Epäekologinen rentoilija

Nyt kun minä panin itseni remonttikieltoon ja olemaan höyryämättä talomme kanssa, olemme ihan oikeasti onnistuneet tekemään monia mahdottoman mukavia juttuja yhdessä Sulon kanssa. Olemme muun muassa viettäneet aivan ihanan kesähelleviikonlopun telttailemalla Inkoon rehevissä maisemissa. Ja Sulon ollessa töissä minä olen totta tosiaan osannut olla kotona jopa jouten! Onpa yllättäen varsin mukavaa vain kuljeskella omalla pihalla tutkimassa, millaisia sieniä tontillamme kasvaa. Olen myös ilmoittautunut vesijumppaan ja selkävoimisteluryhmään, joista tulee taas ihan uutta rytmiä elämääni.

Kumma kyllä, olen saanut myös mieleni rauhoittumaan lattioiden alla piileskelevien hiirenkakkalasivillojen ja epäilyttävien muovimatto- ja kovalevy-yhdistelmien suhteen.

Remonttihan täällä silti jatkuu, vaikka minä rentoilenkin. Isäni tuli apumiehensä kanssa tänä aamuna laittamaan suihkunrakentelun alkuun. Ja me siirryimme samalla elämään ilman sisävessaa ja suihkua. Itse asiassa myös ilman vettä. Se tarkoittaa kertakäyttöveitsiä ja -haarukoita sekä isoa kassillista pahvilautasia ja -mukeja. Se tarkoittaa bambutiskirättien vaihtumista talouspaperiin ja kattiloiden vaihtumista kertakäyttöisiin foliovuokiin. Tiskaamista inhoavana ihmisenä voisin kai olla hyvin tyytyväinen tähän tilanteeseen, mutta totta puhuen moinen holtiton kerskakulutus tuntuu aika vaikealta.

Kun vessanpönttömme kannettiin kuistin puolelle syrjään, olen voinut olla tosi iloinen siitä, että minulle tuli jo viime keväänä ihan välttämätön pakkomielle sisustaa meille ulkovessa. Vaikka huussista on ollut iloa pitkin kesää, se pääsee vasta nyt tosi koetukselle.

Samoin olen todella riemuissani siitä, että sain taannoin kiukuteltua tahtoni läpi saunan suhteen ja sekin remontoitiin kuntoon kesän aikana. Miten ankeaa olisikaan nyt käydä lämmittämässä pesuvesiä homeisessa saunassa!

(Uusmaalainen puu. )

On teekuppeja ja sitten on teekuppeja

Tarvitsin teekupin. Teetä on parasta juoda laakeasta kupista, jossa on tassi alla. Silloin teenjuonnissa on oikea tuntu. Sellaisen kupin sain taannoin joululahjaksi Sulolta, mutta kyseinen kuppi on tummunut jo aika pahan näköiseksi ja Sulo on ollut valmis heittämään sen pois. Mutta mistäs minä sitten teeni joisin?

Sopiva kuppi tuli vastaan viime viikonloppuna. Se on paikallisen keraamikon tekemä. Minä ostin sen.

Ja sitten huomasin, miten suuri muutos on tapahtunut omassa ajatusmaailmassani käsityöyrittäjäksi ryhtymisen myötä. Kuppi maksoi 27 euroa. Vielä pari vuotta sitten minun mieleenikään ei olisi tullut ostaa 27 euron mukia. Ei vaikka se olisi ollut maailman upein muki. Olisin luultavasti ollut mahdottoman moukkamainen ja mutissut tai pahimmillaan kailottanut suureen ääneen, että kyllä on kallis! Ja että kyllä Löyttäristä saa vitosella ihan yhtä hienon!

Jos ihan tarkkaan mietitään, niin ei minulla olisi ollut varaa panna näin isoa summaa menemään. Mutta silti kaupasta jäi tunne, että tein oikein. Tuntuu ihan hyvältä maksaa 27 euroa ja tukea samalla yhtä imatralaista käsityöläistä kuin hakea halpa hongkongilainen kuppi Minimanista.

