Lupasin teille auringon

No, kyllähän se joka päivä pilkahti, se aurinko. Parina päivänä se jaksoi paistaakin muutaman tunnin. Melkein joka päivä myös satoi vettä. Pääasiassa kuitenkin oli pilvistä ja koleaa. Päällimmäisenä tunteena reissulla valitettavasti oli paleleminen. Päivin ja öin minä palelin. Nukuin neljän viltin alla, sukkahousut jalassani, kaksissa villasukissa ja palelin silti.

Juuri nyt Sulon lämmittämä koti onkin parasta, mitä voi olla!

Käsitelläänpä ne vastoinkäymiset ja kurjuudet nyt heti alta pois. Vatsatauti tietenkin! Jostain syystä Teneriffa on minun maailmassani synonyymi oksentelulle ja ripulille, sillä niin kävi tälläkin reissulla. Yksi kauhea yö kului vessassa ja sen takia sitten kaksi seuraavaa päivää meni hiukan hukkaan aika lailla vapisevana ja huonolla mielellä. Mutta sairaalaan en sentään tällä kertaa joutunut, joten ehkäpä voin olla tyytyväinen.

Ilman oksennustautia koti-ikäväkään ei olisi iskenyt. Väsyneenä ja tautisena itku oli herkässä, ja jokainen Sulon myötätuntoinen tekstiviesti pani minut rääkymään. Halusin päästä heti pois, ja vannoin, etten ikinä enää palaa Teneriffalle. Mutta kun olo normalisoitui, koti-ikävä katosi ja pian olin taas vain sitä mieltä, että seuraavalla kerralla tulen sitten kahdeksi viikoksi.

Kahdessa viikossa oksennustauti ja vesisade ei voisi pilata suurinta osaa matkasta, vaan aikaa jäisi myös auringolle. Muutenkin Teneriffalla olisi nähtävää ja koettavaa vaikka kuinka paljon. 

En siis ihan saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, eli aurinkoa ja lämpöä. Mutta sain väriä. Latailen tähän postaukseen kuvina nyt sitä kaikkea, mitä minä Puerto de la Cruzissa rakastan. Kaupunki on täynnä ihania taloja, sateenkaaren kirkkaimmissa väreissä. Ne ovat vanhoja tai uusia, restauroituja tai luhistuneita, mutta kaikki ne ovat kauniita.

En minä olisi rannalla tai hotellin altaalla pitkään jaksanut lohnottaa, vaikka sitä aurinkoa olisikin ollut tarjolla, mutta auringon lämmössä olisi toki ollut mukavampaa tallustella pitkin niitä ihania kujia ja ihastella ympäristöä, kuin sateessa viluissaan.

Vatsataudin takia en tehnytkään retkeä bussilla saaren aurinkoiselle eteläpuolelle, vaikka muuten olisin halunnut yhden päivän pyhittää auringolle. Olen aiemmin käynyt etelän turistirysissä, mutta siitä seudusta en tykkää. Siellä on kuivaa ja ankeaa, pelkkiä hotelleja ja ravintoloita. Paikalliset ihmiset ovat vähemmistönä, ja ympärillä vilisee suomalaisia, saksalaisia ja englantilaisia. Puerto de la Cruzissa joutuu toki kestämään epävakaata säätä, mutta siellä sentään kuulee kaduilla eniten espanjan kieltä.

Siitä minä nautin, espanjan kielen kuulemisesta. Ja puhumisestakin. Olin hyvin onnellinen ja ylpeä siitä, että selvisin koko reissusta pelkällä espanjalla. Puhuin toki hotellilla suomalaisille suomea ja brittirouvalle englantia, mutta muuten pelkkää espanjaa. Kökkösellaista, mutta kuitenkin. Ja pärjäsin mainiosti!

