Suurensuuri Pietari

Suloa on houkuttanut jo pitkään lähteä Pietariin. Minä en ylipäänsä tykkää kaupunkimatkailusta lainkaan. Pakokaasua, kauppoja, ravintoloita, asfalttia - kaikkea sitä, mistä en välitä lainkaan. Ja nimenomaan Pietari supermiljoonakaupunkina ei ole kiinnostanut minua pätkän vertaa. Mutta kun Sulo täytti 40 vuotta, päätin varata meille matkan ihan vain Sulon vuoksi.

Ostin meille junaliput Vainikkalasta Pietariin, jotta emme joutuisi autoilemaan miljoonakaupungin liikenteen seassa ja varasin melko umpimähkään edullisen hotellin. En tiennyt Pietarista yhtään mitään, joten tämä matka oli todellinen sika säkissä -ostos.

Mutta voi hyvänen aika, millaiseksi se sika osoittautui! Pietari oli sanoin- tai kuvinkuvaamaton kokemus. Kaikki meni siellä niin överiksi, kuin vain voi mennä! Joko kaikki oli aivan liian suurta (talot, korttelit, patsaat, puistot) tai aivan liian pientä (miniatyyrit) tai todellakin aivan liian kultaista (jos sen vaan voi kullata, se kullataan!). Tällainen ihminen kuin minä olen, joka itsekin vetää överiksi kaiken mahdollisen ja rakastaa teatraalisuutta ja ääripäitä, olikin yllätyksekseen aivan taivaissa siinä kaupungissa! Kaikkialla ympärillä näkyi kauneutta, silmänkantamattomiin. Jopa niin paljon kauneutta, että siihen meinasi turtua. Pietari on ainoa kaupunki, jossa olen unohtanut olevani kaupungissa. Mihin vaan silmäni suuntasin, näin pelkkiä hienoja ja mielenkiintoisia asioita.

Toki kolme päivää oli totaalisen lyhyt aika moiseen kaupunkiin tutustumiseen. Vaikka me kävelimme ja liikuimme pitkin poikin joka päivä aamusta iltaan saakka, ja pakahduimme kaikesta siitä, mitä kerkesimme nähdä, jäi päällimmäiseksi tunne siitä, että olemme nähneet vain kärpäsenkakan kokoisen osan kaikesta siitä, mitä Pietarissa voisi kokea. En ole päässyt henkisesti pois sieltä vieläkään; näen yöt unia Pietarista ja kaiken päivää ajattelen sitä. Sinne on kertakaikkiaan pakko päästä pian uudelleen.

Ihmisten määrä keskustassa oli aivan käsittämätöntä ja autojen määrä uskomaton. Mutta ennakko-odotuksestani poiketen en tuntenut oloani turvattomaksi lainkaan. Toki me vetäydyimme hotellille nukkumaan yhdeksän jälkeen, jos vaan tajusimme kellon olevan jo niin paljon. Pietarin ainoat negatiiviset tunnelmat aiheutuivat muutamista kohtaamistamme kerjäläisistä, joilla kaikilla oli jokin epämuodostuma. Oli jalattomia, kädettömiä, silmättömiä, kasvottomia. Se teki minut surulliseksi. Siitä tuli tunne, että Venäjällä sairailla ja vammaisilla ei ole mitään turvaa.

Koska olimme reissussa vain muutaman päivän ja vasta tutustumassa kaupunkiin, liikuimme enimmäkseen turistialueilla. Valtava matkailijoiden määrä aiheutti myös valtavat jonot tärkeimpiin nähtävyyksiin, ja puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen minä päätin, että Eremitaasi saisi pärjäillä ilman meidän läsnäoloamme. Kun ryhmät menivät jonon ohi kaiken aikaa ja kohta kuulutettiin, että Eremitaasin kävijämaksimi on saavutettu ja museo suljetaan, sain tarpeekseni. Toisella kertaa sitten. Verikirkkoon emme edes yrittäneet, koska jonot olivat sielläkin melkoiset.

