Vaihe vaiheelta asemapäälliköiksi

Senaattikiinteistöjen sivuilla on vieläkin 13 rautatierakennusta vailla rakastavaa omistajaa. Niitä katsellessani aloin muistella meidän tietämme oman aseman omistajiksi.

Se tie alkoi oikeastaan jo vuonna 2002, jolloin minä muutin vuokralle Orivedelle, vanhaan rautatietyöläisten taloon. Rakastuin siihen taloon ensi silmäyksellä ja nuo vuodet Orivedellä loivat minuun pakkomielteen. Nimittäin oman rautatierakennuksen omistamisen palon.

Myöhemmin tapasin Sulon ja rautatieasemanomistamishinkuni alkoi tarttua myös häneen. Vaikka tykkäsimme asua Orivedellä, kaipuu omaan pihaan ja omaan määräysvaltaan kasvoi koko ajan suuremmaksi. Kävimme aika paljon katselemassa myynnissä olevia vanhoja talonrähjiä. Minulle silti vain rautatieasema oli se suurin haave. Minä kun olin saanut päähäni, että ne on aikoinaan rakennettu niin paljon paremmin ja niin paljon paremmista materiaaleista kuin muut talot!

Kun Senaattikiinteistöt ilmoitti julkisesti panevansa joka ainoan käyttämättömäksi jääneen vanhan rautatieaseman myyntiin, iski paniikki! Jos me emme nyt tartu tilaisuuteen, tilaisuutta ei tule enää koskaan. Kyttäsin epätoivoisena Senaatin sivuja, joille tipoittain ilmaantui aina nippu asemia kaupattavaksi. Miten taloja edes ostetaan? Miten tehdään tarjous? Miten saadaan pankkilainaa? Tunsin olevani avuton pikkutyttö, jonka unelma on liian vaikea toteutettavaksi.

Maaliskuussa 2010 äkkäsin Senaatin sivuilta, että Imatralla olisi nyt myynnissä yksi sellainen asema, jota olimme aiemmin käyneet vaanimassa. Meillä oli vaatimuslista, jonka tuo asema täytti. Se oli asumiskuntoinen, se oli liitetty kaupungin vesi- ja viemäriverkkoon, siinä oli alkuperäiset uunit koko ajan käytössä, siinä ei ollut naapureita lähelläkään ja se sijaitsi Sulon kotiseutuvilla. Tarjousten viimeinen jättöpäivä oli hirmuisen lähellä ja meille tuli silmitön kiire päästä katsomaan talo kunnolla. Ystävällistä kyllä, Senaatti järjesti näytön ihan vartavasten vain meille. Niinpä me syöksyimme Itä-Suomeen intoa täynnä.

Talo oli hautautumassa lumeen. Vuokralainen oli kolannut vain kapean polun ovelle, joten emme päässeet lähellekään talon perustuksia tai ulkorakennuksia. Mutta sisään pääsimme. Oli kuitenkin todella vaikeaa yrittää rauhassa ja älykkäästi tutkia taloa, kun sen vuokralainen oli kaiken aikaa vieressä. Talo oli jaettu hänen asuintiloikseen ja työtiloikseen. Asuintiloista meille kummallekaan ei jäänyt mitään muistikuvia. Emme huomanneet lisäeristettyjä seiniä emmekä muovitettuja lattioita. Pää oli sumuinen ja olo vaivautunut. Oli kiusallista nuuskia vieraan ihmisen kotia.

Niinpä keskityimme työtiloina olevaan puoleen, eli siihen, joka oli täysin remontoimaton. Eli pilaamaton minun kielessäni. Pitkään vuotanut katto oli jättänyt jälkensä, mutta minä en siitä välittänyt. Olin rakastunut. Olin saapunut kotiin. Talo oli täydellinen. Edes "kutsetin piiput" eivät tuntuneet minusta ongelmalta (tuuli kun sattui silloin viemään haisut toiseen suuntaan). Tämähän oli kerrassaan varmasti meidän kotimme!

Sulo on meistä se harkitseva osapuoli, ja minä vietin tuskallisia päiviä odottaessani sitä, millaiseen päätökseen Sulo tulisi. Yritin olla kiukuttelematta ja painostamatta, mutta kiukuttelin ja painostin silti. Olin tuskissani.

