Lehmän häntää

Kun tänä aamuna heräsin ja totesin käteni olevan eilistä pahemmin jäykkä ja jumissa ja kipeä, minut valtasi ihan mahdoton uskonpuute. Itkua vääntäen kysyin Sulolta, voisiko hän nyt opetella rättien painamisen. Miten se avun pyytäminen voikin olla niin vaikeaa? Jopa omalta puolisolta, joka on luvannut ne myötä- ja vastamäet.

Tuntuu, että vastamäkiä on ollut aika paljon viime kesästä saakka. Tai tietysti niitä on ollut aina, mutta ne eivät viime vuosina vain ole tuntuneet niin jyrkiltä kuin nyt. Tunnen olevani ameeba, joka ei jaksa mitään. Minua nukuttaa jatkuvasti, jopa aurinkoisina päivinä. En jaksa innostua mistään. Eilen sain sentään aikaiseksi pingottaa verkot kissanluukkuihin, jotta saisimme luukut auki ja lämmintä ilmaa talon alle ilman niitä ei-toivottuja kissoja. Ja sitten väsähdin taas.

Jos minulla olisi edes jonkinlainen vaihtoehto yrittämiselle, olisin jo lopettanut. Tämä joulun jälkeinen aika on ollut yhtä tahmailua ja nollatuloa. En oikein jaksa enää uskoa parempaan kesään ja hyvään syksyyn. Mutta minä en voi lopettaa, koska minulla ei ole vaihtoehtoa. Olen vakavasti yrittänyt miettiä, mitä palkkatyötä voisin tehdä, enkä keksi muuta kuin lehtien tai mainosten jakamisen. Siinä ei tarvitsisi olla ihmisten kanssa tekemisissä, eikä kyetä jatkuvasti parempaan suoritukseen. Oliskohan sellaisia paikkoja avoinna? Mutta miten muka selviäisin työhaastattelusta?

Mietin, mikä rievuissani on vialla, kun ne eivät enää mene kaupaksi. Minulle sanotaan, että ne ovat liian hyviä; ne pysyvät niin hyvinä ja hyvännäköisinä aina vaan, ettei ole mitään syytä ostaa uutta. Toivon, että se juuri on se syy, eikä niin, että rievuistani ei enää tykätä. Siinä tapauksessa ratkaisu olisi etsiä lisää uusia asiakkaita. Vanhat uskolliset kun on kyllästetty rievuilla loppuiäkseen.

Aika paljon mietin sitäkin, mitä järkeä on edes pitää blogia, joka on pelkkä kalpea aavistus siitä, mitä se joskus oli. Minähän vain märisen täällä nykyisin! En enää esittele iloisia uusia sisustusratkaisuja, kivoja käsitöitä tai vimmassa purettuja seiniä, koska täällä ei tapahdu mitään. Viikojemme kohokohta on Temptation Island telkkarista. Ameeban elämää. Ameebat eivät ole kiinnostavia, ja se näkyy myös bloggerin tilastossa.

Viime vuoden maaliskuuhun asti blogissa riitti kävijöitä yhä enemmän ja enemmän. Nousuhdannetta! Uusia lukijoita! Olin kiinnostava! Blogiani luettiin! Sitten minä kyllästyin jatkuvaan mielenipahoittamiseen ja pistin eston anonyymeille, jolloin kävijäkäyrä lähti syöksyyn. Lähtivätkö lukijat vai lähtivätkö roskapostirobotit, jotka eivät enää mahtaneet mitään? Alamäki jatkui kevään ajan ja kiihtyi heinäkuussa, jolloin isin kuolema lamaannutti kaiken ja minä menetin otteen koko blogimaailmasta.

En ole saanut sitä otetta takaisin. Kertaalleen tyrehtyneen blogin nostaminen ylös on tosi vaikeaa. En enää seuraa toisten blogeja aktiivisesti, niinkuin ennen, mikä tietysti vaikuttaa siihen, etteivät muutkaan enää seuraa minua. Blogimaailma on vuorovaikutusta. Täällä se saa, joka antaa. Ja niin sen pitääkin olla.

Aiemmin kirjoitin pari-kolme postausta viikossa, nyt meinaa mennä pari-kolme viikkoa postausten välillä. Tietysti kävijöiden määrä vähenee, kun luettava vähenee. Mutta kun ei ole enää niin paljon sanottavaa. Mistä ihmeestä minä sitä jutun juurta aiemmin revin?

Koska blogi on ollut minun yritykseni paras mainos ja käyntikortti, myös yrityksellä on laskusuhdanne. Jos en pidä huolta siitä, että olen olemassa verkossa, verkkokauppani näivettyy. En osaa mieltää tätä bloggailua oikeaksi markkinoinniksi, mutta pakkohan minun on myöntää, että käsi kädessä tämä touhu on kulkenut myyntikäyrieni kanssa. Jos en kykene panostamaan nettiin, minun täytyy panostaa muihin myyntikanaviin, mikäli haluan pitää yritykseni elossa. Myyntitapahtumat? Tukkumyynti? Alihankinta? Jaa-a. Kyllähän minä tekisin päätöksiä, jos jaksaisin.