Mutta paljon muuta huikeaa saimme kokea kidutusmuseosta neuvostoaikaisten pelikoneiden museoon. Hop on hop off -bussi oli Pietarissa ihan järkevä tapa käyttää muutama tunti, jotta sai käsityksen keskustan nähtävyyksistä ja ulottuvuuksista. Yhden sateisen illan kulutimme maan alla ja ihailimme metroasemien käsittämätöntä loistoa. Ne on kuitenkin rakennettu vasta 40-luvulta alkaen, joten en lakkaa ihmettelemästä niiden loistokasta tyyliä, kultaisine koristeineen, lasipylväineen, kattokruunuineen ja marmoriseinineen.

Suosittelen oikein kovin lämpimästi Pietarin-reissua kaikille, jotka kaipaavat pakoa arjesta edullisesti. Junalla pääsee huomattavan helposti rajamuodollisuuksien läpi ja yllättävänkin hyvällä hinnalla, vaikka kyse on kuitenkin VR:n touhuista. Pietarin metrossa on erittäin helppo suunnistaa ja sen avulla pääsee halvalla ja nopeasti liikkumaan kaupungin eri alueille, vaikkakin käveleminen itsessään on jo elämys, jota ei kannata vähätellä. Edullisia hotelleita löytyy netistä vaikka kuinka paljon. Suurin kulu on viisumi ja kannattaa kyllä sitten ottaa vuosiviisumi, koska hinta on kertaviisumin kanssa samoilla hujakoilla, ja palo päästä rajan yli toiseenkin kertaan saattaa hyvinkin iskeä! Pietari on niin lähellä, että sinne ehtii vuoden aikana helposti tehdä monta pientä visiittiä. Englannilla pärjäsi keskustan turistialueilla mainiosti ja muualla sitten sönköttämällä ja viittilöimällä. Palvelukin oli ihan joka paikassa todella ystävällistä ja iloista. Kymppi plussa Pietarille! En malta odottaa seuraavaa reissua!

Aina se jaksaa yllättää

Venäjänmaa nimittäin. Juuri kun sitä kuvittelee, että on alkanut muodostaa jotakuinkin realistisen käsityksen siitä, miltä Venäjällä näyttää, saakin todeta erehtyneensä pahan kerran. Niinkuin olette näistä postauksistani rajan tuolla puolen jo todenneetkin, olen nähnyt Venäjällä tähän mennessä lähinnä laiminlyötyjä rakennuksia, kuunpintaa muistuttavia maanteitä, rähjäisyyttä, raunioitumista, nuhjuisuutta ja likaisuutta. Sitä kaikkea, jossa voi kyllä nähdä kauneutta, jos katsoo vain pintaa, eikä sitä, mitä se tarkoittaa. Rapistunut seinähän on kaunis, mutta se tarkoittaa taloa, jonka romahtaminen on enää ajan kysymys. Ja jos jossain on luonnonkaunis paikka järven rannalla tai metsän reunassa, niin takuuvarmasti siinä on myös silmitön määrä roskaa ja kakkapapereita.

Eilen kävimme pitkästä aika ajelulla naapurimaan puolella ja saimme todeta kaiken tuon edellä mainitsemani venäläisen todellisuuden olevankin vain kolikon toinen puoli. Kohteenamme oli Zelenogorsk, jonka suomalaiset tietävät parhaiten Terijokena. Oli kaunis päivä ja minä olin selvinnyt hengissä myyntitapahtumien putkesta, joten pieni pako arjesta oli enemmän kuin kohdallaan. Siis päätimme lähteä uimaan Terijoen hiekkarannoille!

