Vehkosuolla oli haaste, jonka nappasin omin luvin mukaani: "Miksi juuri tämä talo?" Joskus tuntuu ihan hyvältä kerrata niitä tunnelmia ja syitä, perusteluja ja himoja, jotka meidät tänne vanhalle Immolan asemalle toivat. Varsinkin nyt, kun olen ruvennut haaveilemaan jostain tosi pienestä ja uudesta, helppohoitoisesta ja kompaktista.
Tästä tulee pitkä tarina, joka alkaa viime vuosituhannen puolelta. Lukekoon, ken jaksaa.
Minun tarpeeni päästä omaan kotiin, jossa on oma piha ja hirsiseinät ja ympärillä vihreä maailma, alkoi syntyä asuessani Oulussa. Kaksio viidennessä kerroksessa, naapureiden äänet seinän takana ja ulko-ovelta alkava loputon asfaltti olivat minulle aikamoista kuolemaa. Haudoin päätöstä lähteä pohjoisesta, parisuhteestani ja turvatusta työpaikastani vuosia, ennenkuin lopulta toteutin sen kaiken. Työpaikan jättäminen oli vaikeaa, Oulun jättäminen riemastuttavaa, ja parisuhteen jättäminen syyllisyyttä aiheuttavaa, mutta oikeasti ihan parasta, mitä saatoin silloiselle kumppanilleni tehdä.
 |
| (Kuvan otti ystäväni Heather, joka kävi katsastamassa kanssani useammankin talopahasen.) |
Toukokuun lopussa vuonna 2002 saavuin koko omaisuuteni kanssa vanhempieni luo Etelä-Karjalaan. Sen kesän nukuin äidin työhuoneen nurkassa ja tavarani olivat pihavarastossa. Kaksi kertaa viikossa kahlasin läpi Keltaisen Pörssin ja etsin vuokrattavia mummonmökkejä. Notkuin etuovicomissa ja oikotiellä. Kävin katsomassa sen miljoonaa mörskää. Tähtäsin Pirkanmaalle, koska kaksi parasta ystävääni asui Tampereella. Se oli epätoivoinen kesä, sillä vuokrattavat talot olivat järkyttävässä kunnossa, eikä minulla ollut mitään taitoja remonttiin. Esimerkiksi tuo ylemmän kuvan talo oli muuten aivan ihastuttava, mutta sen savupiipun ympärillä kasvoi noin parin metrin tattiviljelmä. Olohuoneessa.
Lopulta elokuussa löysin Orivedeltä asunnon, joka täytti toiveeni. Hyväkuntoinen, vankka hirsitalo, kaksi huonetta ja keittiö, puulämmitys ja ulko-oven takana heti oma, iso piha. Ainoa pieni miinus oli se, että kyse oli rivitalosta, eli minulla olikin seinänaapureita. Koin sen kuitenkin tällä kertaa hyvänä asiana, sillä puulämmitykseen tottuminen ja hiirien loukuttaminen sujuivat huomattavasti helpommin naapurin ystävällisen pariskunnan lempeässä ohjauksessa, kuin avuttomassa yksinäisyydessä.
Rakastin tuota kotia. Vaikka se oli vuokra-asunto, sitä sai sisustaa aivan oman makunsa mukaan. Hyvästi valkoiset, kolkot betoniseinät ja tervetuloa kirkkaat, vahvat värit, peiliovet ja ruutuikkunat. Minulle tuli oranssi keittiö ja pinkki eteinen. Ja bonuksena sain vielä junan, joka lähti omasta pihasta, sillä kyseessä oli rautatietyöväen asunto. Piha ja sauna piti jakaa kahdeksan asunnon kesken, mutta niin kauan kuin vuokralaiset olivat kivaa ja kunnollista väkeä, se ei ollut ongelma.
Tavattuani Sulon jokunen vuosi myöhemmin, aloimme miettiä yhdessäasumisen mahdollisuutta. Kun seinän takaa sattuikin vapautumaan asunto, muutti Sulokin Orivedelle. Sulo vaati suihkua, ja saimme vuokraisännän suostumaan suihkukopin hankintaan. Jouduimme kuitenkin itse tekemään koko remontin. Kaivautuessamme lattian alle havaitsimme massiivisen homeongelman. Asunnon keittiön, vessan ja eteisen lattiat piti purkaa, tyhjentää, korjata, täyttää ja tehdä uusi lattia. Teimme hullun lailla remonttia ja saimme siitä korvaukseksi valitsemamme tapetit. Silloin vuokralla asumisen järjettömyys jotenkin alkoi kirkastua meille. Opimme paljon hyviä taitoja tehdessämme remonttia ja aloimme miettiä, miten paljon ihanampaa sitä olisi tehdä OMAAN taloon, eikä jonkun toisen taloon.
Alkoi taas notkuminen etuovi.comissa ja karmeiden mörskien kartoittaminen. Koska minä olin enimmäkseen työtön ja Sulo pienipalkkainen, meidän mahdollisuutemme ostaa asumiseen kelpaava talo Pirkanmaalta näytti aivan mahdottomalta tehtävältä. Sitäpaitsi minusta tuntui mahdottomalta sekin, että vaihtaisin VR:n laadukkaat rakennukset johonkin tutisevaan mökkiin. Miten luopuisin vankoista seinistä, toimivista pönttöuuneista, kauniista ruutuikkunoista ja hienoista peiliovista? Miten voisin kelpuuttaa enää kodikseni mitään muuta kuin rautatieasemaa?
