Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 26. lokakuuta 2015

Tulin pitkin Turuntietä


Eilen lähdin jo aamulla ajelemaan kotiin Turusta ja minulla olikin hyvää aikaa viipyä matkalla. Kehäkolmosta ajellessamme näemme aina Länsimäen tienviitan, mutta ajamme siitä ohi. Nyt en ajanutkaan ohi, vaan ohjasin autoni kohti Länsimäkeä, lapsuuteni Länskää.

Maalainen kun olen, kuvittelin, että viitta opastaa minut sille tutulle tielle, jolla kotitalomme sijaitsi. No, juu ei. Länskässä on näemmä muutama muukin kerrostalo. Pysäytin auton yhden niistä parkkialueelle ja avasin kännykän karttaohjelman. En muistanut kotikatumme nimeä, mutta arvelin, että kun näen kadut kartalla, joku niistä herättäisi muiston. Ja hoks, siinähän se Maalinauhantie olikin ihan vieressä. Kun kurvasin sinne, näin edessäni sen, mitä olin odottanutkin. Tuttuuden. Kodin? Paitsi että takapihan kioski oli purettu pois. Se, josta tätini osti minulle ison, oranssin superpallon. Sumpparin.

Täältä ovat minun ensimmäiset muistoni.



Jätin auton vieraspaikalle ja jalkauduin. Talo oli entisen kokoinen, mutta kaikki muu oli kutistunut. Se valtava kallio talon takana oli matalampi ja etupuolen iso piha olikin nyt vain kapea kuilu kahden talon välissä. Hurja mäki, jossa kolmipyöräiselläni viiletin niin, että jalat sotkeutuivat polkimiin, olikin jotain ihan muuta kuin mäki. Maailma on kovin erilainen viisivuotiaan silmin.

Muistin kolmionmuotoisen nurmikon, muistin Elannon. Jaa, se onkin nyt Alepa. Suunnaton aukio Elannon, anteeksi Alepan, edessä olikin vain hiukan leveämpi katu ja muutama parkkiruutu. Lähtikö kaupan nurkalta tie tai polku, joka vei epämiellyttäviin muistoihin? Hammaslääkäriin ja seurakunnan kerhoon?


Pihalta keinut ja hiekkalaatikko olivat kadonneet, tilalle oli tullut tupakkapaikka. Missä tämän talon lapset nyt leikkivät ja äidit istuskelevat juoruilemassa? Asuuko talossa edes lapsia?

Silloin asui. Kavereiden synttäreillä käytiin kukkamekoissa ja pitsiesiliinoissa. Niitä juhlia en muista oikeasti, mutta synttäreistä on valokuvia. Minä en muista tapahtumia varhaislapsuudestani. Muistan vain paikkoja ja tunnelmia.


Yllätyin, kun talon alaovi olikin lukitsematon ja astuin sisään. Menin hissiin, olipa se ahdas. Tuttu haju. Voiko hissi haista samalta 36 vuoden jälkeen? Ei kai sentään, taidan kuvitella. Painoin numeroa 5 ja matkustin ylimpään kerrokseen. Rappu oli käsittämättömän kapea. Saavuin omalle kotiovelle. Kuka siellä nyt asuu?

Jos joku Immolan aseman entinen asukas koputtaisi meidän ovellemme, ottaisimme hänet ilomielin vastaan, haluaisimme kuulla hänen tarinansa ja näyttää, miltä kaikki nyt näyttää. Mutta mahtaisiko Vantaan Länsimäen kerrostalossa asuva ihminen ilahtua oudosta rimputtelijasta? En soittanut ovikelloa, vaan kipitin kierreportaat alas. Muistin lapsuuteni jumppatossut. Muistin kellarin pitkän käytävän.


Katselin kotia ulkoapäin. Tuossa oli isin ja äidin makkari. En muistanutkaan, että meillä oli parveke. Vieressä lastenhuone. Toisella puolella keittiön ikkuna ja vieressä vessa. Onkohan siellä yhä amme? Olohuoneen isot ikkunat. Siinä katseltiin, miten roskisauto saapui. Nyt ikkunassa ei ollut ketään. Vaaleat valoverhot vain, jotka eivät kertoneet mitään nykyisistä asukkaista.


Länsimäki vaikutti hiljaiselta. Pari koiran ulkoiluttajaa käveli rivakasti ohi. Mietin, mahdanko näyttää epäilyttävältä siinä haahuillessani. Näin mustatukkaisia pikkupoikia, jotka puhuivat kieltä, jota en tunnistanut. Ja monta eri-ikäistä kantasuomalaiselta näyttävää ja kuulostavaa miestä, yksin tai ryhmänä, enemmän tai vähemmän juovuksissa, kolmen jälkeen iltapäivällä. Kaikilla oluttölkit kädessä. Paitsi yhdellä ei ollut! Kävelin hitaasti hänen perässään. Hän pysähtyi, kaivoi repustaan tölkin ja sihautti sen auki. Jatkoi matkaa.