Jo automatka oli ihmetystä täynnä. Venäjällä olemme ehtineet tottua teihin, joita ei oikeastaan voi teiksi edes kutsua. Kraatereita, onkaloita ja kuiluja siellä täällä niin, että suorallakin tiellä pitää käännellä rattia eestaas niitä väistellessä. Koko ajan pitää pienesti jännittää, hajoaako auto tärähtäessään johonkin yllättävään monttuun, kun takana tuleva rekka hengittää niskassa. Ja matkan tekoon uppoaa aina huomattavasti enemmän aikaa kuin siihen on Google Mapsin perusteella varattu.

Vaan ei tällä kertaa! Reitti Viipurista Pietariin olikin superhyvää tietä. Paremmmassa knnossa se tie oli kuin moni suomalainen moottoritie. Leveille pientareille oli helppo väistää hurjastelijoita ja tie oli suora ja tasainen. Olimme parissa tunnissa perillä ja näimme jotain aivan eriskummallista.

Silmiemme edessä olikin hyvin hoidettuja rakennuksia, tasaisia nurmikoita, särmikkäitä pensasaitoja, moderneja rakennuksia ja vanhoja, ehjiä pitsihuviloita. Ja kukkia! Kaikkialla oli värikkäitä ja näyttäviä kukkaistutuksia. Kaupatkin näyttivät kaupoilta, eivätkä mystisiltä luolilta, jonne ei meinaa tohtia astua sisään. Yhtäkkiä olimmekin saapuneet paikkaan, joka ei lainkaan tuntunut siltä Venäjältä, jonka me olemme oppineet tuntemaan.

Ja ne hiekkarannat! Hyvänen aika, miten rauhallinen ja hiljainen uimaranta meitä odottikaan. Ja niin siisti. Yhtäkään roskaa ei lojunut missään, yhtäkään lasinsirpaletta ei joutunut väistelemään. Yksikään kulkukoira ei pälyillyt meitä. Ihmiset hymyilivät.

Tämä reissu kiteytti sen, miksi minä niin kovasti Venäjästä tykkään: se ei ikinä jätä yllättämättä.

Valitettavasti vaan upea hellepäivä muuttui hetkessä harmaaksi kaatosateeksi ja minun mieleni musteni. Sateessa emme jääneet paikalle pitkäksi aikaa, vaan lähdimme kotimatkalle, mutta takuulla suuntaamme Zelenogorskiin uudelleen. 

Kotimatkalla ostimme takakontin täyteen kanttarelleja ja mustikoita naisilta, jotka kyyhöttivät moottoritien varrella myymässä metsän antimia. Minä kun en osaa löytää sieniä, olin onneni kukkuloilla, kun sain ostaa venäläismummoilta kaksi muovikassilta keltaista herkkuani. Ja ne naiset olivat silminnähden tohkeissaan, kun joku hupsu turisti osti kerralla pöydän tyhjäksi.

Juhannusvauva

No ei ihmisvauvaa, mitä te oikein kuvittelette! Ja minähän sanoin, ettei meille enää tule yhtään lemmikkiäkään Kertun jälkeen.

Nyt meille kuitenkin tuli Hermanni.

Se onkin persoonallinen kasvi! Hermanni lähti matkaan eilen Viipurista, jossa olimme juhannusretkellä. Se on lihansyöjä, kärpäsloukku on hänen lajinsa. Vasta kun pääsimme Suomen puolelle, aloin tutkia, miten kärpäsloukkuja hoidetaan. "Vaativa kasvatettava... ei suositella ensimmäiseksi kasviksi... vaatii hyvän viherpeukalon... haastava..."

Voi tsiisus! Enhän minä saa pidettyä hengissä edes orvokkia! Näin painajaisia Hermannista viime yönä. Se teki koko ajan kuolemaa. Kaikki ihmiset nyppivät sitä ja härnäsivät. Se nuutui, muuttui harmaaksi vanhukseksi ja kuoli pois. Heräsin aivan surkeana, ja minua ihan pelotti mennä katsomaan, miten Hermannin eka yö oli sujunut.

