Sisustusjuttuja! Wohou!

Ihana huonekalujen pyörittelyyn liittyvä kevätmaniani on tänä vuonna erityisen voimallinen! Ja nyt on viimein se hetki, että pystyn näyttämään teillekin, mitä täällä on viimeisten viikkojen aikana tapahtunut.

Asiahan on ollut niin, että silloin aiemmin minulle oli tärkeää, että koti näytti hyvältä. Asettelin huonekalut aina ryhmiin niin, että niistä sai kauniita valokuvia. Ei ollut niin väliä sillä, oliko järjestys käytännöllinen tai olivatko huonekalut tarkoituksenmukaisia, kunhan vaan oli sievää. Sellaista sisustuslehtivalmista siis. No, sittenhän me pääsimme niihin sisustuslehtiin ja eipä se niin hieno kokemus sitten kuitenkaan aina ollut. Kivatkin toimittajakäynnit olivat aina stressaavia, kun piti etukäteen siivota ja valmistautua. Opin sitten sanomaan "kiitos kunniasta, mutta ei kiitos," kun toimittajat ottivat yhteyttä.

Sitten tuli jopa se maailmanmullistava hetki, kun aloin vähät välittää siitä, olisiko kotimme sisustuslehteen tai edes omaan blogiini sopivan kaunis ja aloinkin keskittyä siihen, että ratkaisut olisivat toimivia. Jos Barbeille tarvittiin mielettömästi hyllytilaa, niin Barbit saivat sitä, vaikka lopputulos oli kaikkea muuta kuin kaunista. Ja eivät ne maatuskakokoelmat, Playmobil-piperrysmaailmat ja parisataa erikokoista ambulanssiakaan koskaan kovin hallittuja kokonaisuuksia täällä muodostaneet, vaan aiheuttivat vain sekamelskaista tunnelmaa.

Tämä viimeinen vuosi onkin eletty niin, että meillä on ollut ruma vierashuone, ruma toimisto ja ruma työhuone sekä olohuone, jossa iso televisio on alttarina. Ja nyt minä tunnustan, että se kaikki on aiheuttanut minussa pientä sisäistä kärsimystä. Ei olekaan niin kivaa elää, kun ei voi lepuuttaa silmiään oman kodin yksityiskohdissa.

Tässä eräänä kauniin aurinkoisena ja erityisen keväisenä päivänä, kun olin postityöpäivää ja työhuonetyöpäivää erottavalla kävelylenkilläni, minä yhtäkkiä valaistuin! Minä tajusin, millä keinolla saan kotimme järjestettyä niin, että sekä käytännöllisyys että kauneus saadaan mahtumaan samaan pakettiin! Innostuin niin, että aloin aivan vapista ja hädintuskin hallitsin jalkani ja pääsin kotiin. Sulo oli tietysti juuri silloin lomareissulla Virossa ja minä jouduin pommittamaan häntä "pliiiiiis pliiiiiis pliiiiiis" -viesteillä. Huonekalushakki kun ei koskaan ole ollut Sulon lempijuttuja ja tällä kertaa tiedossa olisi niin massiivinen shakkipeli, etten minä selviäisikään siitä aivan yksin.

Ihmeekseni Sulo suostui operaatioon ilman suurempaa jankuttamista minun taholtani, ja niin vanhasta työhuoneesta päätettiin tehdä leluhuone, toimistosta työhuone ja vierashuoneena toimineesta hyödyttömyyshuoneesta toimisto, jossa on vieraspedit!

Lähes joka ainoa huonekalu joutui vaihtamaan paikkaa. Se oli iso urakka, sillä vanhat kalusteet painavat kuin synti ja kaikki kaapit, lipastot ja arkut olivat ihan tupaten täynnä tavaraa, jotka kaikki piti siirtää.

Nyt tilanne on se, että uusi toimisto on valmis. Tässä on ihanana etuna se, että kamari on yksi niistä 60-luvulla eristetyistä (pilatuista?) huoneista, mikä tarkoittaa sitä, että siellä on lämmintä. Aiemmin kun talvisaikaan istuin paikallani tietokoneen ääressä, jouduin kietoutumaan peittoihin ja joskus jopa pitämään ranteenlämmittimiä, koska toimistossa veti sekä lattianrajassa että ikkunoista. Kesällä ongelmana taas oli aurinko, joka loimotti kirkkaana ja kuumana ikkunoista sisään ja pani minut kiukuttelemaan, kun en saanut kunnolla selvää tietokoneen ruudusta. Myös Playmobilmaailman sijaitseminen tilassa, jossa piti keskittyä työhön, saattoi olla joskus hieman häiritsevää.

