Ei saa innostua

Lupailin edellisen postauksen kommentoijille kirjoittaa kuulumisiani. Tuntuu ihan älyttömältä. Tässä nykymaailmassa, jossa pelkkä Google-tilin omistaminenkin on ilmeinen turvallisuusuhka, on varmasti idioottimaista jaella täällä elämänsä yksityiskohtia. Olen koko ajan enenevässä määrin ahdistunut kaikesta siitä, millaiseksi meidän maailmamme on mennyt ja miten me olemme antaneet teknologiajättien ja miljärdöörien orjuuttaa meidät. Vihaan tekoälyä, joka hyppii silmille joka paikassa ja vihaan datakeskusmaniaa niin paljon, että vatsaan sattuu.

Että entä jos vaikka alkaisinkin kirjoittaa jotain kiertokirjeitä, laittaa ne postiin ja kun eka vastaanottaja on lukenut, niin postittakoon seuraavalle. Ai niin, Postihan hinnoitteli itsensä köyhän ulottumattomiin jo aikoja sitten.

No, niitä kuulumisia. Olen tosi väsynyt, se on päällimmäisenä mielessä. Loput tarkistin kännykän kuvista, kun en ihan suoralta kädeltä muistanut edes, mitä tässä välissä on tapahtunut. Ja onhan tässä.

Kelan takaisinperintä etenee tehokkaasti. Asia on nyt hallinto-oikeudessa, jonne minun pitäisi kirjoittaa joku lausunto. Kun ajattelen sen kirjoittamista, alan vapista, enkä saa henkeä. Minulla olisi vielä 10 päivää aikaa. Jos en kirjoita, he tekevät päätöksensä silti. Veikkaan, että vaikka kirjoittaisin mitä, sillä ei olisi mitään merkitystä.

Syyskuun alussa pääsin Tanhuvaaran opistolle viikonlopun mittaiselle kuntolomalle. En ymmärrä, miten on edes mahdollista, että työtön sai sen ilmaiseksi, mutta totta se oli. Eikä siihen tarvittu edes mitään lausuntoa mistään - pelkkä työmarkkinatorin kuvakaappaus riitti. Ryhmässä oli melkein 40 ihmistä, mikä oli huojentavan suuri määrä. Ei tarvinnut tutustua väkisin keneenkään, ei vaadittu ryhmäytymistä eikä ällöttäviä tutustumisleikkejä saati mitään lomanjälkeistä WhatsApp-ryhmään liittymistä.

Siellä sai hyvää ruokaa eteensä kolme kertaa päivässä ja aterioiden välissä sai osallistua ohjattuun liikuntaan, joka sopi kaiken kuntoisille. Oli metsäjoogaa ja kävelyä, erilaisia venyttelyjä ja vesijumppaa. Vesijumpasta jouduin lähtemään kesken pois, sillä ohjaajan valitsema "musiikki" oli niin hermojaraastavaa, että olin itkun partaalla. Päästiin myös kokeilemaan kirkkoveneellä soutamista, mikä oli aika hieno kokemus. Minä ihan hirveästi tarvitsisin tuollaista laitoselämää, joka keskittyisi vain ja ainoastaan fyysiseen hyvinvointiin. Mieli toipuisi kyllä siinä sivussa.

Mutta kotiin piti tulla, ja olinkin tuon viikonlopun jäljiltä varsin energinen. Koska minun piti saada mahtumaan tänne kotiin kaikki roinat Sulon ja H:n varastoista, minun oli pakko loihtia lisää säilytystilaa. Niinpä panin alkovin uusiksi. Sen takaseinän sisällä piileskellyttä hyllykköä piti syventää eli sänkyäni kaventaa entisestäänkin. "Minä äkkiä vaan vaihdan hyllyt syvempiin," ajattelin.

Sitten ajattelin, että samallahan minä teen alkovista nätimmän. Vanhoilla kirjansivuilla tapetoidut seinät olivat ruskeudellaan alkaneet tympiä minua jo aikoja sitten. Nythän ne voisi riipiä pois ja laittaa maalia tilalle. Ihan äkkiä vaan. 

Hommaan kuluikin kolme päivää ja viidenkympin budjettini kolminkertaistui eli käytin siinä myös lokakuun huvirahani. Ja joka ilta minä itkin väsymystäni. Kun kaikki tavarat sieltä alkovin sisältä olivat levällään täällä yksiössä ja lisäksi kaikki rakennusmatskut, niin eihän täällä ollut edes paikkaa, jossa istahtaa hetkeksi alas. Oli pakko vaan jaksaa rakentaa eteenpäin. Onneksi Helmutiin pääsi nukkumaan.

Tuo oli toki erityisen iso urakka, mutta sama lopputulos on ollut nyt ihan kaikessa kivassa tekemisessä. Jos yritän vaikka vain järjestellä nukkekotia, minä väsähdän ja käyn itkuiseksi. Minun vanha keinoni hoitaa pahaa oloani touhuamalla hauskoja juttuja ei siis toimikaan enää. 

Terapeuttini sanoo, että minulla on uupumus. Se selittää sen, miksi minä voimistun aina Sulon metsämökillä, mutta romahdan jo muutaman kotipäivän jälkeen. Mikä tahansa tekeminen väsyttää nyt minut itkuherkäksi haperoiksi ja kotonahan tekemistä on paljon. Metsässä sen sijaan ei ole mitään tekemistä. Siellä minä hengailen. Teen rauhallisia kävelyitä, pilkon välillä vain sen verran klapeja kuin satun tarvitsemaan ja ruokin itseni säännöllisesti, mutta enimmäkseen minä vain olen. Saatan istua pitkäänkin katselemassa vaikka hämähäkkiä ja iltaisin neulon mökissä. En tee siellä mitään innostavaa enkä velvoittavaa, vaan pelkästään rauhoittavia puuhia. 

Jos ei olisi ollut niin sateista, olisin viettänyt siellä enemmän aikaa. 

Kuulemma kivoista asioista innostuminen on keholle sama tila, kuin raskaiden velvollisuuksien hoitaminen - ylivireys. Siksi uupumuksen kourissa ei saisi innostua. "Jos innostut, niin 10 minuuttia maksimissaan." No eihän sellainen onnistu. Jos minä aloitan jonkun kivan homman, se on sitten menoa. Kun olin tuon tiedon jälkeen pariin otteeseen ihan käytännössä todennut terapeutin puheissa olevan järkeä, päätin noudattaa hänen ohjettaan ja lakata hoitamasta itseäni hauskoilla asioilla. 

Niinpä olen tehnyt tylsiä asioita. Minulla on lista tylsistä, pienistä hommista, joita en koskaan ole saanut tehtyä juuri siksi, että ne ovat tylsiä ja pieniä. Esimerkiksi kaikki nämä vuodet lääkekaapistani on sisältö vyörynyt syliini jokaisella ovenavauksella, koska sieltä on puuttunut yksi hylly ja purkit ja rasiat on olleet pinottuina toistensa päälle. Kuuden vuoden ärsyttävyys olisi ollut hodettavissa kymmenen minuutin tylsällä, pienellä hommalla. No, nyt se on tehty. Lääkekaapissa on lisähylly ja lääkkeet pysyvät paikallaan. Se, että teen yhden tai kaksi tylsää, pientä hommaa päivässä ei kuormita minua, vaan päinvastoin vähentää stressiäni, kun näen, miten se tylsien, pienten hommien lista lyhenee. 

