astua huoneeseen, jossa heti alkaa toiveikas huuto; tunnemme jo olevamme tervetulleita marsujen elämään. Kinkku ei enää edes pyristele karkuun silloin, kun sitä pitää käsitellä. Paula "Kommando" Myyrä on yhä arka, mutta ei silläkään enää silmät pullistele kauhusta, kun lähestymme sitä.  Jos vielä edellistä marsupostausta kirjoittaessani olinkin pikkuisen epävarma siitä, tuliko tehtyä emämunaus, niin nykyisin olen vain iloinen siitä, että meillä asuu nämä kaksi hullunkurista möykkyä.

11 kuukautta

Vuosi sitten lokakuun alussa eräänä perjantai-iltapäivänä sain puhelun: "Voitko aloittaa työt maanantaina?"

Aivan yhtä yllättäen kuin Postin työ alkoi, se nyt loppui. Koko talven ajan joka perjantai jännitin, tuleeko tekstiviestikutsua töihin myös seuraavaksi viikoksi. Meitä ylimääräisiä käsipareja taisi olla parhaimmillaan pitkälle toistakymmentä, mutta olimme kuin tosi-tv:ssä, jossa perjantaisin oli pudotuspäivä. Maanantaiaamuna sitten aina katsottiin, ketkä ovat vielä jäljellä. Kevään korvalla lakkasin jännittämästä, kun aloin oppia itse ymmärtämään, millainen tekijöiden tarve kulloinkin oli ja huomasin, että työpanokseeni oltiin tyytyväisiä. Viikko toisensa jälkeen minä siis menin sinne homeiseen halliin ja viikko viikolta kotiuduin sinne yhä tiukemmin. 

Kesän lopulla ylimääräisiä työntekijöitä alkoi kadota myös luonnollisen poistuman kautta nuorten lähtiessä opiskelemaan. Monena päivänä syötiin kakkua poislähtijöiden kunniaksi. Minä suunnittelin, etten varmasti toisi kakkua, kun lähden pois, koska minulle se ei olisi iloinen tapahtuma. Päätinkin tuoda kakkua sinä päivänä, kun saan kokonaisen vuoden täyteen.

Meitä ylimääräisiä "sollilaisia" alettiin alunperin tarvita siinä vaiheessa, kun mystiset suunnittelijat jossakin meitä ylemmillä tasoilla alkoivat kehittää postinlajittelun tapoja kannattavampaan suuntaan. Meidän silmissämme homma ei kuitenkaan vaikuttanut kovin kannattavalta, sillä lisätyöntekijöitä tarvittiin hurjasti ja ylitöitä tehtiin jatkuvasti. Mutta aivan vaivihkaa ne suunnittelijat kuitenkin taisivat onnistua. Tässä viimeisen parin viikon aikana nimittäin huomasin, että vaikka lähes kaikki ylimääräiset käsiparit olivat kadonneet ja vaikka vakkareista osa yhä oli lomalla, työt kuitenkin totta tosiaan tulivat tehtyä. Viime torstaina tajusin, että meitä kahta viimeistäkään ylimääräistä tyyppiä ei ensi viikolla enää tarvittaisi. Olin oikeassa.

Itkuttelin vuorokauden ja kuivasin kyyneleitä toisen vuorokauden.

Mitä minä suren? Eniten työyhteisön menettämistä. Sitä porukkaa, joka sai minut joka päivä nauramaan poskeni kipeiksi ja tuntemaan itseni tervetulleeksi. Niitä ihmisiä, jotka vitsailivat ja nauraa käkättivät, lauleskelivat mennessään, pysyivät positiivisina ja sietivät sisukkaasti työtään, joka jatkuvasti muuttui hankalammaksi. Niitä ihmisiä, jotka myös kiukuttelivat, juorusivat, napisivat ja valittivat. Niitä, joiden kanssa otin välillä yhteen, kun sattui olemaan huono päivä ja sitä, joka halasi, kun se huono hetki oli mennyt ohi. Minä suren niitä tyyppejä, joiden seurassa osasin olla oma friikki itseni.

Suren myös sitä, että menetän arjen, joka on kasvattanut itseluottamustani paljon. Monotoninen työ, joka ei vaatinut mitään koulutusta tai erityistaitoja, onkin näyttänyt minulle, että pystyn sittenkin asioihin, joihin en lainkaan uskonut kykeneväni. Olen ylpeä siitä, että sopeuduin aikaisiin aamuihin, kovaan meteliin kymmenien erilaisten ihmisten keskelle ja että opin nauttimaan yhteisistä kahvitauoista ja selviydyin vieläpä finaaliin sollilaisten tositeeveessä. Se kaikki on tehnyt minusta ehjemmän. Nyt minusta tuntuu, että ilman Postin hommaa minulla ei olisi edes ollut kanttia värjätä tukkaani siniseksi. Siksi osa minusta pelkää, että tämän arjen menettäminen vie minut taas kohti epävarmuuksiani, kun tämä kepeä huolettomuus vaihtuu takaisin yrittämisen paineisiin.