Hyvin oli sujunut. Enkä minä nyt ihan oikeasti ymmärrä, mikä sen hoidossa voi olla niin vaikeaa? Vähintään yön yli seissyttä hanavettä koko ajan lautasella, jotta kasvualusta pysyy kosteana. Ei multaa, vaan turvetta. Yksi kärpänen kuukaudessa. Siinä se.

Talveksi talvehtimaan 0-8 asteiseen tilaan. Siinä on ehkä se haaste? Mikä on oikea päivä viedä Hermanni talviunille? Mikä on oikea päivä herättää se? Entä pitäisikö minun siirtää se isompaan ruukkuun? Nyt vai talvella? On näköjään olemassa lihansyöjäkasvifoorumi. Ehkä kysyn syksyllä sieltä neuvoja, jos Hermukka on yhä hengissä silloin. Toisaalta blogin lukijoista löytyy aina asiantuntijoita. Onko teistä kukaan lihansyöjäkasviekspertti?

Annoimme sille kaksi hyttystä. Ihan uskomatonta, miten se toimii! Olin satavarma, ettei viipurilaisesta marketista ostettu lihansyöjäkasvi voi toimia, mutta niin vaan Hermanni louskautti salannopeasti kitansa kiinni ja sinne jäivät itikat.

Minä luulen, että tällainen lemmikki on minulle se paras. Ei ehkä tule niin iso itku sitten, kun se kuolee. Tai tuleehan siitä. Olen nyt jo siihen aivan kiintynyt! Sillä tuntuu heti olevan melkein nisäkkään luonne, kun sitä voi ruokkia. Aivan samalla lailla Kerttukin oikein hyökkäsi hyttysten kimppuun, kun niitä sille tarjoilimme!

Meillä oli mukava turismuspäivä Viipurissa. Kävimme Monreposissa ja Viipurin linnassa. Söimme tajuttomasti herkkuja.

Retki rajan taa

Kävimme eilen Viipurissa. Se oli vähän toisenlainen turistireissu, sillä kyseessä oli kahden restonomi-opiskelijan opinnäytetyönään toteuttama matka. Mukana oli vain kourallinen ihmisiä ja meitä kuljetettiin autokyydillä etukäteen valitsemiimme kohteisiin, joista osa oli varmaankin aika epätyypillisiä pakettimatkoille.

Nyt kun olemme matkailleet Venäjällä omalla autollamme, oli hyvin rentoa ja letkeää vaihteeksi vain istua kyydissä välittämättä kartan lukemisesta tai liikenteen seuraamisesta. Kerkesimme käväistä muun muassa Eremitaasissa ja komeassa kirkossa sekä muutamissa kaupoissa. Ruokailimme lounaspaikassa, joka oli elämys sekin omalla tavallaan.

Erityisesti paikallisella torilla käyminen jäi mieleeni hauskana kokemuksena, jonka haluan uusia joskus toiste kaikessa rauhassa ilman aikatauluja. Siinä sai niin konkreettisesti tuntea sen eron, jonka maidemme välillä oleva näkymätön raja tekee. Vasikoita, koiranpentuja ja kanoja oli myynnissä. Tuoreet lihakimpaleet ja kalat lotkottivat pöytäliinoilla ilman mitään suojaa.

Esiintymislavalla emännät tanssivat ja lauloivat sarafaanit yllään ja sorokat päässään. Tarjolla oli kameliratsastustakin! Vaikka en pidä Venäjän sallivaa käytäntöä villieläinten ja eksoottisten eläinten pidosta mitenkään hyvänä asiana, olisin saattanut silti kokeilla kamelikyytiä, jos meillä olisi ollut aikaa ja jos minulla olisi ollut kaksi toimivaa kättä.

Olen pitänyt Viipuria aika tylsänä matkakohteena, mutta käsitykseni muuttui. Kesällä varmasti menemme yöksi, jotta kerkiämme tutustua kaikessa rauhassa paitsi toriin, myös linnaan ja Monrepos'hon, jotka tällä kertaa jouduttiin skippaamaan aikataulun pettämisen vuoksi.

