Täti Sininen

Turkoosi kausi vaatteiden suhteen tekee selvästi paluutaan. Edellisen turkoosin kauteni jälkeen minulla on ollut violetti ja oranssi kausi, mutta nyt tämän sinisen tukan myötä olen alkanut taas tuntea vetoa sinisen sävyihin. Siinähän olikin hyvä syy ommella taas jotain kivaa.

Minä alan muistuttaa Aku Ankkaa, jolla on vaatekaapissaan rivistö samanlaisia merimiespuseroita; minullakin alkaa olla jo aika monta bambumekkoa, jotka kaikki on tehty samalla kaavalla. Tällä kertaa painoin mekkoon turkooseja apiloita.

En ole oikeastaan käyttänyt farkkuja sitten 90-luvun jälkeen, koska ne aina kiristävät ja puristavat ja tuntuvat kaikin puoli kaameilta. Mekot ovat aina mukavia päällä ja kun puen sukkahousujen päälle villahousut, pärjään talvellakin mukavasti ilman pitkiä housuja. Viime kesänä kuitenkin löysin jostain kiertävästä outlet-myymälästä joustavat farkut, jotka istuvat jopa minun kroppani muotoiluun. Farkkujen kaveriksi syntyi tarve ommella pusero. Tottakai sekin valmistui bambucollegesta, mutta helman ja kaula-aukon tein hauskasta trikoosta, joka on odottanut minulla jemmassa jo vaikka kuinka pitkään. Sen kuosin on suunnitellut Hanna Ruusulampi.

Näitä saumurilla surruteltavia mekkoja ja paitoja on nopeaa ja helppoa ommella, mutta tässä jokunen viikko takaperin innostuin tekemään itse repun. Kun reppu-inspiraatio iski, rynnistin ostamaan Sojalta kansallispukuraitaa. Repun tekeminen ei todellakaan ollut yhtään nopeaa eikä helppoa, ja olen aika varma, etten enää toiste ryhdy niin suuritöiseen hommaan. Reppu kuitenkin tuli lopulta valmiiksi ja minusta se on hienon näköinen. En ole vielä kertaakaan käyttänyt sitä, koska se on sellainen käsilaukun korvaava pienehkö kaupunkireppu ja minä en juuri koskaan käy kaupungeissa. Mutta kunhan menen, niin onpahan sitten reppu valmiina.

Seuraavaksi minun pitäisi varmaankin ommella housut postinjakoa varten, koska kesän ajan käytössäni ollut farkkukankaasta tehty housuhame on näillä säillä epäkäytännöllinen. Minun postityöttömyyteni ei nimittäin sitten kestänytkään edes kahta viikkoa, kun tilanne taas muuttui. Joku lähti eläkkeelle, viisi muuta sairauslomalle ja mainosten määrä alkoi taas lisääntyä syksyn myötä. Niinpä olen saanut tehdä melkeinpä täyttä päivää ja jouduin myös leipomaan sen 1-vuotiskakun, jonka olin mennyt aiemmin työkavereille lupaamaan. Näillä näkymin oletus on, että vuoden loppuun saakka hommia riittäisi, joten minun ei sitten kuitenkaan vielä tarvinnut alkaa panostaa satasella yrittämiseen. Onneksi!

Täytyy tunnustaa, että mitä pidempään minä palkkatyössä olen, sen vähemmän käsityöyrittäminen enää jaksaa minua kiinnostaa. En ole markkinoinut riepuja yhtään ja tottakai se näkyy verkkokaupan myynnissä. Tiedän, että minun täytyy nyt ryhdistäytyä riepujen suhteen, jotta saisin joulun hyödynnettyä. Mihinkään myyjäisiin en jaksa lähteä täysipainoisten postiviikkojen jälkeen, joten pitänee keksiä jokin keino verkkokaupan elvyttämiseksi. Se on vähän hankalaa nyt, kun intohimo puuttuu kokonaan.

PS. Molemmat Myyrät syövät jo reippaasti kädestä! Tyypit ovat alkaneet kiljua ruoan perään, mikä on aika hauskaa. On nimittäin huvittavaa astua huoneeseen, jossa heti alkaa toiveikas huuto; tunnemme jo olevamme tervetulleita marsujen elämään. Kinkku ei enää edes pyristele karkuun silloin, kun sitä pitää käsitellä. Paula "Kommando" Myyrä on yhä arka, mutta ei silläkään enää silmät pullistele kauhusta, kun lähestymme sitä.  Jos vielä edellistä marsupostausta kirjoittaessani olinkin pikkuisen epävarma siitä, tuliko tehtyä emämunaus, niin nykyisin olen vain iloinen siitä, että meillä asuu nämä kaksi hullunkurista möykkyä.