Ja tottakai suren myös rahaa, vaikkakaan se ei tunnu nyt lainkaan yhtä isolta surulta, kuin nuo kaksi edellämainittua. Olen koko ikäni tottunut tulemaan toimeen vähällä rahalla ja tämän vuoden aikana olenkin siksi pystynyt pistämään talteen lähes kaiken sen, mitä oma yritykseni on tuottanut, kun Postin palkka on riittänyt peruselämiseen. Olin jo ehtinyt haaveilla, että jos saisin olla toisenkin vuoden samalla tahdilla töissä, minulla olisi tarpeeksi säästöjä kunnolliseen pakettiautoon. Mutta nyt se vararahasto pitää ottaa käyttöön - siihen peruselämiseen - ennenkuin saan taas itseni takaisin rättitehtailijan moodiin ja verkkokauppani tuottamaan.

Nyt tilanne on se, että minut ehkä kutsutaan töihin sitten, jos tulee sairaslomia tai muita vajauksia tai poikkeustiloja. En yhtään ihmettele, jos niitä sairaslomia alkaa kertyä, kun päivät pimenevät ja porukkaa venytetään äärirajoilleen kymmentuntisilla päivillä ja turhauttavilla työmenetelmillä. Enkä minä sitä heille toivo, vaikka haluaisinkin edes välillä päästä takaisin töihin.

Koska olen kai nyt murehtinut tarpeeksi, yritän etsiä päivittäisten palkkatöiden loppumisesta hyviä puolia. Keskityn miettimään sitä, että nyt minulla on taas aikaa leikkiä Barbeilla. Jaksan taas käydä juoksemassa. Kerkiän ehkä ommella uuden syystakin ja pari mekkoa ennen kylmien ilmojen alkamista. Voisin käydä jossain reissussa Sulon kanssa. Ehdin kesyttää marsujakin paremmin. Mahtaisikohan kansallispukuompelukursilla olla vielä tilaa?

Kun yrittäjä palkkatyöhön lähti

Aiemmin olen jo maininnut siitä, miten työ Postissa on tehnyt oloni kevyeksi. Ero entiseen on ihan huomattava. Kun ei ole jatkuvaa painetta siitä, saanko jotain myytyä, myös muut elämäni pienet asiat tuntuvat kovin paljon helpommilta kantaa. En enää stressaa pienistä jutuista, enkä kanna huolta asioista, joille en voi mitään. Nyt olen huomannut käytännössä sen, miten stressi on ruokkinut stressiä.

Myös fyysiset harmit, jotka ovat olleet seuralaisinani vuosien ajan, ovat kadonneet. Hartiani eivät ole jatkuvasti jumissa enkä kärsi päänsäryistä. Postissa ergonomia on kunnossa säädettävien pöytien ja satulatuolien ja erityisten zippilautojen ansiosta. Kun en enää kyykötä korppikotka-asennossa tietokoneella tuntikausia, ryhtini ja pääni asento ovat korjaantuneet aivan itsestään.

Olen nukkunut hyvin ja sikeästi. Siitäkin huolimatta, että kello herättää joka aamu 4.55, eikä iltoja vaan voi venyttää yhtään puoli yhdeksää pidempään. Aikaisemmin minä monesti valvoin iltaisin vinkuen ja sängyssä heittelehtien, heräilin aina pitkin yötä ja näin stressiunia, joissa jokin sama homma toistui toistumistaan. Vaikka olisinkin nukkunut yöllä, olin aamulla väsynyt. Nyt minä nukahdan nopeasti, nukun yöni sikeästi ja herään aamulla levänneenä.