Marraskuussahan menen sitten Fuerteventuralle tylsistymään kuukaudeksi ja sitten toivottavasti olen saanut hermoni rauhoittumaan niin paljon, että joulukuussa saan askarrella barbeille huoneita. Minun täytyy nyt vaan pitää itseni kurissa tämän lokakuun ajan, vaikka aina huilipäivän jälkeen voimistun ja mieleni tekee mieli alkaa puuhata. Joka kerta se kuitenkin johtaa siihen, että olen aivan kanttuvei seuraavana päivänä.

Olin tyhmä ja lähdin viime viikonloppuna Ihmeelliseen Pieneen Maailmaan innostumiskiellosta huolimatta ja vielä kesken perhepiirissä tapahtunutta kriisitilannetta. Tietysti tuhatmäärät ihania miniatyyrejä, yleinen messuhälinä ja jatkuva vanhojen tuttujen ja uusien tuttavuuksien virta olivatkin sellainen aistikuormitus, että väsyin jo kesken päivän. En olisi yhtään jaksanut kuvata yhteiskuvia toisten nukkeharrastajien nukkejen kanssa. Mutta minä pinnistin ja jaksoin varmaankin olla kaikille ystävällinen. 

Minä en enää pysty ajamaan pimeällä yhtään. En kertakaikkiaan näe mitään. Niinpä vietin yön metsässä jossain Porvoon yläpuolella ja makasin koko yön valveilla odottaen, että valkenee. Nukkumisestahan ei tullut mitään, kun messupäivän suhinan lakattua pääni täyttyi läheisen ihmisen kriisillä. 

Luojan kiitos kotiin palattuani totesin, että yläkerran poika on muuttanut jo pois, mutta uusi omistaja ei ole vielä tullut tilalle. Nämä viimeiset päivät kotona ovatkin olleet valtavan mieltähelliviä! On ollut koko ajan hiljaista! Yksikään kolahdus, rysähdys tai nitinä ei ole saanut kehoani jännittymään viulunkieleksi! En ole joutunut lainkaan sovittamaan omaa rytmiä yläkerran rytmiin, vaan olen voinut mennä kävelyllekin miettimättä, että kannattaisiko lykätä ulkoilu vasta siihen hetkeen, kun yläkerrassa herätään. En ole tarvinnut vastamelukuulokkeita kertaakaan, mikä on senkin takia hyvä, että sain jo Pieleen menneen historian loppuun, eikä minulla ole nyt valmiina kuunneltavaa, jonka pariin kadota heti, kun naapuriäänet alkavat.

Mutta vaikka tässä nyt taas on ollut vaikeita juttuja, niin on ollut myös päiviä, jolloin minulla on ollut kevyempi olo. Sellaisina päivinä huomaan jopa toivovani, että jonain päivänä minä olisinkin taas ihminen. Se tuntuu kyllä liian suurelta toiveelta. Elämä on jo näyttänyt minulle sen, että kun yksi tuska alkaa helpottaa, tulee toinen tilalle. Ei minulle suoda rauhaa koskaan. Aina pitää vaan jaksaa ja jaksaa ja jaksaa. 

Roihuava roskistulipalo

Näinä viime vuosina, kun maailma ja yhteiskunta on mennyt hirveällä vauhdilla yhä mielettömämmäksi, julmemmaksi, kovemmaksi ja pelottavammaksi, minun ihmisvihani on koko ajan kasvanut. En siis vihaa jokaista ihmistä yksilönä, vaan ihmislajia. Minusta meidän ei kuuluisi olla olemassa.

Viime talvet historiallisten dokumenttien äärellä saivat minut entistä enemmän kaipaamaan menneisyyteen, kauas taaksepäin, jolloin elämä oli yksinkertaisempaa, luonnollisempaa ja monin tavoin aidompaa. Ihmiskunta on kulkenut uskomattoman tien oman elinympäristönsä pilaamisessa ja lajitovereidensa kiduttamisessa. Ensin ajattelin, että kehityksen olisi pitänyt pysähtyä siihen, kun elimme savupirteissämme ja meillä oli lehmä ja perunamaa. Tarkemmin ajateltuani kyllä ymmärsin, että silloinkin oli jo karmeaa eriarvoisuutta rikkaiden ja köyhien välillä. Toisaalla elämä oli kärsimystä, sairautta ja puutetta raatamisesta huolimatta, kun toisaalla jo lohnotettiin jouten ja tumpattiin yhteen mekonhelmaan sata metriä maailman toiselta puolelta kannettua silkkiä. Aloin vahvasti kallistua siihen, että ihmisen olisi pitänyt pysyä metsästäjä-keräilijänä. Uskoakseni silloin me vielä elimme sopusoinnussa muun luonnon kanssa. Se, että opimme viljelemään maata, oli kaiken pahan alku.

Nyt kun selailin Areenasta neulomiskuunneltavaa, törmäsin muutaman vuoden takaiseen podcastiin "Pieleen mennyt historia". Heti ensi minuuteilla totesin, että tämähän on ihan minun juttuni. Lainaan alkujuontoa: " Tässä sarjassa tarkastelemme sitä roihuavaa roskistulipaloa, joka on ihmiskunnan historia. Tämä ilmiö, jota joskus kutsutaan edistykseksi on todellisuudessa ollut tauoton marssi kohti yhä suurempaa kaaosta ja mielipahaa. Miksi ja milloin kaikki alkoi mennä päin persettä?"

Kiinnostavaa. Jakaako joku todella minun ajatusmaailmani siitä, että ns. edistys on virhe? 

No todellakin, jo sarjan toisessa jaksossa päädytään samaan, kuin mihin itse olen jossain vaiheessa päätynyt; kaikki meni pieleen maanviljeyksen myötä. Kivikauden metsästäjä-keräilijä on ollut pitkä, hyväkuntoinen, vahvahampainen, terve tyyppi, joka teki työtä vain nelisen tuntia päivässä. Ja se työ oli pääasiassa ravinnon keräilyä eli mielekästä ja tarpeellista. Jokainen osallistui ruoan hankintaan, eikä sitä varastoitu eli kukaan ei tullut toista vauraammaksi. Ravinnon hankinnan ohella muu aika oli heimon yhdessäoloa, ajanviettoa. Lapsetkin kasvatettiin porukalla, olivat ne kenen hyvänsä siittämiä. 

Miten minä olenkin pohjimmiltani aivan kivikauden ihminen. Neljä tuntia on maksimi, jonka pystyn käyttämään velvollisuuksiin. Mielelläni tuhertelisin kalliomalauksia ja kertoisin tarinoita nuotiolla muun ajan. Ei kai se ihme ole, että tunnen hengenheimolaisuutta sinne suuntaan, kun jossain tutkimuksessakin törmäsin ajatukseen, että noihin aikoihin porukka oli ihan ADHD. 

Mutta sitten joku hyväkäs keksi alkaa pysyä paikallaan ja kasvattaa itse omaa ravintoaan. Kuvioihin tulivat viljat, jotka romahduttivat ihmisten terveyden ja joiden myötä varallisuuserot kasvoivat ja toisten sortaminen alkoi. Loppu onkin sitten kiihtyvällä vauhdilla kasaantuvaa paskaa.