Länskä ei kertonut minulle paljonkaan itsestään, mutta internet kertoo, että siellä on nyt Suomen suurin työttömyys. Se on koko Suomen maahanmuuttajarikkain alue. Huomasinkin tuon jo kotirapussa. Postiluukkujen nimistä vähemmistö oli suomalaisia nimiä. Minun nimeni sopisi hyvin siihen joukkoon, mikä lie mamu minäkin.


Mitä jos me olisimmekin pysyneet siellä? Mitä jos vanhempani, ikänsä pääkaupunkiseudulla asuneet, eivät olisikaan päättäneet muuttaa umpimaalle, mökkipaikkakunnalle? Mitä jos minä olisin mennyt Länskässä kouluun? Millainen ihminen minusta olisi tullut? Kuinka kauan me olisimme edes pysyneet Länskässä? Olisiko asunto jäänyt pieneksi jossain vaiheessa? Isi työskenteli piirustuspöydän ääressä ja oli jollain lailla tekemisissä jäänmurtajien kanssa. Jos hän olisi pysynyt siinä hommassa, olisiko perheemme nähnyt, miten "lintukoto muuttuu ghetoksi" (nämä sanat nappasin Kaksplussan keskustelupalstalta, jossa tiedetään kaikesta kaikki) vai olisiko nuori perhe vaurastunut ja muuttanut pois jo sitä ennen? Olisiko perheemme kokenut Wärtsilän megalomaanisen konkurssin kipeästi nahoissaan? Olisiko meistä kuitenkin lopulta tullut maalaisia? Entä millaiseen ammattiin itse olisin suunnannut, jos minulla ei olisikaan ollut yrittäjäisää esikuvana? Jos vuosilomat, pekkaset ja palkkapäivät olisivatkin jatkuneet normaalina osana koko lapsuuteni?

Kuinka kiinnostavaa olisikaan voida nähdä oma vaihtoehtoinen elämänsä! Mitä jos -elämä. Sillä sattumien summaahan kaikki vaan kuitenkin on.

torstai 19. helmikuuta 2015

Miksi juuri tämä talo?



Vehkosuolla oli haaste, jonka nappasin omin luvin mukaani: "Miksi juuri tämä talo?" Joskus tuntuu ihan hyvältä kerrata niitä tunnelmia ja syitä, perusteluja ja himoja, jotka meidät tänne vanhalle Immolan asemalle toivat. Varsinkin nyt, kun olen ruvennut haaveilemaan jostain tosi pienestä ja uudesta, helppohoitoisesta ja kompaktista.

Tästä tulee pitkä tarina, joka alkaa viime vuosituhannen puolelta. Lukekoon, ken jaksaa. 



Minun tarpeeni päästä omaan kotiin, jossa on oma piha ja hirsiseinät ja ympärillä vihreä maailma, alkoi syntyä asuessani Oulussa. Kaksio viidennessä kerroksessa, naapureiden äänet seinän takana ja ulko-ovelta alkava loputon asfaltti olivat minulle aikamoista kuolemaa. Haudoin päätöstä lähteä pohjoisesta, parisuhteestani ja turvatusta työpaikastani vuosia, ennenkuin lopulta toteutin sen kaiken. Työpaikan jättäminen oli vaikeaa, Oulun jättäminen riemastuttavaa, ja parisuhteen jättäminen syyllisyyttä aiheuttavaa, mutta oikeasti ihan parasta, mitä saatoin silloiselle kumppanilleni tehdä.

(Kuvan otti ystäväni Heather, joka kävi katsastamassa kanssani useammankin talopahasen.)

Toukokuun lopussa vuonna 2002 saavuin koko omaisuuteni kanssa vanhempieni luo Etelä-Karjalaan. Sen kesän nukuin äidin työhuoneen nurkassa ja tavarani olivat pihavarastossa. Kaksi kertaa viikossa kahlasin läpi Keltaisen Pörssin ja etsin vuokrattavia mummonmökkejä. Notkuin etuovicomissa ja oikotiellä. Kävin katsomassa sen miljoonaa mörskää. Tähtäsin Pirkanmaalle, koska kaksi parasta ystävääni asui Tampereella. Se oli epätoivoinen kesä, sillä vuokrattavat talot olivat järkyttävässä kunnossa, eikä minulla ollut mitään taitoja remonttiin. Esimerkiksi tuo ylemmän kuvan talo oli muuten aivan ihastuttava, mutta sen savupiipun ympärillä kasvoi noin parin metrin tattiviljelmä. Olohuoneessa.


Lopulta elokuussa löysin Orivedeltä asunnon, joka täytti toiveeni. Hyväkuntoinen, vankka hirsitalo, kaksi huonetta ja keittiö, puulämmitys ja ulko-oven takana heti oma, iso piha. Ainoa pieni miinus oli se, että kyse oli rivitalosta, eli minulla olikin seinänaapureita. Koin sen kuitenkin tällä kertaa hyvänä asiana, sillä puulämmitykseen tottuminen ja hiirien loukuttaminen sujuivat huomattavasti helpommin naapurin ystävällisen pariskunnan lempeässä ohjauksessa, kuin avuttomassa yksinäisyydessä.