Ja nyt minä, joka ennen vihasin aamuherätyksiä ja pelkäsin "oikeaa työpaikkaa" enemmän kuin mitään, nousenkin tyytyväisenä kukonlaulun aikaan ja tulen työpäivän jälkeen kotiin iloisena. Työhön on helppoa mennä, sillä se on yksinkertaista ja siinä ei tarvitse tehdä päätöksiä. Ne päätökset ja ongelmanratkaisut tulevat jostain muualta, "helsingistä" tai "herroilta" tai "insinööreiltä", jotka eivät ole koskaan tehneet työtä, jota me teemme. Me siellä ruohonjuuritasolla sitten toimimme kuten käsketään, vaikka joka päivä joudumme toteamaan itse sen, että ei tätä näin pitäisi tehdä. Mutta meidän tehtävämme ei ole ratkaista ongelmia. Meidän tehtävämme on vain suorittaa se työ, joka meille on annettu suoritettavaksi. Minusta se on sekä ilo että taakka. Joskus, kun vahingossa päästämme omat aivomme toimimaan, syntyy kiukuttelua ja vastarintaa. Mutta jos osaamme pitää aivomme off-asennossa, kaikki on kovin simppeliä. Ei ehkä tehokkainta, nopeinta, tarkinta, fiksuinta tai toimivinta, mutta hyvin stressaamatonta kuitenkin. Sitä vaan saavutaan paikalle, tehdään työt ja lähdetään sitten kotiin elämään omaa elämää. Olen ihaillen seurannut Imatran postilaisten työmoraalia. Vaikka moni tuntuu kokevan, että ne herrat ihan vaan kiusallaan tekevät työstämme tarpeettoman vaikeaa ja ylitöitä vaativaa, kaikki tekevät koko ajan parhaansa. Ei siellä luisteta eikä lusmuilla.

Yrittäjänä minä joudun miettimään jokaisen toimeni kustannustehokkuuden ja tuottavuuden kannalta. Se on henkisesti raskaampaa, kuin äkkiä huomaakaan. Ja tehokkuudestahan on hyvin helppo lipsua haahuiluun, kun kukaan ei vahdi. Siitä taas seuraa huono omatunto ja huoli pärjäämisestä. Siinä tulee vahingossa luotua itse itselleen paineita. Nyt, kun yrittäjyys on ollut vain osa toimeentuloani, eleleminen on muuttunut helpoksi ja huolettomaksi.

Postin työssä on myös huonoja puolia, joita yritän olla ajattelematta, koska minun aivorakenteellani sellaisten asioiden liiallinen huomioiminen johtaisi vain turhaan murehtimiseen.

Suurin huono puoli on täysi epävarmuus tulevasta. Koskaan en tiedä, onko minulle vielä töitä tarjolla seuraavalle viikolle. Perjantai-iltapäivisin saan tekstiviestin, jos töitä on. Tähän asti se viesti on aina tullut, ja siitä olen todella kiitollinen. Kysehän on pätkätyöstä ilman irtisanomisaikoja. Työnantajan velvoitteet työntekijää kohtaan on sillä saatu minimoitua. Meistä on helppo päästä eroon, niin perustellusti kuin vaikkapa vain pärstäkertoimen takia. Yrittäjänä ymmärrän erittäin hyvin syyt vuokratyövoiman pitämiselle ja lyhyiden, määräaikaisten sopimusten tekemiselle. Jos itse olisin työnantajan asemassa, luultavasti päätyisin samaan ratkaisuun. Mutta työntekijän ominaisuudessa tunnen ja näen myös järjestelmän julmuuden.

Toinen huono puoli on se, että työvuorot tehdään vain neljäksi tunniksi. Niille, jotka saisivat työttömyyskorvausta, ei neljän tunnin työn vastaanottamisessa ole järjen häivääkään, kun työttömyyskorvaus on suurempi kuin palkka. Minulla ei onneksi tuota rasitetta ole, vaan jokainen tienaamani euro on euron enemmän kuin ei mitään.

Todellisuudessa en yhtenäkään aamuna töihin tullessani tiedä, milloin on kotiinlähdön aika. Vain harvoin pääsen/joudun lähtemään aamukymmeneltä pois, sillä työtä on useimpina päivinä paljon enemmän, kuin mitä ne kuuluisat "helsingin herrat" ilmeisesti olettavat. Joskus tulen kotiin yhteentoista mennessä, joskus vasta neljältä. Minulle mukavimpia ovat kuuden tunnin päivät, sillä silloin palkkaa kertyy jo jonkin verran, mutta päivään jää myös hyvin aikaa tehdä oman yrityksen töitä tai olla ihan vaan vapaalla.