Tuossa podcastissa on valtavasti jaksoja, ja olen saanut paljon kiinnostavaa tietoa lajimme historiasta, keksinnöistä ja niiden kauaskantoisista vaikutuksista. Ihan erinomainen helmi oli palkkatyötä käsittelevä jakso. 

Tietoa ja ymmärrystä ihmislajilla on nykyisin paljon. Miksi sitä ei käytetä hyödyksi ja pelasteta maapalloa? Miksi ahneet ja alistamistaipuvaiset saavat määrätä ja hallitsevat kaikkea?

Suuri osa minusta haluaisi heittää henkensä pian ja olla näkemättä sitä, millaiseksi helvetiksi ihminen tämän planeetan vielä muuttaa, niin itselleen kuin muillekin lajeille. Yhtä suuri osa haluaisi taikasauvan heilautuksella muuttua omavaraiseksi, vetäytyä metsämökkiin ja katkaista yhteydet kaikkeen nykyajan mielipuolisuuteen. Ja sitten on se osa, joka täällä tyytyväisenä näpyttää blogia tietokoneella internettiin ja leikkii muovinukeilla, jotka alistetut aasialaiset ovat liukuhihnalla kasanneet, jotta länsimaalaisilla olisi lisää tarpeetonta tavaraa. Hirveä paradoksi.

Terapeutti kysyi, onko minulla aina ollut luonnosta sellainen ajatus, että me ihmiset olemme siellä vieraana ja sitä tulee kunnioittaa kaikkein tärkeimpänä. En usko, että tässä määrin ainakaan. Tottakai maalaislapsena minulle kaupunkiympäristö on älytön keksintö. Että maankuori peitetään betonilla ja asfaltilla ja sitten asutaan toinen toistensa päällä betonikuutioissa hirvittävän metelin keskellä. Laitetaan siihen betonin päälle betoniruukku ja istutetaan siihen kukka! Piikataan asfalttiin aukko ja istutetaan siihen puu, joka ei luonnostaan siinä kasvaisi! Ensin siis tuhotaan luonto ja sitten yritetään tuoda sitä takaisin pikku ripauksina ja vieläpä vääränlaisina. Joudutaan harrastamaan liikuntaa juoksumatoilla ja punttisaleilla, koska ei hyötyliikuta pitäessämme kotejamme lämpiminä ja itsemme hengissä. Idioottien touhua.

Olen viimeinkin tajunnut, miten surkeasti minä olen oman elämäni hanskannut ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Vaikka ymmärrän haluavani elää kesät maalla ja hiljaisuudessa ilman talotekniikkaa, ja talvet asuntoautossa vaihtuvissa maisemissa, en tule koskaan elämään niin. Minulla ei kertakaikkiaan ole sellaista itsekuria, kunnianhimoa ja tavoitteellisuutta, jota unelmien toteuttaminen vaatisi. Minä vain haahuilen eteenpäin ja tartun vastaantuleviin asioihin, jotka miellyttävät milloinkin. Ne unelmani, jotka toteutuivat, eivät toteutuneet omien aikaansaannosteni ansiosta, vaan siksi, että minulla oli kumppani jakamassa niitä haaveita. Yksinäni minä en saa yhtään mitään aikaiseksi. Minä olen käyttänyt elämäni harhailuun. Metsästänyt ja keräillyt nopeaa mielihyvää ja elämyksiä, ja mätkähtänyt sen tuhat kertaa naamalleni mutaan. 

Vielä viimeiset taistelut

Lähetin Kelalle oikaisuvaatimuksen uhkaavasta takaisinperinnästä viime huhtikuussa. Siellä se Omakelassa yhä näkyy samassa jamassa, "käsiteltävänä" eli se ei ole edennyt minnekään. Nyt, kun asunto on myyty, Kela ei kuitenkaan aikaillut takaisinperinnän käynnistämisessä. Nyt he haluavat minun kertovan heille, miksi etuutta on maksettu liikaa. Ovatko ne siellä aivan idiootteja? Itsehän ovat keksineet maksaneensa liikaa, minun mielestäni eivät todellakaan ole. Tarvitsin tuon 1122 euroa siihen, että en olisi nähnyt nälkää ja joutunut jättämään lääkkeitä ostamatta. En minä sillä rahalla liikaa ole päässyt juhlimaan.

Jos minä tämän takaisinperintäshown nyt vielä jaksaisin tempoilla läpi, alkaisiko oloni helpottaa? 

Terapeuttini vahvisti ajatukseni siitä, että tällaisen usean vuoden kestäneen koko ajan kiihtyvän piinan jälkeen hermosto ei palaudu hetkessä. Minun täytyy olla kärsivällinen toipumisessa.

Enhän minä ole kärsivällinen koskaan missään asiassa. Mutta juuri nyt minä sentään saan olla rauhassa. Olen kirjoittanut Kelalle näkemykseni. Tilillä on rahaa sen verran, että selviän loppuvuoden. Työnhakuvelvoitetta ei määrätty, koska olen niin paskana. Eli ei Kela sen enempää kuin työkkärikään vaadi minulta juuri nyt yhtään mitään. Minäkään en saisi vaatia mitään itseltäni. 

Jos minä jaksan marraskuuhun saakka, jolloin viimeinkin alkaa kesä, alkaisiko oloni helpottaa?

Olen varannut matkan Fuerteventuralle. Koska nyt en joudu hakemaan toimeentulotukea, minulla on oikeus matkustaa. Koska minulla nyt on rahaa tilillä, minä pystyin ostamaan lentoliput. Koska minulla ei nyt ole työkkärivelvollisuuksia, minulla on mahdollisuus yrittää helpottaa omaa oloani sen sijaan, että lukisin työpaikkailmoituksia ja tuntisin itseni paskimmaksi paskaksi, mitä maan päällä kävelee. 

Hotellien hinnat ovat nousseet pilviin sitten viime reissun. En haluaisi taas lähteä justiinsa samaan paikkaan kuin minne ennenkin olen marraskuuta paennut, mutta se on ainoa hotelli, jossa yö maksaa saman verran kuin muualla kerrossänkypaikka jaetussa hostellihuoneessa. En haluaisi myöskään tunkea turistina Kanarialle, joka hukkuu turismiin ja jonne minua ei kaivata. Mutta missä muualla olisi aurinkoa ja lämpöä siinä vaiheessa vuotta? 

Matkan varaaminen on taloudellinen riski, jos minulle ei ilmaannu mitään firman töitä tai jos Kela täräyttää pikavauhdilla hallinto-oikeuden perintäpäätöksen pöytään. Mutta hotellin saa perua. Jos en pääsekään matkaan, menetän vain lentolippujen hinnan.

Mutta pakkohan minun on päästä. En halua heti edellisen perään toista talvea itsemurhan partaalla yläkertaa kuunnellen ja kaamosta itkien.

Jos minä jaksan vielä siihen saakka, että yläkerrassa asuja vaihtuu, alkaisiko oloni helpottaa?

