Ihanampi työhuone

Sain ensimmäisen seinän valmiiksi eilen. Aika ihana minusta! Ensin ajattelin, että se ei sovikaan yhtään tuon sinisen lattian kanssa, mutta äkkiä silmä tottui oranssinpunaisen ja taivaansinisen yhdistelmään.

Punainen maali on jotakin perusrautakaupan perusseinämaalia. Koska minä olen minä, niin valmista pitää tulla. Päätin, että koska seinän takana on toinen huone, eikä ulkoilma, hengittävä maali ei ole maailman tärkein asia. Annoin Sulolle tapetinpalan värimalliksi ja hänen kauppareissunsa ajan sain itse tapetoida toista seinää rauhassa. Nyt kun Sulo on töissä vain yhden vuorokauden kerrallaan, en ehdi häyristellä mitään remonttia valmiiksi asti. Jouduin voimaa käyttäen ajamaan Sulon ulos huoneesta, ja silti hän vielä jatkoi huuteluaan lippuluukusta: "Tuolla tapetti repsottaa vielä!"

Repsottavathan ne sieltä täältä. Onneksi minulla on niin huono näkö ja huonekorkeus on niin suuri, etteivät yläreunan repsotukset osu omiin silmiini lainkaan. Hoksasin myös syyn sille, miksen saanut tapetteja pysymään seinillä. Osasyynä oli varmasti vaaleansininen, jauhopintainen maitomaali, sillä seinän esiliisteröinti auttoi jonkin verran. Mutta pääsyy olikin se, että minulla oli tavallista liisteriä, kun olisi pitänyt olla tapettiliimaa! Miksei sellaista lue tapetin tuotelapussa? Jos siinä ei erikseen mainita, että pitää olla seinälle levitettävää tapettiliimaa, niin minä tietysti ostan tavallista liisteriä. Se liima-asia selvisi vasta, kun avasi tapettirullan ja luki pienellä präntätyt ohjeet tuotelapun takaa. Onko niin, että nykyisin se liimasysteemi onkin oletustapa ja tavallisesta liisteristä on tullut poikkeuksellinen aine?

Toisen seinänkin sain taisteltua valmiiksi ilman, että piti edes huonekaluja siirtää pois tieltä. Mutta tänään on vuorossa tämän seinän alaosan maalaaminen, ja huonekalujen siirtelyltä ei voi enää välttyä.

Loput kaksi seinää jäävät toistaiseksi sinisiksi, sillä niihin tarvitaan hengittävät maalit. Maalaan yläosan samansävyisellä valkoisella kuin tapetissa on, ja alaosan punaisella.

Viime syksynä sain eräiltä ystäviltämme näin hienon keittiönkaapin. Sen väri muuttuu varmasti vielä, ja nyt pohdin, päällystäisinkö sen ovet tuolla tapetilla.

Lukijan puheenvuoro

Ilolla esittelemäni kiilaferre kirvoitti muutaman kommentin, jossa sen hintaa pidettiin liian kalliina. Jopa "kohtuuttomana". Tottakai tajuan, että 159 euroa on iso raha ja monelle täysi mahdottomuus. Mutta se, että kehotetaan hilaamaan hintaa alas, jotta saisimme edes jotain myytyä, tuntuu todella loukkaavalta. Yhdessä kiilaferressä on kolmen käsityöyrittäjän työpanos, joten ostamalla sen asiakas auttaa kolmea yritystä pysymään hengissä tässä maassa.

"Hinta kohdalleen" on käsite, joka tarkoittaa asiakkaan suusta aivan päinvastaista asiaa kuin meidän käsityöyrittäjien suusta. Jos me laitamme hinnan kohdalleen, kiilaferre maksaisi kolmattasataa. Mutta asiakkaan mielestä kohdallaan oleva hinta olisi 80 euroa.

Suurin osa kommenteista oli kuitenkin kannustavia ja muutama lukija kirjoitti tosi koskettavasti ja puhui varsin tärkeistä asioista. Koska minä haluan, että heidän kommenttinsa tulevat luetuiksi ja huomatuiksi, nostan ne tähän ihan pikkuisen lyhennettyinä.

"Tiedän, että maksamani hinta sisältää pelkästään arvonlisäveroa 24%. Siis neljänneksen hinnasta yrittäjä kerää valtion puolesta ja tilittää eteenpäin valtion kassaan. Lisäksi työtilan vuokra, yrittäjän eläkemaksut sekä sijoitetut rahat työkoneisiin ja muihin työn tekemiseen vaadittaviin asioihin jne. Että tutkimatta asiaa sen syvemmin minusta jokainen ihan kykenee ymmärtämään, ettei 159 euron kiilaferren hinnalla millekkään tuntipalkoille pääse edes etäisesti.

