Tapaus Oulu

Saavuimme kotiin eilen illalla sopivasti nukkumaanmenoon. Venytimme kotimatkaa pysähtelemällä geokätköille ja jätskeille useampaan kertaan, koska aurinko paistoi ja olo oli lomaisa.

Oulun Käsityökortteli oli todella ihana kokemus. Siitäkin huolimatta, että perjantai oli fyysisesti tuskaa kylmyyden ja kovan tuulen takia. En tajua, miten saatoin olla niin tyhmä, etten ollut varannut tuulensuojavaatetta tarpeeksi mukaan. Ei pipoa, ei hanskoja, ja sää oli kuin marraskuussa. Termospullonkin olin unohtanut kotiin. Kun seisoo kylmässä tuulessa liian vähissä vaatteissa aamusta iltaan, alkaa koko kehoa särkeä. Huono ilma olikin ehkä syy siihen, että myynti oli huonoa kai kaikilla muilla paitsi päähineitä myyvillä kollegoilla. Odotukset viime kesän Oulun korttelin perusteella olivat nimittäin kaikilla korkealla.

Lauantaina oli vaikeaa päästä edes sängystä ylös, mutta päivä muuttui aurinkoisemmaksi ja tuuli suostui tyyntymään. Meillä olikin lämmintä! Ja sen perjantain jälkeen kiitollisuuteni auringonpaisteesta oli erityisen suurta.

Mutta ihmeellisintä tässä reissussa olivat ihmiset! Aika monella paikkakunnalla olen torikojussani seisonut ja valehtelematta sanon, että missään ei koskaan ole ollut näin positiivista ja kannustavaa vastaanottoa kuin Oulussa. Kukaan ei valittanut hinnoista. Kukaan ei kipittänyt karkuun, kun tervehdin! Ihmiset katsoivat silmiin ja tervehtivät takaisin, juttelivat iloisesti. Kukaan ei tuhahdellut tuotteelle, vaan nekin, joille se oli uusi asia, sanoivat "minäpä kokeilen" ja ostivat yhden rievun. Oulussa myös ne vanhemmat rouvat, jotka eivät muualla ole minun rievuistani olleet kiinnostuneita, ottivat avoimesti informaation vastaan ja käsittämättömän moni lähti kojultani riepu mukanaan eteenpäin.

Vaikka perjantain myynti oli surkeaa, lauantai korvasi sen tuplasti ja pääsin siihen optimistisen realistiseen tavoitteeseen, jonka olin tälle reissulle asettanut.

Koska olimme sinne asti reissanneet, meillä oli ajatus yhdistää työntekoon myös minikokoinen loma, sillä rakas ystäväpariskunta asuu Oulussa ja näemme heitä aivan liian harvoin. Vietimme siis vielä sunnuntain heidän seurassaan ja minun oli oikeastaan aika vaikeaa lähteä kotiinpäin.

Asuin Oulussa 1998-2002 ja minun muistoni Oulusta eivät ole hyviä. Mutta tämä reissu käänsi Oulun-muistoni jotenkin päälaelleen. Olivatko oululaiset silloinkin näin iloisia ja ihania, eivätkä ollenkaan sisäänpäinlämpiäviä ja torjuvia, niinkuin minä muistan? Oliko Oulu silloinkin näin kaunis, eikä pelkkä löyhkäävä teknologiakammotus? Siihen ajanjaksoon liittyy tosi paljon kiusallisia muistoja ja huonoa vointia, joten se negatiivinen kuva, joka minulla Oulusta on säilynyt, onkin tainnut johtua ihan vaan omasta navastani, eikä suinkaan Oulusta.

Olen onnellinen siitä, että lähdin. Ei pelkästään hyvän myynnin vuoksi vaan myös siksi, että Oulu muuttui minulle nyt hyväksi muistoksi. Olen erityisen iloinen siitä, että lähes kaikki lähialueella asuvat vanhat tuttuni ja kaverini kävivät minua moikkaamassa torilla. Tajusin, että minullahan on ystäviä enemmän siellä kuin täällä Imatralla, vaikka pidän Imatraa tosi lintukotona.

Ihanan onnellisen kuplani särkivät sitten sunnuntai-iltana uutiset Orlandosta. Rakkautta, rakkautta, rakkautta kaikissa sateenkaaren väreissä tulvii Instagram nyt, mutta minä tunnen lähinnä epätoivoa. Miten rakkaus voisi voittaa mielipuolet konekiväärien kanssa? Suojaton on maailma hulluja vastaan ja se on pelottavaa.