Mahdollisesti se tapahtuisi maaliskuussa. Ehkä uudella ihmisellä on kevyt askel? Ehkä hänellä on sama vuorokausirytmi kuin minulla? Ehkä lattiamateriaalin vaihtaminen vähentää kolinaa? Ehkä minun hermoni ovat siinä vaiheessa jo rauhoittuneet? Ehkä minä en ole silloin enää näin hullu? Enhän minä tullut näin hulluksi aiemmista asukkaistakaan, vaikka heidänkin äänensä jossain määrin häiritsivät. 

Eilen oli meidän kylällä jokaelokuinen pihakirppis- ja pop up -kahvilatapahtuma. Tiedän hyvin, että moni täällä vierailevista ihmisistä tahtoisi vaihtaa kanssani paikkaa. On niin surullista, että minä todellakin olen näin hullu, että asuminen yhdessä Suomen ihanimmista paikoista on minulle tuskallista. Vain sen takia, että ääniyliherkkyyteni on niin voimakasta ja selvästi vain pahenee koko ajan. Koirien räksytykset ja skuuttien kalinat ärsyttävät ja yläkerran asukkaan kantapäät saavat minut raivoihini. 

Ehkä niissä kantapäissä ei kuitenkaan pahinta ole ääni, vaan se, että olen jatkuvasti tietoinen vieraan ihmisen läsnäolosta, kun olen kotona. Kun yritän rentoutua nukkumaan, yläkerran asukki on läsnä. Herään keskellä yötä sydän hakaten, kun hän kolisee. Kaiken päivää tiedän, missä kohtaa hän asunnossaan liikkuu. Kun minä kuulen hänet, hän tavallaan tunkeutuu minuun ja siitä minä menen sekaisin. 

Aiempien asukkaiden kanssa on ollut helpompaa, koska he sentään nukkuivat yönsä. Ylämummo ei paukuttanut kantapäitään hereillä ollessaan ja Yläkerran Tyttö oli todella harvoin kotosalla. Tämä nykyinenkin on oikeasti mitä mukavin ihminen ja mitä parhain vuokralainen ja joskus lähtiessään tulee saamaan minulta suosituskirjeen mukaansa, mutta siltikään minä en siedä häntä. 

Minä niin kovasti haluaisin nauttia täällä asumisesta. Rakastan tämän kylän kauneutta, rakastan omia rantojani, metsiäni ja niillä kiemurtelevia polkuja. Rakastan Saimaan kirkasta vettä. Rakastan Vuoksen rantareittiä palvelujen suuntaan. Rakastan yhteisöllisyyttä ja sitä, että minulla on tuttavia naapurustossa. Rakastan omaa pihaani, jonne saan rakentaa nukkekoteja. Täällä on kaikki hyvää. Vain minä olen korvineni ja aivoineni vääränlainen.

Kuinka moni tosissaan haveilee olevansa kuuro? Minä haaveilen. Olen oikeasti kateellinen kuuroille, joilla on implantit ja mahdollisuus laittaa kuulo pois päältä ja päälle tarpeen mukaan. Jos minulla olisi sellainen mahdollisuus, täällä asuminen olisi lähes täydellistä.

Kun eilisiltana yritin nukkua sisällä ja vielä myöhäänkin yläkerran kolinat ja natinat pitivät kehoni jännitystilassa, aloin tutkia, miten vastamelukuulokkeet toimivat ja voisiko niistä olla apua. Niillähän ei ole pakko soittaa musiikkia, vaan voi pitää päällä pelkän vastamelutoiminnon. Mutta ne ilmeisesti eivät blokkaakaan yhtäkkisiä teräviä ääniä, vaan pelkkää tasaisesti jatkuvaa hurinaa. Mietin, pitäisikö minun silti hankkia sellaiset testattaviksi? Olisiko halvoista edes yhtään mitään iloa? 

Nythän joudun nukahtamaan korvatulpilla ja huudattamaan kännykästä samalla rentoutushöpinää, jotta monotoninen puheääni läpäisisi tulpat. Se on fyysisesti mukavampi vaihtoehto kuin nappikuulokkeista rentoutushöpinä ja niiden päällä kuulosuojaimet. 

Kotisängyssä nukkumaankäymisessä on valtava ero siihen, että Helmutissa nukahdan noin vaan rauhallisesti ilman mitään kommervenkkejä.

Turvallinen piilopirtti

Minähän siis loin ihan itse itselleni älyttömän työmaan, kun päätin ruveta väsäämään nukkekoteja eteiseen. Ihan kuin minusta muka olisi ollut odottamaan syksyn sateita! No ei todellakaan. Pää suhisten minä askartelin seiniä ja hoin itselleni, että lopeta, lopeta, lopeta. Enkä tietenkään saanut käytyä kaupassa, mietittyä ruokakaappien sisältöä saati sitten syötyä. Edes metsään rauhoittumaan en saanut itseäni liikahtamaan! Vanha kunnon hyperfokus.

Onneksi tajusin, että on syytä poistua taas kotoa ja pakenin venytetyksi viikonlopuksi Sulon metsämökille. Siitä on muodostunut minulle ainoa paikka, jossa rauhoitun. Heti, kun ajan Helmutilla kalliolle, aaaaaaaaaahhhhhhh kaikki riesat päässäni vaimenevat. Siellä ei ole mitään velvollisuuksia. Siellä saa keskittyä vain olennaiseen: kantaa vesiä, laittaa ruokaa ajallaan, lämmäyttää saunan, jos huvittaa. Kävellä metsässä, poimia samalla ilman paineita poimurillisen mustikkaa. Kuunnella lintuja ja tuulta, katsella sudenkorentoja ja kuusenlatvoja, ihmetellä majavien patoa, puron taikaa ja sammakkolammen vedenpinnan vaihtelua. Saa vain olla rauhassa, neuloa ja hörppiä teetä. Eri moottorien ääniä sinne kyllä kuuluu ajoittain, mutta enimmäkseen ei kuulu eikä näy mitään merkkejä ihmisistä. 

Minä tunnen itseni aika loiseksi, mutta Sulolla ei itsellään olekaan ollut aikaa majailla mökillä. Kultaisesti hän antaa minun mennä ja tulla omin avaimin milloin haluan. Itse hän piipahtelee moottorisahan tai ruohonleikkurin kanssa ja minä yritän silloin olla avuksi. Majavan kaatamia puita pitää pieniä, umpeenkasvavaa mökkitietä jyystää ruohonleikkurilla. Mutta ne ovat mukavia hommia pienessä määrin. Mikään siinä paikassa ei muutu työleiriksi, sillä kaikki on pientä. Siellä tontti on metsää, eikä hoidettavaa nurmikkoa tai istutuksia. Siellä talo on yksinkertainen metsästysmaja, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Siellä ei ole edes kunnollisia sähköjä. Siellä sauna on kääpiökokoinen ja lämpiää puolessa tunnissa parilla klapilla. 

Minulle se paikka on suurinta luksusta, mitä voin nyt kuvitella. Olen siellä enemmän oma itseni kuin missään muualla. Kukaan ei kuule eikä näe minua. Minusta tuntuu, että juuri sellaisessa paikassa haluaisin asua. Kaikki on yksinkertaista ja helppoa, rauhoittavaa. 