Vaan tiedättekö, mikä oli matkassa parasta? No se yksin matkustaminen! Suosittelen! Miten ihanaa olikaan, ettei tarvinnut kommunikoida mistään asiasta kenenkään kanssa. Ei tarvinnut kysyä toiselta mielipidettä, ei tarvinnut sanoa ääneen, että nyt haluaisin mennä tuonne suuntaan tai nyt pitäisi saada jotain ruokaa. Kävelin vain, ilman suunnitelmaa tai päämäärää. Jos päämäärä oli, saatoin vaihtaa sitä noin vaan. Se oli ihana tunne. Saatoin ihailla näkymiä ilman, että piti sanoa ääneen "oi, mikä talo" tai "katso tuota aaltoa". Kun ei tarvinnut huomioida seuralaisia, pystyi huomioimaan ympäristön aivan toisella lailla. Istuin hiljakseen penkillä, katselin ja kuuntelin ihmisiä, katutaiteilijoita, aaltoja. Nautin siitä, että sain olla aivan rauhassa. Neuvottelematta, kompromisseja tekemättä.

Ja kuitenkin kun kyse oli pakettimatkasta, ei tarvinnut olla huolissaan mistään. Jos jotain olisi sattunut, opas olisi ollut puhelinsoiton päässä. Siksipä sanon, että yksin matkalle lähteminen on hieno kokemus, ja siinä ei ole mitään pelättävää. Uskoisin, että teen saman tempun joskus toistekin. (Omatoimimatkalle en silti vieläkään yksin uskaltaisi lähteä.)

Yhden kokonaisen päivän vietin Gran Canarialla talvehtivien vanhempieni seurassa, jotka matkustivat naapurisaarelta minua moikkaamaan. Heidän ansiostaan pääsin myös tulivuori Teidelle, sillä heillä oli vuokra-auto.

Se oli synkkä ja märkä päivä, me ajoimme ylös läpi sateen ja kilometritolkulla pilvissä, emmekä nähneet mitään eteemme emmekä taaksemme. Mutta kun tarpeeksi korkealle ajoimme, pääsimme pilvien ja sateen yläpuolelle.

Riippuhissi huipulle oli toiveissamme, mutta jostain syystä se olikin suljettu. Niinpä pääsimme vain ihailemaan ympärille levittäytyvää karua kuumaisemaa. Sen olisin halunnut jakaa Sulonkin kanssa. Tiesin, että Sulo osaisi arvostaa näin erikoista luontoa. Tiesin myös, etten saisi tuotua sitä näkyä enkä tunnetta valokuvien muodossa kotiin.

Kuulen jo, miten joku teistä siellä kyselee: "Entä Ken? Miksei Keniä näy yhdessäkään kuvassa?"

Señor Kenin matka sujui hyvin.

Terveiset maailmalta!

Hotellin parvekkeella. Hyvältä näyttää.

Tutustumassa ympäristöön. Pohjoinen puoli Teneriffasta on vehreää. Teiden luminen huippu siintää kaupungin yllä.

Aamulenkillä Teneriffan luonnollista kasvillisuutta ihmettelemässä.

Rosoista, kevyttä laavakiveä on kaikkialla.

Rannalla. Aurinkoa ei näy, mutta se ei haittaa. Ruskettaa se pilvienkin läpi.

Uimaan! Aaltoihin! Punainen varoituslippu liehuu, mutta Ken uhmaa ehdotonta uintikieltoa.

Hyökyaalto oli imaista Kenin ulapalle, mutta amatsoni-Susanna riensi pelastamaan. Laavahiekkaa jäi tukka täyteen.

Aurinkoa! Lopultakin! Tässä mummolaguunissa Susannakin uskalsi uida. Taustalla joku paikallinen pappa nauttii aalloista.

Tuntien kävelyn päätteeksi hotellilla lepäilemässä. Hyvä kirja ja vähän iltapalaa.

Tuliaisia kaupungilta: purkillinen laavakiveä.

Aamuyöllä lentokentällä. Tukka jäi kampaamatta. Suomalaiset jonottavat lähtöselvitykseen, me nautimme aamupalaa.

Kotona taas. Kauniit värit vaihtuivat valkoiseen ja harmaaseen.