Kolmas huono puoli on hämmentävä. Olen jotenkin naiivisti kuvitellut, että nykyaikana yritysjohtajat jo ymmärtäisivät sen, että tyytyväinen työntekijä tekee hyvää tulosta. Ja että työntekijät ja johtoporras olisivat samassa veneessä, kun kaikilla kuitenkin on sama päämäärä saada työ tehtyä hyvin ja tuottavasti. Yrittäjillä ei olisi yrityksiä ilman työntekijöitä ja työntekijöillä ei töitä ilman yrittäjiä, eikö? Postissa kuitenkin vallitsee molemminpuolinen ja totaalinen kunnioituksen puute johdon ja työntekijöiden välillä. On ihmeellistä katsoa, kun ne kauluspaitaiset miehet tulevat mittailemaan paikkoja ja vahtimaan, mitä tapahtuu, mutta eivät vahingossakaan kysy itse työntekijöiltä, millaista on toimia uusien ohjeiden mukaan ja miten työ saadaan käytännössä tehtyä. Ja vastaavasti työmuurahaisten lempilause tuntuu olevan: "Jos tää olis helppoa, niin herrathan tämän tekis." Paikalliset esimiehet puolestaan näyttävät olevan ahtaasti puun ja kuoren välissä, kun tulitusta satelee molemmista suunnista.

Olen ollut tosi pöyristynyt myös kikystä, joka todellakin tarkoittaa sitä, että ihmisten työpäiviin lisätään palkattomia tunteja. Miten kukaan täysjärkinen voi kuvitella, että teettämällä palkatonta työtä työn tehokkuus kasvaisi? Orjuudeksihan sitä on tavattu kutsua.



Vaikka näitä epäkohtia joskus tuleekin jäätyä puntaroimaan, niin silti nautin siitä, että saan olla Postissa myös tulevalla viikolla. Kevään alkaminen muistutti minua siitä, mitä elämäni olisi ilman postinlajittelua. Yhtäkkiä nimittäin tajusin, että nyt pitäisi varata paikkoja kesän myyntitapahtumiin. Stressi iski minuun ihan silmänräpäyksessä! Seuraava yöni kului tuskaisesti unen ja valveen rajoilla ja olin aamulla tolkuttoman väsynyt. Tuli pakokauhuinen olo, kun ajattelin, että joudun taas ajelemaan pitkin Suomea ja nukkumaan metsissä, menemään sateisille toreille kehumaan tiskirättejäni, joihin olen itse jo niin kyllästynyt, että haluaisin vain lopettaa koko bisneksen! Vai joudunko? Jos saan olla Postissa, en joudu. Mutta kun kukaan ei tiedä edes tulevasta viikosta, saati sitten tulevasta kesästä, olen aika huonossa tilanteessa juuri nyt. Jos varaan myyntipäiviä kesäviikonlopuiksi ja saankin olla Postissa, tapan itseni työllä. Jos taas en varaa niitä tapahtumia, mutta Postin hommat loppuvat, olen ihan pulassa.

Päädyin kompromissiin. Varaan vain pari tärkeintä tapahtumaa etukäteen ja toivon saavani muutaman vapaapäivän Postista niille reissuille. Jos Postista tulee lähtö, toivottavasti mahdun vielä viime hetkillä mukaan Käsityökortteleihin. Riskien ottamista. Sitähän se yrittäjän vapaus on.

Elämänsuunnitelma, osa5

osa 1    -    osa 2    -    osa 3    -   osa 4

Työ Postissa on tehnyt minusta ihmisen, jolla on valoisampi mieli ja keveämpi sielu. Muutos on ollut hauska ja yllättävä. Ehkä myös hiukan surullinen, kun ajattelee, että yrittäminen, jota joskus pidin unelmien täyttymyksenä, osaltaan vaikuttikin mieleni tummumiseen ja sieluni väsymiseen.

Jatkuva paine myymisestä ja pärjäämisestä on nyt ollut poissa ja se on tehnyt minulle ihmeitä. Minä nukun hyvin ja sikeästi, minä olen positiivinen, minä en murehdi pieniä juttuja. Herään aamulla helposti klo 4.55 ja lähden mielelläni ajelemaan työpaikalle tekemään työtä, joka ei vaadi juuri muuta kuin lukutaitoa. Minun ei tarvitse ponnistella, ei keksiä ratkaisuja tai uusia ideoita. Ja ennen kaikkea minä tiedän, että kun teen mitä käsketään, saan tililleni vähän rahaa.  

(Nimenomaan vähän rahaa. Mutta työn, joka ei vaadi erityistä lahjakkuutta tai mitään koulutusta, ei minusta kuulukaan olla hyvin palkattua.)

Työpäivän päätyttyä tulen kotiin enkä vaivaa enää päätäni sillä, mitä töissä tapahtui tai oli tapahtumatta. On ollut hauskoja päiviä, on ollut kurjia päiviä, on ollut onnistumisen tunnetta ja epäonnistumisia, on ollut sekä mukavia ihmisiä että inhottavia kohtaamisia, mutta kaikkein päällimmäisenä tunteena minulla on kaiken aikaa KIITOLLISUUS.

