Sen pituinen se joulu

Toivottavasti teillä oli mukava joulu!

Tänä vuonna minun jouluni oli hyvin poikkeuksellinen, sillä sitä jouluoloa ei vaan tullut koskaan. Normaalisti minulle tärkeitä juttuja ovat joulukuusi, jonka koristelen jo itsenäisyyspäivän tienoilla sekä piparkakkutalo. Lahjat ovat myös tärkeitä ja se, että teen itse jouluruoat.

Mutta tänä vuonna mikään noista ei tuntunut tärkeältä. Ei tehnyt mieli roudata kuusta metsästä, ei huvittanut leipoa pipareita. Ajatus lahjojen saamisesta ja antamisesta lähinnä ahdisti ja joulukortteja näin aivan tarpeeksi Postissa. Kaikkein vähiten minua innosti ruoanlaitto.

Sitten tuli valaistus! Ei ole pakko, jos ei halua!

Päätös jouluvalmistelujen väliinjättämisestä oli mahdottoman rentouttava ja vapauttava. Kävin tekemässä Postissa pitkiä päiviä ja lohnotin illat sohvalla katsellen Orange is the New Blackiä Sulon kanssa. Ja kun se jouluaattoaamu sitten tuli, meni Sulo töihin ja minä kauppaan. Kaikki jouluruoathan rosollia ja riisipuuroa myöten löytyvät kaupasta valmiina. Niinpä minätyttö se vaan ostin kaiken eineksinä, vaikka olen aina halveksinut tuota "äitien tekemää ruokaa"! Hah, mikä rentous!

Koska en ole ollut juurikaan kotona viime viikkoina, ei tarvinnut edes miettiä, pitäisikö siivota. Kukaan kun ei ole kerinnyt sotkeakaan. Aaton minä makasin yksinäni sohvalla katsellen Netflixiä ja syöden karkkia. Keli oli mitä karmein, joten en kärsinyt yhtään edes huonosta omastatunnosta.

Kun Sulo joulupäivänä sitten pääsi töistä, availimme paketit, söimme einesriisipuuroa, eineslaatikoita ja eineskinkkua ja katselimme taas Orange is the New Blackiä. Käytännössä minä en liikkunut koko jouluviikonlopun aikana muualla kuin sohvan ja jääkaapin välillä.

Yksi parhaista jouluista, sanoisin. Ja jälleen kerran hämmästytän itseäni.

Harmaan sävyjä

Tämän vuoden aikana olen miettinyt paljon sitä, mikä minusta tulee isona. Olen ollut totaalisen kyllästynyt yrittämiseen, käsityöhön ja erityisesti myymiseen ja markkinoimiseen. Olen tottakai myös nauttinut kovasti tuosta kaikesta. Ja nyt viime aikoina olen saanut katsella maailmaa uudesta vinkkelistä, duunarina matalapalkka-alalla pätkätöissä. Pidän tätä kaikkea rikkautena, joka avaa silmiäni ja kehittää minua.

Olen ollut tosi mustavalkoinen ihminen, ja olen varmasti vieläkin. Minulla on yhä jyrkkiä mielipiteitä, mutta huomaan myös loiventuneeni ja pehmentyneeni paljon. Vanheneminenko sen tekee, että maailma saa harmaan sävyjä mustan ja valkoisen väliin?

Yrittäminen. Yrittäjät monesti puhuvat itsestään vähän kuin sankareina. Olen itsekin tehnyt sitä. Mehän elätämme itse itsemme! Me olemme rippumattomia! Me pyöritämme yhteiskuntaa! Me maksamme hirveästi veroja! Ja Suomen lainsäädäntö tekee yrittämisestä jatkuvaa kamppailua! Me teemme ympäripyöreää päivää ja pidimme lomaa viimeksi 15 vuotta sitten!

Yrittäjän verotus ei ole minua koskaan maahan painanut, lakejakaan ei ole tarvinnut kirota. Minusta yrittäjät paisuttelevat lainsäädännön kahleita, varsinkin me pienet yksinyrittäjät. Ainakin toiminimiyrittämisen byrokratia on yksinkertaista, eikä siitä selviytyminen tee kenestäkään sankaria. Eikä kellon ympäri töiden tekeminen ja lomailun väliin jättäminen ole sankarillista, vaan enemmänkin typeryyttä tai organisointitaidon puutetta. Yrittäjä tekee töitä itseään varten; tekee sitä, mitä haluaa tehdä. Parhaimmillaan hän saa elantonsa tekemällä sitä, mihin hänella on intohimo. En näe siinä sankarillisuutta, vaan enemmänkin syyn olla kiitollinen onnekkuudestaan.

Olen ollut tosi ylpeä siitä, miten vuosikausia kestäneen sosiaalituilla elämisen jälkeen minä löysin itsestäni yrittäjänaisen, jonka ei enää tarvitse lähetellä anelulomakkeita sossuun tai kelaan. Siinä onkin kyllä hyvä syy olla tyytyväinen itseensä.

Oma yritys onkin enemmän identiteetti kuin työpaikka. Nyt Postissa olen todennut, että palkkatyö on todella helppoa rahaa verrattuna yrittämisen henkisen puoleen. Yrittäjyydessä ei silti ole mitään sen sankarillisempaa. Ne palkkatöissä olevat duunarit pitävät huolen siitä, että myös yrittäjältä katoavat roskat, sähköt pelaavat, verkkokaupan toimitukset löytävät perille, tiet on aurattu, hanasta tulee vettä ja särkyyn saa lääkettä.

