Tavaraa, tavaraa, liikaa tavaraa

Mikä ihme siinä on, että tuota maallista omaisuutta kertyy niin kauheasti? Eihän siitä ole pitkäkään aika, kun viimeksi raivasin vintin oikein siistiksi ja nyt se on taas ihan tupaten täynnä ryönää. Vintin toiseen päähän olen aiemmin tehnyt kaatopaikkakasan, jossa on kaikki talon entisten asukkaiden jäämistöt. Näiden vuosien aikana emme ole sinne kaatopaikalle saakka päässeet, joten nyt aloin käydä roskavuorta läpi lajittelumielessä.

Aika suuri osa romusta ei ollutkaan kaatopaikkakamaa, vaan siellä oli paljon lasipulloja, pahvia ja aikakauslehtiä, jotka on helppo viedä kierrätyspisteeseen. Harmillista, ettei joukossa ollut mitään hienoja aarteita tai muuta kiinnostavaa tietoa talomme menneisyydestä.

Paitsi yksi asia oli kiinnostava. Meidän kotimme on saanut katuosoitteen ilmeisesti noin vuonna 1993. Vielä vuonna 1992 Kodin Kuvalehti on tullut silloiselle asukkaalle osoitteeseen "VR IMMOLAN LAITURI", mutta vuoden 1994 lehdet ovat saapuneet jo Kurkvuorenkadulle, kuten nykyisinkin. Voi, miten hienoa olisi, jos saisimme asua osoitteessa Immolan laituri.

Maaseutu taisi juuri noihin aikoihin saada kadunnimensä. Muistan, kun olin kansanopistossa lukuvuoden 1993-94. Kirjoitin ahkerasti kirjeitä ystävälleni, joka asui pienellä kylällä Lemillä. Kun helsinkiläiset opiskelutoverini näkivat ystäväni osoitteen, heidän naurustaan ei tullut loppua. Vain ihmisen nimi, postinumero ja kylän nimi. Ei muuta tarvittu. Vaan kyllä siitä jaksettiin huumoria repiä, miten postinjakaja astuisi kylän rajalle ja alkaisi heitellä kirjeitä ympäriinsä.

Eksyin aiheesta. Olen kuin mikäkin mummeli, joka alkaa jaaritella nuoruusmuistojaan!

Olen nyt lajitellut entisten Immolanlaiturin asukkaiden jätteet, mutta oma osuutemme on vielä koskematta. Vintin ryönästä suurin osa on meidän mukanamme tullutta. Ajatelkaa, että olen kuskannut ympäri maata mukanani arkkua, joka on täynnä kartonkisilppua opiskeluajoiltani. Siis 90-luvun puolivälistä saakka! Tuo arkku on muuttanut kanssani Raahesta Ouluun, Oulusta Savitaipaleelle, Savitaipaleelta Orivedelle ja lopulta Orivedeltä tänne Imatralle. Miksi ihmeessä? No, jos joskus vaikka askartelen jotain, niin on sitten kartonginpalasia olemassa. Oijoi. Jos en kahteenkymmeneen vuoteen ole saanut niitä käytettyä, niin ehkä ne on aika polttaa. Ja poltinkin jo.

Sama kohtalo odottaa määrätöntä määrää nuoruusangstisia päiväkirjoja.

Tavaran hamstraaminen on kummallinen piirre nykyajan elämänmenossa. Minusta on käsittämätöntä, että me ostamme itsellemme niin paljon tavaraa, että menetämme sen hallinnan. Nykyisin jopa Suomessa on uusi ammattiryhmä: ammattijärjestäjät. Eikö ole jotenkin surullista, että me hukumme haalimaamme omaisuuteen niin pahasti, että sen järjestämiseen ja karsimiseen tarvitaan jo ammattiapua?

Minä aion selvitä meidän turhuutemme karsimisesta vielä ihan omin avuin.

PS: Huomaattehan hienon avaimenperäarvonnan tuossa edellisessä postauksessa!

Siisteimmän vintin palkinto goes to...

Pakkohan tämä on teillekin esitellä. Melkein koko 200 neliön vintti on nyt aika hyvässä järjestyksessä.

Puhtaat matot ja patjat roikkuvat kätevästi tangoilla. Likaiset matot odottavat alakerrassa pesemistä. Mattoja meillä on liikaa, osasta pitäisi päästä eroon.

