Ihan homo varaslähtö

Minun ajatuksenani oli, että teen näita Tomppa-tuotteita nyt valmiiksi ja vapautan ne myyntiin vasta Helsinki Priden puistojuhlassa kesäkuun lopussa. Kyllä, puistojuhlapaikka on varattu! Jännittää! Sain muutaman muun yrittäjän kanssani kimppaan ja osallistumismaksu onnistuttiin sillä lailla hilaamaan melkein kohtuulliseksi.

Mutta en minä nyt malta odottaa sinne asti. Ensimmäiset kassit ja laukut ovat valmiina ja päätin nyt kuitenkin tarjota niitä ensin myyntiin teille. Sillä teiltähän tämä idea lähti ja olisi ihan kohtuullista antaa teille etuajo-oikeus. Samalla näen, onko yksikään näistä tuotteista sellainen, että sitä edes kannattaa alkaa tehdä sarjana.

Näissä touhuissani muistin taas, miksi muinoin luovuin kaikesta muusta paitsi rättituotannosta. No kun se hinnoittelu! Rättiin saa katetta, mihinkään muuhun en sitä millään saa ilman, että hinta nousee pilviin. Kun murehdin tätä asiaa käsityöläisfoorumilla, sain lukea kommentin, joka kiteytti kaiken: "Laitat sellaisen hinnan, kuin sinun pitää siitä saada. Jos se ei mene sillä hinnalla kaupaksi, sitä ei kannata valmistaa."

Näinhän se nimenomaan on. Ja nyt sitten kokeillaan, onko tuo hinta liikaa.

Kaikki Homomaatuska Tomppa -sarjan sarkatuotteet tulevat olemaan numeroituja. Vaikka minulla on sarkaa runsaasti, se ei riitä ikuisuuksiin ja kun se loppuu, en tiedä, saanko sitä mistään lisää.



Yksi moka minulle sattui, kun painoin näitä. Unohdin peittää seulasta tuon yritykseni nimen! Ja minun kun piti suoltaa Tompat maailmalle ihan vain omalla tuotemerkillään. Plääh, miten harmittaa! 

- - - - - - - - - - - - - - - - - 

Ensinnä on kassi. Ihan peruskassi ilman mitään kommervenkkejä. Kantohihnat puuvillaa ja hihnoissa valittavana lyhyt tai pitkä versio. Koko jotakuinkin 35 x 45 cm. Aika normikoko. Käsinpesu. Hinta 29 euroa. 

- - - - - - - - - - - - - - - - -

Toisena  on olkalaukku. Kaksiosainen rakenne. Koko noin 25 x 30 cm. Vetää sisälleen aika yllättävän määrän tavaraa. Minä kokeilin puolen litran juomapulloa, kahta kukkaroa, A5-muistikirjaa, Keniä, avaimia sekä paria tiskirättiä ja ihan kepoisesti mahtuivat kaikki. Puuvillainen olkahihna on säädettävissä soljen avulla. Sisältä löytyy pikalukko avaimille. Käsinpesu. Hinta 52 euroa.

Ja tästä pääsee ostoksille.

Taas näitä homoja

 

Älkää kyllästykö Homomaatuska Tomppaan, sillä en aio pitää sitä ollenkaan vakan alla. Tein sille oman Facebook-sivun, josta toivon, että tykkäätte (jos siis tykkäätte Tompasta itsestään) ja tietysti myös jaatte ilosanomaa eteenpäin. Parissa päivässä Tomppa on saanutkin tykkääjiä jo yli 200, joten hyvältä tuntuu.

Olen tässä viiden vuoden aikana vahingossa oppinut toimimaan somessa oikein ja väärin, mutta Tompan suhteen yritänkin tehdä markkinointia tietoisesti, enkä vaan mutumeiningillä, niinkuin tähän asti. Se jännittää minua. Kun minä tähän saakka olen mennyt varsin omapersoonavetoisesti yrittämisen tietä eteenpäin, niin Tompan kanssa meinaan toimia toisin. Yritykseni nimeä ei Tompan markkinoinnissa juurikaan tule näkymään, vaan lataan kaiken toivoni tuohon hahmoon itseensä.

Peukut pystyyn!