Nyt minulla on siis lämmin toimisto, jossa pärjään ilman peittoja ja jossa ei ole keskittymistä häiritseviä houkutuksia eikä aurinko häikäise. Ja huoneessa on nättiä! Vaikka se on käytännöllinen, minä silti nautin siitä, mitä näen, kun astun huoneeseen.

Huoneessa on nukkumapaikat kolmelle vieraalle, kun laveri levitetään ja rahi avataan patjaksi. Ainoa miinuspuoli on se, että silloin harvoin, kun meillä on yövieraita, minä en voi aamuvarhaisella toisten nukkuessa tehdä tietokoneella mitään. Aika pieni miinus siis!

Seuraavaksi valmistuu työhuone. Jos saan tehtyä tälle päivälle aikatauluttamani työt reippaasti, ehdin vielä maalata pari kalustetta ja huomenna pääsisin kuvaamaan lopputuloksen. Olohuone on viimeistelyä vaille valmis, mutta sen näytän teille vasta sitten, kun se on tiptop.

Varsinainen siivouspäivä

Tuli yhtäkkinen sadepäivä. Tällä kertaa se oli aivan tervetullut, sillä minulla oli jäänyt paljon sisähommia rästiin jatkuvan aurinkoisuuden vuoksi. Piti tehdä kirjanpitoa, maksaa laskuja ja sen sellaista. Ja ihan erityisesti piti siivota. Olin saattanut niin työhuoneeni, toimistoni kuin leluhuoneenkin ihan hirveään jamaan.

Kun sain olohuoneen ja toimiston siivottua ja olin siirtymässä barbielandian puoleen, minuun iski mööpleerauspeikko! Ja tietysti illalla siihen aikaan, kun olisi pitänyt olla käymässä nukkumaan.

Meillä on tämä huushollin kalustus ollut vähän vinksallaan viime aikoina, kun olen yrittänyt kalustaa huoneita käytännön, enkä kauneuden sanelemana. Olimme aiemmin siirtäneet vierashuoneen laverit olohuoneeseen, jotta saisimme katsella elokuvia makuullamme ja Sulo saisi pitää päänsä minun sylissäni. Olohuone kalustettiin television ehdoilla, mikä on aika käsittämätön mullistus minun ajatusmaailmassani. Ratkaisu on toki ollut toimiva telkkarin katselun kannalta, mutta todella raskasta minun visuaalisen sielulleni. Mihin vain olenkin olohuoneessamme katseeni suunnannut, olen nähnyt vain rumuutta. Siksi en ole edellisen huonekalushakin jälkeen edes kuvannut kotiamme tänne blogiin. Rumia kuvia rumista huoneista ei ole ollut kovin houkutteleva ajatus.

Niinpä päätin, että nukkua kerkiän myöhemminkin, ja aloin siirrellä huonekaluja. Vein laverit pois olohuoneesta ja otin takaisin käyttöön epämukavan, mutta kauniin muotoisen sohvan, joka oli jo lähtöuhan alla ja opantu toriin myyntiinkin. Sitten hain tallista melkein 20 vuotta sitten Ikeasta ostamani tv-tason (joka nyt haisee öljyltä ja bensalta vain aivan vähän) ja laitoin siihen telkkarin kaikkine miljoonine oheislaitteineen.

Toosaa voi nyt moljotella joko makuullaan sohvalla tai istuallaan nojatuoleissa, mutta kenenkään pää ei enää pääse laskeutumaan toisen syliin. Ehkä me kestämme sen. Kesällä ei kuitenkaan telkkaria katsella, kun Temptation Islandkin loppui. Ja syksyllä minä varmaan jo siirtelen taas huonekaluja.

Rahin käyttäminen sohvapöytänä on ollut ihan toimiva juttu. Siihen saa isolle tarjottimelle laskettua teepannun ja iltapalat, ja siinä voi pitää koipiakin.