Mutta nyt alkaa taas arki täällä. Sähköposti tursuaa velvollisuuksia, ja niiden läpikäyminen ja töihin ryhtyminen on pakollinen, vaikkakin vastenmielinen tehtävä. Lisäksi seuraavat myyntitapahtumat painavat tiukasti päälle. Jo ylihuomenna torstaina menen kokeilemaan Narinkkatorin arkipäivää Pro Kädentaitajien Design Marketilla. Ja viikonlopun olenkin sitten kotoseutuvilla Lappeenrannan Linnoituksessa.

Vielä kerran kiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitos Ouluun kaikille, jotka tulitte Käsityökortteliin.

Operaatio pajuaita ja muita kuulumisia

Normaalisti olisin tässä vaiheessa kesää ihan epätoivoinen siitä, että kohta se kesä on ohi enkä kerinnyt edes huomata sitä. Mutta en tällä kertaa. Tottakai se on kohta ohi, mutta nytpä se ei ahdistakaan, kun tiedän, että marraskuussa minua odottaa toinen kesä. Luulen, että lomareissun ostaminen jo vuoden vaihtuessa oli fiksuinta, mitä saatoin tehdä oman henkisen hyvinvointini hyväksi.

Poimin eilen perinteisen juhannuskimppuni. Tuntuu, että aika menee taas niin hurjaa vauhtia eteenpäin, etten pysy perässä. Pitikö meidän maalata ikkunanpokia ennenkuin sadekausi alkaa? Pitikö pestä matot? No, pitihän ne jo viime kesänä, jotta haitanneeko tuo, jos ne jäävät ensi kesään?

Olen kuitenkin mielestäni ollut ihan ahkera. Vaikka on ollut mahtavia hellepäiviä, olen malttanut tehdä töitäkin. Päiväni ovat rytmittyneet riepujen painamisen ja keinussa lohnotuksen vuoropuhelulla. Kun painoseulat kuivuvat, on helppo antaa itselleen lupa maata sen aikaa auringossa. Ja riepujen viikkaus ja tuotelappuihin kietominen on mitä parasta pihakeinutyötä. Nyt minulla on hyvä varasto seuraavia tapahtumia varten, mikä onkin tärkeää, koska matkapäiviä tulee nyt runsaasti ja välipäivinä pitää ehtiä ladata akkuja.

Huomenna lähden ajamaan Ouluun. Sinne on hauskaa lähteä, koska Oulu on ollut kotikaupunkini muutaman vuoden ajan ja vaikka se aika oli pikkuisen omituinen keikka elämässäni, niin sieltä on jäänyt paljon kivojakin muistoja ja pari rakasta ihmistä, joita on ihanaa päästä taas näkemään.

Tottakai toivon, että reissun anti ei jää pelkkiin kivoihin kohtaamisiin, vaan saan kauppojakin tehtyä. Käsityökortteli on perjantaina klo 10-18 ja lauantaina klo 10-16 satamassa, Aittatorilla. Otan mukaan vain kolmen sortin riepuja (Oma koti kullan kallis, Pöllöt ja Mummon pitsiliina), joten jos joku sielläpäin toivoo pääsevänsä ostelemaan muita riepukuoseja tai Tomppa-paitoja tai muita jäljelläolevia Tomppa-tuotteita, niin kannattaa laittaa minulle sähköpostia (susanna@susannantyohuone.net) tämän päivän aikana, jotta älyän ottaa niitä mukaan tiskin alle.

Lupasin pitää teidät ajan tasalla pajuaitaprojektistani. Nyt näyttää siltä, että viljellyt pajut ovat juurtuneet mallikkaasti, sillä ne ovat kasvattaneet lehtiä ihan hyvin. Luonnosta anastetut vitsat sen sijaan ovat lähes kaikki kuolleet. Vain neljä kuudestakymmenestä näyttäisi olevan hengissä.  Se tarkoittaa sitä, etten saakaan näkösuoja-aitaa vielä tänä kesänä.

Kun nuo ostopajut lähtivätkin noin hyvin kotiutumaan tänne, minulle tuli todella hyvä mieli siitä, että tein kunnolliset pohjatyöt ja ostin vitsoja ihan rahalla. Jos olisin vain kerännyt pajua luonnosta koko aidan mitalta ja tökkinyt niitä maahan, olisi nyt kiukku ja harmistus valloillaan. Nyt meillä on sentään viisi metriä hyvää aidanalkua ja ensi vuonna teen sitten loput 7 metriä samalla lailla ostopajuista.