Lomongo jaksaa

Otsikko tarkoittaa "robotti jaksaa". Se on lause, jonka siskontyttö sanoi joskus pikkuisena ja joka jäi elämään meidän aikuisten suussa. Se on usein ollut mielessä, kun olen tässä viimeisen vuoden ajan uurastanut tämän talon kimpussa. Robotti jaksaa. Ja jaksaa ja jaksaa.

Nyt näyttää vähän siltä, että robotti ei oikein enää jaksakaan. Siksi laitoin tähän postaukseen tämän ensimmäisen kuvan. Tämä kuva merkitsee minulle rauhaa. Sulo kuvasi sen Kylmäpihlajan majakalla kesällä 2007. Vietimme pari päivää pikkuruisella majakkasaarella, jossa ei voinut tehdä mitään. Siellä saattoi vain olla ja levätä. Keskellä suunnatonta rauhaa. Piti olla hiljaa ja häiritsemättä lokkien pesintää. Poluilta ei saanut poiketa. Hotellihuoneen ikkunasta näkyi pelkkää vettä ja taivasta. Se oli hieno reissu.

Kaikki sanoivat minulle jo viime syksynä, kun aloin höyrytä tämän talon remontin kanssa, että minun pitäisi jarruttaa. Tulee kuulemma remonttiähky, poltan itseni loppuun, hätiköin ja stressaannun. Te, jotka olette seuranneet blogiani, tiedätte, että olenkin remontoinut aikamoisella vauhdilla. Moni on kysynyt minulta, enkö ahdistu työn määrästä. No enhän minä! Minähän olen onnellisimmillani, kun minulla on tekemistä! Lomongo jaksaa!

Minun käsitykseni mukaan kaikki piti tehdä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, jotta joutuisimme elämään keskeneräisyyden keskellä mahdollisimman lyhyen aikaa. Ajattelin, että mitä nopeammin pakolliset, isot remontit hoidetaan pois alta, sitä nopeammin pääsemme nauttimaan oikeasta elämästä uudessa, ihanassa kodissamme. Niinpä olen tehnyt hommia oikeastaan taukoamatta lokakuusta saakka. Lomongo jaksaa!

Suuret linjat onkin saatu jo hyvin tehtyä, ja minusta oli ihanaa ajatella, että tämän suihkuremontin ja polttopuu-urakan jälkeen rauha saapuu tähän kotiin. Syksyn piti tuoda mukanaan kiirettömämpi aika. Ehkä sen takia mieleni onkin jo valmistautunut siihen, että hommat vähenevät.

Ehkä siksi yhtäkkiä ilmaantuneet työt ovat tuntuneet turhan raskailta. Kun talvella revin olohuoneen seiniä auki suurenmoisella energialla, onkin vessan seinien purkaminen ollut nyt kovin työlästä. Olohuoneen kanssa ajattelin, että "minäpä ihan äkkiä nappaan nuo levyt tuosta pois", mutta nyt tiedän, ettei seiniä napsita mistään ihan noin vain. Olen oppinut, että hommat ovat aina työläämpiä ja hitaampia kuin luulisi.

Tai sitten tällä tahdilla remontin tekeminen vaan jossakin vaiheessa tulee väistämättä tiensä päähän. Voimat loppuvat, into hiipuu. Lomongon akut tyhjenevät.

Tämä talo pitää sisällään työni, harrastukseni ja sosiaaliset suhteeni. Tästä talosta on tullut minulle koko elämä. Niin ei kai saisi olla? Lasivillojen löytäminen lattian alta ei varmastikaan saisi tuntua näin raskaalta taakalta. Olen tainnut ajaa itseni jokseenkin äärirajoilleni. Tiedän, että minun täytyisi ottaa rauhallisemmin, mutta olen jo niin tottunut reippaaseen työtahtiin, että joutenolo ei oikein enää luonnistu.

En silti tekisi mitään toisin, vaikka nyt voisin palata takaisin siihen päivään, kun saavuimme tänne muuttokuorman kanssa. Olen aivan varma siitä, että rumien, keskeneräisten paikkojen ja edellisten asukkaiden sisustusvalintojen keskellä eläminen vuosien ajan olisi minulle hirveintä, mitä kuvitella saattaa. Minusta vuoden kestävä raivopäinen aherrus on kuitenkin pienempi paha kuin hitaammin etenevä remontti, ja eläminen vuosikausia keskeneräisessä kodissa.