Vain yksi ongelma minulle jäi. Yksi lipasto jäi aivan tyhjäksi! Jos sen saisi jotenkin roudattua vinttiin, se olisi siellä jo, mutta kapeita ja jyrkkiä portaita pitkin homma ei onnistu. Minun pitänee viedä se vuorostaan talliin imemään haisuja bensoista ja öljyistä.

Käänteentekevin uutuus tämänkertaisessa mullistuksessa on se, että barbielandia siirtyikin toimistoon! Valitettava tosiasia on se, että missä minä hengailen, siellä on sotkua ja kaaosta. Niinmpä olen kaaostellut meillä kolmea huonetta yhtä aikaa, mikä on ollut aika kiusallista.

Nyt, kun leluni ovat kaikki yhdessä huoneessa, syntyy kaaosta toivottavasti vain tähän huoneeseen. Ja työhuoneeseen tietysti, mutta sitä lasketa, koska se saakin olla kaaoksessa.

Playmobilmaailma ja Barbiemaailma mahtuivat yllättäen molemmat toimistoon, vaikka ovatkin melko valtaviksi laajentuneita laitoksia. Varisnaiselle toimistotoiminnallehan minä en tarvitse kuin yhden pöydän tietokoneineen ja yhden kaapin papereille. Ja paljon lattiatilaa kirjanpidolle.

Toimisto on kaikkein mahdottomin huone kalustaa. On kolme ovea ja kaksi huonosti sijoitettua ikkunaa ja se ainoa melkein ehjä seinä on pyhitetty lavuaarisysteemille. Nytkin jouduin tekemään sen verran kompromisseja, että tietokone on ikkunaa vasten. Aurinkoisina aamuina on aika mahdotonta tehdä tässä mitään, ennenkuin aurinko siirtyy talon toiseen päätyyn. Saatan joutua harkitsemaan pimennysverhoa.

Kun sekä olohuone että toimisto olivat kuosissaan, oli jäljellä enää kamari / leluhuone / vierashuone / entinen barbielandia. Sen raivaamiseen ja järjestämiseen kuluikin tämä aamu. En saanut oikein kuvattua sitä mitenkään hyvin. Seiniä kiertävät hyllyt Sulon ambulanssikokoelmaa varten. Barbierekvisiitasta jouduin jättämään kaikki lukuisat autot ja muut kulkupelit tähän huoneeseen. Keskellä huonetta ovat laverit, jotka toimivat vieraspeteinä sekä sohvina, kun pelataan lautapelejä.

Nyt silmiäni ei enää särje, kun katselen ympärilleni.

Form follows function

Ennen minä sisustin sen mukaan, mikä näyttää hyvältä. Loin huonekaluryhmiä, jotka olivat kauniita ja näyttivät harmonisilta valokuvattuina. Ei sillä ollut niin väliä, oliko se sitten käytännöllistä vai ei. Yleensä ei ollut. Pääasia oli, että oli nättiä.

Nyt ovat asiat toisin. Nappasin otsikkoon funktionalismin kiteytyksen, eli että ensin tulee käyttötarkoitus, sitten vasta muoto. Meillä ei ole enää niin nättiä kuin ennen, sillä nyt meillä mennään harrastusten ehdoilla. Lelut määräävät muodon.

Aloitetaan toimistosta, jossa on toki jo pitkään ollut hallitsevana elementtinä Playmobil-maailma. Pari päivää sitten siirtelin kalusteita niin, että sain Playmobilien taustalle yksivärisen seinän. Se mahdollistaa sen, että pystyn kuvaamaan myös näitä lelujani Instagramiin.

Viimeisin Playmobil-hankintani on asema, jota olen odottanut melkein vuoden! Keväällä Playmobil-klubilaisille kerrottiin, että aiemmin tuotannossa ollut villin lännen rautatieasema tulee uudelleen myyntiin, ja näin pitkään piti odottaa, ennenkuin sen sai lopulta tilata myös Suomeen. Koska Playmobil-maailmassani on Playmobil-Sussu ja Playmobil-Sulo, oli ehdottoman oleellista, että heillä olisi myös Playmobil-asema. Eikö?