Jo ensinäkemällä minut valtasi tunne, että siinä paikassa me ihmiset olemme vieraina. Paikka kuuluu majaville, oraville, linnuille ja sammakoille, ja ihmisen tulee tietää roolinsa kaikkein vähimpänä. Riistakameran ansiosta tiedämme nyt, että seutu kuuluu myös ilveksille ja mäyrille. Vaikka minä en näe noita otuksia, minusta tuntuu valtavan hyvältä tietää, että siellä ne hiippailevat samoilla mättäillä kuin minäkin. Minun nukkuessani saattaa hirvi tai susilauma hiipiä Helmutin ohi, ja se ajatus tuo hyvän olon.  

Koska helteitä ei ole tullut, en ole mökillä ollessani kaivannut edes uimista. Keväällä mutapohjainen lampi oli täynnä sammakoita, enkä uskonut koskaan voivani pulahtaa sinne! Sammakot kuitenkin katosivat kutemistensa jälkeen ja minä otin tavaksi pulahdella. Ensimmäisen kerran se tapahtui vahingossa ja kauheasti kiljuen, koska tipahdin kiikkerältä laiturilta liukkaaseen liejuun! Sen jälkeen olen sitten uskaltanut veteen aivan tarkoituksella. Mutta nyt vesi on niin matalalla, ettei uiminen enää onnistu ja mutakylpy ei kiehdo. Majavien patoakaan ei hennota enempää avata, koska sen toisellakaan puolella ei ole mitenkään liikaa vettä. Outoa, että järvet eivät vain täyty, vaikka sateesta ei ole ollut pulaa.

Outoa on sekin, ettei hyttysiä ole ollut edes siellä metsien keskellä. Sammakoita sitten senkin edestä! Ne ovat tällä hetkellä onneksi vain pieniä, sentin tai parin mittaisia. Mutta ne talvehtivat lammen mudassa ja kasvavat ja joka vuosi syntyy uusia, kun aikuisiksi varttuneet palaavat synnyinsijoilleen kutemaan. Se paikka on sammakkohautomo ja minun on vain pakko sietää sitä. Kotona sammakot tunkevat minun reviirilleni, mutta mökillä minä tungen heidän reviirilleen ja yritän opetella olemaan kirkumatta.

Tulin tänään kotiin. On työhommaa, pyykinpesua, kaupassakäyntiä, sitä sun tätä. On syytä edes vähitellen opetella olemaan kotona, sillä syksy lähenee. Helmutissa nukkuminen käy inhottavaksi, kun kosteus lisääntyy ja lämpötila laskee. En voi loputtomiin välttää kotona olemista. On pakko opetella olemaan ihminen, eikä metsänpeikko.

Hulluus iski

Kun on kauan poissa kotoa, kertyy pitkä to do -lista kotiinpaluuseen. Minun listassani oli enimmäkseen tietokoneella istumista ja tietysti marjanpoimintaa ja mattojen pesua. Ei täysin ylitsepääsemätön urakka kuitenkaan. 

Heti saavuttuani sain ihailla kukkivaa pihaamme, aurinko paistoi ja naapurini ilahtui paluustani. Tuntui ihan hyvältä olla kotinurkilla. Samana päivänä kylällä oli asuntomessumuistelutapahtuma, jossa monet tulivat juttusilleni. Minulla on täällä tuttavia ja minusta tykätäänkin. Olen osa tätä kylää. Minulla on paikka tässä yhteisössä. Kaikki hyvin!

Mutta jossain vaiheessa piti kuitenkin ylittää kynnys ja tulla sisälle kotiin. Se ei tuntunut hyvältä. Ja sitten kuulin pääni päältä ensimmäiset kantapäiden jysähdykset. Ensimmäiset lattian nitkutukset. Tavarat tärisivät hyllyilläni ja minulla alkoi täristä päässä. Ahdistus iski voimalla. Eipä ollut riittänyt kahden kuukauden poissaolo kiristyneiden hermojeni löysäämiseen. 

Tätä se taas on ensi talvikin, korvatulpilla nukkumista yöeläjän alapuolella talossa, joka ei anna armoa ääniyliherkälle. Uusi omistaja nimittäin ei muuta tänne vielä itse, vaan vuokralainen saa pysyä toistaiseksi. Tiedän olevani ihan sairas. Eivät ne äänet niin kamalia oikeasti ole. 

Onneksi sentään vielä kuukauden verran pystyn edes nukkumaan Helmutissa.

Oli suunnattava Immolaan. Tehtävälistallani oli Terhon hoitaminen Sulon lomamatkan ajan. Koska Terho täyttää ensi kuussa jo 2 vuotta, se on hamsteriksi aika ikäloppu eikä sitä enää pidä rasittaa automatkoilla. Niinpä tällä kertaa Terho ei tullutkaan minun luokseni hoitoon, vaan minä menin sen luokse. Ja se oli sitten viimeinen niitti minun hulluudelleni.

Immola ei varmasti koskaan tule olemaan minulle Sulon koti, vaan aina se on meidän kotimme. Se on minun kotini, oikeastaan se on minä, osa minua. Silloin, kun käyn siellä yksinäni, minut valtaa voimakas tunne, että olen siellä, minne kuulun. Hirsiseinät pitävät huolta minusta. Siellä on huoneita ja huoneiden välissä ovia ja jokaisessa huoneessa jotain minua ja jokaisessa hiljaisuus. Se kaikki saa minut aina pois tolaltani. Päädyin jälleen kerran itkemään kipuani ääneen.

Kaikki ne käsityötarvikkeet ja lapsuusmuistot entisessä työhuoneessani ovat olleet kamala piikki lihassani. Suloa ei ole haitannut niiden olemassaolo - hänellä on neliöitä liikaakin. Mutta minua ne ovat haitanneet. Niin kauan kuin tavaroitani siellä on, se tarkoittaa sitä, että EN MAHDU omaan kotiini tänne Melukylään. Koska ihan konkreettisesti harrastukseni eivät mahdu. Ja toisaalta myös, niin kauan kuin ne kaikki painoseulat ja bambukankaat ja posliininuket siellä ovat, minulla on tunne, että ne vain ODOTTAVAT kotiinpaluutani ja sitä, että kaikki muka jatkuisi siitä, mihin se päättyi. 

Minä en kestä sitä. Kahdeksan vuotta on kulunut, enkä minä ole saanut elämääni järjestymään niin, että voisin viedä omaisuuteni sieltä pois. Päätin toimia.

Minulla oli neljä päivää aikaa tyhjentää tavarani talosta, mikä käytännössä tarkoitti niiden viemistä kaatopaikalle tai kierrätykseen tai tuomista tänne omaan kotiini, joka jo valmiiksi oli täynnä. Halusin saada urakan tehtyä ennen Sulon paluuta, koska se vaati paljon itkemistä ja tunteiden vuoristorataa, jota en halunnut hänen näkevän. Yksinäni saan rauhassa olla vuoroin luhistuva ja vuoroin voimistuva adhd-pyörremyrsky ilman, että kukaan on tulkitsemassa sitä draamailuksi.

Vein monta säkillistä kankaita kierrätyskeskukseen ja kasasin Sulon peräkärryn täyteen lajittelukelvotonta tavaraa kaatopaikalle hinattavaksi. Posliininuket päätin laittaa huutolaislapsiksi elokuun kirppis- ja kahvilapäivänä. Jos ne eivät silloinkaan katoa käsistäni, en tiedä, mitä niille teen. Ja kaiken tämän jälkeenkin minulla oli vielä helmutillisen verran tavaroita, jotka piti saada uppoamaan tänne omaan pieneen asuntooni.