Nyt minä yritän aloittaa verkkaisemman tahdin. Hiljentää syksyyn. Hakea ehkä kirjan kirjastosta ja kokeilla, miltä lukeminen tuntuu.

Huolellisesti pilattu talo

Olo on surullinen ja voimaton. Tämä talo, jota niin kovasti rakastan, ei olekaan niin täydellinen kuin sen luulin olevan.

Jatkoin tänä aamuna reippaasti ja hyvillä mielin vessan lattian kaivelua. Hiirenkakkaa oli kamalat määrät, ja hiirenpesiä siellä täällä lasivillan seassa. Puistatuksia tuntien tungin käteni aina yhä syvemmälle ja vedin esiin toinen toistaan saastaisempia lasivillariekaleita. Niistä ei tullut loppua, vaan ne jatkuivat myös eteisen puolelle.

Näytti siltä, että koko eteisen lattian alla olisikin lasivillaa eikä turvetta, niinkuin siellä kuuluisi olla. Mites ne villat sinne on saatu ujutettua? Aloin katsella lattialautoja uusin silmin. Maalipintahan olikin rikki jokaisen lankun väliltä. Kaikki lattialaudat on siis joskus irroitettu huolellisesti, turpeet eteisen lattiasta poistettu ja korvattu lasivillalla. Ja sitten laudat on aseteltu tiukasti takaisin paikoilleen. Osa niistä on irrottaessa kai hajonnut niin pahasti, että ne on pitänyt korvata uusilla. Sitten on laitettu päälle kovalevy ja ruma muovimatto.

Tätä pohtiessani kauhea totuus alkoi valjeta minulle. Jos niin on tehty eteisen kohdalla, eikö sama kohtalo sitten olekin koittanut kaikille muillekin huoneille?! Meillähän on tuo samainen kirottu muovimatto myös keittiön, vierashuoneen ja olohuoneen lattioissa.

Enhän minä voinut muuta kuin käydä tekemässä koekairauksen olohuoneessa. Otin pienen palan muovimattoa irti pönttöuunin nurkasta ja rikoin inhottavaksi laikuttuneen kovalevyn sen alla. Ja sitten tein poralla reijän lattiaan.

Pinsettien avulla tutustuin lattian sisuksiin, enkä saanut kyyneleitä pysymään poissa vetäessäni esiin vastenmielisiä lasivillan hahtuvia.

Aseman puolta ei kukaan ole onneksi raiskannut, mutta koko asunnon puoli on pilattu. Ja niin suurella huolellisuudella. Näissä huoneissa on tarkasti irrotettu lattia- ja kattolistat, ja vieläpä koko lattiakin, ihan vain siksi, että on päästy pilaamaan hieno rakennus lasivillaeristekerroksella. Lasivillaa on siis sekä lattioissa että seinissä.

Sitten lattia on laitettu huolellisesti takaisin ja päällystetty karmealla muovikerroksella. Seiniin on tehty koolaukset ja ne on levytetty lastulevyllä. Sitten vanhat listat on sievästi pantu takaisin ja pakkeloitu raot. Kaikki on tehty niin viimeisen päälle kauniisti. Minusta se on hirveää.

Paha haju kodissamme ei siis mahtanutkaan johtua pienestä homeesta vessan seinässä, vaan pelkästään tunkkaisuudesta. Ja kun ensin nukuimme vierashuoneessa, jossa aamuisin olo oli oudon kuumeinen, pelkäsin seinissä olevan hometta. Ehkä ei olekaan. Ehkä syyksi riittää vain paskat muovimateriaalit, joilla talo on vuorattu.

Mitäs nyt? Ei yhtään mitään. Ei meillä ole mitään mahdollisuuksia purkaa jokaista huonetta alkutekijöihinsä palauttaaksemme talon terveen rakenteen. Sulo lohdutti minua toteamalla, että lasivilloitettuja mökkejä on maailma täynnänsä, eivätkä ne silti lahoa paikoilleen eivätkä ihmiset niissä taloissa kuole samantien.