Nämä ovat pieniä muutoksia. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet kamarissa, jonne minä aloin rakentaa sitä pyörivää Barbie-maailmaa, muistatteko? No, se oli kyllä ihan toimiva ratkaisu, paitsi että siitä tuli niin suuri, etten itse oikein mahtunut enää koko huoneeseen. Ja häkkyrä oli aivan holtittoman ruma. Arvostan Suloa paljon, koska hän piti suunsa kiinni, vaikka vihasi hökötystä. Hän tuntee minut jo niin hyvin, että tiesi minun jossain vaiheessa tulevan järkiini. Ja tulinhan minä. Siinä vaiheessa kysyin sitten neuvoa Sulolta, millä lailla hän ratkaisisi kasvavan Barbie-ongelmani. Hän ehdotti hyllyjä, joilla olisi erilliset roomboxit, jotka voi nostaa pois hyllyltä leikkimistä ja valokuvaamista varten. No, minä tieysti heti ryhdyin hommiin ja guuglasin, mistä löytyisi halvalla tarpeeksi tilavat hyllyt ja ajoin sitten suoraa päätä Biltemaan.

Pilkoin pyörivän Barbielandian osiksi ja kasasin Bilteman susirumat hyllyt. Yritän vielä keksiä jotain, jolla saisi siistittyä hyllyjen päädyt. Rumathan ne todella ovat, hutjakat muovihirvitykset, mutta täyttävät tarkoituksensa. Nyt minä vaan helposti nostan sieltä minihuoneen kerrallaan keskelle kamaria valoisaan paikkaan ja kuvaan tarinoitani. Hyvin todennäköistä on, että haen vielä yhden samanlaisen hyllyn, koska eihän tuo maailma koskaan valmiiksi tule. Moni tyyppi on vielä kokonaan vailla kotia ja Ken tarvitsee vielä ainakin saunan ja ulkohuussin.

Sulo puolestaan rakensi omille leluilleen vähän paremman näköiset hyllykot, koska hänellä riittää paljon enemmän kärsivällisyyttä ja huolellisuutta kuin minulla. Niinpä kamari on nyt pelkkä leluhuone, jossa toisen puolen ovat valloittaneet nuket ja toisen puolen ambulanssit.

Hyllyt riittävät toistaiseksi, mutta näkeehän sen sokeakin, että ei tuossa ole Sulolla enää kauheasti varaa kokoelmaansa laajentaa, ennenkuin pitää taas lisätä hyllyjä. Ambulanssiblogikin yritetään saada tässä lähiaikoina elvytettyä, sillä uusia autoja on kertynyt laatikollinen.

Seuraavaksi pohdin jo sitä, että ottaisimme vastaan jättikokoisen telkkarin, jota sulon sukulaiset ovat meille tyrkyttäneet ja laittaisimmekin sen leluhuoneeseen uusvanhan Xboximme kera. Me nimittäin ostimme käytettynä sellaisen pelikoneen, jota ohjaillaan omalla kropalla. Se on oikein hauskaa liikuntaa; kymmenen minuttia keekoilua riittää ja olen ihan hapoilla. Mutta olohuone on jo todettu vähän liian ahtaaksi siihen hommaan, telkkarimme on liian pieni ja on kovin tympeää aina irrotella kaikkia piuhoja telkkarista ennenkuin sen pelikoneen saa pelittämään.

Kun nyt kerran on se kartano...

Kun 90-luvun loppupuolella aloin leikkiä Barbeilla, minulla oli haave. Suunnittelin, että SITTEN KUN minulla on kartano, siellä tulee yksi huone olemaan pelkkää Barbie-maailmaa. Rakentaisin sinne asuntoja, kauppoja, kahviloita, uimarantoja jne.

Eikös meillä ole melkein kartano nyt? Rautatieasema tai kartano, se on sivuseikka. Pääasia on se, että meillä on paljon tilaa. Ja toinen pääasia on se, että nukkeleikit ovat ryöstäytyneet käsistä aivan totaalisesti. Loppua sille ei ole näkyvissä, sillä ihana interaktiviisuus Instagramissa maailman muiden aikuisten nukkeleikkijöiden kanssa ruokkii omaa innostustani yhä enemmän. Tajusin, että nyt on aika toteuttaa yksi vanha haave.

Me emme juuri koskaan katsele telkkaria. Kesän aikana siinä ei ole pidetty edes töpseliä seinässä. Minä lopetin sen katsomisen täysin siinä vaiheessa, kun vanha kuvaputkitelkkarimme viime talvena pimeni ja oli pakko nöyrtyä hankkimaan kaamea littutelkkari, jonka kuvan laatu on surkeaa surkeampi. Se vähä, mitä meillä telkkaria on sen jälkeen katseltu, on tapahtunut sängyssä iPadin kautta. Olohuone onkin jäänyt aivan hylätyksi. Ymmärsin tilaisuuteni tulleen.