Deadline lähestyi. Sulo sai muodostettua mielipiteensä, joka oli myönteinen. Teimme tarjouksen talosta. Muutaman päivän ajan tuskani kasvoi yhä suuremmaksi, kun odottelimme Senaatin kantaa. Mutta se saapui nopeammin kuin osasimme arvatakaan! Kyllä, tarjouksemme oli hyväksytty!

Huiman lumimäärän vuoksi me saimme silti lykätä kaupantekoa kevääseen, jotta voimme tarkistaa kunnolla talon rakenteet ja tutustua myös ulkorakennuksiin. Toukokuussa pääsimme tutustumaan taloon tarkemmin. Vuokralaisen läsnäolo oli jopa vieläkin kiusallisempaa kuin edellisellä käynnillämme, joten sisätilat jäivät jälleen jokseenkin sumeiden mielikuvien varaan. Isäni oli ammattimiehen ominaisuudessa mukana tutkimassa talon rakenteita ja totesi, että hyvät kaupat, siitä vaan.

Niinpä asema siirtyi meidän omistukseemme toukokuun lopulla. Samalla jouduimme hyvin ikävään asemaan; meistä tuli vuokraisäntiä. Vuokralainen oli onneksi itse jo irtisanonut vuokrasopimuksensa päättymään lokakuulle, joten me säästyimme siltä hirvittävältä seikalta, että olisimme joutuneet antamaan hänelle lähtöpassit.

Niinpä meillä alkoi odotus. Pitkääkin pidempi kesä, hitaasti mateleva aika ja pelko siitä, että kaikki meneekin pieleen.

Meillä oli Orivedellä kaksi asuntoa vuokralla. Olimme laskeneet, että selviämme kyllä sekä lainanlyhennyksistä, että kahdesta vuokrasta, kun saamme vuokratuloja asemalta. Tämä laskelma osoittautui pian vääräksi ja vuokraisännyyden karmeus paljastui meille. Emme nimittäin saaneet vuokria perityksi. Olimme maailman lempeimmät ja pelokkaimmat vuokranantajat. Meidän oli pakko luopua toisesta asunnostamme.

Heinäkuussa tyhjensimme toisen asunnon ja ahtauduimme yhteen pieneen asuntoon. Iso osa omaisuudestamme pakattiin laatikoihin ja kuskattiin vanhempiemme nurkkiin, jotta mahduimme edes jotenkin elämään kaiken roinan seassa.

Tuntui todella oudolta ajatella, että me omistimme ison, hienon talon toisella puolella Suomea, mutta meillä ei ollut sinne edes avainta. Joutilas kesä kului verkalleen. Toivoimme, että olisimme voineet jo aloittaa remontin, mutta eihän se käynyt päinsä.

Elokuussa pääsimme hiukan tallustelemaan asemamme pihalla, kun tuli tontin lohkomisen aika. Katselimme villiintynyttä pihaa ja harmittelimme sitä, ettemme saaneet rynnätä niittämään heiniä tai kaatamaan kuolleita puita. Polttopuita olisi pitänyt ehdottomasti päästä tekemään talvea varten, mutta sekin oli mahdotonta. Vuokralaisen oli annettava elää rauhassa loppuun saakka.

Palasimme taas Orivedelle inhottavaan, ahtaaseen loukkoomme, joka esitti kotia. Olo ei ollut hyvä pahvilaatikoiden keskellä. Olohuoneen perälle olimme kasanneet huonekaluista korkean vuoren, jotta elämiseenkin jäi tilaa.

Niinpä syyskuun viimeisenä päivänä ei haikeutta tunnettu, kun koko omaisuus lastattiin muuttoautoon ja lähdettiin huristelemaan kohti uutta kotia!

Oli huikeaa saada viimeinkin taloon avaimet! Ja kävellä tyhjissä, avarissa huoneissa. Meidän omissa! Me selvisimme kaikesta. Osasimme sittenkin ostaa talon.

Miten tänne päädyimme eli kertausta uusille lukijoille

(Kuvat: Senaattikiinteistöt)

Blogi on saanut ihanasti uusia lukijoita viime aikoina ja on ehkä paikallaan kertoa tiiviisti, miksi me tänne itärajaiselle asemalle päädyimme asumaan.