Valokuvaajaa leikkimässä

Olen joutunut saanut viime aikoina valokuvata ihmisiä pariin otteeseen. Koen olevani ihan okei kuvaaja silloin, kun kuvauskohteena ovat nuket tai sisustus tai yksittäiset esineet, mutta kun pitää kuvata eläviä olentoja, olen ihan surkea.  Kun Soja pyysi minua ottamaan markkinointikuvia kansallispuvuista ihmisten päällä, suostuin vain, koska pyytäjä oli Soja, vaikka en ole lainkaan tarpeeksi hyvä siinä hommassa. Jos sää ei satu olemaan täydellinen (eli valoisa ja pilvinen) ja kuvattavat kameraapelkäämättömiä, niin olen pulassa.

Vähän ahdistuneena lähdin tallustelemaan eilen uimarantaa kohti, jossa meidän piti ottaa kuvat. Luojan kiitos, sää oli täydellinen ja mallit todellakin kameraapelkäämättömiä. Niinpä tämänkertainen valokuvaussessio oli hyvin positiivinen kokemus ja teki piirun verran hyvää erittäin huonossa jamassa juuri nyt vellovalle itsetunnolleni.

Vaikka tiesinkin odottaa, että rantaan saapuvasta autosta purkautuu esiin kansallispukuisia henkilöitä, oli heidän ilmestymisensä silti aika hätkähdyttävä näky. On se vaan kuulkaa komeeta, kun on komeeta. Soja oli nakittanut oman suloisen tyttärensä neidon pukuun ja löytänyt ihan huippuhyvät mallit kahden muun puvun sisälle. Oli ihanaa valokuvata ihmisiä, jotka ovat paitsi kauniita, myös ihan kadehdittavan luonnollisia kameran edessä. Voi, olisinpa itse samanlainen! Katsokaa nyt tätä upeaa kolmikkoa!

Olisi ollut kovin kurjaa, jos sää olisi ollut pimeämpi tai aurinko olisi helottanut kovasti ja kuvat olisivat olleet kehnoja. Kun tällainen määrä ihmisiä kuitenkin roudataan paikalle ja puetaan näihin arvokkaisiin mallipukuihin, niin lopputuloksen vaan täytyy onnistua.

Edellinen kuvauskeikkani ei ollut yhtä suuri menestys. Jouduin kuvaamaan sisätiloissa miljoonan erivärisen loisteputken ja ulkoa tulevan vähäisen valon armoilla, enkä todellakaan hallitse kamerani valkotasapainoa sellaisissa olosuhteissa. Lisäksi minulla ei ole objektiivia, joka jaksaisi ottaa yhtään minkäänlaisia kuvia sisätiloissa käsivaralta. Ihan hirveästi hävetti laittaa sen keikan kuvat asiakkaalle, joka vieläpä maksaa minulle niistä!

Aloin haaveilla kunnollisesta objektiivista. Sitten, kun olen oikein rikas, hankin sellaisen.

Mä kuuntelen Tomppaa

Nyt kun Tampere on onnellisesti takana, voin päästää suhisevan pääni laukkaamaan vapaasti homomaatuskoiden sekaan. Tavoitteeni on saada Tompat myyntiin Pride-viikolla kesäkuun lopussa ja vieläpä päästä Helsingin Priden puistojuhlaan myymään. Koska paikkamaksu puistojuhlassa on tähtitieteellinen, tarvitsen muutaman muun yrittäjän jakamaan telttaa kanssani. Se homma on siis vaiheessa, mutta vielä en suostu luopumaan toivosta. Tampereen ja Turun Pridet ovat halvemmat, ja harkitsen niitäkin.

Koska Tompan vastaanotto tiskirättimuodossa oli häkellyttävän positiivinen niin täällä blogissa kuin Facebookissakin, mietin myös muiden Tomppa-tuotteiden valmistamista riepujen lisäksi. Koska taloudellinen tilanteeni on se, mikä on, pohdinkin ensin asiaa siltä kannalta, mitä materiaalia minulla on olemassa tai millaisen tuotteen teettäminen olisi kohtuullisen edullista. Se on sitten ihan kysymysmerkki, että mikähän menee kaupaksi.

