Kyllästymistä ja haaveita

Uusien ihmisten lisäksi minä riehaannun täysillä myös harrastuksista ja lopetan ne sitten yhtä täysillä. Se on tehnyt minusta keskinkertaisen moniosaajan. Osaan todella paljon asioita, mutta mitään en todella hyvin. Tai en ehkä edes osaa, mutta teen silti.

Erityisesti silloin, kun olin käsityöyrittäjä, törmäsin jatkuvasti ihmisiin, jotka olivat käsittämättömän taitavia. Tai käsittämättömän pitkäjänteisiä. Tai omasivat käsittämättömän määrän tietoa jostakin tietystä aiheesta. En koskaan pystynyt tajuamaan, mistä kumpuavat sellaiset ominaisuudet, joiden avulla jostain yrittäjästä tuli oman alansa mestari tai pitkän uran tehnyt puurtaja. Jos ajattelen ihmistä, joka on mestari alallaan, ajattelen ensimmäisenä Sojaa. Hän on pystynyt nousemaan taidollaan, tiedollaan ja intohimollaan ihan erityiseen asemaan kansallispukumaailmassa. Ja jos joku joskus sanoo jossain, ettei käsityöllä voi elää, minä ajattelen heti Sannaa, joka teki muovailemisesta elämänuransa ja palkkasi ihmisiäkin töihin. 

Mutta minä sen sijaan en pysty millään tajuamaan, miten kukaan voi jaksaa muovailla samoja pieniä donitseja vuosi toisensa perään. Miten ei kyllästy muovailemaan? Miten ei kyllästy pinkkiin? Miten ei kyllästy kansallispukuihin? Miten jaksaa pistellä pienenpieniä pistoja tuhatmäärin peräkkäin? Miten innostuu aina uudelleen syventämään osaamistaan yhdestä ja samasta teemasta? Miten sellainen voi edes olla ihmiselle mahdollista?

Nyt kun en enää ole käsityöläismaailmassa, törmään näihin mestaritason tekijöihin somessa. Ja taas ihmettelen samoja kysymyksiä. Miten jaksaa maalata satoja samanlaisia maisemia? Miten jaksaa piirtää samaa hahmoa sarjakuvaan kymmeniä vuosia? Miten jaksaa hinkata nukketaloa niin, ettei sen yhdenkään listan nurkassa näy rakoa? Kärsivällisyys, määrätietoisuus, tarkkuus ja huolellisuus, joita vaaditaan sellaisiin suorituksiin, ovat minusta ihmiselle ihan yhtä mahdottomia taitoja saavuttaa kuin sadan kilometrin juokseminen (ja silti sellaistakin joku tekee tuosta noin vaan).

Graafisen suunnittelijan työn paras puoli on se, etten joudu toistamaan yhtä ja samaa aivan koko ajan. Tuleekin uusi asiakas, jolle saan tehdä jotain uuden näköistä. Ja sitten on vanhoja asiakkaita, joille tehdään tutun näköistä, mutta sitäkin projekteina, joilla on päätepiste. Eli sopivassa suhteessa saan loihtia sekä uutta ja innostavaa että vanhaa ja helppoa. Mutta mikään intohimograafikko minä en ole. Ei minua kiinnosta hiirenkakan vertaa seurailla mitään trendejä. En enää nykyisin edes muista fonttien nimiä ulkoa. Olen täysin kunnianhimoton graafinen suunnittelija, vaikka tykkäänkin siitä työstä. En halua pysyä ajan hermolla ohjelmistoissa ja laitteissa, enkä seuraile muita graafikkoja somessa. Onkin aika ihme, että olen tämän työn parissa viihtynyt kolmekymmentä vuotta. Ehkä juuri siksi, etten tee sitä täysipäiväisesti. Tietokoneella istumiseen minä kuitenkin olen kyllästynyt. Siksi parin, kolmen tunnin työpäivät ovat minulle sopivia. (Olisipa niitä edes vähän useammin.)

Ainoa asia, johon minulla on intohimo, on leikkiminen. Aloitin leikkimisen Kenillä vuonna 2014 eli siitä on nyt jo 10 vuotta. Sitä ennen en varsinaisesti leikkinyt, vaikka Ken minulle saapuikin jo 90-luvulla ja jo silloin ompelin sille vaatteita ja valokuvasin sitä. Tämän viimeisen 10 vuoden aikana homma on vain eskaloitunut. Puolentoista vuoden ahdistustauon aikanakin minä kaipasin leikkimistä todella paljon. En tunne mitään kyllästymistä Keniin ja sen uuteen puolikkaaseen Kaarnaan. 

Onhan nukkemaailmassakin mestareita, elämänuralaisia ja tietopankkeja. Minä en tunnista barbejen pään muottien nimiä enkä osaa julkistusvuosia ulkoa. Minun askarteluni ja ompelukseni ovat juosten kustuja. Minun rakkautenipa kohdistuu leikkiin. Ja sen mukana kaikkeen siihen monipuoliseen käsillätekemiseen ja mielikuvituksen käyttämiseen, mitä siihen leikkimisen rinnalle joutuu ymppäämään. Siis saa ympätä! Vaikka minä menetän hermoni liimaillessani huonekaluihin jalkoja, kiroan äänekkäästi ommellessani pieniä T-paitoja ja turhaudun siihen, että kömpelöt käteni kaatavat kaiken nukkekodin sisällä, minä voisin aivan hyvin omistaa elämäni pelkälle leikille! 