Lumikuvaan tätä postausta ei voi päättää. Jätetään mielummin tämä valo ja lämmin väri verkkokalvoillemme.

Haaveet, kaikki turhat haaveet

Sitä haaveilee kartanosta, vanhasta rautatieasemasta tai kansakoulusta, sen isoista huoneista, paljosta tilasta, loppumattomasta remontoinnista, jota haluaa nimittää elämäntavaksi. Ja sitten kun sen kaiken saa, huomaakin haaveilevansa jostain ihan muusta. Jostain todella miniatyyrikokoisesta. Jostain, jossa ei olisi sataakuuttakymmentäkahdeksaa ikkunaruutua, kuutta tulisijaa, seitsemää huonetta eikä kahtatuhatta neliötä raaputettavaa lateksiseinäpintaa. Jostain sellaisesta, jossa elämäntapa tarkoittaisikin helppoutta ja vapautta. Jostain, jonne ei mahtuisi mahdotonta määrää tavaraa. Jostain, joka ei sitoisi ihmistä yhteen paikkaan. Jostain tonttumaisen söpöstä.

Ja sitten yhtäkkiä löytääkin juuri sen, mistä haaveilee.

Katsokaa tätä. Löysin, kun roikuin netissä, vaikka minun nimenomaan piti lakata roikkumasta netissä! Täydellinen unelma! Juuri sellainen koti, josta haaveilen. Sellainen on siis olemassa! Ja amerikkalaiset ovat sen keksineet. Pikkuruinen talo, "tiny house",  jonka voi rakentaa maalle tai trailerille. Toimitetaan ymmärtääkseni samoin kuin meillä pihavajat, kaikkine osineen ja kasaa-itse-ohjeineen. Tai vaihtoehtoisesti ihan valmiina.

Sisällä siellä on huone, keittokomero ja kylppäri sekä makuuparvi. En ymmärrä, mistä sinne vesi ja sähkö tulee, mutta onneksi minun ei juuri nyt tarvitsekaan sellaista miettiä. Ihaninta tässä on kaunis puurakenne. Tavalliset asuntovaunut kun ovat rumia, muovisia, lasikuituisia ja persoonattomia.

Antakaa minulle lottovoitto, niin nappaan Sulon mukaani, ja me lennämme Amerikkaan, ostamme nelivetoisen pick upin (Sulon mieliksi) ja tämän kodin (minun mielikseni) ja kierrämme maailmaa lopun ikäämme.

Näettehän: siinä minä hörppään aamuteet pikkuruisen kotini pikkuruisella kuistilla vaihtuvan meren rannalla.

(Kuvat varastin täältä.)

Teidän ansiostanne...

... minun veljelläni on nyt uusi, punainen kapselikahvinkeitin! Minä kiitän ja pikkuveli se vasta kiittääkin teitä kaikkia, jotka tykkäsitte kuvastani Pauligin Facebook-kisassa, sillä me ihan totta voitimme sen kehvelin keittimen! Päivän tykätyin! Suuret kiitokset!

Minä valitsin itsevaltaisesti punaisen version sen takia, että halusin vekottimesta kuvan blogiini ja muut värivaihtoehdot olivat todella ankeita (mustaa, harmaata, valkoista). Onneksi velipojan kodissa on muitakin kirkkaanpunaisia sisustusratkaisuja, joten punainen keitin istui varsin hyvin nuorenparin pieneen kotiin.

Kuskasimme keittimen eilen perille, ja heti meille tarjoiltiin sillä kaakaot ja kahvit. Hyvää. Ihanan nopeaa. Ja ihanan kallista. Ja ihanan paljon siitä syntyy roskaa. Hitusen kyseenalainen laite siis minun silmissäni, mutta pääasiahan on, että uusi omistaja on tyytyväinen.

Erään funkkisunelman uusi elämä

Muistatteko vielä, kun aiemmin keväällä näytin teille funkkisunelmataloja tästä meidän läheltä? Kyseessä ovat entiset varuskunnan rakennukset. Viime lauantaina mekin pääsimme vierailemaan sotilassairaalan sisälle, sillä siellä oli avajaiset.