Omistan valtaisan määrän armeijan sarkakangasta ja sitä aion hyödyntää Tomppa-tuotteissa. Se on ihana, kestävä materiaali ja olen sitä jemmannut vuosia odottaen jotain kuningasideaa, johon sen raaskisin käyttää. Olisiko Tomppa sellainen kuningas?

Nyt te saattekin sanoa mielipiteenne ja esittää toiveitanne. Unisex-mallinen, pienehkö olkalaukku on minulla nyt mielessä sekä sisustustyyny. Mitä muuta sarkasta voisi valmistaa? Mihin esineeseen sinä haluaisit Tompan tiskirätin lisäksi? Pohdin myös, mitä voisin teettää muilla. Olisivatko rintamerkit kiva lisä? Entä postikortit? Tässä olisi nyt hyvää aikaa tehdä näitä muita tuotteita valmiiksi ennenkuin rievut saapuvat kesäkuun puolivälissä ompelimosta.

Depis lähtee laulamalla, vitutus vislaten

Otsikon viisaus on lainattu Jukka Takalolta ja kuvaa ihan mainiosti viikonlopun Tampereen-keikkaani. Miettikääpä, mitä järkeä on siinä, että valmistelee ja pakkaa markkinakamoja pari päivää, istuu toiset pari päivää autossa ja kerryttää mittarilukemaa yli 800:lla kilometrillä, seisoo toreilla kaksi päivää ja myy sen verran, että käteen jää alle kaksisataa euroa, josta pitää maksaa bensarahat ja muut matkan aiheuttamat kulut? Höm. Ei mitään.

Siltikään minulla ei nyt ole depistä eikä vitutusta, koska siellä toreilla oli taas hirmuisen kivaa, vaikka asiakkaista pulaa olikin. Minusta oli jälleen niin mukavaa tavata yrittäjäkollegoita ja niitä harvoja asiakkaita, jotka Riepukiskalle saapuivat. Sunnuntaina oli musiikkiakin viihdykkeenä koko ajan, niin siinähän se päivä eteni laulaen ja vislaten.

Mutta faktahan on, että pelkkä kiva ei tuo leipää pöytään ja näitä tapahtumia on pakko saada joko kannattamaan tai sitten niissä on lakattava käymästä. Täällä kotona minua odotti laskuja neljän ja puolen tuhannen euron edestä. Mikä laulan tulee, se viheltäen menee, niinhän?

Tampereen Keskustorin Käsityökortteli oli aika surkea esitys jopa viime kevääseen verrattuna. Viime kerralla syytimme hellettä ja vaalikojuja, jotka piilottivat meidät ohikulkijoilta, mutta tällä kertaa meidän on turha yrittää syyttää mitään muuta kuin itseämme. Arkipäivä keskellä pyhiä oli takuulla virhe ja muutenkaan meidän markkinointiyrityksemme ei millään tunnu tavoittavan ihmisiä sen enempää Tampereella kuin muissakaan paikoissa.

Enimmäkseen Keskustorilla köpötteli vain vanhuksia ja peritamperelaiseen tapaan kommentointi oli masentavaa: "Mitä näillä räteillä muka tekee? Täällä on jotkut krääsämarkkinat! Näissä on tätä designlisää hinnoissa." Tampere on minun vaivaisella kokemuksellani todettuna ainoa paikkakunta, jossa tällainen negatiivissävytteinen tunnelma on jotenkin erityisesti vallalla. Onneksi jokaisella paikkakunnalla on tietysti väkeä laidasta laitaan - myös loistotyyppejä ja sitä myötä ihan ihania kohtaamisia! Mieleeni jäivät erityisesti nukkeihmiset ja ihanat blogin lukijat, jotka riemastuttivat minua läsnäolollaan. Ja se yksi historiallinen ihminen, joka sanoi kiertelevänsä vielä ja tulevansa sitten ostamaan ja todellakin tuli ja osti ihan hirveästi! (Kukaanhan ei koskaan oikeasti palaa, joka niin sanoo.) Ja yksi pikkutyttö huvitti minua mahdottomasti. Ensin hän ihaili Keniä (Eikö se osaa kävellä?), sitten rättejäni (Ootko ihan itse tehnyt nämä!? Miten sä olet nämä tehnyt?) ja lopuksi vielä telttaani (Saitko tämän kotoa mukaan!?).