Sopeutujat

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseen! On tässä ollut kaikenlaista kiirettä ja menoa. Ne ajat, jotka olen saanut olla ihan rauhassa kotona, olenkin keskittynyt myyräkaksosiin. Viime viikolla tein niille kunnollisen kokoisen aitauksen ja se oli selvästi molempien mielestä erittäin jees. Ne ovat muuttuneet isomman tilan myötä paljon touhukkaammiksi ja niiden puuhia on tosi hauskaa seurata. Vieläkin ne arastelevat meitä, mutta kun maltamme katsella myyräohjelmaa vähintään metrin päästä, ne alkavat esiintyä oikein kunnolla. Mitä mahtavaa juoksemista ja pomppimista!

Kinkku antaa jo vähän paremmin ottaa kiinni ja sylissäkin se rentoutuu, kun sitä harjailee. Paulalla on tässä suhteessa vielä paljon varaa kehittyä.

Minulla kävi hyvä tuuri, kun tori.fi:stä löytyi "taikakuutioita", joita monet tuntuvat käyttävän marsujensa asumusten rakenteluun. Ne ovatkin osoittautuneet tosi käteviksi. Nyt Paulalla ja Kinkulla on melkein kolmen neliön kokoinen alue vapaasti käytössään. Aika iso muutos verrattuna niiden ensimmäiseen puolivuotiseen elämäänsä, joka kului ahtaassa tehdasvalmisteisessa häkissä ilman virikkeitä!

Ensimmäiseksi hankimme toisen pesäkopin, jotta molemmilla olisi oma nukkumisrauha. Sitten opetimme ne ruoan avulla hyppäämään kopin katolle ja riippukeinuun, jonka ompelin seuraavaksi. Ostimme pari pajusiltaa, joiden alta tyypin tykkäävät juoksennella ja pahviputken, joka näyttää olevan erityisen suosittu. Tutuiksi tulleet kalusteet pääsivät sitten uuteen aitaukseen, eikä suuri tila tuntunut poikia pelottavan.



Metsään minä menin siinä, kun kuvittelin tekeväni ihan unelmaisen kolon ompelemalla pehmustetun tuubin, jossa on hämärä lämpö. Sitä molemmat kuitenkin selvästi kammoksuvat. Tämän kokemuksen jälkeen olin henkisesti varautunut siihen, että pesäkoppeihin tekemäni patjat aiheuttaisivat samanlaisen reaktion, mutta olin väärässä! Pehmeät makuualustat otettiinkin ilolla vastaan.

Olen ollut tosi yllättynyt siitä, että marsut eivät pissaa aitauksen pohjalla olevalle matolle ja papanoitakin sinne eksyy vain muutama hassu. Ne todellakin käyvät purulaatikolla tarpeillaan, vaikka muuten eivät siellä aikaansa vietäkään. Tämä helpottaa siivoamista aivan mahdottomasti. Matto on helppo imuroida ja pienen purulootan peseminen onnistuu kätevästi. Valitettavasti ne kyllä pissaavat ja kakkaavat heinäkaukaloonsa. Kaukalon pohjalla olevat pienet konepestävät matot voi vaihtaa muutaman kerran viikossa, mutta heinää kuluu sotkeutumisen takia ihan älytön määrä.

Nyt minulla alkaa olla sellainen tunne, että kyllä näiden kanssa pärjätään.

Ottolapsia

Meille ei enää tule lemmikkejä, niin minä vannoin moneen kertaan Kertun kuoleman jälkeen. Sulolla lemmikkikuume kuitenkin on koko ajan ollut voimissaan ja hän on pohtinut pupun tai marsun hankkimista. Epäröintiä on aiheuttanut Sulon mahdollinen allergia sekä elukoiden sitovuus, joten emme ole ruvenneet lemmikkejä hankkimaan.