Minä muutin vuokralle Oriveden asema-alueelle vuonna 2002, koska ihan vaan mielistyin siihen paikkaan ja tarvitsin kodin. Mielistyminen kasvoi nopeasti rakkaudeksi ja syntyi haave ikiomasta rautatierakennuksesta. Kun Sulo ilmestyi elämääni, taisin istuttaa haaveensiemenen myöskin hänen sydämeensä. Pitkään se olikin vain haave, jonka ei koskaan uskonut toteutuvan.

Kun Senaattikiinteistöt ilmoitti aikovansa myydä kaikki vanhat asemarakennukset, olin jokseenkin paniikissa: jos emme nyt saa ostettua omaa asemaa, emme saa sitä koskaan. Kiertelimme paljon vaanimassa asemia sekä Pirkanmaalla että Sulon kotiseudulla Etelä-Karjalassa. Senaatti myi asemia pienissä erissä ja jatkuvasti piti olla vahtimassa, mitkä asemat milloinkin ovat kaupan.

Kun tämä meidän asemamme tuli myyntiin, emme tyytyneet enää vain vaanimaan pihalla, vaan pyysimme näytön. Oli toimittava nopeasti, sillä tarjousten jättöaika läheni. Kävimme tutustumassa taloon viime maaliskuussa ja sen jälkeen minun pääni ei lakannut suhisemasta. Vaikka ympäristö ei minua viehättänyt melu- ja hajuhaittoneen, rakastuin taloon heti. Se oli kaikkea sitä, mitä olin toivonut.

Siitäkin huolimatta, että katto vuoti ja osa huoneista oli tupattu täyteen tavaraa, näin meidät tässä talossa ja talon meidän näköisenä. Tämä asema oli pakko saada! Sulon piti miettiä omaa kantaansa hiukan kauemmin, sillä hänen oli jätettävä työnsä. Epävarmuus tulevasta oli aika iso.

Kaupat tehtiin toukokuussa. Koska asemalla oli vuokralainen, meidän piti odottaa lokakuuhun saakka, ennenkuin pääsimme itse asettumaan taloksi. Meidän onnemme oli se, että vuokralainen oli itse jo irtisanonut vuokrasopimuksensa, emmekä me joutuneet siihen kaameaan tilanteeseen, että olisimme joutuneet antamaan hänelle lähtöpassit. On surullista, miten ihminen, jolle on aikoinaan luvattu "saat asua vaikka lopun ikääsi tässä" ja joka on omin varoin kunnostanut taloa, joutuu etsimään uuden kodin. Vuokralla asuminen on aina epävarmaa.

Jäähyväiset vanhalle kodille, lähdössä kohti uutta.

Siksi mekin oman talon halusimme. Oma määräysvalta, varmuus ja turvallisuus. Mutta miksi juuri rautatieasema? Olemme paljon katselleet myös muita myynnissä olevia taloja vuosien aikana. Etuovi.comissa on notkuttu jokusia tunteja ja etsitty ihania vanhoja unelmataloja. Mutta kun verrataan vanhaa rautatieasemaa ja jotakin muuta vanhaa hirsitaloa, huomataan usein, että rautatierakennus on jyhkeä ja jämerä ja pysynyt suorassa kaikki vuosikymmenet. Moni muu talo on painunut ja kallistunut ja hapertunut. Meidän hintahaitariimme mahtuvat talot olivat järjestään kamalia mörskiä, joissa yleensä ei ollut edes kattoa. Rautatierakennukset rakennettiin laatutavarasta, joka on kestänyt hienosti aikaa.

Meidän asemamme isoja plussia olivat oma rauha (naapurit kaukana, ympärillä vain metsää) ja se, että talo oli liitetty kaupungin vesi- ja viemäriverkkoon. Lisäksi talossa oli asuttu, joten se oli sisäänmuutettavassa kunnossa. Kuitenkaan täällä ei oltu tehty pahoja uudistuksia, ja kaikki uunit olivat käytössä ja kunnossa.

Uusi koti, aika tutun oloinen.

Kuitenkin Senaatti myi näitä rakennuksia edullisesti. Ei niin edullisesti kuin Kapiteeli vuosituhannen alussa, mutta edullisesti kuitenkin. Tämän valtavan aseman hinnalla olisimme saaneet näiltä seuduilta pikkuisen lautamökin.

Melkein kaikki asemat ovatkin menneet kaupaksi, mutta on Senaatilla vielä muutama kaunis helmi jäljellä. Ja sille, jolla on rahaa ihan hirveästi, on tarjolla jotain ihan huikeaa: kliks!