 

Takit hengailevat henkareissaan, kengät piilottelevat muovilaatikoissa. Kumpiakin on yhä liikaa, ja niitäkin pitäisi vielä karsia. Valaisimet saivat oivan ripustustelineen vanhasta tv-antennista. Niitä ei ole liikaa, ne vain vaativat kunnostamista. Joulukoristeet ja lelut laittelin pahvilaatikoihin, mutta en oikein keksinyt, miten toimia vanhan kodinelektroniikan kanssa. Televisio, pari ompelukonetta ja yksi kirjoituskone eivät ole tarpeeksi vanhoja ollakseen tosi hienoja, mutta eivät myöskään tarpeeksi uusia päästäkseen käyttöön. Mihin nekin voi kuskata?

Olohuoneesta torpedoimani kirjahyllyt kannattelevat nyt lukuisia vanhoja päiväkirjojani sekä kirjoja Sulon menneisyydestä. Sulon pitää jossain vaiheessa käydä läpi nämäkin kirjat, sillä siellä on paljon kiertoon kelpaavaa. Ja omat ahdistavimmat päiväkirjat minä ajattelin polttaa, kunhan kerkiän.

Kasseja ja laukkuja meillä on aivan järjettömän paljon. Ainakin puolet pitää kuskata vaikka UFFille.

Korjausta odottavat huonekalut ovat nyt yhtenä kasana kesäkeittiön sisustustavaroiden kanssa. Epäloogista. Mutta pian saan viedä kesäkeittiön tyynyt, peitot, ruusuastiat ja muut tilpehöörit pihalle.

Keskilattiat ovat vihdoinkin tyhjänä. Kelpaisi vaikka pitää vinttitanssit. Tosin tuon piipun takana on kyllä aikamoinen vuori kaatopaikalle menevää tavaraa. Ajattelin, että ne on helpointa heitellä päätyikkunasta pihalle.

 

Sulon kirjalaatikoita hyllyyn purkaessani löysin muutaman aarteen, joista eniten ilahduin ala-asteen aikaisesta laulukirjasta. Niin tuttuja kuvia! Ja tuttuja lauluja. Muistatteko tätä:

Liikaa, liikaa kaikkea

Minua on jo monta kuukautta kalvanut voimistuva tunne siitä, että pitäisi päästä eroon tavarasta. Siis liiasta tavarasta. Meillä on kauheasti kaikkea liikaa. Tuo tunne muuttuu melkein suruksi, kun käyn vintissä. Kaunis talonkokoinen vinttimme on ihan täynnä roinaa. Sen lisäksi, että siellä on edellisen asukkaan jäljiltä oleva kasa kaatopaikalle joskus menevää ryönää, me olemme hyvin ansiokkaasti itsekin täyttäneet tilaa älyttömyyksillä.

Siellä on toistakymmentä vanhaa tuolia, jotka ovat enemmän tai vähemmän palasina. Ihan vaan siksi, että kunnostettuina ne olisivat tosi hienoja. Jos minä saan hienon vanhan huonekalun raadon käsiini, minä vien sen vinttiin turvaan. Mutta kuka ne raadot kunnostaa? Ja milloin?

Vintissä on myös kymmeniä takkeja, joita me emme käytä. Ne pitäisi kuskata vaikka UFFille sen sijaan, että ne odottavat vintissä, keksiikö jompikumpi meistä joskus kaivata niitä. Sulolla ei taida olla edes mitään tietoa siitä, millaisia takkeja ja puseroita hän omistaa ja missä ne sijaitsevat.

Siellä on myös laatikoittain kenkiä. Sekä minä että Sulo ostelemme kenkiä ja unohdamme ne sitten. Minä unohdan kengät siksi, etten osaa käyttää muita kuin varvastossuja, huopikkaita, kumisaappaita ja paljaita varpaita. Joskus ostan kengät ja kuvittelen, että opin kävelemään niillä. En koskaan opi, ja kengät päätyvät vinttiin laatikoihin. Siellä on vaikka kuinka monta paria käyttämättömiä kenkiä, jotka voisin myydä parilla eurolla kirpparilla jollekin, joka osaa kävellä kengät jalassa.