Kaikki tietokonehommat ja mattojenpesut to do -listassani saivat seurakseen pitkän rimpsun uutta tekemistä: vie kaatopaikkakuorma, vie kankaat kierrätykseen, vie maalit, käy läpi firman paperit, tuhoa sitä ja tätä ja tuota, keksi paikka sille tälle ja tuolle. Aamusta iltaan minä sortteerasin ja lopulta kaaduin loppuunkuluneena sänkyyn. Ja itkin. Olin ihan raunio. Mihin minä olin taas itseni ajanut, kun muutenkin olisi ollut tekemistä ja velvollisuuksia? Kotini oli nyt niin täynnä tavaraa, etten meinannut sisään mahtua. Kaikelle oli pakko keksiä paikat, jotta pääni saisi rauhan käydä niiden oikeasti tärkeiden tietokonehommien kimppuun.

Seurasi kaaosmaisia päiviä ja epätoivoisia uudelleenjärjestely-yrityksiä. Jotta saa jotain uutta mahtumaan sisään, on pakko heittää jotain vanhaa pihalle - eikä minulla ollut mitään, mistä olisin halunnut luopua. Tein surutyötä keittiön puusohvan takia ja laitoin sen Toriin myyntiin. Jouduin myös luopumaan siitä ajatuksesta, että nukkekodit olisivat aina ovien takana piilossa katseilta ja suojassa pölyltä. 

Pikkuhiljaa tavarat löysivät paikkansa ja mitä pienemmäksi tavaravuori keskellä kamaria kutistui, sen selkeämmäksi minun aivotoimintani alkoi muuttua.

Onneksi sohva seisoi yhä kuistillani, eikä ollut Torista kenellekään kelvannut, sillä hoksasin, että jos lyhennän sitä, saan sen kuitenkin mahtumaan takaisin ruokapöydän ääreen. Sohvan modaaminen vaati itseni vakuuttelua, sillä vanhat huonekalut ovat minulle aika pyhiä asioita. Niitä saa maalata, koska maalaaminen on aina peruttavissa, mutta saako ne katkaista keskeltä poikki? Perustelin, että teen sen rakkaudella ja ryhdyin hommiin. Heittäydyin ihan Häyriseksi eli en malttanut syödä, juoda enkä käydä ajoissa pissalla, kun sirkkelöin, porailin, ruuvailin ja vasaroin sohvaparkaa uuteen uskoon.

Ja nyt tänä aamuna olen saanut keittiön lattian luututtua, puhtaat matot paikalleen ja lyhennetyn sohvan pöydän ääreen. Jossain välissä olen onnistunut myös suoriutumaan tietokonetöistä ja marjojakin on jo jonkin verran pakastimessa. Kaikki huonekaluni ovat paikoillaan ja isosta tavararöykkiöstä on jäljellä enää pieni selvitettävien pino. (Ja sitten on vielä ex-heilan kellarikomerollinen minun tavaroitani, mutta yritän vielä vähän aikaa lykätä sitä urakkaa.) 

Nukkekodit vievät nyt eteisestä koko seinän verran tilaa ja niiden sisustamisen parissa saan monta paskaa sadepäivää sujumaan onnellisesti. Nyt, kun ne eivät ole ovien takana piilossa, minun täytyy sisustaa ne tavallista huolellisemmin. Ei saa olla juosten kustua, vaan on saatava aikaan vau-ilmiö!

Tällä hetkellä en kadu painoseulojen viiltelyä, kankaista luopumista tai lapsuuden pehmolelujen päätymistä kaatopaikalle. Se tuntuu ihan hyvältä, sillä ihan pian minä konkreettisesti MAHDUN kotiini. Auttaisiko ajatus mahtumisesta siinä, että jaksaisin elää täällä?

Ja jonain päivänä saan vielä ehkä muutakin turhaksi taakaksi osoittautunutta nakattua pois. Tulisikohan vielä aika, jolloin tuntisin kuuluvani tähän kotiin? Tai saisinko jostain uuden paikan, jonne oikeasti ja kokonaisvaltaisesti tuntisin kuuluvani ja jossa hirsiseinät pitäisivät minusta huolen ja jossa pääni päällä asuisi korkeintaan hiiriä?

Reissun päältä poimittua

On monia aiheita, joista tahtoisin kirjoittaa ja reissukesän kuulumiset ovat yksi sellainen. En oikein voi edes uskoa, miten turha reissu minulla oli, mutta niin se vaan todellakin oli. Enimmäkseen satoi ja voin sen jopa tarkistaa todeksi niistä yöpymispaikkakuvista, joita joka ilta lähettelin anopille. Kuvia katsoessani kun muistan elävästi, millainen keli missäkin oli. 

Ja vähän liian monessa paikassa minä en edes poistunut autosta. Makasin sängyssä ja kuuntelin sateen raivoa Helmutin peltikatossa. Välillä ei kannattanut edes nakata polkupyörää pihalle, koska ovien avaaminen olisi kastellut paikat niin pahasti. Vaikka jatkuvasti mietin, mitä järkeä siinä kaikessa on, tulin aina siihen tulokseen, että kotona oleminen ahdistaisi vielä enemmän. Nyt, kun olen kotona, voin todeta, että kotiahdistus ei kokonaan kadonnut edes asuntokauppojen myötä. Mutta kirjoittelen siitä sitten toisen postauksen. Nyt mennään reissumuistoihin!

Matkan aluksi poikkesin oululaisten ystävieni luona Anttolan-mökillä ja sellainen tärkeiden ihmisten seurassa vietetty laatuaika olikin varmasti aika hyvä alku matkalle repäisten minut irti pahimmasta. Olin oikeasti muuttunut viime talven aikana niin huonovointiseksi, että en ollut lainkaan tahtonut viettää aikaa ihmisten seurassa. Ei nimittäin ole kivaa olla paskaa seuraa. Mutta kaunis ilma, hyvä puskaparkki ja turvalliset ystävät antoivat reissulleni hyvän alun.

Matkani jatkui sitten surkeammissa ilmoissa kohti Keuruuta. Valitsin matkareittini niin, että sain väritettyä punaisia kuntia vihreiksi - kun loggaa yhdenkin geokätkön kunnan alueelta, kyseinen kunta värjäytyy vihreäksi geokätkösivustolla. Tämän kesän aikana minä sain väritettyä melkoisen määrän kuntia, joissa tuskin olisin koskaan käynyt ilman tätäkään pakkomiellettä!

En nyt juuri muista, mikä pieni paikkakunta se oli, jossa pysähdyin geokätköturistina, bongasin käsityötarvike/lahjatavaraliikkeen ja menin sisään. Minulla ei ollut budjetissa varattu tilaa minkään tavaroiden ostamiselle, mutta kun kaikkien ihanien esineiden seassa olikin tuttuja Lempiriepuja, sorruin törsäämään. Keltainen riepu lähti matkaani, ja aiheutti minussa ensin ilahtumista, sitten surua. Miten paljon kaipaankaan sitä aikaa, että tein jotain ja olin jotain!