Rakastin tuota kotia. Vaikka se oli vuokra-asunto, sitä sai sisustaa aivan oman makunsa mukaan. Hyvästi valkoiset, kolkot betoniseinät ja tervetuloa kirkkaat, vahvat värit, peiliovet ja ruutuikkunat. Minulle tuli oranssi keittiö ja pinkki eteinen. Ja bonuksena sain vielä junan, joka lähti omasta pihasta, sillä kyseessä oli rautatietyöväen asunto. Piha ja sauna piti jakaa kahdeksan asunnon kesken, mutta niin kauan kuin vuokralaiset olivat kivaa ja kunnollista väkeä, se ei ollut ongelma.


Tavattuani Sulon jokunen vuosi myöhemmin, aloimme miettiä yhdessäasumisen mahdollisuutta. Kun seinän takaa sattuikin vapautumaan asunto, muutti Sulokin Orivedelle. Sulo vaati suihkua, ja saimme vuokraisännän suostumaan suihkukopin hankintaan. Jouduimme kuitenkin itse tekemään koko remontin. Kaivautuessamme lattian alle havaitsimme massiivisen homeongelman. Asunnon keittiön, vessan ja eteisen lattiat piti purkaa, tyhjentää, korjata, täyttää ja tehdä uusi lattia. Teimme hullun lailla remonttia ja saimme siitä korvaukseksi valitsemamme tapetit. Silloin vuokralla asumisen järjettömyys jotenkin alkoi kirkastua meille. Opimme paljon hyviä taitoja tehdessämme remonttia ja aloimme miettiä, miten paljon ihanampaa sitä olisi tehdä OMAAN taloon, eikä jonkun toisen taloon.

Alkoi taas notkuminen etuovi.comissa ja karmeiden mörskien kartoittaminen. Koska minä olin enimmäkseen työtön ja Sulo pienipalkkainen, meidän mahdollisuutemme ostaa asumiseen kelpaava talo Pirkanmaalta näytti aivan mahdottomalta tehtävältä. Sitäpaitsi minusta tuntui mahdottomalta sekin, että vaihtaisin VR:n laadukkaat rakennukset johonkin tutisevaan mökkiin. Miten luopuisin vankoista seinistä, toimivista pönttöuuneista, kauniista ruutuikkunoista ja hienoista peiliovista? Miten voisin kelpuuttaa enää kodikseni mitään muuta kuin rautatieasemaa?



Ja sitten tuli se uutinen, joka oli yhdellä kertaa unelmien täyttymys ja paniikkia aiheuttava katastrofi: Senaattikiinteistöt ilmoitti panevansa kaikki joutilaat rautatierakennuksensa myyntiin. Nyt meille aukenisi mahdollisuus saada oma rautatietalo! Ja nyt se olisi myös pakko ostaa, sillä sitten, kun ne olisi kaikki myyty yksityisille, niitä ei enää saisi halvalla.

Ajelimme tutkimassa sekä pirkanmaalaiset että eteläkarjalaiset asemarakennukset, jotta tietäisimme, mitä on tulossa. Vaikka olin aina kuvitellut, etten ikimaailmassa muuttaisi Itä-Suomeen, Sulon juuret olivat siellä ja ajatus ei enää ollut mahdoton. Yksi asema, johon ihastuimme, oli Immola, Imatralla. Sen pihalla oli Sulo lapsena pikkuautojaan ajeluttanut. Se sijaitsi yksinäisyydessä ilman yhtäkään naapuria, mutta silti aivan lähellä välttämättömiä palveluja. Ja siinä oli valmiiksi kaupungin vesi ja viemäri. Siellä oli maailman paras uimaranta kävelyetäisyydellä. Se näytti ihan samalta kuin meidän Oriveden-kotimme. Ja se oli asuttu, eli sinne voisi muuttaa suoraan sisään. Täydellinen.



Aikaa kului ja asemia alkoi tulla tipoittain myyntiin. Kun Immola ilmaantui Senaattikiinteistöjen nettisivulle, kiljuin Sulolle, että nyt se on siellä, meidän on pakko saada se! Syöksyin soittamaan näyttöaikaa, joka meille järjestettiinkin nopeasti. Ajoimme maaliskuussa 2010 Imatralle ja jännittyneinä astuimme välittäjän kanssa Immolan aseman pihamaalle. Lunta oli metri. Emme päässeet lähellekään ulkorakennuksia, mutta taloon sisälle sentään pääsimme. Koska vuokralainen oli paikalla, oli äärimmäisen kiusallista tutkia taloa. Kuitenkin, kun ostoaikeissa oltiin, niin pitihän se tutkia kunnolla. Panin merkille vuotavan katon ja keramiikkapajan kipsipölyn kerrostumat sekä vastikään muovimaalilla pilatut ulkoseinät, mutta tiesin heti, että tämä on meidän kotimme.


