Hulluimmatkin haaveet

Jo viime vuosituhannen puolella minä aina sanoin, että joskus vielä omistan kartanon, jossa on yksi huone pelkästään Barbeille. Siellä olisi kokonainen barbiekaupunki kahviloineen, kauppoineen, baareineen, asukkaineen.

Tässä päivänä muutamana tajusin, että tuokin hölmö, puolileikillinen haave on toteutunut. Sen lisäksi, että siinä huoneessa on barbiemaailma, siellä on myös valtava playmobilmaailma, josta en parikymmentä vuotta sitten edes hoksannut haaveilla. Huoneeseen tulee myös Sulon ambulanssikokoelma, mutta se ei ole vielä paikallaan.

Vähän meinaa kauhistuttaa, paljonko rahaa minä syydin Ikean huteriin kaappeihin, mutta juuri siksi en ajattele asiaa. Minä vain keskityn iloitsemaan siitä, että kaikki barbietalot ovat nyt sievästi yhteneväisten, valkeiden ovien takana piilossa ja suojassa.

Yksi Ikean pieni kaappi maksoi 50 euroa ja sen mukana tuli kaupan päälle kourallinen huonoa omaatuntoa sen takia, että ostin heikkoa laatua ties kenen aasialaisen selkänahasta. Samaisen 50 euroa nimittäin maksoi myös huipputukeva, suurensuuri, vanha, kotimaassa valmistettu koulukaappi, jonka sisään askartelin kodin Kenille ja Hectorille.

Osa muista kuvaelmista on jo valmiina, mutta osan kanssa on vielä paljon tekemistä. Se on mukava ajatus, sillä pienten yksityiskohtien askartelu on parasta tässä leluharrastuksessa. Olen alkanut vierottua Instagramista ja sosiaalisesta mediasta muutenkin. Nautin nyt Playmobileistani ja Barbeistani ihan ilman, että jaan jokaisen hetken somessa.

Minusta on ruvennut tuntumaan, että elämä hurjastelee tolkuttomalla vauhdilla eteenpäin ja jos minä vietän ison osan päivistäni tuijottamalla kännykän ruutua, heitän koko kallisarvoisen elämäni hukkaan.

On hullunkurista ajatella, miten haaveet voivatkin toteutua. Minullahan on käynyt aivan uskomaton tuuri. Äkkiseltään lueteltuna olen saanut ainakin sen edellämainitun kartanon, joka jalostui myöhemmin haaveeksi rautatieasemasta... ja leluhuoneen, oman pihan, yrityksen, täydellisen puolison, Vespan... mitähän vielä. Ja jopa osa-aikatyön silloin, kun sitä tosi kipeästi tarvitsin. Tämän hetken hulluin haaveeni on perässävedettävä minikoti, jossa voisimme asua matkustellen pitkin Eurooppaa ja palata aina välillä takaisin Suomeen, jossa meitä odottaisi pieni hirsimökki järven rannalla. Jos muutkin epätodennäköisiltä vaikuttaneet haaveeni ovat toteutuneet, niin miksipä ei vielä sekin?

TET-viikko

Olen aina sanonut, ettei minulle koskaan tule työharjoittelijoita tai työssäoppijoita sen enempää kuin palkattuja työntekijöitäkään, mutta kun siskontyttöni soitti, että "Tää tulee nyt vähän puun takaa, mut saanko tulla sulle TETtiin," minä hihkuin ilosta ja hypin ylösalas. Koska poikkeushan vahvistaa säännön, ja Saga on se poikkeus!

Minua rupesi kyllä myöhemmin arveluttamaan koko homma, kun tajusin, etten millään pysty tarjoamaan hänelle järkevää tekemistä kuudeksi tunniksi per päivä tässä tilanteessa. Itsehän olen aamut postilla ja loppupäivät olen yrittäjä vähän vasenkätisesti. Mutta nyt kun viikko on lopussa, olen ihan tyytyväinen tähän kokemukseen. Uskoisin, että vaikka konkreettista tekemistä ei ole ollut aamusta iltapäivään, niin tettiläiseni on saanut tästä paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin siitä, että olisi ollut viikon tiskaamassa Apsilla.

Ikävä kyllä Saga torppasi heti sen idean, että hän olisi postaillut Työhuoneen Facebookiin ja Instagramiin tunnelmia viikon varrelta tai bloggaisi viikostaan. Niinpä minä nyt jutustelen tässä vain omia tunnelmiani. Olemme käyneet läpi koko rättien tuotantoprosessin ja Saga on saanut tehdä kaikkia työvaiheita, jopa painaa Lempiriepuja.

Koska en olettanutkaan, että hänelle olisi syntynyt suuria intohimoja tiskirättejä kohtaan, halusin antaa hänen tehdä itselleenkin jotain oppimaansa painotekniikkaa hyödyntäen. Niinpä Saga suunnitteli bambuisen, Michael Jackson -aiheisen trikoopaidan. Hän toteutti tietokoneella kuvion, leikkasi sen sabluunasta osoittaen käsittämätöntä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä, sitten painoi kuvion kankaalle seulan avulla ja vielä ompeli paidan itse. Aika hienosti tyypiltä, jota käsityöt eivät kiinnosta lainkaan!

Lopulta perehdyimme vielä tuotteen hinnoitteluun käyttäen esimerkkinä kyseistä paitaa. Kysyin, minkä hinnan hän maksaisi tällaisesta paidasta ("No jotain kakskymppiä") ja sen jälkeen laskimme, mitä paidan hinnaksi tulisi, jos se todella laitettaisiin myyntiin. Pientä hämmästystä oli aistittavissa, kun Excel-taulukkoomme ilmaantui loppusummaksi noin 90 euroa.

Mutta viikon parasta antia ovat ehkä olleet ne juttutuokiot, kun olemme miettineet tytön tulevaisuutta ja valintoja sitten, kun ysiluokka loppuu. Miten kannattaa valita opiskelupaikka, johon pyrkiä ja mitä merkitystä sillä on tulevaisuuden kannalta. Ja miten työelämä mahtaa tulevaisuudessa muuttua ja miksi opot tarjoavat vaihtoehdoiksi lähinnä hoitoalaa ja kuljetusalaa, vaikka oikeasti vain taivas on rajana.

PS. Saumurointikuvassa ja rättienpainokuvassa Sagan päällä näkyvät vaatteet ovat työpaikan tarjoamia työunivormuja. Ettei vaan kukaan nyt luule, että hän itse valitsisi jotain noin noloa päälleen!