Sunnuntaina me korttelilaiset olimme mukana katukeittiöyrittäjä Marikan järjestämässä Kadulla! -tapahtumassa, jossa tunnelma oli kyllä aivan päinvastainen kuin omassa korttelissamme. Tosi kiva tapahtuma oli hyvin onnistunut ja paitsi keräsi paljon väkeä paikalle, myös toi yhteen niin ruokakojut, esiintyjät kuin käsityöläisetkin ja ainakin minun mielestäni idea oli loistava ja toimiva.

Se, mikä vaan ei toiminut siellä, oli minun oma tuotevalikoimani. Aamulla paikalla oli vanhuksia, jotka yleensä eivät osta rättejä ja iltapäivällä rastapäistä nuorisoa, joka myöskään ei osta rättejä. Siihen väliin mahtui perheellisiä ihmisiä sen verran, etten sentään aivan nollatiliä onnistunut tekemään.

Virtuaalihalauksin kiitän kaikkia, jotka tapasin kiskani liepeillä näinä kahtena päivänä!

Vaikka muuten nukuin reissun ajan siskontyttöni vieressä, Sulo halusi väkisin maksaa minulle viimeiseksi yöksi huoneen hotellissa, jotta saisin rentoutua kylpylässä ja tulla levänneenä ja ilman itkua kotiin. No, väsyneenä minä tänne kotiin saavuin ja itkettihän se kotiinpaluu kuitenkin, mutta onneksi pikkuisen naurunsekaisesti.

Tästähän on oikein hyvä jatkaa taas kohti seuraavia katastrofeja.

Viikonloppuna Tampereelle

Kun päässä vilisee homomaatuskoita, on tosi kummallista yrittää keskittyä Tampereen-reissuun. Käsityökortteli on perjantaina Keskustorilla klo 11-19 ja tällä kertaa myyjiä on vain kolmisenkymmentä. No, sehän on sinänsä hyvä asia, että asiakkaat jaksavat paremmin tutkia tarjontaa. Viime keväinen Tampereen kortteli ei ollut mikään myyntimenestys, mutta toivottavasti tällä kertaa menee paremmin.

Ja kun Tampereelle saakka ajelen, niin lätkin sitten toisenkin kärpäsen samalla iskulla. Pystytän sunnuntaina klo 10 Riepukioskini Hämeenpuistoon, jossa on uusi tapahtuma, nimeltä Kadulla! Mukana on mm. katusoittoryhmiä, katuruokakojuja, käsityöläisiä, graffiti-näytöksiä ja stand upia.

Eniten toivon tältä keikalta sitä, ettei tarvitsisi taas seistä sateessa. Säätiedotus näyttää toistaiseksi kohtuullisen mukavalta, mutta olen silti ommellut oranssista sateen- ja tuulenpitävästä kankaasta itselleni takin, jonka alle mahtuu sata kerrosta villapaitoja. Muutenkin nämä päivät ovat kuluneet saumuria ja ompelukonetta polkiessa. En ymmärrä, mikä minua näin kauheasti koko ajan väsyttää, mutta olen hädin tuskin saanut pidettyä silmät auki töitä tehdessäni.

Riepukioski on saanut paitsi uudet banderollit, myös uudet raikkaammat, muotoonommellut pöytäliinat. Kuvittelin ostavani telttaan valkoiset seinät, mutta kun katsoin pelkkien seinien hintoja, päätin sittenkin ostaa Ikeasta halpaa kangasta ja ommella seinät itse. Hermoja siinä touhussa kyllä palaa ihan kunnon nippu, mutta uskon silti saavani tänään valmista aikaan. Sitten on teltassa valoisampaa. Oranssi koju on kyllä ollut kiva siksi, että se on ollut imagoni värinen ja erottunut hyvin kaikkien valkoisten kojujen seasta. Mutta sen suuri ongelma on se, että sen sisällä tuotteiden värit vääristyvät. Ei erota värejä toisistaan ja muutenkin on hyvin pimeää. 

Sain myös ommeltua mallinukelle sopivan kokoisen Sussu-tunikan ja meinaan myydä loput maatuskabambucolleget edullisina TSI-paketteina, jossa on mukana tunikan kaava, ohje ja kangas.