Pieksämäeltä löysin hyvät, mutta tolkuttoman surkeasti merkityt patikointilenkit ja huojentavan hiljaisen paikan Helmutille. Alkukesällä minua houkuttivat enemmän retkeilyreittien parkit kuin uimarannat, koska tarpeeni hipihiljaisuuteen oli niin voimakas. En kestänyt oikeastaan minkäänlaisia ääniä, mutta kun majoittuu autossa, on mahdotonta kaivautua niin syvälle metsään, etteikö sinne joku muukin löytäisi meluamaan. 

Halusin myös ylläpitää talven ja kevään aikana omaksumaani tapaa kävellä pitkiä lenkkejä. Pieksämäellä eksyin monta kertaa. Jos retkeilyreitistö käsittää kymmeniä kilometrejä polkuja, jotka risteilevät toisiinsa ja ne on kaikki merkitty täsmälleen samanlaisin merkein, niin miten siellä voisi pystyä olemaan eksymättä! Ilman kännykkää ei tullut kysymykseenkään lähteä niille poluille.

Vältin tottakai kaupunkeja, mutta Jyväskylään minä lähdin varta vasten, koska Sulo oli kertonut seurakunnan omistamasta saaresta, jossa saa käydä saunomassa. Se olikin ihana paikka! Rannasta on soutuvenekuljetus ja perillä saa paistaa makkaraa, ostaa pullaa ja muuta pientä syötävää ja saunoa ihan ilmaiseksi. Sinä päivänä ei edes koko ajan satanut ja niinpä vietin saaressa muutaman mukavan tunnin saunoen ja uiden. 

Miten hienoa onkaan, että seurakunta tarjoaa tällaisen mahdollisuuden oikeaan mökkikesään myös sellaisille, joilla ei ole mahdollisuutta poistua kaupungista. Saunavieraiden joukossa oli maahanmuuttajia, lapsiperheitä ja yksinäisiä miehiä. Yksi maahanmuuttajanainen oli elämänsä ensimmäistä kertaa veneessä ja päätti uskaltaa saunoakin seuraavalla käynnillään! Siitä käynnistä jäi minulle niin hyvä mieli, että aloin harkita takaisin kirkkoon liittymistä ihan vain tukeakseni kirkollisverollani tällaista seurakuntien tekemää hyvää työtä. Onhan Imatrallakin saunailtoja ja perheleirejä, joissa köyhätkin saavat nauttia rantasaunasta. Mutta koska minun tuloillani ei tulisikaan kirkollisveroa maksettavaksi, totesin, ettei jäsenyydestäni olisi mitään hyötyä. 

Matkani jatkui sateen ja paisteen vaihdellessa. Kokeilin muutamaa rantaa, mutta törmäsin aina leiriytymiskieltokyltteihin. Näköjään nykyisin on ihan turhaa edes pyrkiä sellaiseen uimarantaan, joka ei jo ole merkitty puskaparkkisovellukseen. Enää ei voi tehdä omia hyviä löytöjä. Kaikki on jo koluttu ja sallitut rannat lisätty appiin. Siinä mielessä voin sanoa, että onneksi ei ollut mitään hellettä! Enpähän kaivannut uimista.

Tavallisesti olen helmustellessani lukenut paljon, piirtänyt ja neulonut. Tänä kesänä en onnistunut. Keskittymiskykyni riitti vain neulomiseen (siitäkin teen vielä oman postauksensa), mutta sain kai vain yhden kirjan luettua ja vesiväreihin en koskenutkaan. Mihin minun aikani katosi? En todellakaan ymmärrä. Ilmeisesti kännykän selaamiseen, sillä eivät ne kävelylenkitkään kovin suurta osaa päivistäni nielleet. 

Onneksi kuitenkin leikin! Leikkiminen on viime aikoina jäänyt masennuksen jalkoihin, mutta reissussa nuket ovat aina mitä parasta seuraa ja niiden ansiosta saan monesta paikasta irti paljon enemmän kuin mitä saisin ilman nukkeja.

Koska sateiden ja järvettömyyden takia en liikkunut lähimainkaan tarpeeksi, minua ovat vaivanneet kivut koko kesän. Aamuisin iskias vihloo niin pahasti, että toinen jalka meinaa pettää alta ja ylipäänsäkin minua koskee vähän joka paikkaan. Huomaan odottavani uimahallin aukeamista ja vesijumppaan pääsyä kuin messiasta.

Opin tykkäämään suomaisemista. Soilla hiljaisuus on jotenkin erityisen hiljaista ja sehän miellytti minua paljon. Tämä omituinen kesä on ollut siitäkin omituinen, ettei missään muualla kuin ihan pahimmissa kuusikoissa ole ollut hyttysiä. Ja minä olen sentään viettänyt aika paljon aikaa metsissä ja puskissa.

Keuruun Ekokylässä viettämäni kahden ihanan kesäisen ja aurinkoisen viikon jälkeen sain jättää Keski-Suomen taakseni ja tein sen huojentuneena. En vain oikein tiennyt, mihin päin lähtisin. Minua houkutti Pohjois-Karjala maisemallisesti, mutta eteläisempi Suomi kulttuurillisesti. Päätin suunnata kohti Pirkanmaata, moikata bioperheenjäseniä ja sitten kieputella Etelä-Suomen kautta kotiin ja vierailla Kaiku-kortin kelpuuttavissa museoissa. Koska säätiedotus näytti kamalaa kaikkialle ja sisällä Helmutissa makuuasennossa vietetyt tunnit venyisivät pitkiksi, olisivat sisätilanähtävyydet ja kyläpaikat tässä kohtaa varsin paikallaan.

Matkani pahin saderupeama oli 7 päivää lähes yhtäjaksoista sadetta. Kai sitä voi sateessakin ulkoilla, niinkö? No ei voi, jos ne märät vaatteet pitää sen jälkeen viedä autoon, jossa pitäisi nukkua. Kosteus tekee autoöistä tuskallisia. Asiaa auttoi paljon, kun vein ihan kaikki tekstiilit peittoja myöten itsepalvelupesulaan ja myllytin ne kuivausrummussa. Rahaa paloi, mutta seuraavana yönä oli miellyttävää.

Kävin Helvetinjärvellä pettymässä Helvetinkoluun (koska sinne ei enää saanut laskeutua alas) ja yllättymällä positiivisesti paikan matkaparkista. Minulla ei ollut varsinaisesti tarkoitus viettää yötäni Helvetinkolun ja Oriveden välillä, mutta koska kavereiden aikatauluihin ei sopinut yllättäen kylään tunkeva Sussu, hidastin etenemistäni jäämällä yöksi juupajokiseen puskaan. Sateen salliessa lähdin fillaroimaan pitkin kylää. Polkupyörä oli välillä vähän hankala unikaveri, mutta pääasiassa sen mukaan ottaminen oli parasta, mitä tänä kesänä olen älynnyt tehdä. Oli niin näppärää jättää Helmut parkkiin ja tutustua taajamiin ja hoitaa kauppareissut fillaroiden. 

Juupajoella törmäsinkin ihan satumaiseen kesäkahvilaan. Kaikki se värikylläinen ja leikkisä sisustus sai minut niin onnelliseksi, että melkein unohdin olla katkera siitä, ettei minulla itselläni ole kotia, jota sisustaa hulvattomasti! Sallin vieläpä itselleni taivaallisen suklaakakkupalan synttäreideni kunniaksi.