Nyt minä olen ylpeä siitä, miten entinen paniikkihäiriöinen erakko onkin viihtynyt hälisevässä, ahtaassa, meluisassa Postin lajittelussa, jossa pitää olla tekemisissä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Olen ylpeä siitä, että sopeuduin aikaisiin aamuherätyksiin ja että teen mielelläni työtä, joka ei vaadi luovuutta.

Käsityö. Minua on alkanut nolottaa käsityöläisten rutina siitä, että ihmiset eivät osta, eivätkä tajua, miksi käsityö maksaa. Olen itse ruikuttanut täällä blogissa samaa asiaa vuosien varrella vaikka kuinka monta kertaa! Hesarissa jokunen aika sitten julkaistu kannanotto oli taas yksi esimerkki meidän käsityöyrittäjien ruikutuksesta:

"Luovan alan yksinyrittäjä joutuu tekemään valtavasti työtä elantonsa eteen."
Sankariuden korostamista.

"Näillä yrittäjillä on kuitenkin myös perheet elätettävänä.  - - - Koska yrittäjä on lähes täysin sosiaaliturvan ulkopuolella, kovin montaa vuotta alle työttömyyskorvauksen suuruisella vuosituloilla hommaa ei jaksa pyörittää."
Säälinkerjuuta.

"Koska kauppa ei ole käynyt tänä vuonna lainkaan odotusten mukaan, kymmenet käsityöläiset ovat harkinneet jo yrittäjyydestä luopumista. - - - Vuosi 2016 on ollut suomalaiselle käsityöyrittäjälle surkein kymmeniin vuosiin."
Asiakkaiden syyllistämistä.

"Hanki kestävä joululahja myyjäisistä - - - Hyvä kuluttaja, joka arvostat laatua ja kotimaisia tuotteita: anna onnellinen joulu myös yrittäjälle ja valitse kotimaiset tuotteet kuusen alle. - - - Näitä tuotteita ei ole valmistettu lapsityövoimalla Kaukoidän hikipajoissa, vaan tarjolla on kotimaista osaamista, jossa perinteet ja ­design saavat aina uusia ilmentymiä ja joiden materiaalien alkuperästä voi olla täysin varma. Tämä on kestävää kehitystä ja kiertotaloutta parhaimmillaan."
Kaunistelua.

"Suomalainen käsityö" on todella häilyväinen määritelmä, jonka ylle on ihan turhaa asettaa sädekehää. Kun menee käsityömyyjäisiin tai messuille, tulee vastaan kaikenlaista "laatua", "kotimaista" ja "käsityötä".

Materiaalithan tulevat enimmäkseen kaukaa Aasiasta. Korujen osat Kiinasta, kankaat Intiasta, villat Uudesta-Seelannista. Kun ne materiaalit pannaan kasaan täällä meillä, syntyy suomalainen tuote. Minua se häiritsee yhä enemmän. Miksi puhutaan suomalaisesta, kun kyse lopulta kuitenkin on globaalista? Miksi puhutaan käsityöstä silloinkin, kun käsityön osuus on häviävän pieni?

Käsityöyrittäjillä ei ole pätevyysvaatimuksia, vaan kuka tahansa saa ryhtyä myymään kättensä töitä. Siksi joukossa on todella ammattitaitoisten, vuosikausia treenanneiden ja tuotekehitykseen panostaneiden mestareiden lisäksi myös kaikensorttista askartelijaa. Korvakorut irtoavat koukuistaan ja paidat nyppyyntyvät siinä, missä niiden kiinalaisetkin vastineet. Käsityö ei ole synonyymi kestävyydelle tai laadulle.

Käsityö ei ole myöskään synonyymi kestävälle kehitykselle. Kun minä menen käsityömarkkinoille ostamaan lahjoja tai tuliaisia (koska haluan tehdä oikein ja tukea käsityöläisiä), törmään aina samaan ongelmaan, olin sitten Suomessa tai ulkomailla. Se ongelma on nimeltään turha tavara. Näen paljon kauniita ja taidokkaita tuotteita, mutta yhtälailla näen niissä samoissa tuotteissa turhuutta. Koruja, pussukoita, laukkuja, koriste-esineitä, magneetteja, lisää koruja... kuinka paljon niitä oikein maailmassa tarvitaan? Jos me yrittäjät valmistamme pohjimmiltaan tarpeettomia esineitä, on ihan turhaa ihmetellä, miksei kauppa käy.

Mehän olemme kaikki kyllästettyjä tavaralla. Ei ole mikään ihme, että tavaran vähentäminen on muotia ja elämyksiä ostetaan nyt mielummin kuin tavaraa. En itsekään halua yhtään uutta esinettä kotiimme, sillä tunnen hukkuvani entisiinkin.

Kun yrittäjä alkaa syyttää asiakkaita siitä, etteivät he osta tarpeeksi, on syytä katsoa peiliin.

Myyminen. Markkinoiminen. Olen todennut, että nuo kaksi ämmää ovat minulle vaikeinta yrittämisessä. En jaksaisi edes kirjoittaa niistä, sillä olen niin kyllästynyt niihin. Varsinkin nyt, kun palkkatyössä saan hyvin konkreettisen ymmärryksen siitä, kuinka pitkään minun on tehtävä töitä voidakseni ostaa tietyn tavaran tai palvelun. Minusta on jo pitkään tuntunut huonolta yrittää myydä ihmisille tavaraa, ja siksi olen edes yrittänyt olla rönsyilemättä turhiin tuotteisiin. Mutta silti myyminen tuntuu koko ajan vaikeammalta. Kahdeksan euron tiskirätti = tunti töitä Postissa! Puolen tunnin hieronta = 4 tuntia Postissa!

Enpä taida enää kummastella heitä, jotka Riepukioskillani päivittelevät kallista hintaa.