Nämä kuvat on toissaviikonlopulta Helsingistä ja kyllähän nämä aika realistisen kuvan antavat siitä tunnelmasta. Märkää, kylmää, märkää, hiljaista ja märkää. Mutta myyjillä silti sinnikkäästi iloiset ilmeet.

Iso kiitos Terhi Karppiselle valokuvaamisesta.

Homomaatuska Tomppa

Mielettömän suunnattoman valtavan iso kiitos teille, jotka saitte minuun taas pienen kipinän syttymään. Homomaatuska tiskirätissä oli ajatuksena niin älyttömän herkullinen, että vaikka sillä ei olisikaan kovin suurta menekkiä, niin en voi jättää sitä toteuttamatta. Kiitos lukijoille siitä, että lietsoitte minuun vauhtia. Erityisesti MrkHvolle, joka tuon homohaasteen ilmoille heitti!

Soja epäili, että naapurimaa pommittaa Imatran maan tasalle homomaatuskoiden takia, mutta toivotaan, ettei niin käy. Ehkä sieltä tipautetaan vain yksi desantti suoraan tänne meidän asemalle, jotta muut imatralaiset eivät joutuisi kärsimään tästä neronleimauksesta.

Tompan arvioitu saapumisaika on ensi heinäkuussa. Tehdäänkö mustalle pohjalle vai valkoiselle pohjalle? Vai kummallekin?

Jipii!

Hyvä uutinen: pystyn sittenkin painamaan rättejä vaikka käsivarsi ei oikene! Miten valtavasti tämä helpottikaan oloani. Saan sentään tilaustyön tehtyä ajallaan! Miljoona kiitosta teille hienoista kommenteistanne eiliseen märinäpostaukseeni. Teillä on merkitystä.

Toivotan jo nyt etukäteen hyvää huomista äitienpäivää minun äidilleni, kaikille muillekin äideille sekä erityisesti niille, jotka toivoisivat saavansa olla äitejä.

Lehmän häntää

Kun tänä aamuna heräsin ja totesin käteni olevan eilistä pahemmin jäykkä ja jumissa ja kipeä, minut valtasi ihan mahdoton uskonpuute. Itkua vääntäen kysyin Sulolta, voisiko hän nyt opetella rättien painamisen. Miten se avun pyytäminen voikin olla niin vaikeaa? Jopa omalta puolisolta, joka on luvannut ne myötä- ja vastamäet.

Tuntuu, että vastamäkiä on ollut aika paljon viime kesästä saakka. Tai tietysti niitä on ollut aina, mutta ne eivät viime vuosina vain ole tuntuneet niin jyrkiltä kuin nyt. Tunnen olevani ameeba, joka ei jaksa mitään. Minua nukuttaa jatkuvasti, jopa aurinkoisina päivinä. En jaksa innostua mistään. Eilen sain sentään aikaiseksi pingottaa verkot kissanluukkuihin, jotta saisimme luukut auki ja lämmintä ilmaa talon alle ilman niitä ei-toivottuja kissoja. Ja sitten väsähdin taas.

Jos minulla olisi edes jonkinlainen vaihtoehto yrittämiselle, olisin jo lopettanut. Tämä joulun jälkeinen aika on ollut yhtä tahmailua ja nollatuloa. En oikein jaksa enää uskoa parempaan kesään ja hyvään syksyyn. Mutta minä en voi lopettaa, koska minulla ei ole vaihtoehtoa. Olen vakavasti yrittänyt miettiä, mitä palkkatyötä voisin tehdä, enkä keksi muuta kuin lehtien tai mainosten jakamisen. Siinä ei tarvitsisi olla ihmisten kanssa tekemisissä, eikä kyetä jatkuvasti parempaan suoritukseen. Oliskohan sellaisia paikkoja avoinna? Mutta miten muka selviäisin työhaastattelusta?

Mietin, mikä rievuissani on vialla, kun ne eivät enää mene kaupaksi. Minulle sanotaan, että ne ovat liian hyviä; ne pysyvät niin hyvinä ja hyvännäköisinä aina vaan, ettei ole mitään syytä ostaa uutta. Toivon, että se juuri on se syy, eikä niin, että rievuistani ei enää tykätä. Siinä tapauksessa ratkaisu olisi etsiä lisää uusia asiakkaita. Vanhat uskolliset kun on kyllästetty rievuilla loppuiäkseen.