Lähetin Sulolle töihin tekstarin, jossa ehdotin, että pyhittäisimme olohuoneen leluille ja sijoittaisimme sieltä telkkarin salin puolelle. Koska Sulo oli juuri keikalla, jouduin odottamaan hänen siunaustaan liian pitkään. Sulo toki arvasinkin, mitä siitä seurasi ja kun hänen (onneksi myöntävä) vastauksensa lopulta tuli, olin jo siirtänyt tv:n.

Sitten aloin rakentaa Barbie-maailmaa, jonka olin jo aiemmin suunnitellut rakentavani vinttiin. Vintin saattaminen siihen jamaan, että siellä huvittaisi leikkiä, oli kuitenkin niin valtava urakka, että en ollut päässyt sen kanssa alkuunkaan. Tarkoitukseni oli rakentaa valtaisia nukketalokompleksi, joka pyörisi niin, että sen minkä tahansa sivun voisi kääntää ikkunaa ja luonnonvaloa kohti. Nyt tuon kompleksin oli aika rakentua olohuoneeseen.

Olin jo valmiiksi kesällä tilannut Lazy Susanin, jollaisia käytetään japanilaisissa pöydissä tarjoilua helpottamassa. Muuten pärjäilin kotoa löytyvillä materiaaleilla. Tein jostakin Ikean hyödyttömästä pikkulipastosta jalustan, jonka päälle sijoitin Lazy Susanin. Sen päälle tuli pala lastulevyä, jonka päälle tarkoitukseni oli kiinnittää megalomaanisen kokoinen pöytälevy.

Siinä kohtaa tulikin tenkkapoo. 1,5-metrisiä neliön muotoisia pöytälevyjä ei niin vain kipaistakaan kotoliiteristä hakemassa. Olin jo raahaamassa Sulon Pietarin Ikeaan, josta sellainen lähimpää olisi halvalla löytynyt, mutta Sulo kieltäytyi kuumeeseensa vedoten. Juuri Sulo oli kuitenkin pelastava enkeli keksiessään, että mainostauluissa käytettävää pahvista kennolevyä voisi käydä kysymässä paikallisesta alan liikkeestä. Kennolevy olikin hämmästyttävän edullista ja vahvaa. Se oli myös kevyttä kantaa ja helppoa leikata, eli aivan täydellistä nukketalomateriaalia.

Tässä vaiheessa kävi ilmi, että jos levyyn nojaa, koko systeemi kippaa ja ison levyn asettaminen takaisin Lazy Susanin päälle olisi mahdotonta. Oli pakko rakentaa häkkyrälle tukijalat. Sitä en olisi halunnut, koska jalat rumensivat rakennelmaa oikein kovasti, mutta tässä vaiheessa ei enää ollut aikaa ajatella parempaakaan ratkaisua.

Tarvikkeet: iso pöytälevy, Lazy Susan, kakkoskakkosta, joutilas lipasto, huonekalupyörät ja lastulevynpalanen.

Nyt meillä ei enää ole tv-huonetta ja salonkia, vaan yksi olohuone niinkuin normaaleilla ihmisillä. Plus tietysti yksi leluhuone, niinkuin epänormaaleilla ihmisillä!

Barbie-talohäkkyrä on keskellä lattiaa ja vie huiman suuren osan koko huoneen pinta-alasta. Seinille Sulo rakentaa hyllyt, joille hän saa koko ambulanssikokoelmansa esille. Huoneeseen jäi myös yksi pala olohuoneen sohvasta, eli levitettävä laveri. Se toimii vieraspetinä tarpeen tullen.

Ketään ei varmaan kauheasti kiinnosta pyörivän Barbie-talon rakennuspiirustukset, mutta kun minä olen sillä lailla hassu, että tykkään piirtää moisia kuvia, niin laitanpa ne kaikki nyt tähän vielä sieväksi lopuksi.

Lempilapsi

Yksi kiertävistä blogihaasteista on ollut sellainen, että olen toivonut, ettei minua haastettaisi. Mutta haastettiinpa silti. Jaana Ihanasta talosta maalla pyysi minua nimeämään kotini lempipaikan.