Piti tehdä päätöksiä. Minä olin valmis laittamaan tarjouksen Senaatille saman tien, mutta Sulo on aina harkitsevampi. Muuttaa nyt toiselle puolelle maata vain jonkun talon takia, vaikka kummallakaan ei ole työpaikkaakaan tiedossa? Ja miten meillä olisi sellaiseen varaakaan, kun toinen on työtön? Kului pari viikkoa. Joka päivä minä kävin ärtyisämmäksi ja malttamattomammaksi, kun Sulo ei vaan saanut päätöstä tehtyä ja tarjouksen jättämisen takaraja lähestyi.

Lopulta Sulo päästi minut tuskistani ja antoi myöntävän vastauksen. Laitoimme tarjouksen matkaan ja olimme ihan varmoja, ettei niin halvalla kukaan meille mitään taloa ihan oikeasti kuitenkaan myy. Mutta myi! Hyvä luoja sitä päivää, kun Senaatilta soitettiin, että tarjouksemme on hyväksytty. Naurettavalla 20 000 eurolla saimme oman, valtavan kartanon ja puoli hehtaaria omaa maata! En saanut Suloa puhelimella kiinni ja menin kotona pitkin seiniä uutiseni kanssa!


Koska emme olleet päässeet talvella tutkimaan talon helmoja tai piharakennuksia, meille tarjottiin vielä mahdollisuutta vierailla talolla ennen lopullista kaupantekoa. Kaupat tehtiin huhtikuussa, sillä käsittämättömästi pankki antoi meille lainan ja talokin sai siunauksen isältäni, joka ymmärsi talojen kunnosta paljon meitä enemmän. Valitettavasti tässä kohtaa meistä tuli myös vuokranantajia, mikä osoittautui vastenmielisimmäksi ja vaikeimmaksi rooliksi, johon ikinä olen joutunut.

Oli kiusallista kököttää Orivedellä ahtaasti puoli vuotta odottaen oman uuden kotimme vapautumista. Jouduimme tietysti luopumaan toisesta vuokra-asunnostamme, koska rahat eivät riittäneet vuokran maksuun. Kasasimme toisen asunnon kalusteet korkeiksi pinoiksi olohuoneeseen ja kesä oli loputtoman pitkä. Vihdoin tuli lokakuu ja muuttopäivä. Orivedeltä ei tuntunut lainkaan haikealta lähteä, sillä sikäläiset naapurimme olivat vaihtuneet kelpo kansalaisista huonommaksi ainekseksi ja kaikenlaista pientä harmia oli ollut viimeisinä aikoina. Tuntui, että lähdimme pois juuri kreivin aikaan.


Minä uskalsin perustaa yrityksen, koska arvelin, että vaikka en pärjäisikään, niin ensimmäinen vuosi selvittäisiin kyllä strattirahani turvin. Sulo joutui tekemään keikkahommia vanhainkodeissa ja terveyskeskuksessa, ennenkuin sai oman alansa työpaikan.

Talon ostamisesta on nyt melkein viisi vuotta. En ole katunut hetkeäkään, vaikka välillä väsähdänkin kovasti tähän kaikkeen. Noiden viiden vuoden takaisten valokuvien katsominen on hauskaa, sillä niistä näkee, miten valtavasti me kuitenkin olemme saaneet täällä aikaan.

Minä haastan riuttalalaiset kertomaan, miksi juuri Riuttala.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Katse menneisyyteen

SA-kuva
Jostain syystä tähän taloon muuttaminen synnytti minussa kiinnostuksen sota-aikoja kohtaan. En ole koskaan ennen jaksanut kiinnostua sotajutuista, mutta nykyisin luen kirjoja ja katselen mielelläni sota-ajasta kertovia elokuvia. Ihan erityisen mielelläni kuuntelisin vanhojen ihmisten kokemuksia, jos niitä vanhoja vain olisi lähipiirissäni vielä kertomassa. Surettaa, etten ajoissa ole ymmärtänyt jututtaa edes omaa isoäitiäni, joka oli lottana.

SA-kuva

Nämä kuvat olen ottanut Puolustusvoimien kuva-arkistosta. Siellä on tuhatmäärin kuvia sotien ajoilta. On nauravia sotilaita, raunioilla leikkiviä lapsia, haudoilla itkeviä naisia, kiikareiden kera tähystäviä lottia. On sairaita lapsia, jotka näyttävät samalta kuin keskitysleirien vangit. On vainajia hangessa, suksilla eteneviä joukkoja ja sankarillisia lentäjiä nahkakypärissään. On vakavia, mutta ylpeitä venäläisiä sotavankeja. Valtava määrä kuvia eri tilanteista, ja osa aika järkyttäviäkin.