Aika paljon mietin sitäkin, mitä järkeä on edes pitää blogia, joka on pelkkä kalpea aavistus siitä, mitä se joskus oli. Minähän vain märisen täällä nykyisin! En enää esittele iloisia uusia sisustusratkaisuja, kivoja käsitöitä tai vimmassa purettuja seiniä, koska täällä ei tapahdu mitään. Viikojemme kohokohta on Temptation Island telkkarista. Ameeban elämää. Ameebat eivät ole kiinnostavia, ja se näkyy myös bloggerin tilastossa.

Viime vuoden maaliskuuhun asti blogissa riitti kävijöitä yhä enemmän ja enemmän. Nousuhdannetta! Uusia lukijoita! Olin kiinnostava! Blogiani luettiin! Sitten minä kyllästyin jatkuvaan mielenipahoittamiseen ja pistin eston anonyymeille, jolloin kävijäkäyrä lähti syöksyyn. Lähtivätkö lukijat vai lähtivätkö roskapostirobotit, jotka eivät enää mahtaneet mitään? Alamäki jatkui kevään ajan ja kiihtyi heinäkuussa, jolloin isin kuolema lamaannutti kaiken ja minä menetin otteen koko blogimaailmasta.

En ole saanut sitä otetta takaisin. Kertaalleen tyrehtyneen blogin nostaminen ylös on tosi vaikeaa. En enää seuraa toisten blogeja aktiivisesti, niinkuin ennen, mikä tietysti vaikuttaa siihen, etteivät muutkaan enää seuraa minua. Blogimaailma on vuorovaikutusta. Täällä se saa, joka antaa. Ja niin sen pitääkin olla.

Aiemmin kirjoitin pari-kolme postausta viikossa, nyt meinaa mennä pari-kolme viikkoa postausten välillä. Tietysti kävijöiden määrä vähenee, kun luettava vähenee. Mutta kun ei ole enää niin paljon sanottavaa. Mistä ihmeestä minä sitä jutun juurta aiemmin revin?

Koska blogi on ollut minun yritykseni paras mainos ja käyntikortti, myös yrityksellä on laskusuhdanne. Jos en pidä huolta siitä, että olen olemassa verkossa, verkkokauppani näivettyy. En osaa mieltää tätä bloggailua oikeaksi markkinoinniksi, mutta pakkohan minun on myöntää, että käsi kädessä tämä touhu on kulkenut myyntikäyrieni kanssa. Jos en kykene panostamaan nettiin, minun täytyy panostaa muihin myyntikanaviin, mikäli haluan pitää yritykseni elossa. Myyntitapahtumat? Tukkumyynti? Alihankinta? Jaa-a. Kyllähän minä tekisin päätöksiä, jos jaksaisin.

Sain lauantaina ihan oikean kirjeen. Käsinkirjoitetun ja kiiltokuvilla koristetun. Sellaisen, niinkuin kirjeet olivat silloin, kuin niitä vielä kirjoitettiin. Joku vieras ihminen oli sen käynyt tuomassa Riepukiskalle Sulon ollessa myyntivuorossa. Sen lukeminen juuri sillä hetkellä, sateisella Narinkkatorilla, oli minulle valtavan iso kannustin. Otin sen äskettäin esiin ja luin uudelleen. Se valoi minuun uskoa.

Kävin myös fysioterapeutilla, joka sai käsivarteni oikenemaan vähäksi aikaa melkein kokonaan. Sain vähän enemmän uskoa. Siivosin työhuoneen ja toimiston. Imuroin. Päästin elämän taas vähän niskan päälle. Kyllä se tästä taas. Jonain päivänä jollain lailla. Käsivarret oikenevat ja myyntikäyrät nousevat ja aivot aktivoituvat. Niinhän?

Vaihteeksi iloja

Hyvä päivä kuulkaas. Lämmintä oli himppasta vaille 20 astetta, ja meidän pihalta on viimeinenkin lumikasa sulanut pois! Tontti kukkii leskenlehdistä, sinivuokoista ja valkovuokoista ja vuorenkilvetkin jo tuppaavat nuppuja. Naapurissa Svetogorskissa jopa voikukat helottivat isoina alueina.