Ja sitten tuli se uutinen, joka oli yhdellä kertaa unelmien täyttymys ja paniikkia aiheuttava katastrofi: Senaattikiinteistöt ilmoitti panevansa kaikki joutilaat rautatierakennuksensa myyntiin. Nyt meille aukenisi mahdollisuus saada oma rautatietalo! Ja nyt se olisi myös pakko ostaa, sillä sitten, kun ne olisi kaikki myyty yksityisille, niitä ei enää saisi halvalla.
Ajelimme tutkimassa sekä pirkanmaalaiset että eteläkarjalaiset asemarakennukset, jotta tietäisimme, mitä on tulossa. Vaikka olin aina kuvitellut, etten ikimaailmassa muuttaisi Itä-Suomeen, Sulon juuret olivat siellä ja ajatus ei enää ollut mahdoton. Yksi asema, johon ihastuimme, oli Immola, Imatralla. Sen pihalla oli Sulo lapsena pikkuautojaan ajeluttanut. Se sijaitsi yksinäisyydessä ilman yhtäkään naapuria, mutta silti aivan lähellä välttämättömiä palveluja. Ja siinä oli valmiiksi kaupungin vesi ja viemäri. Siellä oli maailman paras uimaranta kävelyetäisyydellä. Se näytti ihan samalta kuin meidän Oriveden-kotimme. Ja se oli asuttu, eli sinne voisi muuttaa suoraan sisään. Täydellinen.
Aikaa kului ja asemia alkoi tulla tipoittain myyntiin. Kun Immola ilmaantui Senaattikiinteistöjen nettisivulle, kiljuin Sulolle, että nyt se on siellä, meidän on pakko saada se! Syöksyin soittamaan näyttöaikaa, joka meille järjestettiinkin nopeasti. Ajoimme maaliskuussa 2010 Imatralle ja jännittyneinä astuimme välittäjän kanssa Immolan aseman pihamaalle. Lunta oli metri. Emme päässeet lähellekään ulkorakennuksia, mutta taloon sisälle sentään pääsimme. Koska vuokralainen oli paikalla, oli äärimmäisen kiusallista tutkia taloa. Kuitenkin, kun ostoaikeissa oltiin, niin pitihän se tutkia kunnolla. Panin merkille vuotavan katon ja keramiikkapajan kipsipölyn kerrostumat sekä vastikään muovimaalilla pilatut ulkoseinät, mutta tiesin heti, että tämä on meidän kotimme.
Piti tehdä päätöksiä. Minä olin valmis laittamaan tarjouksen Senaatille saman tien, mutta Sulo on aina harkitsevampi. Muuttaa nyt toiselle puolelle maata vain jonkun talon takia, vaikka kummallakaan ei ole työpaikkaakaan tiedossa? Ja miten meillä olisi sellaiseen varaakaan, kun toinen on työtön? Kului pari viikkoa. Joka päivä minä kävin ärtyisämmäksi ja malttamattomammaksi, kun Sulo ei vaan saanut päätöstä tehtyä ja tarjouksen jättämisen takaraja lähestyi.
Lopulta Sulo päästi minut tuskistani ja antoi myöntävän vastauksen. Laitoimme tarjouksen matkaan ja olimme ihan varmoja, ettei niin halvalla kukaan meille mitään taloa ihan oikeasti kuitenkaan myy. Mutta myi! Hyvä luoja sitä päivää, kun Senaatilta soitettiin, että tarjouksemme on hyväksytty. Naurettavalla 20 000 eurolla saimme oman, valtavan kartanon ja puoli hehtaaria omaa maata! En saanut Suloa puhelimella kiinni ja menin kotona pitkin seiniä uutiseni kanssa!
Koska emme olleet päässeet talvella tutkimaan talon helmoja
tai piharakennuksia, meille tarjottiin vielä mahdollisuutta vierailla
talolla ennen lopullista kaupantekoa. Kaupat tehtiin huhtikuussa, sillä käsittämättömästi pankki antoi meille lainan ja talokin sai siunauksen isältäni, joka ymmärsi talojen kunnosta paljon meitä enemmän. Valitettavasti tässä kohtaa meistä tuli myös vuokranantajia, mikä osoittautui vastenmielisimmäksi ja vaikeimmaksi rooliksi, johon ikinä olen joutunut.
Oli kiusallista kököttää Orivedellä ahtaasti puoli vuotta odottaen oman uuden kotimme vapautumista. Jouduimme tietysti luopumaan toisesta vuokra-asunnostamme, koska rahat eivät riittäneet vuokran maksuun. Kasasimme toisen asunnon kalusteet korkeiksi pinoiksi olohuoneeseen ja kesä oli loputtoman pitkä. Vihdoin tuli lokakuu ja muuttopäivä. Orivedeltä ei tuntunut lainkaan haikealta lähteä, sillä sikäläiset naapurimme olivat vaihtuneet kelpo kansalaisista huonommaksi ainekseksi ja kaikenlaista pientä harmia oli ollut viimeisinä aikoina. Tuntui, että lähdimme pois juuri kreivin aikaan.
Minä uskalsin perustaa yrityksen, koska arvelin, että vaikka en pärjäisikään, niin ensimmäinen vuosi selvittäisiin kyllä strattirahani turvin. Sulo joutui tekemään keikkahommia vanhainkodeissa ja terveyskeskuksessa, ennenkuin sai oman alansa työpaikan.
Talon ostamisesta on nyt melkein viisi vuotta. En ole katunut hetkeäkään, vaikka välillä väsähdänkin kovasti tähän kaikkeen. Noiden viiden vuoden takaisten valokuvien katsominen on hauskaa, sillä niistä näkee, miten valtavasti me kuitenkin olemme saaneet täällä aikaan.
Minä haastan riuttalalaiset kertomaan, miksi juuri
Riuttala.