Mutta ei sairaalan avajaiset, vaan tulevan hostellin.

Kuvat ovat nyt mustavalkoisia, sillä en jaksa väännellä pieleenmenneitä valkotasapainoja kohdilleen. Kaikki on siis valkeaa ihan livenäkin. Paitsi nuo aulan hienot penkit olivat lakattua puuta. 

Rakennus oli hyvin yksinkertainen myös sisätiloiltaan ja siellä oli ihania alkuperäisiä yksityiskohtia.

Tässä rakennuksessa oli myös säästetty alkuperäiset keittiön kaapistot! Viereisissä kerrostaloissa niitä ei enää ole, vaan niiden asuntojen keittiöt on valitettavasti "modernisoitu" joskus ehkä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Siksi näiden kaapistojen kohtaaminen oli minusta erityisen hienoa. Ottaisin heti meille tuollaiset kaapit.

 Kylpyhuoneet olivat tilavat ja valoisat. Niitä taisi olla parikin. WC:t olivat erikseen.



Vanhojen potilashuoneiden alkuperäiset, kiinteät kaapit olivat upeat. Hostellivieraita varten hankitut uudet kerrossängyt sopivat minusta nätisti sairaalan henkeen.

Rakennuksen oli ostanut hyvin sympaattisen oloinen venäläinen mies perheineen. Suloinen vaimo tarjoili kahvia ja venäläistä pikkumakeaa. Kaksi lasta olivat myös paikalla. Toiminnassa on mukana myös miehen veli, joka on asunut jo 7 vuotta Suomessa. Hän käänsi veljensä puheen paikalle saapuneelle kouralliselle kiinnostuneita.

(Mutta missä olivat paikallislehtien toimittajat? Kyllä tämä minusta olisi ihan uutisoinnin arvoinen asia.)

Uusien omistajien tarkoituksena on tehdä vanhasta sairaalasta edullista yöpymistä tarjoava hostelli, ja säilyttää talon charmi ja kunnioittaa sen historiaa. Minä niin toivon, että matkailijat löytäisivät paikan ja toiminta olisi kannattavaa.

Täällä Imatralla on valitettavan paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat hyvin negatiivisesti siihen, että venäläisille myydään kiinteistöjä. Minua suoraan sanottuna ällöttää se asenne. Etelä-Karjala näivettyisi ilman venäläisiä matkailijoita. Jos meille suomalaisille ei kelpaa asuttaa vanhoja rintamamiestaloja tai meistä ei ole ostamaan entisiä sairaaloita yritystoimintaa varten, niin minusta on upeaa, että venäläiset sitten tekevät sen. On sääli, miten hienot rakennukset jätetään täällä rapistumaan ja lopulta puretaan, kun ovat päässeet niin huonoon kuntoon.

Minä toivotan venäläiset tervetulleiksi tänne niin asumaan, lomailemaan, ostosmatkailemaan kuin harjoittamaan liiketoimintaakin.

Tämän kuvan rakennus on sairaalan lähellä sijaitseva Komentola. Siinä on kolme hulppeaa asuntoa hulppealla paikalla.
Sekin on saanut uuden omistajan, mutta en ole saanut selville, kuka sen osti ja mihin käyttöön.

Ajatuksia vanhuudesta

Vaikka olen vasta 38-vuotias, minä haaveilen välillä eläkeiästä. Haaveilen ja samalla myös pelkään. Aloitetaanko haaveista?

Minun unelmani on ollut suuri, vanha rautatieasema. Se unelma toteutui. Mutta faktahan on, että ikuisesti tällaista taloa ei kukaan jaksa huoltaa, lämmittää ja siivota. Siksi minulla on toisenlainen haave niille päiville, kun olemme liian vanhoja jaksamaan tätä kaikkea. Niille päiville, kun minäkin saan eläkettä, enkä tarvitse enää suuria työtiloja.