Ajatus tämän vuoden kulusta on alkanut hahmottua minulle. Optimistisesti oletan, että saan pysyä Postissa ja tähän olettamukseen perustuen minulla on tulevaisuudensuunnitelma.

Kevään aikana meinaan painaa Lempiriepuja varastoon postipäivien jälkeen ja kesällä kiertää jälleen myyntitapahtumissa pitkin Suomea minimikuluilla. Eli samankaltainen kesä olisi tulossa kuin viime vuonnakin. Tähän päätökseen olen tullut tutkittuani huolella vuoden 2016 kirjanpitoa sekä valaisevia käyriä ja diagrammeja, joita kirjanpito-ohjelma minulle piirtää. Viime kesän myyntitapahtumat olivat kaikesta säiden aiheuttamasta hankaluudestaan huolimatta kuitenkin hyvä juttu taloudelliselta kannalta ja heinäkuun myynti ylitti jopa joulumyynnin.

Lukuja tutkittuani totesin myös aika karun faktan. Vaikka graafisen puolen työt minulla ovatkin liikevaihdostani vain pieni osa, niistä jää viivan alle melkeinpä se kaikki, mitä laskutan asiakkailta. Graafisen suunnittelun kulut kun ovat olemattoman pienet. Ja vastaavasti sitten riepumyynnin isot myyntiluvut hukkuvat hurjiin kuluihin. Rättirintaman materiaalimaksut ja alihankintakulut sekä myyntitapahtumiin uppoavat rahat ovat hämmentävän suuria lukuja. Tienaan siis satunnaisilla graafisilla töillä yhtä paljon, kuin hullumaisella rättitehtailulla. Tämän perusteella päättelen, että jos saan pitää osa-aikaisen työn Postissa, minun kannattaisi lopettaa rättihommat aivan kokonaan, mutta jatkaa yhä graafista suunnittelua.

Toivon mukaan materiaalivarastoni olisi huvennut vuoden loppuun mennessä. Siinä vaiheessa katson tilannettani uudelleen ja mietin, jatkanko rättimuijana vai lopetanko kenties kokonaan. Juuri nyt toivon, että voisin lopettaa kokonaan. Olen niin tyytyväinen tähän helppoon palkkatyöläisyyteen.

Toisaalta tiedän kyllä, millainen tuuliviiri minä pohjimmiltani olen. Jos nyt olenkin tyytyväinen, niin tunteet voivat olla täysin päinvastaiset kuukauden päästä tai viimeistään kahden vuoden kuluttua. Ja todennäköisesti aika pian minä unohdan olla stressaamatta, ja alan ahdistua siitä, etten tiedä, miten pitkään postilaisuus saa jatkua.

Mutta nyt yritän keskittyä yhteen päivään kerrallaan.

PS. Verkkopuodissa siivotaan, jotta voin vähän muokata riepumallistoa kesäksi. Ostakaapa ne halvat poistuvat mallit nyt, kun niitä vielä on. Kiitos!

Harmaan sävyjä

Tämän vuoden aikana olen miettinyt paljon sitä, mikä minusta tulee isona. Olen ollut totaalisen kyllästynyt yrittämiseen, käsityöhön ja erityisesti myymiseen ja markkinoimiseen. Olen tottakai myös nauttinut kovasti tuosta kaikesta. Ja nyt viime aikoina olen saanut katsella maailmaa uudesta vinkkelistä, duunarina matalapalkka-alalla pätkätöissä. Pidän tätä kaikkea rikkautena, joka avaa silmiäni ja kehittää minua.

Olen ollut tosi mustavalkoinen ihminen, ja olen varmasti vieläkin. Minulla on yhä jyrkkiä mielipiteitä, mutta huomaan myös loiventuneeni ja pehmentyneeni paljon. Vanheneminenko sen tekee, että maailma saa harmaan sävyjä mustan ja valkoisen väliin?

Yrittäminen. Yrittäjät monesti puhuvat itsestään vähän kuin sankareina. Olen itsekin tehnyt sitä. Mehän elätämme itse itsemme! Me olemme rippumattomia! Me pyöritämme yhteiskuntaa! Me maksamme hirveästi veroja! Ja Suomen lainsäädäntö tekee yrittämisestä jatkuvaa kamppailua! Me teemme ympäripyöreää päivää ja pidimme lomaa viimeksi 15 vuotta sitten!