Reissu maksoi vain 20 euroa ja meillä ei ollut suuria odotuksia sen suhteen. Siksipä tulimme kotiin illalla varsin tyytyväisinä siihen vaihteluun, jota päivä näiden kivojen nuorukaisten johdattamana meille tarjosi.

Yksikätisyyden uutuudenviehätys on karissut pois ja vaihtunut tympääntymisen ensioireisiin. Ärsyttää, kun en saa itse edes juomapulloa auki ja valokuvaaminen on pelkkää kännykällä näppäilyä. Eniten ärsyttää se, että en mahdu kipsini kanssa yhteenkään omaan puserooni tai takkiini. Onneksi olen ommellut Sulolle niin hehtaarinkokoisia bambupyjamia, että voin pukeutua kotioloissa niihin. Mutta kotoa pois lähteminen aiheuttaa heti ongelmia.

Ken oli tietysti mukana, vaikka sen kanssa toimiminen oli kyllä aika hankalaa. Kunhan saan käteni taas kuosiin, meinaan ommella Kenille ihan oman erityisen olalla kannettavan pitkulaisen pussin, jossa on erillinen tasku kännykälle.

Suloinen Sortavala

Kävimme eilen viemässä bambukangaspakkoja Kiteen tekstiilitehtaalle. Se on Marimekon entinen tehdas, joka jäi ikävään tilanteeseen, kun Marimekko päätti siirtää senkin tuotantonsa jonnekin Kiinaan. Nyt tuossa tehtaassa tehdään minulle Lempiriepuja joulumyyntiin vinha pino! Huippua! Siis minulle huippua, mutta tehdasta ei muutama riepu pelasta. Toivon, että joku muu pelastaa.

Samalla reissulla toteutimme Sortavalan-visiitin, joka kesällä jäi tekemättä. Tässä kuvia tuosta hyvin viehättävästä kaupungista.

Ystävällinen koira lounaalla.

Karua kauneutta.

Kodikasta kauneutta.

Voi katsokaa nyt näitä koristeleikkauksia!

Jos omassa kodissasi ei ole puisia koristelistoja, voit silti tehdä siitä poikkeuksellisen hienon pelkän maalin avulla.

Ja jos maalikaan ei enää auta, ainahan voit piirtää särmikkään julkisivun ja tulostuttaa sen pressuun, jolla peität seinät.

Älä yritä lähestyä Sortavalan satamaa kumiveneellä.

Mun koti! Montakohan miljoonaa maksaisi rakennuttaa tästä täsmällinen kopio Saimaan rannalle?

Keskittymiskyky nolla

Alan ripustaa pyykkejä, ja lähdenkin kesken kaiken siivoamaan olohuonetta. Sekin homma jää kesken, kun muistan, että piti kastella kukat. Kastelukannut ovat yhä puolillaan, kun tajuan, että olinkin laittamassa juuri ruokaa. En saa mitään tehtyä loppuun. Meinasin jo alkaa ommella hautajaismekkoa, mutta en onnistunut edes asettamaan kaavoja kankaalle. Ja jos yritänkin miettiä tiskirättejä, aivoni menevät aivan lukkoon.

On vain kaksi asiaa, jotka minulta sujuvat. Ensinnä ikkunaremontti. Se on aivan täydellistä tekemistä tähän tilanteeseen. Mekaanista työtä, jossa ei tarvitse aivotoimintaa. Siinä saa olla hiljaa omassa rauhassaan, raaputtaa puuta ja pyöritellä surua yksin mielessään. Terapeuttista toimintaa.

Ja sitten ovat leluni. Pieni pyrähdys Playmobilien tai Kenin maailmaan tempaisee minut aina hetkeksi iloon. Instagram on avannut eteeni valtavan aikuisten Playmobil-harrastajien maailman. Vertaistukea, tavallaan.