Meillä on hirmuinen määrä urheiluvälineitä. Tämä oli ensin Sulon synti, mutta se on tarttunut myös minuun. On jos jonkinlaisia palloja ja voimailuvehkeitä, mattoja ja kuminauhoja, mailoja ja sauvoja. Niitä on paitsi vintillä, myös olohuoneen sohvan alla. Ihan yhtä hyödyttömiä kaikki.

Meillä on kymmeniä laukkuja ja kasseja. Ihmiset, jotka eivät juurikaan poistu kotoaan, eivät yleensä tarvitse niin paljon laukkuja. Jos me jonnekin lähdemme, molemmilla on yksi tietty kassi, joka pakataan mukaan. Kaikki muut ovat ihan turhia.

Pahvilaatikoissa on muistoja lapsuudesta. On leluja, kirjoja, kouluaineita. On barbeja ja pehmoleluja. Ne ovat ongelmallisia kapineita, sillä niillä on tunnearvo toisin kuin virhehankinnaksi osoittautuneilla kengillä tai matkalaukuilla. Ei niistä osaa luopua.

Turhan tavaran varastoiminen ei rajoitu vinttiin. Makuuhuoneessa on älytön määrä sisustus- ja autolehtiä. Luetaan kerran, laitetaan sitten hyllyyn pinon päällimmäiseksi. Ottaisikohan terveyskeskus tai sairaala tällaisia vastaan odotustiloihinsa? Vai veisinkö paperinkeräykseen?

Olohuoneen kirjahylly pursuilee. Kirjoja on kiva omistaa. Sitä on hitusen parempi ihminen, kun omistaa kirjahyllyn, jossa on hyviä romaaneja ja arvokkaita tietokirjoja, eikä serkkujen ylioppilaskuvia tai tyhjiä viinapulloja kreikanmatkan tuliaisina. Kuitenkin vain aika harva kirja tulee luettua kahteen kertaan. Joten eikö nekin olisi parempi laittaa kiertoon, eikä pitää pölyttymässä hyllyssä maailman tappiin saakka?

Kun menen työhuoneeseeni, minua ahdistaa. Huonetta hallitsee massiivinen verhoviritys, jotka kätkee sisäänsä käsittämättömän määrän käsityö- ja askartelumateriaalia.

Tänään Hesarissa oli juttu tyypistä, joka vei koko omaisuutensa varastoon ja haki sieltä yksi kerrallaan vain sellaiset esineet, joita välttämättä tarvitsi. Minä en haluaisi karsia niin paljon. Minä haluaisin vain päästä eroon kaikesta siitä, mitä me emme koskaan tarvitse.

Tämä tunne on nyt vaivannut minua niin pitkään ja voimistunut koko ajan, että minä luulen sen vielä jonakin päivänä johtavan tuntemisesta konkreettisiin tekoihin.

Tervetullut hiiri

Vaikka noin yleisesti ottaen en toivo hiiriä tähän taloon, niin yksi vastikään taloon tullut hiirulainen on ilahduttanut minua suuresti. Hän on Magic Mouse; Applen hiiri, joka on kaunis kuin koru ja toimii kuin unelma.

Kun teen tietokoneella töitä, minulle on tosi tärkeää se, että koneet toimivat, eikä minun tarvitse repiä hermojani. Tässä suhteessa iMac on ollut hankinta, jota en ole sekuntiakaan katunut. Vaikka se on pelottavan kallis muihin kotitietokoneisiin verrattuna, ei työnteon sujuvuutta voi mitata rahassa. Työstä pitää nauttia ja tällä koneella se on onnistunut.

Ongelmia on tuottanut vain koneen mukana tullut Mighty Mouse, jonka skrollaus on ollut ihan raivostuttavaa. Se ei nimittäin skrollaile.

Niinpä tuossa ennen joulua satuin kulkemaan Maccejä myyvän liikkeen ohi ja hankin heräteostoksena kunnollisen hiiren. Voi, miten onnellinen olinkaan. Hiiren myyntipakkauskin oli ihana, korurasiaa muistuttava laatikko. Kyllä minuun tehoaa kaunis muotoilu, vaikka se sitten maksaisikin enemmän. Innoissani soitin Sulolle töihin kertoakseni hankinnastani. Mutta Sulo parkaisi korvaani: "Siulle on sellainen jo joulupaketissa!"