Yrittäjän verotus ei ole minua koskaan maahan painanut, lakejakaan ei ole tarvinnut kirota. Minusta yrittäjät paisuttelevat lainsäädännön kahleita, varsinkin me pienet yksinyrittäjät. Ainakin toiminimiyrittämisen byrokratia on yksinkertaista, eikä siitä selviytyminen tee kenestäkään sankaria. Eikä kellon ympäri töiden tekeminen ja lomailun väliin jättäminen ole sankarillista, vaan enemmänkin typeryyttä tai organisointitaidon puutetta. Yrittäjä tekee töitä itseään varten; tekee sitä, mitä haluaa tehdä. Parhaimmillaan hän saa elantonsa tekemällä sitä, mihin hänella on intohimo. En näe siinä sankarillisuutta, vaan enemmänkin syyn olla kiitollinen onnekkuudestaan.

Olen ollut tosi ylpeä siitä, miten vuosikausia kestäneen sosiaalituilla elämisen jälkeen minä löysin itsestäni yrittäjänaisen, jonka ei enää tarvitse lähetellä anelulomakkeita sossuun tai kelaan. Siinä onkin kyllä hyvä syy olla tyytyväinen itseensä.

Oma yritys onkin enemmän identiteetti kuin työpaikka. Nyt Postissa olen todennut, että palkkatyö on todella helppoa rahaa verrattuna yrittämisen henkisen puoleen. Yrittäjyydessä ei silti ole mitään sen sankarillisempaa. Ne palkkatöissä olevat duunarit pitävät huolen siitä, että myös yrittäjältä katoavat roskat, sähköt pelaavat, verkkokaupan toimitukset löytävät perille, tiet on aurattu, hanasta tulee vettä ja särkyyn saa lääkettä.

Nyt minä olen ylpeä siitä, miten entinen paniikkihäiriöinen erakko onkin viihtynyt hälisevässä, ahtaassa, meluisassa Postin lajittelussa, jossa pitää olla tekemisissä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Olen ylpeä siitä, että sopeuduin aikaisiin aamuherätyksiin ja että teen mielelläni työtä, joka ei vaadi luovuutta.

Käsityö. Minua on alkanut nolottaa käsityöläisten rutina siitä, että ihmiset eivät osta, eivätkä tajua, miksi käsityö maksaa. Olen itse ruikuttanut täällä blogissa samaa asiaa vuosien varrella vaikka kuinka monta kertaa! Hesarissa jokunen aika sitten julkaistu kannanotto oli taas yksi esimerkki meidän käsityöyrittäjien ruikutuksesta:

"Luovan alan yksinyrittäjä joutuu tekemään valtavasti työtä elantonsa eteen."
Sankariuden korostamista.

"Näillä yrittäjillä on kuitenkin myös perheet elätettävänä.  - - - Koska yrittäjä on lähes täysin sosiaaliturvan ulkopuolella, kovin montaa vuotta alle työttömyyskorvauksen suuruisella vuosituloilla hommaa ei jaksa pyörittää."
Säälinkerjuuta.

"Koska kauppa ei ole käynyt tänä vuonna lainkaan odotusten mukaan, kymmenet käsityöläiset ovat harkinneet jo yrittäjyydestä luopumista. - - - Vuosi 2016 on ollut suomalaiselle käsityöyrittäjälle surkein kymmeniin vuosiin."
Asiakkaiden syyllistämistä.

"Hanki kestävä joululahja myyjäisistä - - - Hyvä kuluttaja, joka arvostat laatua ja kotimaisia tuotteita: anna onnellinen joulu myös yrittäjälle ja valitse kotimaiset tuotteet kuusen alle. - - - Näitä tuotteita ei ole valmistettu lapsityövoimalla Kaukoidän hikipajoissa, vaan tarjolla on kotimaista osaamista, jossa perinteet ja ­design saavat aina uusia ilmentymiä ja joiden materiaalien alkuperästä voi olla täysin varma. Tämä on kestävää kehitystä ja kiertotaloutta parhaimmillaan."
Kaunistelua.

"Suomalainen käsityö" on todella häilyväinen määritelmä, jonka ylle on ihan turhaa asettaa sädekehää. Kun menee käsityömyyjäisiin tai messuille, tulee vastaan kaikenlaista "laatua", "kotimaista" ja "käsityötä".

Materiaalithan tulevat enimmäkseen kaukaa Aasiasta. Korujen osat Kiinasta, kankaat Intiasta, villat Uudesta-Seelannista. Kun ne materiaalit pannaan kasaan täällä meillä, syntyy suomalainen tuote. Minua se häiritsee yhä enemmän. Miksi puhutaan suomalaisesta, kun kyse lopulta kuitenkin on globaalista? Miksi puhutaan käsityöstä silloinkin, kun käsityön osuus on häviävän pieni?

