Hyvät heijastimet

Eksyin sosiaalisen median ihmemaassa heijastin-aiheisiin ryhmiin, joissa yllätyin kovasti. Ihan tosissaan on siis olemassa ihmisiä, jopa aikuisia, joiden mielestä heijastimen käyttö, ja varsinkin turvaliivin käyttö on noloa.

Onhan se turvaliivi ruma, siitä nyt ei mihinkään pääse. Minä vedän sellaisen silti aina päälleni, kun lähden kävelylle. Minulla on ihanan kevyt, jostain reikäkankaasta tehty lemppariliivi. Tässä iässä on se hyvä puoli, etten enää yhtään jaksa välittää siitä, miten kaamealta näytän.


Vaikka kaupungeissa on katuvalot, niin jokainen autoilija ainakin tietää, miten ne heijastimettomat jalankulkijat katoavat pimeyteen valoista huolimatta. Turvaliivi olisi kelpo vaate ihan urbaanissakin ympäristössä. Mutta kynnys siihen, että lähtisin vaikka Helsinkiin tai edes Lappeenrantaan turvaliivissä, on minullakin aika korkea.

Siksi olen kuorruttanut kaupunkivaatteeni vähän monenlaisilla heijastimilla, jotka mielestäni ovat tyylikkäitä ja koristavat kauniisti vaatetusta. Pieniä, ei-rumia, ei-noloja, ei-juntteja heijastimia ja heijastavia tuotteita on nykyisin valittavana vaikka kuinka paljon. Mutta joku pieni heijastin taskunsuussa ei tuo ainakaan minulle kovin turvallista oloa. 

Viime vuonna sain lahjaksi Sojalta Kirjosillan rannekeheijastimen. Se on ollut todella hyvä käytössä ja ison kokonsa ansiosta oikeasti jopa näkyy joka puolelle. Hankintalistallani on toinen samanlainen toiseen ranteeseen. Takin etupuolella taskuissa on Oriveden-naapurini tekemät huopasydämet. Ja saappaisiini kiinnitin sydämet silitettävästä heijastinmateriaalista. Hupussa minulla roikkuu vittu. Anteeksi. Mutta kun. 

Se muuten herättää positiivista huomiota. Jopa niissä teinipojissa, jotka eivät suurin surminkaan nöyrtyisi heijastinta käyttämään. Cityrepun kylkeen olen ommellut Tikkerperin ihanan maatuskan. Tikkerperi valmistaa myös Homomaatuska Tompan heijastavat Tompat sekä myöhemmin joulukuun aikana kauppaan tulevat viralliset Tomppa-heijastimet.

On olemassa heijastimia ja sitten heijastavia esineitä. Niiden ero on se, että heijastin on Työterveyslaitoksella tyyppitarkastettu ja siten virallinen CE-merkitty heijastin. Sen pitää heijastaa eteen ja taakse ja siinä pitää olla tietty pinta-ala heijastavaa pintaa. Kaikkia muita niin harrastajien kuin yritystenkin myymiä tuotteita pitää kutsua heijastaviksi esineksi.

Minun kantani on, että heijastava esinekin on ihan hyvä valinta ja aina tyhjää parempi, kunhan se heijastava materiaali vaan ihan oikeasti heijastaa.

Vihaanko työtäni?

Vaikuttaako se oikeasti siltä, kun te luette tätä blogia? Että minä inhoan käsityöyrittämistä? Että minä vain valitan koko ajan? Tuossa edellisessä postauksessa yksi kommentoija niin mainitsi ja se olikin hänen ylireagoivassa vuodatuksessaan ainoa juttu, jota jäin pohtimaan.

Tiedän olevani negatiivinen luonne. Tuon aika automaattisesti julki asiat, jotka minua harmittavat, pelottavat, huolestuttavat ja kiukuttavat. Saattaa hyvin olla, että koska tämä blogi on minulle päiväkirjan korvike, kirjoitankin täällä helpommin negatiivisista asioista kuin pienistä iloista.