Helppo nakki

Nukketalo Pilvilinnan wc on kauniimmassa kunnossa kuin omamme.

Vessan lattian irrottaminen onkin huomattavasti helpompaa kuin kuvittelin. En tarvinnutkaan edes apua Sulolta, joka pääsi sitten keskittymään loputtomiin polttopuuhommiimme.

Maailman paras työkalu purkuhommassa on pistosaha, jonka terä on pantu poikki. Tämän vinkin sain isältäni, ja kylläpä alkoivat hommat luistaa sen jälkeen. Kun terä on lyhyt, se mahtuu kulkemaan koolausten välissä. Ei tarvitse enää hampaat irvessä vääntää levyjä irti, kun ne voikin nyt helposti sahailla palasiksi ja nostella pois.

Lattialla oleva muovimatto oli liimattu kiinni paksuun vaneriin. Vaneri oli ruuvattu kiinni alkuperäiseen lautalattiaan ja välissä oli ohuenohuet lastut kaatoa varten. Eipä ihme, ettei suihkussa vesi meinannut koskaan kovin hyvin ohjautua viemäriin, vaan pyrki usein matkustamaan lattian poikki vastapäiseen nurkkaan.

Lautalattia on tietysti sahailtu palasiksi silloin, kun vesijohtoja on pantu paikoilleen. Niitä pätkiä minä olen tänään irrotellut ja kaivellut inhottavia lasivilloja inhottavien hiirenpapanoiden seasta. Inhottavuuksien alta onneksi on paljastunut pelkästään hyviä asioita: aivan kuivaa turvetta ja tervettä hirttä.

Hämmästyttävä löytö oli se, että puolessa välissä lattiaa vanhat lattiapontit vaihtuivatkin uusiksi, käsittelemättömiksi ponttilaudoiksi. Ne jatkuvat seinän alta eteisen puolelle. Miksi!? Mitä on tapahtunut silloin, kun eteinen oli vielä eteinen? Miksi lattialaudat on poistettu ja korvattu uusilla? Tämän on täytynyt tapahtua jo silloin, kun asunto on joutunu muovimattojen uhriksi.

Täydellinen aamu

Tämän parempaa alkua päivään ei voi saada. Koska väsytin itseni niin loppuun eilisen päivän aikana vessaa purkaessani, nukahdin illalla jo yhdeksän jälkeen. Ja kun menee nukkumaan aikaisin, myös herää aikaisin seuraavana aamuna.

Tällainen rytmi sopii minulle kaikkein parhaiten. On ihanaa herätä kuuden jälkeen, kun aamuaurinko säteilee matalalta ja maailma kimaltelee eilisen sateen jäljiltä. Olen muutenkin aina aamuisin tehokkaimmillani, ja jos aamu vielä sattuu olemaan korkeapaineinen, riittää minulla energiaa vaikka mihin.

Koska Sulo nukkuu toivottavasti vielä monta tuntia, enkä minä voi alkaa paukutella vessan lattian kimpussa, otan kerrankin tämän aamuhetkeni mahdollisimman rennosti. Istun tässä tietokoneella rooiboskuppi edessäni ja odotan että kello tulee yhdeksän, jotta pääsisin käymään asioilla.

Ja sen jälkeen ryhdymmekin yhdessä avaamaan vessan lattiaa. Edellisen postauksen kuvista huomasittekin jo, että seinät ovat siellä aivan hyvässä kunnossa. Silmillä nähtävä home rajoittui pienelle alueelle vanhan vessan muoviseinässä.

Homekoirat tosin osoittivat ihan eri paikkaa, nimittäin nurkkaa. Se nurkka oli ihan hyvässä jamassa, paitsi että seinän sisällä olleet lasivillat olivat siltä kohtaa tummuneet.

Toinen koirien osoittama paikka oli lattiakaivon seutuvilla. Kaivoa kurkistellessani en ole kyennyt näkemään, että se olisi mistään voinut päästää vettä rakenteisiin, mutta sehän selviää toivottavasti tämän päivän aikana.