SA-kuva
Erityisen suuresti sydämeeni käyvät kuvat evakoista ja heidän matkastaan.

SA-kuva.
Tämä kuva evakoiden omaisuuden lastaamisesta on Vuoksenniskan asemalta. Nyt kaunista asemaa ei enää ole, vaan sen tilalla on Imatran tavara-asema.

SA-kuva
Meidän omasta asemarakennuksesta en kuvia löytänyt, mutta löysin kuitenkin useamman kuvan, jotka on otettu asemamme edustalta. Tässä lastataan polttoainetta junanvaunusta kuorma-autojen kyytiin. Säiliövaunut on naamioitu muistuttamaan tavallista tavarajunan vaunua.


Arkiston kuvia voi selailla täällä ja niitä saa julkaista.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Mukavaa matkaa, kukin omassa luokassaan!


Rautatiemuseopäivien parasta antia olivat erilaiset junanvaunut. Joihinkin pääsi sisällekin, ja jopa matkustamaan niissä. Kolme museojunaa kulki eri reittejä ja niihin sai ostaa lippuja. Minä sinkoilin kameran kanssa niin moneen vaunuun kuin onnistuin, ennenkuin junat täyttyivät ihmisistä tai lähtivät asemalta. Valitettavasti en enää muista, mikä vaunu kuului mihinkin junaan, mutta onhan näitä kuvia kaunis katsella.


Tässä kolmannen luokan vaunussa mekin matkustimme ainakin pari minuuttia, kun pieni höyryveturi veti sitä edestakaisin museon rata-alueella. Kovat penkit olivat hämmästyttävän mukavia istua - siinä on penkkimuotoilija osannut asiansa. Minua hämmästytti myös se, miten pitkään vaunuissa vielä oli käytössä sylkykupit.


Vanhoissa, entisöidyissä vaunuissa oli mainio tunnelma. Alueella sai tutustua myös nykyaikaisiin vaunuihin, jotka näiden suloisten ja luonnonläheisten sisustusten jälkeen tuntuivat varsin luotaantyöntäviltä. Ja myös haisivat luotaantyöntäviltä! Miksi nykyjunien vaunuissa haisee niin karmealta?


Minä kaipaan näitä kunnollisia sinisiä vaunuja. Penkit olivat minun vartaloni mukaiset, mukavan pehmeät ja hyvänmuotoiset. Kun siniset vaunut korvattiin IC- ja Pendolino-junilla, loppui minulta junamatkustamisen miellyttävyys. Nykyisin valitsenkin monesti mielummin bussin, kuin löyhkäävän junan kivikovat istuimet.

Mutta jos vaunut olisivat sitä luokkaa, kuin 1800-luvun lopun keisarin junassa, ei junamatkailua voittaisi mikään.


Käsittämättömän herkullinen, silkillä kauttaaltaan vuorattu keisarin vaunuosasto sai minut liekehtimään. Minulle iski pakottava tarve tunkeutua väkivalloin lasin läpi ja hautautua tuon punaisen vaunun pehmeyteen. Muhkeat nojatuolit ja sohvat sekä vihreällä huovalla päällystetty kokoontaitettava pöytä lupailivat miellyttävää matkustuskokemusta.


Keisarinnan vaunun divaani ja riippukeinun lailla leijuva vuode jatkoivat ylellisen silkkistä linjaa. Voin vain kuvitella, miten kauniita unia noissa pedeissä näkisikään.


Ja koska ylhäisöstä oli kyse, olivat saniteettitilatkin sen mukaiset. Olisipa junan vessassa odottamassa tällainen näky, kun minä seuraavan kerran avaan oven pelonsekaisin tuntein ja jo valmiiksi kuvotusta tuntien.


1900-luvun alkupuoliskolla Suomen presidentti matkusti myös hyvin mukavasti, vaikka kyllä minä kuitenkin mielummin kallistuisin keisarin pehmeille silkeille.

Keisarin juna ja presidentin vaunu ovat Rautatiemuseossa esillä jatkuvasti, vaikka viikonlopun juhlallisuudet ovatkin juuri loppumassa.

Äffän salaisuus


Kävimme eilen Hyvinkään Rautatiemuseossa rautatiemuseopäivillä. Ensin olimme vähän kahden vaiheilla, lähdemmekö vai emme, ja sitten vielä epäröimme suht kalliiden pääsylippujenkin kanssa, mutta onneksi kuitenkin menimme. Päivä olikin täynnä hienoja elämyksiä. Joudun ehkä rasittamaan teitä vielä useallakin postauksella kaikesta siitä, mitä päiväämme mahtui, jotta en joutuisi tunkemaan kaikkea kiinnostavaa tähän samaan tekstiin.