Lempipaikan... sehän on sama kuin kysyisi viiden lapsen äidiltä, että kuka lapsista on suosikkisi!

Lempipaikan voi käsittää niin monella tavalla. Suurimman osan ajasta minä istun tässä tietokoneella, mutta tämä ei ole lempipaikkani. Lempikohtani pystyn sanomaan. Se on toimiston lippuluukku, joka näkyi täällä blogissakin muutama päivä sitten, kliks. Se on kaunis ja kertoo paljon tämän talon historiasta. Lisäksi rakastan violettia seinää, jonka ansiosta lippuluukku erottuu erityisen hyvin. Tänään lempikohtani on piilossa. Nyt nimittäin näyttää tältä:

Ryönävuori on matkalla työhuoneesta vinttiin. Pelkään kamojen jämähtävän tähän vielä pitkäksi aikaa. Painavien laatikoiden ja hankalan hyllykön roudaaminen kapeita portaita pitkin on vihoviimeinen nakki.

Mutta se lempipaikka... kun oikein asiaa pohdin, päädyin siihen, että minulla on kaksi. Molempiin liittyy makuuasento. Mitä se kertoo minusta?

Olohuoneen nurkassa sohvalla minä olen usein hyvin tyytyväinen. Iloiset värit ympärilläni, lämmin peitto ja pehmeät tyynyt. Telkkarin katselu on tullut pitkän tauon jälkeen taas elämääni, sillä yhtäkkiä tulee niin monta ohjelmaa, jotka pitää katsoa: Criminal Minds, Under the Dome, Siskonpeti, Kimmo, Jutan superdieetit, Valokuvan voimaa, Maajussille morsian. Jos Sulo on kotona, hänen päänsä lepää sylissäni. Jos olen yksin, sylissäni on kudin. Paitsi Criminal Mindsin aikana, sillä se vaatii 200-prosenttisen keskittymisen.

Toinen hyvänmielenpaikka löytyy sängystä. Rakastan rautasänkyjämme. Olemme nukkuneet niissä jo melkein vuoden, ja yhä joka ilta petiin kömpiessäni huomaan onnentulvahduksen. Viileä, kova futon, tukeva sänky ja hiostamaton puuvillatäytteinen peitto ovat yhdistelmä, jossa kaikki on kohdallaan. Olen niin kiitollinen sille ihmiselle, joka myi meille nämä sängyt. Pus, jos yhä olet lukijoiden joukossa. Hyvä sänky on tärkeä asia.

Silakkaperspektiiviä

Sain kivan ja nimensämukaisesti haasteellisen haasteen Saaristohuvilalta. Tässä haasteessa pitäisi valokuvata oman blogin aihepiiristä sellaisia kuvakulmia tai kohteita, joita ei blogissa ole aiemmin nähty. Haaste on lähtenyt matkaan Kotilasta, jonne pitäisi myös käydä kertomassa, kun haaste on toteutettu.

Minä olen kuvannut kotiamme ihan joka nurkasta. Olen kuvannut lintuperspektiivistä, edestä ja takaa, ulkoa ja sisältä. Olen kuvannut siistejä huoneita ja hyrskynmyrskynkaaoshuoneita. Mikään ei ole jäänyt teille salaisuudeksi. Mitä siis enää voisi olla jäljellä? Kävelin kameran kanssa pitkin kotia ja totesin, että kaikki on kuvattu sataan kertaan, mutta en muista koskaan heittäytyneeni lattialle kuvaamaan.

Niinpä päätin tarjoilla teille kamarin eli olohuoneen Kertun vinkkelistä katseltuna. Se on nimittäin se huone, josta nyt on tehty hamsteriturvallinen, ja Kerttu on jo kerran ehtinyt siellä vipeltääkin.

Tietenkään en ole onnistunut kuvaamaan Kerttua, sillä sen vauhdissa on aivan mahdotonta pysyä edes rajatussa tilassa, saati sitten silloin, kun sillä on kokonainen huone ravattavana.

Täällä se juoksee sellaista vauhtia, että hyvä kun meillä pysyvät silmätkään mukana siinä menossa.

Ensin Kepaa kyllä taisi jännittää. Se sujahteli aivan äänettömästi, litteänä silakkana, silti kauhealla kiireellä pitkin seinänvieriä. Rohkeuden kasvaessa sen jaloista alkoi kuulua tuttua rapinaa ja vipinää - sitä samaa ääntä, mitä me kuuntelemme talvi-iltaisin, kun villihiiret juoksevat kilpaa vintissä.