Eilen meidän oli ihan pakko jo lähteä hakemaan Venäjältä dieseliä. Kysyin Sulolta, saako Ken tulla mukaan. Sulo tuumi, että Kenin mekko luokitellaan naapurimaassa homopropagandan levittämiseksi ja se saattaa saada miliisit kimppuunsa. Meinasin vaihtaa Kenille housut, mutta sitten ihan kiehahdin. Kyllä jokaisen täytyy saada olla juuri sellainen kuin on. Myös Venäjällä.

Kun jonotimme tolkuttoman pitkään rajajonossa, Ken oli mitä parhainta seuraa. Se piti tunnelman katossa tanssimalla ja laulamalla. Me nauroimme vedet silmissä. Nauraminen on ihana asia.

Uskotteko, jos sanon, että näiden isin kuoleman jälkeisten viikkojen aikana olen ensimmäistä kertaa tuntenut olevani aikuinen. Siis ikinä. En ole koskaan aiemmin elämässäni tuntenut, että olisin aikuinen. Nyt minusta tuntuu siltä. Aivan uusi tunne minulle.

Mutta se ei onneksi näköjään estä minua leikkimästä leluillani.

Kysytään ja vastataan

1. Mikä saa sinut ärtymään kotioloissa?

Tähän on helppo vastata. Tietokone. Tietokoneella istuminen ruokkii tietokoneella istumista. Tietokoneella istuminen aiheuttaa ärtymystä ja ärtymys ruokkii ärtymystä. Tietokoneelta en pysty nousemaan pois, vaikka huomaan ärtyväni ja ärtymys kasvaa siitäkin. Koko päivä pilalla, ja mitään en ole saanut aikaiseksi. Sellaiset päivät, kun jotenkin onnistun vastustamaan tietokoneen vetovoimaa, ja alankin tehdä jotain ihan muuta, ovat yleensä erittäin hyviä päiviä ja menen illalla nukkumaan tyytyväisenä itseeni. Tietokonepainotteisen päivän jälkeen menen nukkumaan itsetunto mössönä ja varmana siitä, ettei minusta ole mihinkään.

2. Entä yhteiskunnallisesti?

Homoteema. Minulla nousee raivo jo siitä, että joudun ajattelemaankaan tätä. En voi käsittää, että 2010-luvun Suomessa me joudumme edes miettimään sitä, saavatko kaikki ihmiset olla ihmisiä! Meillä on lakeja, jotka laittavat toiset ihmiset alempaan kastiin vain sen takia, että sattuvat rakastamaan "väärää" ihmistä. Sellaiset lait ovat sairaita. (Alan taas kiehua!)

Norjassa ollaan meitä valovuosia edellä. Siellä samaa sukupuolta olevat ovat saaneet mennä naimisiin jo vuodesta 2009 saakka ja heillä on ihan samat oikeudet adoptioon ja hedelmöityshoitoihin kuin hetskuillakin. Ja viimeisimmäksi ilouutiseksi juuri luin, että Norjassa poistetaan henkilötunnuksista sukupuolitunnus. Pieni asia melkein meille kaikille, mutta pienelle transihmisten joukolle suuri. Hyvä Norja! Norjan esimerkki kertoo sen, että kaikki onnistuu, kun vaan pannaan toimeksi.

(Tämä asia on sitten minulle niin herkkä paikka, että älkää viitsikö vaivautua sanomaan vastaan. Saatan poistaa jokaisen sellaisen kommentin, sillä tämä blogi on minun maatani, eikä minun tarvitse omalla maallani joutua suuttumaan.)