Kullanarvoinen isäni kävi täällä eilen katsastamassa tilanteen ja totesi, että helpointa on tehdä nytkin alaslaskettu katto, jotta se katon sisältä paljastunut sähköhässäkkä saadaan piiloon. Kelpaa meille - eipä tarvitse sähkömiehiä ruveta metsästämään.

Liian väsynyt jaarittelemaan

Purkajan paras apulainen.

Syy alaslaskettuun kattoon.

Meillä on remontti menossa, älkää antako sen häiritä.

Elämän kerrostumia.

Laskutoimituksia vuosikymmenten takaa.

Hommikaveri.

Kahden päivän työn tulos. Huomenna avataan lattia.

En tykkää. En yhtään.

Ensimmäinen reikä suihkun seinässä paljasti näin kauniin näyn. Musta kasvusto odotti minua tunnistamattomaksi jääneen levymateriaalin alla.

Olisi kiva tietää, mikä firma tämän suihkun rakensi silloin vuonna -97, jotta osaisimme kiertää heidät aina kaukaa. Kuka järjen jättiläinen rakentaa uudet seinät 70-luvulla laitettujen lastulevyjen ja muovien päälle? Tässä paikalla on nimittäin ollut pieni vessa aiemmin.

Ei siis riitä, että puran yhdet seinät. On purettava toisetkin siellä alla. Ja jotta saisin purettua sen sisemmänkin seinän...

... minun pitää purkaa myös katto! Ja miksi tuossa edes on tuo katto? En näe sen uumeniin, mutta voin työntää sinne käteni. Siellä on tyhjää tilaa ja sitten on se oikea, alkuperäinen paneloitu katto, joka jatkuu eteisen puolelle.

Nelikymppisten koti

Minä olen 37-vuotias. Sulo on minua pari vuotta nuorempi. Meillä ei ole lapsia. Miksi meidän kotimme silti pursuilee lasten leluja?

En tiedä, olenko oikeasti lopulta kasvamassa aikuiseksi, mutta jostain syystä lelumäärät ovat alkaneet hiljalleen rassata mieltäni. Niitä on kaikkialla.

Työhuoneessa on kymmeniä minun valmistamiani posliini- ja paperimassanukkeja. Toimiston seinillä olevilla hyllyillä seisoo hirmuinen liuta Playmobil-hahmoja ja Barbeja kavereineen. Ja nukkekoti, joka on niin iso, että se on jo liian iso. Olohuoneessamme on toistasataa ambulanssia. Vierashuoneessa asustaa nuhjuisia pehmoleluja. Keittiö on täynnä maatuskoita ja kukkopillejä. Makuuhuoneesta löytyy moottoripyörää, lapsuuden nukkea ja pehmojäniksiä. Sulon harrastehuoneessa, vielä purkamattomissa muuttolaatikoissa odottaa jos jonkinlaista figuuria ja pienoismallia.

Minua kyllästyttää pienen tavaran määrä tässä talossa. Olen alkanut kaivata selkeyttä. Haluan aikuisempaa esineistöä lelujen tilalle. Tiedän, ettei se päivä ole enää kaukana, kun pakkaan kaikki barbit ja playmobilit laatikoihin ja kannan vinttiin. Osa pehmoista, barbeista, maatuskoista ja posliininukeista on sinne jo päätynytkin. Ainoat, joille näen oikeuden pysyä paikoillaan, ovat Sulon ambulanssit ja minun nukkekotini. Niissä on edes joku järjenhiven.

Mutta millä ihmeen perusteella alan rankata leluja pois näkyvistä? Monet on saatu lahjoiksi. Moni on rakkaudella annettu ja monesta on suuresti iloittu. Monella on tunnearvo. Monen tekemiseen on nähty paljon vaivaa. Moni vaan on ihan liian kiva tai kaunis esineenä.