Käsityöyrittäjillä ei ole pätevyysvaatimuksia, vaan kuka tahansa saa ryhtyä myymään kättensä töitä. Siksi joukossa on todella ammattitaitoisten, vuosikausia treenanneiden ja tuotekehitykseen panostaneiden mestareiden lisäksi myös kaikensorttista askartelijaa. Korvakorut irtoavat koukuistaan ja paidat nyppyyntyvät siinä, missä niiden kiinalaisetkin vastineet. Käsityö ei ole synonyymi kestävyydelle tai laadulle.

Käsityö ei ole myöskään synonyymi kestävälle kehitykselle. Kun minä menen käsityömarkkinoille ostamaan lahjoja tai tuliaisia (koska haluan tehdä oikein ja tukea käsityöläisiä), törmään aina samaan ongelmaan, olin sitten Suomessa tai ulkomailla. Se ongelma on nimeltään turha tavara. Näen paljon kauniita ja taidokkaita tuotteita, mutta yhtälailla näen niissä samoissa tuotteissa turhuutta. Koruja, pussukoita, laukkuja, koriste-esineitä, magneetteja, lisää koruja... kuinka paljon niitä oikein maailmassa tarvitaan? Jos me yrittäjät valmistamme pohjimmiltaan tarpeettomia esineitä, on ihan turhaa ihmetellä, miksei kauppa käy.

Mehän olemme kaikki kyllästettyjä tavaralla. Ei ole mikään ihme, että tavaran vähentäminen on muotia ja elämyksiä ostetaan nyt mielummin kuin tavaraa. En itsekään halua yhtään uutta esinettä kotiimme, sillä tunnen hukkuvani entisiinkin.

Kun yrittäjä alkaa syyttää asiakkaita siitä, etteivät he osta tarpeeksi, on syytä katsoa peiliin.

Myyminen. Markkinoiminen. Olen todennut, että nuo kaksi ämmää ovat minulle vaikeinta yrittämisessä. En jaksaisi edes kirjoittaa niistä, sillä olen niin kyllästynyt niihin. Varsinkin nyt, kun palkkatyössä saan hyvin konkreettisen ymmärryksen siitä, kuinka pitkään minun on tehtävä töitä voidakseni ostaa tietyn tavaran tai palvelun. Minusta on jo pitkään tuntunut huonolta yrittää myydä ihmisille tavaraa, ja siksi olen edes yrittänyt olla rönsyilemättä turhiin tuotteisiin. Mutta silti myyminen tuntuu koko ajan vaikeammalta. Kahdeksan euron tiskirätti = tunti töitä Postissa! Puolen tunnin hieronta = 4 tuntia Postissa!

Enpä taida enää kummastella heitä, jotka Riepukioskillani päivittelevät kallista hintaa.

Elämänsuunnitelma, osa 4

osa 1    -    osa 2    -    osa 3

Olen yhä aika kysymysmerkkinä sen suhteen, mitä elämälläni teen, mutta uskon, että asia vielä kirkastuu joskus.

10. Sain osa-aikaisen työpaikan.

Pidän itseäni varsin onnekkaana, kun se tapahtui näin nopeasti. Pääsin SOL:n palkkalistoille keikkatyöläiseksi tekemään postin lajittelua täällä Imatralla. Monet valittavat sitä, ettei Suomessa ole oikeita työpaikkoja enää tarjolla, vaan pelkkää vuokratyöpaikkaa toisensa perään. Minulle tuollainen vuokratyöpaikka kuitenkin sopii mainiosti. Tokikaan minulla ei ole vakituisen työpaikan tuomaa turvaa siitä, että tietäisin, että töitä on vielä kahden viikon kuluttuakin. Minulla ei ole myöskään työterveyshuoltoa, sairaslomia tai irtisanomisaikoja. Palkkanikin taitaa olla pienin mahdollinen. Toisaalta minulla on vapaus ilmoittaa, etten ole käytettävissä jonain päivänä, jos minulla on jotain muuta menoa tai velvollisuutta.

Aluksi tein neljän tunnin päiviä ja se oli mahtavaa. Kun pääsin postista kymmenen jälkeen aamulla, minulla oli vielä kokonainen päivä aikaa omalle yritykselleni ja vapaa-ajalleni. Työ postissa oli ja on yhä hirveän helppoa rahaa verrattuna yrittämiseen. Se on poistanut harteiltani sen tuskallisen painavaksi käyneen taakan siitä, että selviänkö, pärjäänkö, pysynkö hengissä. Tieto siitä, että aamut postissa tuovat minulle muutaman kympin rahaa tilille joka päivä, on ollut ihana asia.