Halpaketjujen 5 euron t-paidat ja muut aivan liian halvat vaatteet hämärtävät käsitystämme siitä, mitä mikäkin oikeasti maksaa. Jos ostaa sen 5 euron t-paidan, niin silläkin on sitten oma hintansa. Sitä ei ehkä halua miettiä, kun on kiva saada usein uutta ja halvalla, mutta paidan tekijä ei paljon palkkaa saa. Pahempi vielä, että menettää ison osan terveyttään siksi, että me saamme paljon ja halvalla, yleensä vielä huonoa laatua.

Juurikin Yle uutisoi (taitaa olla ensi maanantain MOT:ssa), että suomalaiset yritykset teettävät edelleen - vaikka ei ole kauaa hirveiden työolojen uutisoinnista - paljon Bangladeshissa ja muissa vastaavan työhintaluokan maissa vaatteita, siis ns. hyvätkin merkit ja brändit.

En käsitä millään sitä ajattelun ristiriitaa, että ollaan pahana, kun työpaikat eivät pysy Suomessa, mutta ei olla valmiita ostamaan Suomessa valmistettuja tuotteita "koska ne ovat liian kalliita". Ovatko tosiaan? Ja ovatko aina?

Ja onko kaikkea tarpeen saada? Tarpeet ja halut ovat menneet aika lailla sekaisin, koska on tullut niin normaaliksi ostaa määrällisesti paljon vaikkapa juuri vaatteita tai esimerkiksi ostaa parin vuoden välein uudet ruokapöydän tuolit, koska vanhat kyllästyttävät. En minä tästä lähde kovasti yksittäisiä ihmisiä osoittelemaan, tähän tapaan kuluttaa meitä ohjataan markkinoinnilla hyvin voimakkasti ja sen markkinoinnin houkutuksen vastustaminen on vaikeaa, itsellenikin usein.

Viiden euron t-paidan osto on ok, jos ei ole paitaa päälle ja rahaa on vain se viisi euroa. Yleensähän kuitenkin tuon halvan ostopäätöksen tekemisen syy ei ole se viimeisen vitosen käyttäminen. Ja tietenkin tilanteen mukaan pitää voida toimia, jos vaikka lapsille ei ole sopivia vaatteita ja rahaa on sillä hetkellä tosi vähän, niin sitten on pienempi paha ostaa se halpa vaihtoehto kuin velkaantua ostamalla aina kalliimpi, jos siihen ei ole varaa.

Meni aikamoiseksi tajunnanvirraksi, mutta itse olen muuttanut kulutustani niin, että ostan mitä tarvitsen sekä myös mitä ihan haluankin, mutta haluan vähemmän, laadukkaampaa ja mieluusti kotimaista, jos se on vaihtoehtona. Usein joudun odottamaan, välillä pitkäänkin, mutta ilman vaatteita en ole joutunut olemaan tai istumaan lattialla tuolin puutteessa."

Paula Turusta

"Minulla oli ystävän kanssa keskustelu tuosta maatuskaferrestä. Hänen kantansa oli ensin aika kielteinen. Kuviot isoja ja hallitsevia, väri räikeä ja tuo hinta, huh miten korkea. Yritin avata hänen silmiään ja viittasin hänen kaapissa roikkuvaan Marimekon pinkkiin unikkokuosiseen mekkoonsa. Mielestäni siinäkin on aika värikkäät isot kuviot ja hinta sillä on ollut paljon korkeampi. Lisäksi epäilin sitäkin, onko tusinamekko edes tehty suomessa. Tämän ystäväni sain voitettua puolelleni, loppujen lopuksi.

Minusta tuollaisella ferrellä on paljon isompi arvo, kuin mitä hintalappu osoittaa. Siinä on palanen historiaamme, siinä on yhden ihmisen elanto, leipä, sähkölaskut ja verot. Siinä on ommeltuna käsityöläisen henki, ajatukset ja pala arkea. Verrattuna tusinamekkoon, joka on brändätty ja isolla rahalla maailmalle mainostettu ja siellä osin tehtykin, on tämä ferre paljon arvokkaampi. 

Tottahan on, ettei kaikki tuotteet ole kaikkien ulottuvilla. Toisilla on varaa hienoihin taloihin ja kaliisiin autoihin, ja me toiset ajamme vanhalla opelilla ja remontoimme vanhaa taloa. Pointtina tässä tarinoinnissani on se, että halusin kertoa saaneeni yhden ihmisen ymmärtämään tuotteiden arvon ja hinnan eron.

Kyllä minäkin haluaisin tuollaisen ihanan ja kauniin ferren, mutta joudun kyllä hetken siihen säästämään :) Mutta uskon, että kun sen saan, on se minulla vuosia, jolloin sen käyttöhinta on laskenut hurjasti, mutta arvo on noussut paljon korkeammalle."

Eija Salo

Kiitän sydämestäni Paulaa ja Eijaa näistä sanoista. On ihan surkeaa, että me joudumme puolustelemaan työmme hintaa. Aina uudestaan ja uudestaan. Tällaiset lukijoiden ja asiakkaiden kannanotot ovatkin meille sellaisia voimavaroja, joita ei rahalla voi saada.