Huomenna se alkaa

Nimittäin suihkun repiminen, pilkkominen, hakkaaminen, sahaaminen, lyöminen, kirvestäminen, raastaminen, jyrsiminen, raapiminen, riipiminen ja arvattavasti myös karmea kiroilu ja hikoaminen. Niillä kokemuksilla, jotka sain edellisen kotimme vessan purkamisesta voin ihan hyvin sanoa jo nyt, että ei se kivaa hommaa tule olemaan. Siitä tulee raskas ja veemäinen urakka.

Lattialaattasuunnitelmankin me olemme saaneet aikaan. Minä siirtelin laattoja eestaas ja yritin tehdä kokonaisuuksia, mutta en saanut niitä mitenkään riittämään järkeviksi alueiksi. Sitten Sulo kömpi ylös päiväuniltaan, ja totesi, että eri laatat pitää sekoittaa keskenään, eikä laittaa isoiksi, yhtenäisiksi alueiksi. Se oli loistoidea. Meinasin ihan kiukustua, kun en itse ollut sitä älynnyt. Nyt meillä on luonnos, johon olemme perin tyytyväisiä.

Pidän teidät ajan tasalla remontin etenemisessä, mutta sitä ennen joudutte taas lukemaan lempisitä ja lempitätä -listan, tai vaikka jättämään lukemattakin, jos ei kiinnosta.

Eli kiitos, Pirjo, blogitunnustuksesta! Tämän tunnustuksen saajan on kerrottava itsestään seuraavat asiat:

1. Suosikkiväri. Taisin vastata samaan kysymykseen jo viime kiertopalkinnon yhteydessä. Kaikki värit, ja niiden iloiset yhdistelmät.

2. Suosikkieläin. Yleisesti ottaen merihevonen tai tiikeri. Yksilöllisesti ottaen entisen heilani pitbull-rouva Sepru.

3. Suosikkinumero. Onko jollakin sellainen? Minulla ei.

4. Alkoholiton suosikkijuoma. Lidlin vihreään muovipulloon pakattu hiilihappovesi.

5. Facebook vai Twitter. Facebook. Roikun siellä aivan liikaa. Onneksi en edes oikein tiedä, mikä se Twitter on.

6. Intohimo. Vuohenjuusto. Huonekalushakki.

7. Saada vai antaa? Auts. Tähän pitäisi vastata "antaa", jotta olisi parempi ihminen, mutta vastaan silti "saada", koska se vastaus tekee minusta joskin itsekkään, myös rehellisen ja näin ollen vähän kompensoi asiaa.

8. Suosikkikuvio. En ole koskaan ajatellut asiaa, mutta sellainen peruskukkanen ehkä, piparin muotoinen. Ovaalia inhoan, sen olen tiennyt jo kauan.

9. Suosikkiviikonpäivä. Minulla onneksi ei ole sellaista, kun elämääni ei enää rytmitä toisten sanelemat vapaat tai työpäivät. Työssäkäyvänä oli lauantai. Työttömänä maanantai.

10. Suosikkikukka. Auringonkukka.

Tämä pitäisi antaa eteenpäin kymmenelle tyypille. Minusta tämä on tullut vastaan jo niin monessa blogissa, etten taida jaksaa lähettää enää pidemmälle. Jos joku teistä tunsi halua vastata näihin kysymyksiin, ottakoon mielellään palkinnon mukaansa. Tai vielä parempaa: joku voisi keksiä innostavamman kysymyssarjan ja jalostaa tunnustusta kiinnostavammaksi!

Liikaa kaikkea

Olimme maanantaina Kotkassa auttamassa ystävää muutossa. Sieltä minä jatkoin matkaani Helsinkiin opiskelemaan pariksi päiväksi. Paluumatkalla poikkesin vanhempieni luona yökylässä. Minulla oli tosi kivaa niin Kotkassa, Helsingissä kuin lapsuuskodissakin. Olen huono lähtemään täältä omasta kodista minnekään, mutta välillä tekeekin tosi hyvää irrottautua hetkeksi. Varsinkin, jos siellä muualla on mielekästä tekemistä ja mukavaa seuraa.