Sain tehtyä kamarista hamsteriturvallisen, kun rajasin uhkaavan pönttöuunin mustaa aukkoa muistuttavine koloineen hamsterikaltereilla. Ostin tuon kalterikehän silloin, kun Kerttu saapui meille, mutta ei se viihtynyt häkissä. Kukapa viihtyisi? Nyt kaltereille tuli käyttöä. Ne saavat olla paikallaan jatkuvasti, ovat kuitenkin sen verran huomaamattomat. Ainakin ihmisperspektiivistä katsottuna.

Taidan sysätä haasteen eteenpäin uusimmille blogi-ihastuksilleni Rynttyliisalle ja Heinille. Ja tietysti tämän voi tästä napata kuka tahansa, jos innostuu!

Kulmasohva tee-se-itse-tekniikalla

Kun sain päähäni, että nyt on aika saada kulmasohva, kävin ensimmäiseksi paikallisessa osto- ja myyntitiliikkeessä katsomassa, olisiko siellä sattumoisin samantyylistä laveria, kuin mikä meillä on sohvan virkaa hoitamassa.

No olihan siellä! Ei aivan yhtä kaunista ja sirosääristä yksilöä, mutta saman aikakauden (50-luvun?) kaluste kuitenkin. Hintaa sillä oli 30 euroa, mikä ei minusta vaikuttanut mitenkään kohtuuttomalta, varsinkin kun se vielä oli levitettävissä kahdennukuttavaksi.

Haimme laverin tänään kotiin.

Työhuoneeni komerossa on aarre: iso rulla armeijan sarkaa. Se on ollut varmasti elämäni paras kangasostos. Ostin näitä rullia kaksi kappaletta monta vuotta sitten armeijan ylijäämäkaupasta, vaikka siihen maailman aikaan ostos meinasi viedä minut, työttömän, aivan konkurssiin. Olen tehnyt tästä upeasta, vahvasta villakankaasta vaikka mitä muutakin kuin sohvanpäällysteet ja todennut monta kertaa, että kannatti tuhlata siihen parin viikon ruokarahat.

Sattumoisin meillä oli täsmälleen laveriin sopiva vanha vaahtomuovipatja, jonka raahasin pihalle ja harsin siellä sarkakankaan patjan päälle. Nämä pistot eivät taitaisi kelvata meriitiksi kansallispukupaljalta työpaikkaa hakiessa...

Mutta yhä on siis kesä, vaikka eilen jo uhkasi muuttua syksyksi! Meinasin ihan paistua auringossa, vaikka olin kesämekossa, paljain jaloin ja hartioin. Ihanaa!

Tyynyjen ompeleminen on minusta kauhean tylsää hommaa, mutta ennestään olin tehnyt sohvaan vain neljä harmaata selkätyynyä ja nyt niitä olisi tarvittu vielä kuusi lisää.

Yhtään ei huvittanut. Koska meillä on aika paljon iloisenvärisiä koristetyynyjä, päätin, että ne saavat kelvata.

Vaikka olohuoneen kalustemäärä kasvoi kokonaisen sängyn verran, huone tuntuu kuitenkin jotenkin oudon avaralta. Ehkä näin matala ja laakea kaluste leventää tunnelmaa?

Tässä kuvassa näette meidän telkkarinkin. Se on tuollainen ihan vanhanaikainen kuvaputkiteevee. Sulo aina välillä vihjailee, että eikö sellainen uusi litteä olisi hieno, mutta minusta ei olisi. Tuossa on hyvin kaunis kuva verrattuna niihin littunäyttöihin, mihin meillä voisi olla varaa. Ainoa ongelma on se, että Euroviisujen tulokset eivät erotu sohvalle asti, vaan pitää tiirailla aivan ruudussa kiinni. Ilmeisesti yleinen televisioruudun koko on merkittävästi suurempi, kun kerran tekstejä pannaan nykyisin niin pienellä.

Nyt, kun meillä on näin hienot oltavat telkkarin katseluun, meidän pitää varmaan alkaa harrastaakin sitä.

Tässä vielä kuva huoneen vastakkaisesta seinästä. En vieläkään ole päättänyt, onko kirjahyllyn paikka aivan idioottimainen vai ihan ok.