Sain lauantaina ihan oikean kirjeen. Käsinkirjoitetun ja kiiltokuvilla koristetun. Sellaisen, niinkuin kirjeet olivat silloin, kuin niitä vielä kirjoitettiin. Joku vieras ihminen oli sen käynyt tuomassa Riepukiskalle Sulon ollessa myyntivuorossa. Sen lukeminen juuri sillä hetkellä, sateisella Narinkkatorilla, oli minulle valtavan iso kannustin. Otin sen äskettäin esiin ja luin uudelleen. Se valoi minuun uskoa.

Kävin myös fysioterapeutilla, joka sai käsivarteni oikenemaan vähäksi aikaa melkein kokonaan. Sain vähän enemmän uskoa. Siivosin työhuoneen ja toimiston. Imuroin. Päästin elämän taas vähän niskan päälle. Kyllä se tästä taas. Jonain päivänä jollain lailla. Käsivarret oikenevat ja myyntikäyrät nousevat ja aivot aktivoituvat. Niinhän?

Vaihteeksi iloja

Hyvä päivä kuulkaas. Lämmintä oli himppasta vaille 20 astetta, ja meidän pihalta on viimeinenkin lumikasa sulanut pois! Tontti kukkii leskenlehdistä, sinivuokoista ja valkovuokoista ja vuorenkilvetkin jo tuppaavat nuppuja. Naapurissa Svetogorskissa jopa voikukat helottivat isoina alueina.

Mutta mikä hauskinta: sain kipsin pois! Eilen minulta lopulta sisu ja reippaus loppuivat, enkä jaksanut enää olla iloinen potilas. Olin kurkkuani myöten täynnä kipsin tuomaa avuttomuutta. Minun teki mieleni hakea sirkkeli ja leikata se pois ihan itse. Olin aivan luupotusmielellä. Revin hermoni yrittäessäni valokuvat nukkeja, kun pelkkä käden liikuttaminen purskautti minut läpihikiseksi ja kaikki pienet tilpehöörit lipsuivat karkuun ja levisivät pitkin lattioita. Lista niistä töistä, jotka pitää tehdä, kun käsi vapautuu, kasvoi kasvamistaan ja stressaantuneena sain huuliherpeksenkin.

Ehkä mieli jotenkin luovutti, kun tiesin, että seuraaavana aamuna kipsi avataan ja saan kuulla tuomion jatkosta.

Kipsi siis poistettiin, ja minä yllätyin siitä, miten käsi olikin kankea ja kivulloinen, kun sitä liikutti. Kun se kipsin sisällä tuntui olevan ihan kunnossa ja entisensä, niin eihän se sitä ollutkaan. Se ei enää oikenekaan suoraksi, eikä mene tarpeeksi koukkuun. Huomenna pääsen maailman parhaalle fysioterapeutille ja joudun jumppaamaan kättäni koko kesän. Jos se ei ala jumppaamalla muuttua entiselleen, saatan joutua leikkauspöydälle. (Ei ikinä! Jumppaan henkeni edestä, sillä leikkaus pelottaa minua ihan tolkuttomasti.)

Röntgenkuvien näkeminen tänään lääkärin tietokoneen ruudulta oli melkoinen kokemus. Siitä huolimatta, että jo silloin kaksi viikkoa sitten guugletin kyynärpään sijoiltaanmenoa ja katselin ihan vastaavia röntenkuvia netissä, olikin OMAN KÄDEN kuvan katsominen ihan eri juttu. Jos olisin joutunut näkemään sen kuvan silloin, kun luu oli poissa paikoiltaan, olisin varmaan menettänyt tajuni. Tiesinhän minä, että se oli poissa paikoiltaan, mutta en pystynyt koskemaan sitä, enkä katsomaan edes päältäpäin, koska jotenkin vaan se olisi ollut liikaa sietokyvylleni.

Nyt ihmettelen kuvaa koko ajan ja sen katsominen sujuu jo helpommin. Ihminen on ihmeellinen rakennelema! Täynnä tuollaisia erillisiä luita, joilla on kaikilla oma sopiva kolonsa ja jotka muodostavat liikkuvia saranoita ja jotka normaalisti pysyvät niillä sijoillaan ihan itse.

On ihanaa saada pukeutua taas omiin puseroihin ja olla kaksikätinen käsityöläinen. Graafisia hommia menetin kaksi tässä kahden viikona aikana, koska en saanut toista kättä käytettyä näppiksellä. Se harmittaa hiukan, sillä noiden hommien tuoma palkka olisi ollut hyvin tärkeää. Muuten työnteko häiriintyi lopulta yllättävän vähän. Sain verkkokaupan tilaukset toki hoideltua normaalisti ja Käsityökorttelin reissustakin selvisin. Onneksi oli sitä varastoa valmiina!

Nyt kun käsi ei kuitenkaan toimi vielä täysin normaalisti, luulen Sulon joutuvan opettelemaan rättien painamisen, sillä painohommassa tarvitaan kaksi suoristuvaa kättä, joiden pitää pystyä käyttämään hiukan voimaakin. Minulla on tilaustyö odottamassa, jota minulla ei ole varaa jättää tekemättä.

Nauttikaa tekin keväästä ja ihmeellisistä raajoistanne!