Kun torstaina palasin kotiin, kaikki odottamassa olevat työt oikein tuntuivat vyöryvän niskaani. Kanna lattialaatat sisälle! Pinoa polttopuita! Paina kankaita! Ompele rättejä! Tilaa sammutuspeitteitä! Tee kotiläksyt! Pese pyykkiä! Postita tilaukset! Vastaa jälleenmyyjien sähköposteihin! Käy kaupassa ja tee ruokaa! Osta multasäkkejä! Ota selvää vesijumpista! Siivoa tämä helvetillinen sotku tässä talossa! Ja pinoa vielä lisää polttopuita! Istuta mansikat! Rakenna kansi ammeelle! Vie työhuoneen mainoksia kaupungille!

Tuli kiukku: jos en olisi käynyt missään, olisin neljän päivän aikana saanut kotona monta työtä tehtyä. Hetken ajan näin jo mielessäni itseni istumassa jossakin kannonnokassa itkemässä sitä, etten enää jaksa yhtään mitään.

Aika painaa jarrua.

Katselin valokuva-albumeita siltä ajalta, kun asuimme Orivedellä. Aloin kaivata sitä kiireettömyyttä. Silloin me retkeilimme paljon, kävimme laavuilla. Teimme pieniä kotimaanmatkoja. Puuhastelimme siskontyttöni kanssa. Tapasimme tuttuja.

Moni täksi kesäksi suunniteltu työ jäi tekemättä. Ikkunat ovat yhä pesemättä lukuunottamatta keittiön ikkunoita, jotka anoppi pesi minulle synttärilahjaksi. Suurin osa matoistakin on yhä pesemättä, paitsi ne, jotka Sulo on töissä kerinnyt pesemään. Työhuoneiden harottaviin ulko-oviin ei kukaan keksinyt ratkaisua ja kohta kylmyys taas viuhuu niistä sisään. Ei se haittaa. Selvisimme me viime talvestakin likaisilla ikkunoilla ja viuhuvilla ovilla. Ja jos matot ovat liian likaisia, niin ollaan sitten ilman mattoja.

Kunhan vessaremontti on valmis, ja nuo viheliäiset kahden talven polttopuumäärät saatu pilkottua ja pinottua, olemme selvinneet kaikista pakkopakkopakko-töistä. Sitten meillä alkaa elämä. Kaikki mitä on jäljellä, on pientä, ja kosmeettista. Listojen laittamista, seinien maalailua, sitä kaikkea, mitä voi tehdä rauhassa silloin tällöin ja silloin kun tekee mieli.

Ja tänä viikonloppuna me käymme jossakin laavulla paistamassa makkaraa ja vaahtokarkkeja.

Versace tuli taloon

Suihkun remontti lähestyy. Minä kävin taas ratsaamassa isän rakennustarvikevuoret, josko sieltä löytyisi meille lattialaatat vessaan. Löytyipä tietysti, ja vieläpä Versacen naurettavan kalliita laattoja. Ne ovat ylijäämää hulppeasta hirsihuvilasta, jonka isäni rakensi taannoin venäläisille asiakkailleen.

Ei meille tokikaan riitä yhdenlaisia laattoja kokonaiseen lattiaan, mutta mikäs sen hauskempaa kuin päästä kokoamaan palapeliä kolmenlaisista laatoista. Ja jos nekään eivät aivan riitä, niin lisäksi on vielä vähän tummanharmaita laattoja, joita voidaan piilottaa suihkukaapin tai lämminvesivaraajan alle. Näistä kellertävistä kootaan sitten lattian näkyviin jäävät osat.

Oli sitten Versacea tai ei, tai olin minä sitten moukka tai en, niin eivät nämä laatat minusta kyllä niin hienoja ole, että niistä kannattaisi maksaa satasia neliöltä. Tai rahdata niitä Italiasta asti.

Jos me menisimme kauppaan vartavasten valitsemaan vessan lattiaa, meille ei varmastikaan tulisi tällaisia laattoja. Minä valitsisin tietysti jotakin räiskyvää, iloisia, vahvoja värejä ja sileätä pintaa. Mutta nämä ovat kovin arvokkaat ja hienostuneet... vai ovatko? Mitäpä minä sellaisesta tietäisin! Venäläiset varmasti tietävät, ja osaavat vaatia parasta. Minä en ole nähnyt luonnossa tätä huvilaa, jonka ylijäämistä meille on ollut jo paljon iloa ja hyötyä, mutta lehden sivuilta katseltuna se on kyllä todella komea.