Sitten kävi niin, että Sulon sukulaiset ottivat pari marsua, mutta todellisuus marsujen kanssa elämisestä ei tainnut oikein vastata heidän odotuksiaan. Sen enempää en availe tässä syitä siihen, miksi tarjouduimme ottamaan tyypit pariksi viikoksi hoitoon, mutta niin vaan teimme. Pörri ja Viiru saapuivat mukanaan koko omaisuutensa eli häkki, pesäkoppi ja juomapullo.

Tyypit olivat valtavan säikkyjä, mikä hankaloitti kovasti niistä iloitsemista. Kun yritimme tarjota ruokaa, siskokset pakenivat sydänkohtauksen rajoilla häkkinsä nurkkiin ja jähmettyivät tuijottamaan seinää. Ei ihan hirveän kannustavaa.

Mutta parissa viikossa muutoksia alkoi jo tapahtua. Laitoimme niiden häkkiin virikkeitä ja Sulo jaksoi sinnikkäästi tarjota ruokaa kädestä. Molemmat säpsyttelijät uskaltautuivat lopulta epäillen tarttumaan salaatinlehteen ja pikkuhiljaa ne alkoivat rentoutua muutenkin. Niiden iloiset pukkihypyt ja tasajalkapomput ja kopin katolle kiipeilyt lämmittivät meidän sydämiämme. Sulo teki niille ulkoaitauksen ja sisätiloja kasvatettiin toisen ison häkin verran. Ja kun kiintymyksemme pötköjä kohtaan kasvoi, ne saivat uudet nimet. Paulasta tuli Paula, koska se näyttää niin paljon Paula-vanukkaalta, että vesi herahtaa kielelle sitä katsellessa. Siskontyttöni nimesi Kinkun; Kinkku on tuttavallinen muoto Gingeristä. Sukunimeksi niille muodostui Myyrä, koska eräs silminnähden järkyttynyt ystävämme kutsui niitä myyriksi.

Kinkun ja Paulan omistajat päättivät, että tytöt eivät enää palaa kotiin, vaan ne joko jäävät meille, jos me haluamme tai sitten ne myydään. Koska Myyrien kanssa lähentyminen ei ole ollut helppoa, arvelimme, että pitänee etsiä niille uusi koti. Mutta kun ensimmäiset ostajaehdokkaat ilmaantuivat, minua alkoi kauhistuttaa. Taas tyypit joutuisivat järkytyksen valtaan, vaikka ovat vasta alkaneet tottua meillä asumiseen. Ja mistä me voimme tietää, että uusi koti olisi oikeasti omistautuva ja hyvä?

Niinpä pojat (Sanon niitä välillä pojiksi, vaikka ovatkin tyttöjä.) jäivät meille. Vaikka me emme todellakaan olleet harkinneet marsujen ottamista tarpeeksi huolella ja vaikka nämä tulivat meille tavallaan vahingossa, minä tunnen meidät. Kertullekin me olimme kelpo vanhemmat. Eläimen pitäminen häkissä on yleensäkin minusta väärin, ja jos meidän huomassamme syystä tai toisesta on häkkiin suljettuja eläimiä, kaikki tulee tapahtumaan niiden ehdoilla. Me teemme kaikkemme, että niillä olisi hyvä olla.

Koska kaksi Myyrää tarvitsee ihan huomattavasti enemmän tilaa kuin yksi talvikko, olen raivannut Kinkulle ja Paulalle paikan vierashuone/toimistosta. Laajennamme niiden elinpiiriä pikkuhiljaa, koska isot muutokset tuntuvat olevan niille ylitsepääsemättömän haasteellisia. Vapaana juoskentelu on vielä tässä vaiheessa mahdotonta, sillä niiden kiinni saaminen ei toistaiseksi ole kovin helppoa, emmekä halua säikytellä niitä tarpeettomasti.

Vaikka olenkin iloinen siitä, että meillä taas on rapisevia pikkukavereita nurkissa, minulla on huoleni. Eniten minua murehdituttaa talven tulo ja toiseksi eniten Sulon heinäallergia. Marsuja ei kuulemma saisi pitää vetoisassa tilassa, mutta miten muka tämä talo vedottomaksi saadaan? Vierashuone on meidän tiivein ja lämpöisin huone ja sijaitsee talon nurkassa, joten se on sekä poikien että Sulon kannalta paras paikka myyräläksi.

Yövieraiden kannalta se tietysti tarkoittaa patjamajoitusta olohuoneessa tai leluhuoneessa, kun viiden tähden majatalon palvelumme tämän takia tippuukin yhteen tähteen!