Väsymys potenssiin tuhat

En ole ikinä ennen kokenut tällaista väsymystä. Olin jo lokakuun alussa ihan lopussa, mutta sitten sattui perhepiirissä asia, joka vaati isoa jaksamista. Piti olla aikuinen, piti suoriutua, selviytyä, pystyä, piti kaivaa itsestä esiin sellainen voima, jota ei ollut. 

Adhd-ihmisistä sanotaan, että vaikka he muuten toheltavat kaaoksessan, niin kriisitilanteissa he toimivat määrätietoisesti ja tehokkaasti. Olen aina ajatellut, että no en minä varmasti ainakaan. Nyt olen sitä mieltä, että no niinhän se minäkin. Olin ihan robottina kuusi päivää putkeen aamusta iltaan. Toimin varmasti, loogisesti, järkevästi ja hallitusti. Ajoin noiden päivien aikana auton mittariin melkein 1000 km, vieläpä suurelta osin Tampereen keskustassa, ja tein sen ilman virheitä tai vaaratilanteita. Kommunikoin sisarusten kanssa ilman väärinymmärryksiä tai yhteenottoja. Kaikki tämä siitä huolimatta, etten ollut kahteen viikkoon nukkunut juuri lainkaan.

Mutta heti, kun minun osuuteni tuon tapauksen hoitamisessa oli ohi, valahdin tähän sietämättömään olotilaan, jossa nyt vellon. Sanoinkuvaamaton väsymys. Jokainen ruumiinosani painaa tonnin. En jaksa kävellä, vaikka kaipaan metsään enemmän kuin koskaan. En jaksa tehdä ruokaa ja syöminenkin on hankalaa, kaupassa jää käymättä. Nyt viime aikoina olen hoitanut itseni ruokkimisen välipaloilla ja lounasravintoloilla. En haluaisi tässä väsymyksessä joutua auton rattiin, mutta en jaksa ajaa fillarillakaan. Pyörä venkoilee ja kerran olin ajaa toista pyöräilijää päin ja sain ansaitut huudot niskaani. En jaksa edes neuloa tai lukea. En jaksa mitään muuta, kuin olla paikallani ja tuijottaa. Se vähä, mitä kuitenkin jaksan, jaksan aamupäivisin, mutta loput päivistäni katoaa johonkin mömmöön. Aivoni ovat puuroa. En pysty tekemään pienimpiäkään päätöksiä. Hyvä esimerkki siitä: halusin poikkeuksellisesti ostaa vaaleaa leipää, mutta kaupan leipävalikoiman edessä lamaannuin. Vaihtoehtoja oli liikaa, enkä pystynyt tekemään päätöstä, vaan poistuin paikalta kokonaan ilman leipää. Tietenkään en jaksa leikkiä. Enkä jaksa tehdä niitä tylsiä pieniä asioita, joista viime postauksessani kerroin. Naurettavinta on se, etten jaksa juoda vettä. Veden laskeminen lasiin, lasin nostaminen huulille ja nieleminen tuntuu urakoimiselta. Oikeasti. Miten älytöntä.

Vihaan tätä tilaa, haluaisin irti tästä tahmasta, joka nyt olen. Terapeuttini sanoi, että hän osasi odottaa tätä: uupumus menee kehoon, kun ihminen jatkaa pinnistelyä vielä silloin, kun on jo kaikkensa pinnistellyt ja tärkeintä olisi lepo. En halua tietää, kauanko kestää, ennen kuin keho vapautuu. Minulla on reissu aurinkoon edessä ja jos olen koko ajan tässä jamassa, reissu menee ihan hukkaan. Pitäähän minun kuitenkin siellä pystyä kävelemään, koska ruokakauppaankin on 4 km matkaa eikä budjetissa tietenkään ole varaa millekään all inclusiville. 

Tänä vuonna en tyrkytä teille seinäkalentereita. En silti, vaikka tiedosto olisi jo valmiina painoon. Minähän piirsin kuvat ja tein taiton jo viime talvena. Mutta en vaan jaksa markkinoida, kerätä tilauksia, pakata ja postittaa, olla tarkkana, että oikeaan kuoreen menee oikea kuitti ja oikea määrä kalentereita. Pelkkä ajatuskin siitä työmäärästä itkettää. Enkä silti saanut sairauslomaa. En, vaikka terapeuttini kirjoitti lausunnon mielurin lääkärille. Nyt tämä sama lääkäri, joka vuosi sitten sanoi, ettei adhd-lääkkeeni stimulattina sovi yhteen ahdistuksen kanssa, käskeekin ottaa sitä säännöllisesti. Sehän virkistää minut aamuisin, jaksan tehdä jotain ja tipahdan taas pahaan väsymykseen, mutten nuku. Mielestäni se on tässä tilassa ihan väärä lääke. Uupumuksen omahoito-ohjelmassakin sanotaan, että pitää nukkua mahdollisimman paljon ja ottaa pitkä saikku. Miksi minua ei kuulla mielurissa? Miksi ne eivät näe kokonaisuutta, vaikka olen palannut sinne aina uudelleen apua etsimään kohta yhdeksän vuoden ajan? Miksi kaikessa tulee seinä vastaan? Miksi jatkuvasti olen tilanteessa, jossa kysyn "miten näin edes voi tapahtua?"

Kun yritän katsoa kokonaisuutta itse, huomaan niin paljon vääriä päätöksiä, että katkeruuteni nousee. Miksi hikiväkisin kamppailin katastrofaalisessa parisuhteessa vuosia? Miksi yritin vakuuttaa itseni ja muut siitä, että se toinen ihminen on kaiken kamppailun arvoinen? Miksi otin aikuisen miehen kanssa äidin roolin, vaikka se on mahdollisimman kaukana siitä, mikä minä oikeasti olen? Miksi en nähnyt, miten tuhosin siinä itseäni hiljalleen? Entä miksi en osannut antaa taloyhtiön hommien olla? Miksi tein ja tein ja tein, vaikka ne tehtävät olivat vastenmielisiä ja vaativat ominaisuuksia, joita minulla ei ole? Miksi ostin toisen asunnon, ja kuvittelin sen olevan hyvä idea? Miksi olen jatkanut yritystoimintaa, vaikka olen kuitenkin joutunut elämään samalla tulotasolla kuin tekemättä mitään? Miksi olen pitänyt kiinni graafisesta suunnittelusta, vaikka en enää pysty ymmärtämään tietokoneita? Vanhat luottoystäväni Apple ja Adobe tekevät koneistaan ja ohjelmistaan nykyisin niin vaikeita, etten enää osaa käyttää niitä ja joudun jatkuvasti alentumaan kysymään ohjeita tekoälyltä, jonka olemassaoloa vihaan niin paljon, etteivät sanat riitä. Roikkumalla typerässä yritystoiminnassani, vahingollisessa parisuhteessa ja luonteeseeni sopimattomissa taloyhtiön töissä olen luonut itselleni jatkuvia epäonnistumisen kokemuksia. Olen tehnyt niin kovin paljon virheitä, joita ei voi enää korjata ja joiden seurausten kanssa nyt on pakko vaan elää.