Niinpä palautin hiirulaisen kauppaan ja tunsin vähän pilanneeni joulun. Mutta aattona paketteja availlessani olin jälleen tosi onnellinen laatikosta löytyneestä hiirestä, vaikkei se enää yllätys ollutkaan.

Vanhat hiirimattoni olivat uuden tulokkaan alle karmean likaisia, joten tilasin Ifolorilta uuden hiiren arvolle ja sisustukseenkin sopivan hiirimaton.

Ja onhan niitä ei-toivottuja hiiriyksilöitäkin saatu kuunnella ja valitettavasti myös vähän katsella. Vintissä on käynyt melkoinen ravi ja rouskutus. Ravaajat ovat päässeet hengestään yksi toisensa jälkeen.

Välillä vähän pienempi paha

Viime talvena Sulo äkkäsi vintillä huolestuttavan ilmiön: lattian rajassa oli mustunutta hirttä ja paksu kerros jäätä. Jos on jäätä, on kosteutta, ja jos on kosteutta, tulee huolestus. Niinpä vintin lattian avaaminen on ollut minun epämiellyttävien tehtävieni listalla siitä saakka. Sulon astman takia homma jäi automaattisesti minun kontolleni ja olenkin sitä lykännyt jatkuvasti. Sen verran paljon tuli edellisessä kodissa homeista moskaa kaivettua, että tiesin hyvin, miten karmeaa hommaa se on.

(Kuva joulukuulta)

Nyt vessan hometilanteen selvennyttyä sain jostakin voimaa kiivetä vinttiiin sorkkaraudan ja lapion kanssa. Mutta kerrankin kävi nyt niin, että aloitettu työ ei paisunutkaan isoksi riesaksi, vaan typistyi alkuunsa!

Mitään kosteaa nimittäin ei löytynytkään. Kaivoin mustuneen kohdan vierestä kaiken eristeen pois ja totesin rakenteiden olevan täysin kunnossa. Hirressä oleva tumma alue on aivan hirren pinnassa, eikä ulotu lattialautojen alapuolle ja hirsi ihan kova ja terve.

Mistä ihmeestä se jää sitten talvella muodostui? Oliko vanha katto vuotanut syksyllä ja jättänyt hirren niin märäksi, että vaikka kattoremontti tehtiinkin lokakuussa, oli vielä pakkastenkin tultua vintillä märkiä paikkoja? Ja keväälläkö sitten tuulettuva vintti ja pitävä katto ovat kuivanneet aiemmin kastuneet paikat?

Varjoja paratiisissa

Niinhän sitä sanotaan, että vasta kun talossa asuu jonkun aikaa, oppii tietämään, mikä siinä on vialla.

Minusta on tuntunut alusta asti siltä, että makuuhuoneessamme on jotakin vialla. Jos nukumme ovet suljettuina, minulla on aamulla kuumeinen olo. Muissa huoneissa sellaista tunnetta ei ole syntynyt. Ja kun minulla vielä on ollut tieto siitä, että täällä on huopakatto vuotanut jo pitkään ja että seiniin on laitettu lasivilloja ja lastulevyjä, on siinä ollut ihan hyvät perustelut kosteusvauriokauhuille. Mutta koska tiedän aivan hyvin, että kuumeinen olo voisi johtua ihan psykologisistakin syistä (inhottavaa lasivillaa - pakko olla hometta - pakko saada repiä ne pois - jos ei revitä, tulee terveysongelmia), olen yrittänyt hillitä pelkojani.

Mutta nyt ne pelot saivat konkreettista tukea, kun Sulon silmiin osui vintillä lattianrajassa jäätä. Ja jos seinä on jäässä, on välipohja märkä. Tuo kohta on makuuhuoneemme yläpuolella.

Makuuhuoneessa, samoin kuin keittiössä ikkunalasit huurtuvat ja näin pakkasilla ne myös jäätyvät. Muissa huoneissa tällaista ei tapahdu. Tietysti vain makuuhuone ja keittiö on eristetty lasivilloilla.

Minulla alkaa olla pakonomainen tarve saada hiirihuone valmiiksi, jotta voisimme siirtyä nukkumaan sinne. Ei noita makuuhuoneen seiniä kuitenkaan ennen kevättä voida ruveta auki riipimään.