Mutta mikä hauskinta: sain kipsin pois! Eilen minulta lopulta sisu ja reippaus loppuivat, enkä jaksanut enää olla iloinen potilas. Olin kurkkuani myöten täynnä kipsin tuomaa avuttomuutta. Minun teki mieleni hakea sirkkeli ja leikata se pois ihan itse. Olin aivan luupotusmielellä. Revin hermoni yrittäessäni valokuvat nukkeja, kun pelkkä käden liikuttaminen purskautti minut läpihikiseksi ja kaikki pienet tilpehöörit lipsuivat karkuun ja levisivät pitkin lattioita. Lista niistä töistä, jotka pitää tehdä, kun käsi vapautuu, kasvoi kasvamistaan ja stressaantuneena sain huuliherpeksenkin.

Ehkä mieli jotenkin luovutti, kun tiesin, että seuraaavana aamuna kipsi avataan ja saan kuulla tuomion jatkosta.

Kipsi siis poistettiin, ja minä yllätyin siitä, miten käsi olikin kankea ja kivulloinen, kun sitä liikutti. Kun se kipsin sisällä tuntui olevan ihan kunnossa ja entisensä, niin eihän se sitä ollutkaan. Se ei enää oikenekaan suoraksi, eikä mene tarpeeksi koukkuun. Huomenna pääsen maailman parhaalle fysioterapeutille ja joudun jumppaamaan kättäni koko kesän. Jos se ei ala jumppaamalla muuttua entiselleen, saatan joutua leikkauspöydälle. (Ei ikinä! Jumppaan henkeni edestä, sillä leikkaus pelottaa minua ihan tolkuttomasti.)

Röntgenkuvien näkeminen tänään lääkärin tietokoneen ruudulta oli melkoinen kokemus. Siitä huolimatta, että jo silloin kaksi viikkoa sitten guugletin kyynärpään sijoiltaanmenoa ja katselin ihan vastaavia röntenkuvia netissä, olikin OMAN KÄDEN kuvan katsominen ihan eri juttu. Jos olisin joutunut näkemään sen kuvan silloin, kun luu oli poissa paikoiltaan, olisin varmaan menettänyt tajuni. Tiesinhän minä, että se oli poissa paikoiltaan, mutta en pystynyt koskemaan sitä, enkä katsomaan edes päältäpäin, koska jotenkin vaan se olisi ollut liikaa sietokyvylleni.

Nyt ihmettelen kuvaa koko ajan ja sen katsominen sujuu jo helpommin. Ihminen on ihmeellinen rakennelema! Täynnä tuollaisia erillisiä luita, joilla on kaikilla oma sopiva kolonsa ja jotka muodostavat liikkuvia saranoita ja jotka normaalisti pysyvät niillä sijoillaan ihan itse.

On ihanaa saada pukeutua taas omiin puseroihin ja olla kaksikätinen käsityöläinen. Graafisia hommia menetin kaksi tässä kahden viikona aikana, koska en saanut toista kättä käytettyä näppiksellä. Se harmittaa hiukan, sillä noiden hommien tuoma palkka olisi ollut hyvin tärkeää. Muuten työnteko häiriintyi lopulta yllättävän vähän. Sain verkkokaupan tilaukset toki hoideltua normaalisti ja Käsityökorttelin reissustakin selvisin. Onneksi oli sitä varastoa valmiina!

Nyt kun käsi ei kuitenkaan toimi vielä täysin normaalisti, luulen Sulon joutuvan opettelemaan rättien painamisen, sillä painohommassa tarvitaan kaksi suoristuvaa kättä, joiden pitää pystyä käyttämään hiukan voimaakin. Minulla on tilaustyö odottamassa, jota minulla ei ole varaa jättää tekemättä.

Nauttikaa tekin keväästä ja ihmeellisistä raajoistanne!

Tuo tullessas, vie mennessäs

Käsityökortteli noudatti tuota otsikon neuvoa. Toi sateen tullessaan Helsinkiin ja vei sen mennessään. Vettä tuli lähes koko päivän. Aamulla vain ripsotteli ja onneksi saimme teltat pystyyn kuivina. Sitten oli lyhyt sateetonkin hetki, ennenkuin kunnon sade alkoi. Eikä loppunut.