Sulon äiti asuu miehensä kanssa pienessä hirsimökissä. Se on sellainen valmis mökkipaketti, oikeasti loma-asumukseksi suunniteltu. Mutta he asuvat siellä kokoaikaisesti. Talossa on yksi tupa ja pieni makuuhuone sekä kylppäri. Minä viihdyn siellä todella hyvin. Siellä on hyvä tunnelma, jota muissa uusissa taloissa ei ikinä ole. Vaikka vanha hirsitalo on minusta aina ihan omaa luokkaansa, ei uusi hirsitalo ole ollenkaan huono ajatus sekään.

Tarjolla on vaikka kuinka paljon todella söpöjä valmismökkejä. Ne voi rakentaa perinteisistä materiaaleista rossipohjalle. Ei ole pakko laittaa hirsien väliin lasivillaa. Pikkuruisen kokoiset mökit ovat myös hyvin edullisia. 

Jos oletetaan, että jäämme eläkkeelle noin 65-vuotiaina, meillä olisi hyvässä lykyssä vielä vuosikymmenien verran ihanaa elämää edessämme. Kun koti olisi helppohoitoinen ja kompaktin kokoinen, ei kaikki energiamme kuluisi sen ylläpitoon. Ja talvella voisi matkustaa!

Entä pelot?

Olimme viime viikonloppuna kuuntelemassa Vuoksenniska nousuun -seminaaria. Kyse on tästä meidän lähimmästä keskustastamme, joka on näivettynyt pahasti. Nyt on perustettu yhdistys, joka ajaa Vuoksenniskan elvyttämistä eteenpäin. Yhdistyksen yksi idea on saada aikaan yhteisöllinen senioritalo. Siis iso uusi kerrostalo, josta eläkeikäiset saisivat ostaa tai vuokrata asuntoja. Heidän vanhetessaan tarjolla olisi myös hoivapalveluita, joita voisi ostaa tarpeen mukaan. Ei olisi pakko siirtyä vanhainkotiin, kun omassa kodissa olisi apua saatavilla. Talossa olisi myös yhteisiä tiloja viriketoimintaan.

Kun seniorit muuttaisivat riemumielin uuteen yhteisöönsä, vapautuisi omakotitaloja uusien lapsiperheiden käyttöön.

Kaiketi kiva ajatus. Mutta minua ihmetyttää, haluavatko ne papat ja mummot, jotka ovat asuneet omakotitaloissaan koko ikänsä, todellakin muuttaa yhtäkkiä umpioituun kerrostalooon. Haluavatko elää kuunnellen naapurin televison kailotusta tai viereisen asunnon kiukkuisen papparaisen mekastusta? Matkustaa hissillä, jotta pääsevät pihalle?

Minua alkoi kauhistuttaa oma tulevaisuuteni. Jos minun olisi muutettava nykyaikaiseen kerrostaloon ilmastointeinteen, keskuslämmityksineen, tiiviine ikkunoineen, styrokseineen, polyuretaaneineen ja yhteisöllisine seinänaapureineen, se olisi silkkaa kuolemaa. 

Tästä aloin miettiä, mikä olisi sellainen asumistapa, jossa minä haluaisin vanhuuteni raihnaiset päivät viettää? Se ei olisi kerrostalo. Eikä edes rivitalo.

Se olisi hirsimökkikylä. Sellainen, kuin lomakylät tuppaavat olemaan. Siellä olisi kullekin vanhukselle tai pariskunnalle oma pieni hirsimökki. Oma pieni piha-alue ja oma terassi. Talot sijaitsisivat tiiviisti vierekkäin ja maasto olisi tasaista ja helppokulkuista myös rollaattorille tai pyörätuolille. Yhteiset tilat saunoineen ja uima-altaineen löytyisivät yhdestä suuresta päärakennuksesta ja niitä hoiva-, ruoka- ja kuljetuspalveluja olisi tarjolla tarvitseville. 

Jos minulla olisi miljoonia, alkaisin ihan oikeasti puuhata tätä haavetta todeksi.