Keuruulta lähdettyäni olin lopultakin lakannut pelkäämästä Helmutin äkkihajoamista. Jostain syystä uliseva ääni vaimeni niin paljon, etten enää joutunut peittämään sitä musiikin soittamisella. Ja kyllähän se Helmut minut toi kotiin saakka. Korjaamokäynti on tällä viikolla edessä, vaikka en tiedä, onko ulinan aiheuttavaa laakeria enää mitään järkeä korjata, koska pohjan ruosteiden takia Helmut ei kuitenkaan tule läpäisemään katsastusta. Mutta tämäkin kesä jälleen kerran on muistuttanut minua siitä, miten tärkeä tuo autovanhus minulle on. Vaikka Helmut on kaikkea muuta kuin miellyttävä asumus tällaisella kelillä, tunnen sitä kohtaan ihan valtavaa rakkautta. 

Tässä kohtaa reissua pitikin sitten sinkoutua Helsinkiin tekemään kauppoja yläkerran asunnosta! Arvelin, että parasta olisi jättää Helmut Lempäälään liityntäparkkiin ja hypätä moottoritien pysäkiltä Onnibussiin. Ajattelin katkaista helvetillisen sadetuskan jäämällä yöksi hotelliin ja palaamalla sitten vasta Helmutin luo ja jatkaa Pirkanmaalla Kaiku-korttiani heilutellen.

Tapahtui kamalia. Bussi ajoi ohitseni ja jätti minut pysäkille. Odotin punaista Onnibussia, jonka määränpäänä on Kamppi, mutta minun olisikin pitänyt tajuta pysäyttää joku tavallinen ruskea onnikka, jonka määränpäänä oli lentoasema. Voi että minä ulvoin, kun tajusin mokani. Moottoritien jylinässä minä huusin kaikkea tuskaani ulos. Ja sitten toimin ihan päättömästi ja lähdin ajamaan Helmutilla moottoritietä, vaikkei sillä olisi saanut ajaa moottoritietä, koska rikkinäisen laakerin takia se saattaisi leikata kiinni. Olin hysteerinen. Päädyin Riihimäelle saakka, jossa hylkäsin Helmutin ja hyppäsin junaan ja kerkesin juuri ajoissa kauppakirjankirjoittelutapaamiseen.

Häpeäni oli niin hirveä, että siinä vaiheessa ajattelin, etten koskaan kerro kenellekään miten tyhmä minä olen, kun en edes bussiin osaa mennä. Näköjään häpeä himmenee ja nyt kerron kaikille. 

Minua hirvitti jättää Helmut yöksi Riihimäen asemalle. Monesti ihmiset kyselevät, eikö minua pelota nukkua autossa metsissä. Ei tietenkään. Mutta minua pelottaa jättää auto asemille, joilla pyörii epämääräisten aineiden vaikutuksen alaisia tyyppejä. Ja minua pelottaa mennä lähijuniin, joissa myös pyörii epämääräisten aineiden vaikutuksen alaisia tyyppejä.

Oloni helpottui lopulta iltasella saunassa ja kylmävesialtaassa hotellin katolla, korkealla Helsingin yläpuolella. Aamupalakin oli aivan huikea ja sen jälkeen nukkehommista tuttu kaverini tuli hakemaan minut. Ajelimme toisen nukkekaverin luo ja vietimme hauskan päivän yhdessä leikkien.

Palasin illalla Riihimäelle, jossa Helmut onneksi odotti yhtenä kappaleena. Olin bussitragedian takianyt ihan väärässä suunnassa siihen nähden, missä museoissa olin ajatellut käyväni, eikä minun olisi järkevää ajaa enää takaisin. Päätin silti palailla ainakin Hämeenlinnan seutuville saakka, sillä halusin ehdottomasti kokea Hattulan kirkon ja Enni Idin taiteilijakodin. Kumpikin on ollut pitkään toiveissani.

Hattulan kirkon visiteerattuani löysin viimeinkin aivan mainion rannan, jossa oli lupa ja tilaa leiriytyä, ja päätin jäädä odottamaan kauniita ilmoja. Minut palkittiinkin sitten parilla ihan oikealla kesäpäivällä! Heinäkuun 11. päivä jää nyt historiaan tämän kesän ensimmäisenä bikinipäivänä! Milloin minä ikinä olisin elellyt vaatteet päällä heinäkuun puoliväliin saakka? Olen ruskettunutkin vain kasvoista ja käsistä! 

Vaikka tuon uimarannan vieressä kulki hämmästyttävän vilkas maantie, siellä minä huomasin sietäväni sen meteliä. Aloin myös tuntea huojennusta asuntokaupoista enkä pelkkää surua ja kaunaa. Mieleni oli valoisampi. Olisin viihtynyt paikassa pidempäänkin, mutta jouduin pian taas jatkamaan matkaa. Enni Idin talo olisi auki vain sunnuntaisin ja kotona piti olla jo alle viikon päästä hoitamassa Sulon hamsteria. Nyt kun kesäkin oli ilmeisesti alkanut ja helmustelu oli muuttunut taas ihanaksi, tuntui aika ikävältä joutua pian ajamaan kotiin.

Raahasin yhtä ukkospilveä mukanani kaksi päivää, ja kiersin Päijänteen toiselle puolelle, jossa sain nautin retkeni viimeisistä päivistä mitä parhaalla rannalla mitä parhaassa kelissä. Sain lopultakin kaivaa suppilaudankin laukustaan! Ja sain pidettyä jääkaapin päällä! Jatkuva sade ja synkät pilvet kun olivat tehneet sen, ettei aurinkopaneeli pystynyt pitämään jääkaappia päällä. Olin kahteen otteeseen joutunut heittämään pilaantuneita maitotuotteita roskiin, ennenkuin annoin periksi ja luovuin jääkaapin käytöstä. Kylmäsäilytyksen puuttuminen rajoittaa ruokailua ja kylmä tonnikala ruisleivällä olikin alkanut jo kyllästyttää. Oli ihanaa voida ostaa kaupasta kanaa!

Ajelin kotiin ja tänne päästyäni hellekesäkin jo loppui. Sadetta, sadetta, sadetta joka päivä. Välillä sentään paistettakin ja olen kahdesti kerinnyt mustikkametsään ja onnistunut pesemään keittiön matot, joita tuskin saan lainkaan kuiviksi tässä kosteudessa.

Minun kesäreissuni oli siis odotettua märempi ja sisälsi paljon vähemmän elämyksiä kuin aiemmat matkani. Sain siitä huolimatta vierotettua itseni uutisiin uppoamisesta!

Saksalaiset karavaanarikaverini tulivat Suomeen kesäkuun alussa aikomuksenaan olla täällä syyskuulle saakka. Mutta hekin luovuttivat jo ja ovat jo olleet jonkin aikaa kotonaan. Sade oli liikaa heidänkin mielenterveydelleen. Suomen kesä on näyttäytynyt todella paskana meille autossa asuville.

Toisaalla ilmeisesti Ranska ja Espanja palavat poroksi. Eipä sekään hyvä ole.