3. Miten käsittelet ärtymystäsi ja miten se helpottaa?

Se helpottaisi, jos tekisin jotain, siis ihan mitä tahansa konkreettista, johon liittyy pienikin liike. Oli se sitten ikkunoiden rapsututusta, polttopuiden pilkkomista, ompelemista, siivoamista tai kävelemistä. Mutta yleensä en ärtyneenä saa sellaista aikaiseksi, vaan ryven ärtymyksessäni, kunnnes Sulo käy kimppuuni ja kutittaa. Se irrottaa minut märehtimisestä, vaikka inhoankin kutittamista.

4. Mitkä ovat pikkumaisia piirteitäsi ja miten niiden kanssa elät?

Sulo: "Sinuu ei saa neuvoa missään. Sie olet niin aasi. Ja siulla on niitä ihmeellisiä sääntöjä. Jos joku asia on siulle vaikka sisustuksen kannalta tärkeä, niin se on ihan sama, onko se käytännöllinen vai ei."

Jouduin kysymään tätä Sulolta. Sitten jouduimme katsomaan wikipediasta, mitä pikkumaisuus oikeastaan tarkoittaa. Jos nuo asiat ovat pikkumaisuutta, niin ei minulla ole ongelmia elää niiden kanssa. Sulollahan se vaikeaa on!

5. Mistä erityisesti ilahdut tai nautit?

Auringosta ja lämmöstä. Kun aurinko paistaa ja lämpötila lähenee kolmeakymmentä, saan kauheasti aikaan!

6. Mitä unelmointi sinulle merkitsee? Vai unelmoitko?

No unelmoin. Ehkä liikaakin. Sitten petyn tosi karvaasti, kun unelmat eivät toteudu. Tämän vuoksi en lottoa. Jos Sulo kertoo tehneensä loton, minä suunnittelen heti täysillä, mitä kaikkea tehdään niillä rahoilla ja sitten lauantai-iltana tipun tosi korkealta. Toisaalta tiedän, että vain unelmat vievät eteenpäin ja minulle onkin jo langennut niin hirmuiset määrät toteutuneitakin unelmia, että olen kiitollinen ja onnellinen.

7. Taito, jonka haluaisit oppia?

Tanssimisen taito. Siihen tarvitaan rytmitajua, notkeutta ja heittäytymistä. Minulla ei ole niistä mitään. Haluaisin käydä lavatansseissa, sillä se olisi parasta mahdollista liikuntaa. Yritin ehdottaa Sulolle, että menisimme lavatanssikurssille syksyllä, mutta taidamme kuitenkin mennä Venäjän kurssille.

8. Taito, jonka voisit opettaa muille?

Ei minulla taida olla mitään sellaista taitoa. Osasin aiemmin jongleerata kolmella pallolla, mutta kun hiiret söivät ne pallot, niin sekin taito on minulta kadonnut.

9. Lempikotityösi?

Voiko sellaista olla? Laittelen suht mielelläni tavaroita paikoilleen, mutta varsinainen siivoaminen ei sitten kyllä innosta ollenkaan. Pyykinpesu ja imurointi vielä menettelevät joskus harvakseltaan, mutta pölyjen pyyhkiminen, lattioiden luuttuaminen ja tiskaaminen ovat mission imbossible. Onko sisustaminen kotityötä? Ja mööpleeraus? Ne ovat minun lempejäni!

10. Onko sinulla koti, asumus, tavaroiden tukikohta vai jokin muu? Entä kuinka tärkeä tai arvokas se on? Haavoittuisitko, jos menettäisit sen itsestä riippumattomista syistä?

Kotini on minulle minä itse. Haavoittuisin tietysti. Kuitenkin kun tätä ikiomaa unelmakotia on nyt neljä vuotta elänyt, hengittänyt ja rakastanut, niin ajatus täydellisestä kodista on muuttunut. Kodin ei välttämättä tarvitsisi olla näin suuri riesa, työmaa ja taakka. Olisi ihan mukavaa, jos kaikki olisi järkevän kokoista, siistiä, ehjää ja puhdasta, kulmat suoria ja koko koti sellainen, että sen voisi jopa jättää vaikka pidemmäksikin aikaa. Ja palata aina takaisin.