Aloitan kirjainelämyksestä. Täältä meidän kodista löytyi muuton jälkeen iso ja hyvin painava, rautainen F-kirjain, jonka alkuperää ihmettelimme. Sittemmin selvisi, että noilla rautakirjaimilla on merkattu junanvaunuihin vaunun numero ja tekstit "VR" ja "Suomi". Olen miettinyt, olisiko jossain vaunussa lukenut myös kansainvälisesti "Finland", joka selittäisi meidän äffämme.


Rautatietapahtumassa olikin myynnissä kelpo pino noita samoja mystisiä äffiä. Lisäksi oli tarjolla kirjaimia äskettäin mainitsemistani Suomi- ja VR-sanoista sekä kauniita kakkosia.


Meitä hiukan harmitti, että numerotarjonta ei ollut sen runsaampaa. Olisi ollut ihanaa saada numerot 1 ja 3 meidän talon kadunnumeroa merkkaamaan. Ostimme sitten veen ja ärrän ihan muuten vaan ja huvin vuoksi.

Suureksi riemukseni se meidän äffämmekin sai lopulta selityksensä, kun katselimme museojunien lähtöä asemalta matkaan:


torstai 10. toukokuuta 2012

Kesällä 1956


"Sain viime lauantaina uuden radion.
Niinkuin sinulle kirjoitin on se ulamatkaradio.
Kuuntelen siitä iltaisin jazzmusiikkia.


Se on nytkin parhaillaan auki, siellä on jokin selostus meneillään.
Kuuntelen sitä nyt kun täällä kesäboksissani on sähköt sitä verkkovirralla sillä silloin se latautuu sähköllä ja sitten kun kuuntelen sitä luonnossa, säästää se paristoja tavattomasti.


Siinä on kaksi sauva-antennia, jotka voi vetää suoriksi silloin, kun radiota kuuntelee ja kun radion sulkee voi ne työntää sisään, kuin etanan sarvet.
Seinäpistokkeen (stöpselin) voi johtoineen työntää samoin radion sisään.
Mukava kapistus retkillä ja matkoilla."

Immolassa 19.6.1956
Tuntematon kirjoittaja


Kuvissa olevat huoneet ovat Imatran teollisuustyöväen asuntomuseosta.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Aarteita takavuosilta


Meidän pihassamme on aitta/makasiini/eläinsuoja/puuliiteri... mikä nyt onkaan, jossa on kiva vinttikerros. Kun ensimmäisen kerran kiipesin nuo jyrkät ja kapeat portaat ylös, näin heti, että vintille kuuluu teinityttö haaveilemaan ja kirjeitä tai päiväkirjaansa kirjoittelemaan.


Koska meillä ei ole omasta takaa teinityttöjä, toivoin siskontyttöni muutaman vuoden kuluttua olevan se teini, joka aitan vintiltä löytää itselleen salaisen, rauhallisen kesäsopen.

Ehkä olen lukenut liikaa tyttökirjoja nuoruudessani?


Viime kesänä tapasimme ihanan rouvan, joka on asunut täällä 1930-40-luvuilla. Hän sitten meille kertoi, miten nuorena tyttönä vietti öitään tuolla vintillä. Sinne oli hyvä hipsiä yön tunteina tanssilavalta tullessa, ilman että tarvitsi herättää nukkuvia vanhempia.

Minä hykertelin mielessäni. Ihan niinkuin olin kuvitellutkin.


Tänään aloin vähän siivota vinttiä. Se ei ole miellyttävä tehtävä, sillä siellä on kuollut orava ja hiirenraato aivan näkyvillä, ja voin vain kuvitella, mitä siellä sitten on vielä näkymättömissä.

Sain kuitenkin uutta puhtia ja raatopelot pois mielestäni, kun käteeni osui ensimmäinen päivän hienoista löydöistä.


Löysin seinään piilotetun kesken jääneen, lähettämättömän kirjeen vuodelta 1956 ja sen keralla nostalgisia valokuvia. Kun jatkoin kaivelua, löysin runon, jonka on kirjoittanut Irma. Löysin 60-luvulle päivättyjä piirustuksia hedelmäasetelmista.  Löysin vanhan tupakka-askin, jota en osaa ajoittaa. Löysin myös poikamaisia asioita, kuten muovisen leikkisotilaan ja militaristissävytteisen piirroksen, jota hiiret olivat nakerrelleet.


Vintti on selvästi ollut vuosikymmen toisensa perään teini-ikäisten ja lasten lempipaikka. Eivät ne tyttökirjat ihan tuulesta temmattuja olekaan.


* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

PS. Kiitos Heatherille, joka jaksoi kaivaa tietoa Fennia-tupakasta. Löytämäni rasian mukaista tupakkaa on valmistettu Pietarsaaressa ainakin vuosina 1926-42. Tästä linkistä voitte ihailla lisää suomalaista tupakka-askitaidetta.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Kauniita vuosia


Saimme tänään vieraaksemme eilisen pariskunnan, jolla oli tällä kertaa mukanaan miehen äiti, ihastuttava 83-vuotias rouva. Rouva asui täällä meidän asemallamme nuorena tyttönä! Tai oikeastaan pitäisi sanoa pysäkillä, sillä Immola ei ollut koskaan oikea asema, vaan pysäkki.