Osa-aikainen aamutyö ja reippaat heräämiset toivat myös uutta intoa omaan yritystoimintaani ja uusia ideoita sekä energiaa.

11. Lähdin pitkälle lomalle. 

Loman tarkoitus oli auttaa pahan, pimeän marraskuun yli, jotta olisin täynnä virtaa ja intoa joulumyyntiin. Kolmen viikon toimettomuuden tarkoitus oli saada minut arvostamaan omaa työtäni ja tehdä minulle palava halu päästä käsiksi työhön. Arvelin myös, että niin pitkä aika niin karuissa maisemassa saisi minut taas muistamaan, miten hieno asia ovat neljä vuodenaikaa.

Noooooh....

En ollut suinkaan täynnä virtaa joulumyyntiin, kun palasin kotiin. Päinvastoin, en vieläkään löydä joulun tunnelmaa. Käsityökorttelin Joulukin tuli vedettyä läpi ihan vasemmalla kädellä ja olen todella kiitollinen jokaisesta tilauksesta, jonka sain! En aio mennä yksiinkään joulumyyjäisiin, koska minulla ei ole paljonkaan myytävää eikä senkään vertaa kutsumusta.

Toimettomana oleminen oli niin ihanaa, että se synnytti minuun vain suuremman palon toimettomuutta kohtaan. Hippi sisälläni haluaa tämän ja vapauden mennä minne lystää ja tehdä mitä lystää. Sisäinen palo liikkuvaa elämää kohtaan kasvoi taas kerran hallitsemattomiin mittoihin. Se kiukuttaa minua, sillä minussa on myös se järkevä konservatiivi, joka hokee sille hipille, että ei noin voi elää! Täytyy pitää yhteiskuntaa pyörimässä, olla hyödyksi ja tehdä rahaa ja maksaa veroja, jotta kaikki toimisi. Ei voi vaan luisua karkuun ja kuoria maailmasta kermoja päältä. Näiden akhden taistelevan voiman välillä on kompromissi: sitten eläkkeellä, jos sinne asti jotenkin pysyy hengissä/toimintakykyisenä ja jos saa tuon Sulonkin innostumaan ajatuksesta ja jos silloin vielä eläkkeitä on olemassakaan...

Ja ne karut maisemat.... niiden vetovoimasta taisin jo matkaraportissani mainitakin. Kyllä minä ottaisin karut maisemat paljon mielummin kuin tämän pimeyden. Ja jos tekisi mieli lunta, sitäkin löytyy maailmankolkista, joita kaamos ei vaivaa.

Loma toimi kuitenkin siinä, että olen nyt pirteä, olen terveen värinen ja minulla on hyvä mieli rämpiä eteenpäin taas jonkin aikaa. Ja siinä, että nautin siitä, että kaupoista löytyy hapanmaitotuotteita ja vettä tulee hanasta rajattomasti, eikä sitä tarvitse kantaa kymmentä litraa päivässä kaupasta. Sellaisia pieniä arjen iloja. Suomihan on erinomainen maa kaikilta muilta osin, paitsi ilmastolta.

12. Osa-aikainen työ muuttui ylikokoaikaiseksi.

Neljän tunnin päivät toimivat virkistävänä ja huojentavana lääkkeenä rasittuneelle pienyrittäjälle. Sitten ne muuttuivat kuuden tunnin päiviksi, jotka jo pikkuisen alkoivat häiritä muuta elämää. En välttämättä viitsinytkään enää käydä tiskirättejä painamaan, kun ruokaakin pitäisi keritä laittaa, talo lämmittää, lumet kolata ja laittaa Playmobilit uuteen vitriiniin... Ja sitten ne kuuden tunnin päivät alkoivat venyä niin pitkälle iltapäivään, että olikin jo pimeää, kun kaivauduin lajitteluhyllyjen välistä ulkomaailmaan. Tällä viikolla olen saanut elää tavallisen ihmisen elämää, kun olen herännyt viideltä, sinkoutunut töihin ja palannut sieltä kolmen aikaan. Olen ollut aika väsynyt, olen saanut komeat mustat silmänaluset ja syönyt vain eineksiä tai voileipiä. Kokoaikatyö ja yrittäjyys eivät sovi yhteen, mutta yllättäen juuri nyt minusta tuntuukin siltä, että jätän mielelläni yritystoimintaan liittyvät tehtävät taka-alalle ja teen noita pitkiä päiviä, kun niitä on tarjolla. Koska se kuitenkin on tosi helppoa rahaa yrittämiseen verrattuna.

Aika näyttää, miten mieli muuttuu.