10. Mitä haluaisit sanoa 15-vuotiaalle minällesi?

Oijoi. Sanoisin, että 25 vuoden kuluttua olet onnellinen. Kaikki se, mitä sitä ennen tapahtuu, varmasti vahvistaa sinua, vaikka et sitä sillä hetkellä uskoisikaan.


Nämä kysymykset napsin mukaan Saaristohuvilalta. Ottakaa te ne mukaanne täältä!
Kuvat ovat eiliseltä matkaltamme Käkisalmeen, eivätkä liity tekstiin millään lailla.

Siellä jossain

Bloggaajatoveri Koti1898 kyseli jokunen aika sitten, miltä se venäjänsininen näyttää. Minä en osannut sanoa, mutta lupasin valokuvata niitä turkoosihtavia taloja, joita reissuillamme näemme.

Niitä on siellä varsin paljon, mutta tässä postauksessa on vain muutama kuva. Jos tuo väri on se kuuluisa venäjänsininen, niin se on aika hankala valokuvata ja hankala myös kuvailla sanoin. Se on jotakin turkoosininisen ja taivaansinisen väliltä. Se vaikuttaa olevan suosittu väri, ja erityisesti sitä näkee vanhojen talojen seinissä kauniisti haalentuneena.

Näissä valokuvissakin se näyttää joka kuvassa eriväriseltä, vaikkakin aina kauniilta. Mahtaakohan minulla olla edes oikea sävy bongattuna? Olisiko jollakulla teistä parempaa tietoa "ryssänsinisestä"?

Svetogorskin poliisiasema maalattiin vastikään tuolla turkoosiinmenevällä sinisellä ja sitä näkee myös aidoissa, porteissa ja käsittelemättömälle puupinnalle jätettyjen talojen ikkunanpielissä. Minusta se sopii mainiosti ruskean puun kaveriksi. Harmittaa, etten hoksannut valokuvata yhtäkään ikkunaa!

Tässä paritalossa näkyy uutuuttaanhohtava sininen ja naapurin puolella se, minkä me olemme ristineet vastaavasti venäjänvihreäksi. Räikeä mintunvihreä on toinen yhtä suosittu väri talojen seinissä, kuin tämä puheenaoleva sininenkin.

Minä tietysti kuvaan mielelläni näitä ränsistyneitä vanhoja rakennuksia, mutta tätä sävyä näytään sudittavan vielä nykyisinkin mieluusti seiniin - myös upouusiin taloihin.

Panin merkille tänään, että betoniset bussipysäkkien katokset on maalattu aina jommallakummalla näistä väreistä, jos ne vaan maalattuja ovat.

Me löysimme tänään Laatokan. Ja sen Käkisalmenkin. Käkisalmi oli pettymys, mutta Laatokka onneksi ei. Tosin rannan löytäminen oli uskomattoman vaikeaa. Mikään tie ei vienyt rantaan asti ja ne, jotka ilmeisesti veivät, päättyivät meidän osaltamme puomeihin ja sotilastyyppeihin. Lopulta, aika pettyneissä tunnelmissa satuimme osumaan oikealle tielle ja toden totta päädyimme sinne, missä Vuoksi loppuu: Laatokan rannalle. Reissu kannatti kuitenkin.

Olen luullut, että meidän oma Immolan rantamme on maailman paras ranta, mutta nyt huomasin erehtyneeni. Kyllä tämä jokisuu Laatokan rannalla vei kirkkaan voiton käsittämättömän hienon hiekkansa ansiosta. Ja sitä jatkui ja jatkui. Vesi oli kirkasta ja aivan tolkuttoman kylmää.

Harmi, että oli sateista ja koleaa. Hellepäivänä olisi hienoa päästä tuolla rannalla käymään. Mahtaisikohan se silloin olla täynnä porukkaa vai olisiko se silloinkin kovin rauhallinen?