Rouva, tuolloinen tyttönen, saapui vuonna 1937 tänne perheensä mukana, sillä hänen isänsä sai paikan Immolan ensimmäisenä pysäkinhoitajana. Samainen pysäkinhoitaja palveli täällä eläkeikäänsä saakka ja lähti pois vasta 1958.

Noihin kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon muistoja, joista muutamia saimme tänään kuulla. Opimme, että viime syksynä löytämämme kirjeet kuuluivat rouvan veljelle, joka valitettavasti on jo ehtinyt kuolla. Annoimme kirjeet rouvalle ja itse saimme ottaa kopioita valokuvista, joissa sisarukset poseeraavat tutun talon pihalla.

Me katselemme näitä huoneita ja nurkkia nyt uusin silmin. Kun silmäilen työhuonettani, entistä odotussalia, näenkin sen, kuinka illan viimeisen junan mentyä nuoriso laittoi gramofonin soimaan ja ryhtyi tanssimaan odotussalissa. Kun seuraavan kerran talutan moponi ulos varastosta, tiedän, että samaisessa varastossa on eräs vainaja odotellut hautajaisiaan. Tiedämme nyt, kuka istutti komeat koivut talon ympärille. Kuistilla istuessamme muistamme, että samaisella penkillä on nukutettu vauvaa 65 vuotta sitten. Ja illalla nukkumaan käydessämme tiedämme, ettemme olekaan ensimmäiset, joiden vuode sijaitsee varastomakasiinissa.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Juttuja junan tuomista



Minä otin tässä muutama päivä sitten ihan itse yhteyttä paikallislehteen, koska toivoin heidän tekevän  yritysesittelyjutun, kuten monesti paikallisista yrityksistä tehdään. No, yritysesittelystä ei lehdessä niinkään innostuttu, vaan he halusivat tehdä oikein kunnon artikkelin meistä ja asemasta.

Juttu ilmestyi tämän päivän Uutisvuoksessa ja sille oli varattu aika huimasti tilaa. Etusivulla oli iso kuva ja itse juttukin vei yli puolikkaan sivun. Teksti oli minusta hyvin ja hauskasti kirjoitettu, mikä yllätti minut, sillä pienissä paikallislehdissä toimituksen taso ei välttämättä aina ole kovin korkea.

Aika paljon meitä ahdisti tämänkaltainen julkisuus: emmehän halunneet itseämme tuoda esiin, vaan saada näkyvyyttä Työhuoneelle.

Mutta palkka julkisuuteen eksymisestä tuli heti tänään, kun pihaamme ilmestyi pariskunta, jolla oli tervetullutta kerrottavaa. Se liittyy vanhoihin kirjeisiin, jotka Sulo löysi syksyllä imuroidessaan tuuletusräppänää. Lukekaahan postaus kirjeistä täältä kliks, niin toivottavasti pääsen huomenna kertomaan asiasta lisää.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Pohjapiirros

Tässäpä pohjapiirustus, josta saa nyt selkeämmin käsityksen siitä, miten tämä talo on jakautunut asemaan ja asuntoon. Punaisella merkityt ovat meidän tekemiämme muutoksia. Aseman tilojen lisäksi rakennuksessa on alusta asti ollut kahden huoneen ja keittiön kokoinen asuinhuoneisto. Alunperin vessaa ei tietenkään ollut. Jossain vaiheessa eteisestä on napsattu nurkka wc:tä varten ja 13 vuotta sitten sitä on suurennettu vintin portaiden alle suihkun laittamisen yhteydessä.

Me avasimme seinän olohuoneen ja toimiston välillä, sillä ainoa kulkuyhteys talon eri puolille oli vessan läpi. Hankalaa, eikö? Asunnon puoli on remontoitu jossain vaiheessa, eli osin lastulevytetty ja lasivilloitettu, ja tietysti muovimatotettu. Aseman neljälle huoneelle ei oltu tehty mitään, ennenkuin me saavuimme. Ne ovat olleeet keraamikon työtiloina viimeiset 13 vuotta. Näistä huoneista me aloitimme remontin, koska asunnon puoli oli valmiiksi sisäänmuuttokuntoinen.

Huonejakoon emme aio tehdä muutoksia. Sulon oman huoneen sisäänkäyntiin pitänee ehkä rakentaa eteinen tai jonkin sortin tuulikaappi, koska huone on lämmittämätön ja ovesta pääsee sisään hiiret ja pakkanen. Jos joku tietää joutilaan, edullisen parioven karmeineen, otamme mielellämme vastaan.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Miten tänne päädyimme eli kertausta uusille lukijoille


(Kuvat: Senaattikiinteistöt)

Blogi on saanut ihanasti uusia lukijoita viime aikoina ja on ehkä paikallaan kertoa tiiviisti, miksi me tänne itärajaiselle asemalle päädyimme asumaan.