Kotimme menneistä ajoista meillä ei vielä ole paljonkaan tietoa. Talo on rakennettu vuonna 1936 ja toimi asemakäytössä 60-luvulle saakka, jolloin henkilöliikenne täällä lakkasi. Sen jälkeen se on ollut tyhjillään tai vuokrattuna.

Värien valtakunnasta kohti toista

Juuri ennen lähtöä tupsahti postilaatikkoomme kauan odotettu Koti ja Keittiö! Siitä lisää vanhassa blogissa, joka sai nyt varsin komean päätöksen.

Talo varrella rautatien

Nuorempana opiskelin Raahessa ja sen jälkeen tein töitä Oulussa. Niinä vuosina matkustin paljon junalla ja katselin kauniita taloja junan ikkunasta. Minulla oli vahva tunne siitä, että minun pitäisi asua rautatien varrella. Ehkä ihanalla Jussi Hakulisella on ollut siihen jokin alitajuinen vaikutus, sillä kuuntelin Hakulista koko lapsuuteni.

Nyt olen asunut rautatien varrella kahdeksan vuotta ja rippaisen päälle. Olen huomannut, että niin pitää ollakin. Huomisaamuna lähdemme täältä muuttokuorman kanssa uuteen kotiimme, joka onneksi myös on talo varrella rautatien.

Katse itään

Huomisaamuna levitän maatuskani Tampereen Tallipihalle. Siellä vietetään Suomi-Venäjäseuran järjestämiä Pietarilaisia markkinoita. Tapahtuma on minulle uusi tuttavuus, vaikka sitä on vietetty jo vuosikausia niin Tampereella kuin Lappeenrannassakin.

Idän suunnassa ovat meidän ajatuksemme olleet viime päivinä. Kävimme viemässä pienen osan omaisuuttamme askeleen lähemmäs uutta kotiamme. Sukulaisten varastot ovat nyt täynnä meidän pahvilaatikoitamme. Sulo esitteli minulle tulevan kotiseutuni ihmeitä. Hänelle itselleen seudut ovat tuttuakin tutumpia. En oikein osaa kuvitella itseäni niihin kuiviin, mäntyisiin maisemiin, mutta niille kirkasvetisille hiekkarannoille kipitän kyllä iloisin mielin!

Ulkohuoneessa

Meillä on nyt muutaman viikon ajan ollut pikkuruinen "kirppis" piharakennuksemme päädyssä, vanhassa huussissa. Sinne kannamme kaiken sen, mitä emme halua lähteä muuttamaan maan toiselle laidalle. Muuttaminen on sen(kin) puoleen hyvä juttu, että joutuu käymään läpi koko omaisuutensa. Me olemme yrittäneet suhtautua kriittisesti älyttömään tavaramäärään, joka on tullut haalattua kasaan. Ensin ajattelimme ottaa kirppispöydän ja tienata muutaman euron, mutta laiskuus voitti. Niinpä laitoimme tavarat jakoon ihan ilmaiseksi. Olen ollut iloinen siitä, miten paljon meille tarpeetonta tavaraa on huussista lähtenyt naapureiden ja tuttavien matkaan. Tuntemattomia yritimme kutsua huussikirpputorillemme tienvarren kyltillä, mutta en tiedä, onko yksikään ohikulkija uskaltautunut pihaan asti.

Työhuoneblogin aloitus

Tämä blogi on paitsi jatkoa Sussu ja Sulo Lintusen blogille, myös minun yritykseni päiväkirja. Täällä tulen kertomaan pienyrittäjän elämästä ja kaikesta siitä, mikä vähänkään liittyy yritystoimintaani, tai on liittymättä. Näillä sivuilla voitte seurata vanhan rautatieaseman remontoimista työtiloiksi, työhuonemyymäläksi ja tietenkin myös kodiksi.

Uusille lukijoille kerron vielä, että itse olen 35-vuotias graafinen suunnittelija ja tässä blogissa saattaa vilahdella myös mainio puolisoni Sulo. Olemme ostaneet vanhan rautatieaseman Itä-Suomesta, jonne pääsemme muuttamaan ensi syksynä. Nyt vielä asumme Pirkanmaalla, myöskin rautatierakennuksessa, mutta vuokralaisina.

Mukavaa, että löysit tiesi tänne. Toivottavasti viihdyt ja tulet uudestaankin!