Mutta en minä vihaa työtäni! Jos vihaisin, minä en tekisi tätä. Keksisin jotain muuta. Heittäytyisin mieheni elätiksi!

Tuo viimeinen lause oli vitsi. Sulo ei ole niin tossun alla, että antaisi minun edes yrittää moista. Hän jopa raahasi minut jo kerran vuokratyöfirmaan asti, kun Työhuoneella oli paha notkahdusaika eräänä keväänä. Minun varasuunnitelmani on se, että sitten, kun en tällä hommalla enää pysty omaa osaani taloudestamme hoitamaan, haen lehdenjakajan hommaa. Niitä paikkoja on aina avoinna. Ei siitä kummoisesti makseta, eikä etuja ole lainkaan ja työajat ovat kurjat, mutta se on minun kuvitteellinen suojaverkkoni. Realistinen vaihtoehtoni.

Elän päivittäin sen pelon alla, että joudun lopettamaan yrittämisen. Tämä on ollut hankala vuosi. Osaksi ikävien henkilökohtaisten asioiden vuoksi, osaksi omaa syytäni ja osaksi kuluttamisen vähenemisen vuoksi. Siksi blogissa varmastikin on ollut jopa normaaliakin enemmän valitusta.

Asioilla on aina puolensa ja puolensa. Yrittämisessä on tottakai omat veemäisyytensä. Niistä kaikista asioista olen teille puhunut, varmasti aivan kyllästymiseen saakka.

Mutta onhan niitä plussia. Oma vapaus, oma päätäntävalta, omat aikataulut. Nautin niistä lähes joka päivä ja olen niistä erittäin kiitollinen. Olen kai minä niistä täällä iloinnut edes joskus sentään?

En väitä, että rakastaisin työltäni. Moni yrittäjä rakastaa, mutta minä en kuulu siihen porukkaan. Kyllä minä tästä touhusta vielä toistaiseksi tykkään, enkä keksi mitä muutakaan mielummin tekisin. Mutta en rakasta. Jos voittaisin lotossa, lopettaisin nämä hommat siihen paikkaan.

Elämä on valintoja. Tämä yritys on minun valintani ja niin kauan kuin plussia on enemmän kuin miinuksia, minä valitsen tämän. Kyllä minä sitten kerron, jos alan vihata tätä. Ja sinä päivänä, kun alan kadehtia duunareita, minä lopetan yrittämisen.

En oikein ymmärrä, miksi niin herkästi asetetaan yrittäjät ja työntekijät jotenkin toistensa vihollisiksi. Se, että minusta lakkoilu on inhottava keino saada haluamansa, ei tarkoita sitä, että mielestäni ketkään työntekijät ansaitsisivat orjan kohtalon. En pidä yrittäjiä minään sankareina. Työntekijät tarvitsevat yrittäjiä siinä missä yrittäjät työntekijöitä. Minä elän tässä kuplassani, joka koostuu yhden köyhyysrajaa tavoittamattoman pienyrittäjän maailmasta ja yhden alipalkatun ensihoitajan maailmasta. Näen päivittäin sekä yrittämisen että palkkatyön hyvät ja huonot puolet. Toiselle palkkatyön plussat ovat miinuksia vahvemmat ja hän valitsee palkkatyön. Toiselle taas palkkatyön miinukset ovat plussia vahvemmat ja hän valitsee yrittämisen. Kumpikaan ei ole toistaan parempi, kummallakaan ei ole mitään syytä tai tarvetta kahdehtia toista tai toivoa toiselle huonompaa kohtelua. Kummallakin on omat harminsa ja hankaluutensa, kummallakin omat riemunsa.

Jospa minä nyt yrittäisin vähän enemmän katsoa niitä minun tärkeitä, vaikka pieniäkin riemujani ja tuoda niitä välillä esiin myös täällä.

 Käsityökortteli-ryhmään pääset tästä.