Minä muutin vuokralle Oriveden asema-alueelle vuonna 2002, koska ihan vaan mielistyin siihen paikkaan ja tarvitsin kodin. Mielistyminen kasvoi nopeasti rakkaudeksi ja syntyi haave ikiomasta rautatierakennuksesta. Kun Sulo ilmestyi elämääni, taisin istuttaa haaveensiemenen myöskin hänen sydämeensä. Pitkään se olikin vain haave, jonka ei koskaan uskonut toteutuvan.

Kun Senaattikiinteistöt ilmoitti aikovansa myydä kaikki vanhat asemarakennukset, olin jokseenkin paniikissa: jos emme nyt saa ostettua omaa asemaa, emme saa sitä koskaan. Kiertelimme paljon vaanimassa asemia sekä Pirkanmaalla että Sulon kotiseudulla Etelä-Karjalassa. Senaatti myi asemia pienissä erissä ja jatkuvasti piti olla vahtimassa, mitkä asemat milloinkin ovat kaupan.



Kun tämä meidän asemamme tuli myyntiin, emme tyytyneet enää vain vaanimaan pihalla, vaan pyysimme näytön. Oli toimittava nopeasti, sillä tarjousten jättöaika läheni. Kävimme tutustumassa taloon viime maaliskuussa ja sen jälkeen minun pääni ei lakannut suhisemasta. Vaikka ympäristö ei minua viehättänyt melu- ja hajuhaittoneen, rakastuin taloon heti. Se oli kaikkea sitä, mitä olin toivonut.


Siitäkin huolimatta, että katto vuoti ja osa huoneista oli tupattu täyteen tavaraa, näin meidät tässä talossa ja talon meidän näköisenä. Tämä asema oli pakko saada! Sulon piti miettiä omaa kantaansa hiukan kauemmin, sillä hänen oli jätettävä työnsä. Epävarmuus tulevasta oli aika iso.

Kaupat tehtiin toukokuussa. Koska asemalla oli vuokralainen, meidän piti odottaa lokakuuhun saakka, ennenkuin pääsimme itse asettumaan taloksi. Meidän onnemme oli se, että vuokralainen oli itse jo irtisanonut vuokrasopimuksensa, emmekä me joutuneet siihen kaameaan tilanteeseen, että olisimme joutuneet antamaan hänelle lähtöpassit. On surullista, miten ihminen, jolle on aikoinaan luvattu "saat asua vaikka lopun ikääsi tässä" ja joka on omin varoin kunnostanut taloa, joutuu etsimään uuden kodin. Vuokralla asuminen on aina epävarmaa.


Jäähyväiset vanhalle kodille, lähdössä kohti uutta.

Siksi mekin oman talon halusimme. Oma määräysvalta, varmuus ja turvallisuus. Mutta miksi juuri rautatieasema? Olemme paljon katselleet myös muita myynnissä olevia taloja vuosien aikana. Etuovi.comissa on notkuttu jokusia tunteja ja etsitty ihania vanhoja unelmataloja. Mutta kun verrataan vanhaa rautatieasemaa ja jotakin muuta vanhaa hirsitaloa, huomataan usein, että rautatierakennus on jyhkeä ja jämerä ja pysynyt suorassa kaikki vuosikymmenet. Moni muu talo on painunut ja kallistunut ja hapertunut. Meidän hintahaitariimme mahtuvat talot olivat järjestään kamalia mörskiä, joissa yleensä ei ollut edes kattoa. Rautatierakennukset rakennettiin laatutavarasta, joka on kestänyt hienosti aikaa.

Meidän asemamme isoja plussia olivat oma rauha (naapurit kaukana, ympärillä vain metsää) ja se, että talo oli liitetty kaupungin vesi- ja viemäriverkkoon. Lisäksi talossa oli asuttu, joten se oli sisäänmuutettavassa kunnossa. Kuitenkaan täällä ei oltu tehty pahoja uudistuksia, ja kaikki uunit olivat käytössä ja kunnossa.

Uusi koti, aika tutun oloinen.

Kuitenkin Senaatti myi näitä rakennuksia edullisesti. Ei niin edullisesti kuin Kapiteeli vuosituhannen alussa, mutta edullisesti kuitenkin. Tämän valtavan aseman hinnalla olisimme saaneet näiltä seuduilta pikkuisen lautamökin.

Melkein kaikki asemat ovatkin menneet kaupaksi, mutta on Senaatilla vielä muutama kaunis helmi jäljellä. Ja sille, jolla on rahaa ihan hirveästi, on tarjolla jotain ihan huikeaa: kliks!

Kotimme menneistä ajoista meillä ei vielä ole paljonkaan tietoa. Talo on rakennettu vuonna 1936 ja toimi asemakäytössä 60-luvulle saakka, jolloin henkilöliikenne täällä lakkasi. Sen jälkeen se on ollut tyhjillään tai vuokrattuna.