Minusta on erittäin huvittavaa, että meidän huvikummussamme on kohta huippusuunnittelijan nimeä kantavat laatat. Kaikki on vinksin vonksin, paitsi vessan lattia.

Lapiohommissa

Meillä on pihassa ollut kukkapenkki, joka on reunustettu turveharkoilla. Olen inhonnut sitä alusta lähtien. Se on kummallinen ja ihan älyttömässä paikassa. Keväällä toivoin, ettei siihen kasvaisi itsekseen mitään, jotta minä voisin sen helposti tuhota.

No, kasvoi siihen kuitenkin. Pari puun alkua, ruohosipulia ja tunnistamattomaksi jääneitä yrttejä. Eli antaa mennä vaan, tuumailin ja sain myös Sulolta siunauksen. Tänään nostin turveharkot maasta, kitkin kasvillisuuden ja tasoitin mullan. Joskus siihen kasvaa nurmikko. Ehkä.

Harkoille keksin heti parempaa käyttöä.

Kasasin niistä kivijalkaa jäljittelevän aidan talon edessä olevaan töyrääseen. Tuin harkot toisiinsa puukepeillä, jotka naputtelin harkkojen läpi maahan asti.

Vielä minulla ei ollut tarpeeksi multaa käytettävissäni, jotta olisin voinut täyttää aidan ja töyrään välin. Haluaisin istuttaa siihen jonkun pienen puskan. Anopin pihalla on keltakukkainen pieni pensas, joka kukkii koko kesän. Sellainen voisi sopia hyvin tähän.

Minusta "kiviaita" näyttää luonnossa hienommalta kuin näissä kuvissa. Se on aivan oikean sammaloituneen kiven näköinen. Ja kaikkein parasta siinä on se, että se näyttää siltä, kuin olisi ollut siinä aikojen alusta lähtien. Piha sai siitä uutta ryhtiä.

Oikeastaan minun tämän päivän hommani olisi ollut mansikkamaan kaivaminen. Sain minä sille sentään kehykset jo vähän matkaa kaivettua. Koko ajan on sellainen tunne, kuin talvi hönkäilisi jo niskassa. Anopilta saadut mansikat odottavat yhä laatikoissaan, että joku loihtisi niille vakituisen kasvupaikan. Mutta mansikkamaan kaivaminen oli hidasta ja tylsää, ja siksi en voinut vastustaa turveharkkojen kutsua.

Tästä kuvasta näette, että pihamme on hyvin kuiva. Kesäkuun jatkuvan sateen jälkeen vettä ei sitten olekaan tullut oikeastaan yhtään. Eipä ole tarvinnut ruohonleikkuria kaivaa esiin. (*

Illalla menen vielä jatkamaan polttopuiden pinoamista. Sanomattakin on selvää, että sekin on hidasta ja tylsää hommaa. Mutta alamme olla jo hyvän matkaa voiton puolella. Melkein kaikki kaadetut rungot on nyt pätkitty. Eli ihan hyvin menee.

Mutta naapurilla menee vielä paremmin. Radan toisella puolella olevat tukkipinot kasvavat taas järkyttäviin mittoihin. Metsä niiden takana on jo peittynyt näkyvistä. Sanonta "ei näe metsää puilta" on käynyt täällä hyvin konkreettiseksi. Näkyä on mahdotonta saada vangittua kuvaan. Holtittomat tukkivuoret nousevat korkeuksiin ja jatkuvat silmänkantamattomiin. Vaikka tuosta nappaisi polttopuut koko meidän loppuiäksemme, ei eroa edes huomaisi! Paperitehtaalle nämä rungot kai kuitenkin tästä ovat matkalla.

Lisäystä:

(* Tämä olisi kannattanut jättää sanomatta. Heti alkoi sataa kaatamalla, jas atoi sitten 15 tuntia yhtä kyytiä.)