Minun lähtöäni ei estänyt kuumeen nousu, sillä se nousi vasta nyt yön aikana kotona. Tottakai, kun flunssan jälkimainingeissa seisoo 10 tuntia kosteassa ja kylmässä toriteltassa, niin sehän on ihan selvä lopputulos. Soja säästyi vatsataudilta. Kunpa se ei nyt enää häneen sitten iskisi.

Olosuhteet olivat siis vähintään kurjat, mutta pakko sanoa, että kivaa oli. Asiakkaita liikkui harvakseltaan, mutta lähes jokainen, joka minun räystääni alle saapui rättejä tutkimään, myös osti jotain. Se kyllä piti mielen virkeänä. Ja samoin hauskat kollegat ympärillä, joiden seura on aina niin mukavaa. Apuorjana minulla oli Sulo, jota ilman en olisi telttaa saanut pystyyn. Kiitokset siis kaikille edellämainituille!

Minulla oli tarpeeksi vaatetta mukana, ja vaikka en näyttänyt kovin hehkeältä, pysyin kuivana ja lämpimänä ihan koko päivän. Käsikään ei ollut ihan kauhean suuri haitta.

Myynti oli noin neljäsosa normaalin kelin kamppipäivästä, mutta kymmenkertainen siihen verrattuna, mitä säätiedotuksen vuoksi odotin. Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen.

Silti poutapilviä Tampereelle, kiitos!

Matkaan lähden?

Huomisaamuna viiden jälkeen meidän pitäisi lähteä ajelemaan Sojan pakettiautolla Helsinkiin Käsityökortteliin.

Meidän molempien lähteminen on ollut varsin epävarmaa tässä männäpäivinä. Minua on kipsikäden lisäksi vaivannut flunssa kuumeineen ja Sojan kotona on mahatautia. Mutta tänä aamuna pystyin ensimmäistä kertaa liikuttamaan sormiani normaalisti, ilman että se tuotti kipua käsivarteen! Ja tänään ei ole ollut enää niin kuumeinen olokaan. Sojakin on onnistunut säästymään oksentamiselta. Niinpä me olemme siis pakanneet tavaroita. Ja vaatteita. Ja sadesuojia. Säätiedotus lupaa sitä itseään, totta kai. Mutta eiväthän ne ennusteet koskaan pidä paikkaansa, eiväthän?

Olin ladannut suuret odotukset tähän kortteliin, sillä alkuvuosi on ollut niin minulla kuin monella muullakin yrittäjällä hyvin heikko. Arvelin, että minimoimalla kulut saisin tehtyä myyntireissusta kerrankin kannattavan ja onnistuisin pikkuisen kohentamaan talouttani.

Mutta faktahan on, että jos sataa vettä, niin ulkotapahtumassa ei ole asiakkaita. Miten voi olla totta, että keskellä aurinkohelotusviikkoa se ainoa sadepäivä osuisi juuri Käsityökorttelin kanssa samaan ajankohtaan? Ihan rehellisesti sanottuna tuo sääennuste masentaa minua niin paljon, että toivoisin Sojan alkavan oksennella tänä yönä ja minun kuumeeni nousevan uudestaan. Mikään muu kun ei riitä syyksi jättää lähtemättä. Sade ja takuuvarma tappioreissu eivät ole tarpeeksi hyviä syitä silloin, kun kyseessä on omalla porukalla talkoilla aikaansaatu tapahtuma, jonka eteen moni ihminen on tehnyt kovasti töitä saamatta siitä mitään palkkaa. Heidän palkkionsa on se, että myyjät saapuvat paikalle vaikka pää kainalossa ja urheat asiakkaat uhmaavat kylmää, sadetta ja hurrikaaneja.

Jo etukäteen lähetän isot kiitokset ja virtuaalihalaukset jokaiselle teistä, jotka saavutte kortteliin ostoksille huomenna! Olette tervetulleempia kuin mihinkään muualle koskaan!

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ 

Äideille lahjaksi jotain muuta kuin kukkia ja suklaata?

Kampin Käsityökortteli Helsingissä Narinkkatorilla lauantaina 2.5. klo 10-18.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