Pois kotoa

Olen ollut kotona jumissa niin pitkään, että minulle on kehittynyt pieni pelko lähteä minnekään. Kun sain kutsun Hiitolanjoen uuden voimalamuseon avajaisin, ajattelin, että ihan kamalaa. Pakko mennä, kun en kehtaa olla menemättäkään, mutta ei kyllä millään huvittaisi ja miten muka jaksaisin kohdata vieraita ihmisiä, kun häpeän olla olemassakaan ja silmäpusseistani näkee, että olen itkenyt koko talven ja junamatkakin maksaa monta rahaa.

Mutta haa! Oli ihanaa huomata, että puolikas päivä poissa kotoa tekikin ihan hirveän hyvää. Ilokseni havaitsin, että minulla yhä on kyky innostua elämyksistä, kuten satavuotiaan turbiinin hajusta tai Finlandiaa soivasta sahasta. Ja haltioitua kauneudesta, kuten vanhojen sähkömittareiden muotokielestä. 

Ventovieraan helsinkiläisen kanssa junan odottelu Simpeleen maalaisauringossa oli mukavan kevyttä kommunikointia siihen nähden, etten puoleen vuoteen ole pystynyt puhumaan kenenkään kanssa mistään muusta kuin yläkerrasta, Kelasta, toimeentulotuesta ja siitä, miten paha olo minulla on. 

Minä ihan oikeasti olin useamman tunnin ajattelematta sitä tuhoa, joka elämässäni on väistämättä edessä ja miettimättä, olisiko kodittomuus, ulosotto vai kuolema pienin paha. Miten kevyt minä hetken aikaa olinkaan.

Tämä kokemus varmisti sen, että parasta, mitä voin nyt tehdä, on lähteä Helmutin kanssa liikkeelle. Ensi viikolla yöt ovat sen verran lämpöisemmät, että tarkenisin jo nukkua autossa. Minä saisin vielä tämän yhden hyvän kesän puskissa. Saisin uusia metsäpolkuja, uusia uimapaikkoja, uusia maalaismuseoita, ITE-taiteita ja ehkä jokusen uuden ihmisenkin, jota ei yhden ohimenevän kohtaamisen jälkeen enää tarvitsisi huomioida.

Sitten tulisi syksy ja pitäisi alistua tekemään velkaa Kelalle ja saattaa Helmut romutettavaksi. Mutta voisinko olla tämän kesän niin huoleton, että en miettisikään syksyä, talvea ja loppuelämän helvettiä?

Olen yrittänyt saada vastauksia Kelalta. Se on todella vaikeaa. Soittopyyntöihin vastataan viikkojen päästä, viesteihin ei lainkaan. Asiakaspalvelijat ovat nuoria ihmisiä, jotka tekevät vain työtään ja toistelevat ruudulta lukemiaan lauseita, mutta eivät osaa selittää minulle, miten takaisinperintä tulee käytännössä menemään. He osaavat kyllä nöyryyttää minua kysymällä "osaatko käyttäytyä vai lopetanko tämän puhelun", kun minulla palaa hermo.

Tiedän kuitenkin nyt edes sen verran, että vaikka takaisinperintä on nyt määrätty, perintäpäätös tulee viimeistään kolmen vuoden kuluttua. Sen enempää he eivät itsekään tiedä. Joku kelalainen ilmeisesti vaan jossain kohdassa voi keksiä, että nytpä aletaan periä. Arvelen, että silloin, kun yläkerta menee kaupaksi ja jos ei mene, niin kolmen vuoden kuluttua kuitenkin. Ja kun se päätös tulee, minulla on vielä mahdollisuus yrittää kääntää heidän päänsä. Mikä on ihan turhaa, sen kyllä jo tajuan, koska minun perusteeni on nyt jo kumottu: "Kertomasi perusteella asunnon kunto tai sijainti ei ole sellainen, että sitä olisi mahdotonta myydä. Huono asuntomarkkinatilanne ei ole peruste takaisinperinnästä luopumiselle." Sitten Kela hakee luvan hallinto-oikeudesta, "johon siihenkin kuluu oma aikansa". Kuukausia, vuosi, vuosia? En tiedä, eikä kukaan muukaan näköjään. 

Hallitus kyllä puuhailee sellaista sääntömuutosta, että Kela saisi vallan tehdä lopullisen päätöksen itse, eikä joutuisikaan viemään asiaa hallinto-oikeudelle. Niinkuin Kela yhdessä työvoimaviranomaisen kanssa ei nyt jo toimisi diktaattorina aivan liian monessa muussa asiassa... ( Esimerkki 1. Esimerkki 2. Esimerkki 3. )

Jos yläkerta menisikin kaupaksi, minä luonnollisesti joutuisin käyttämään sen rahan elämiseen. Kun tilillä on rahaa, ei ole perusteita hakea toimeentulotukea. Ilmoittaisin Kelalle, että myyty on ja Kela käynnistäisi takaisinperinnän. Siihen kuluisi se edellämainittu oma aikansa, jona kerkiäisin syödä rahat moneen kertaan. Kun hallinto-oikeuden päätös tulisi ja perintä alkaisi, eikä minulla olisikaan jäljellä rahoja, joilla maksaa, velka siirtyisi ulosottoon. 

Tästä eteenpäin kaikki on ihan hämärän peitossa. Kukaan ei ole osannut kertoa minulle, joutuisinko maksamaan koko velan vai vain sen verran, kuin asunnon myymisestä saan. Jossain lukee, että velka vanhenee viidessä vuodessa ja jossain toisessa paikassa lukee, että viidessätoista. Jos olen siinä vaiheessa työtön, minulta ei voida ulosmitata rahaa - menetän vain luottotietoni. Jos saisin palkkaa, siitä ulosmitattaisiin joku summa automaattisesti.  

Kun oletettavasti tuossa vaiheessa taloyhtiö olisi jo joutunut ottamaan isoja remonttilainoja, mikäli pankki sellaisia vielä myöntäisi, en minä pystyisi enää maksamaan vastikkeitani. Joutuisin lähtemään omasta kodistani ja menemään muualle vuokralle, myymään omankin kotini tai ottamaan tähänkin vuokralaisen, mikä taas käynnistäisi tämän saman tilanteen uudelleen alusta.

Fakta on se, että minä roikun tässä samassa löysässä hirressä vuosia riippumatta siitä, ostaako joku yläkertaa vai ei. Niin tai näin, loppuelämäni tulee olemaan kitumista, jollen nyt tosi pian koe jotain ihmenousua ja saa työtä, josta tulisi niin tähtitieteellisiä summia joka kuukausi, etten joutuisi enää hakemaan toimeentulotukea. Tai jollen nopeasti pysty pääsemään eroon yläkerran asunnosta keinolla millä hyvänsä. 

Kukaan ei kuitenkaan ainakaan vielä ole ilmoittautunut vapaaehtoiseksi ottamaan vastaan asuntoa lahjana eikä minulle ole ilmestynyt mitään työelämän vaatimia taitoja ja itsetuntoa.

Yritän asettua tähän hetkeen. Juuri nyt ei ole mitään hätää. Nyt pakataan Helmut reissukuntoon ja otetaan vastaan se, mitä Suomen kesä voi tarjota. 

Sen kunniaksi taas yksi kuollut konna.