Uskoisin, että en ole kyllästynyt leikkimiseen juuri siksi, että se pitää sisällään niin valtavan vaihtelevasti erilaista käsillätekemistä ja lisäksi se on sosiaalinen harrastus. Valokuvaus, tarinankerronta, ompeleminen, piirtäminen, rakentaminen, muovaileminen, askarteleminen, sisustaminen - kaikki ovat ihan parhaita harrastuksia jo itsessään, mutta nukkejen ollessa kyseessä minun ei tarvitse osata niitä mitään todella hyvin. Vähän sinne päin on minulle kyllin hyvää ja pääasia on ilossa. Saan näistä touhuista itselleni suurta iloa ja tuon sitä somen kautta myös muille. Se, että Kenin tilin seuraajista varsin suuri osa tulee nukkeharrastajien ulkopuolelta, on minulle ilahduttava osoitus siitä, että tuon ihmisille iloa.

Haluaisin saada tuon yläkerran asunnon käyttööni siksi, että saisin vielä enemmän tilaa nukkekodeille ja askartelulle. Haluaisin rakentaa pihan täyteen taloja, kauppoja, kulkuvälineitä, puistoja ja muita olennaisuuksia, joita jokaisessa kylässä kuuluu olla. Haluaisin opetella tekemään betonista kirkon ja huoltoaseman. Haluaisin, että minun pihaplänttini olisi pieni ITE-taidekohde, jonne ihmiset tulisivat katsomaan Barbie-maailmaani ja aikuiset harrastajat leikkimään. Haluaisin jopa osata pitää puutarhakasveja hengissä edes sen verran, että voisin kasvattaa pienilehtisistä pensaista puustoa nukkekyläni ympärille. 

Diagnoosin saaminen

Aloin selata, mitä olen ADHD:stani täällä jo laverrellut. No enpä paljonkaan, vaikka luulin kertoneeni jo diagnoosin saamisestakin. Nyt voisinkin siis palata nollaan eli siihen aikaan, kun en edes arvannut ADHD:n olevan muidenkin kuin ylivilkkaiden pikkupoikien vaiva. Sinänsä huvittavaa, että jo 90-luvulla opiskeluaikana olen käyttänyt ilmaisua: "Mulla on 12-vuotiaan pojan keskittymiskyky". Miten oikeaan olenkaan siinä osunut! Onneksi graafisen suunnittelun opinnot olivat käytännön toimintaa, eivätkä luennoilla istumista, eikä paikallaan istumisen vaikeuteni muodostunut miksikään ongelmaksi. Lukion ja peruskoulun vaivautuneisuus ja kiusallisuus eivät siis kuuluneetkaan opiskeluaikaani, vaan sinkoilin ja pyrähtelin ihan omana itsenäni koulun tiloissa.

Milloin minä sitten aloin ounastella, että minulla voisi olla ADHD? 

Se tapahtui vasta kolmisen vuotta sitten, kun mediassa osui pari kertaa silmiini artikkeleita naisista, joilla ADHD on todettu vasta aikuisiällä. Niitä juttuja lukiessani tunsin valaistumisen tunteita. Linkkasin Sulolle jonkun artikkelin ja kysyin, tuntuuko tutulta. Tuntui hänestäkin. Kun sain lukea, miten eri asia on poikalapsen ja tyttölapsen ADHD, ja miten sitä vasta viime aikoina on opittu edes tunnistamaan tytöillä, aloin guugletella aihetta. Löysin aikuisille suunnattuja testejä, joista sain kerrassaan loistavia arvosanoja! Niiden kannustamana uskaltauduin kysymään mielurin (virallisesti mielenterveys- ja päihdepalveluiden) lääkäriltä lähetettä tutkimuksiin. 

Mielenterveyspalveluthan ovat tulleet varsin tutuksi elämäni varrella useampaan kertaan. Määrittelemätöntä ahdistuneisuushäiriötä, masennusta, paniikkihäiriötä, osastohoitoa, taas masennusta, terapiaa, mielialalääkkeitä, sitten taas masennusta. Tuomio: krooninen masennus ja luonne, joka reagoi vastoinkäymisiin raskaasti. Elämä panee minua polvilleni tämän tästä ja se tuntuu vuoristoradalta, jonka kyydissä sinkoilen hallitsemattomasti. 

Lääkärin vastaus toiveeseeni oli nöyryyttävä ja sai minut ensin järkyttymään, sitten suuttumaan ja lopuksi itkemään. Lääkärin älytön kommentti nimittäin oli, ettei minulla voi olla ADHD:ta, koska en näytä siltä, että minulla olisi. Ja jos olisi, olisin kuulemma tullut hakemaan apua jo kauan aikaa sitten.

Nyt olen oppinut, ettei kenenkään ADHD:ta voi päätellä ulkonäöstä. Tiedän myös, että lääkäri, joka tapasi minua muutaman minuutin ajan pari kertaa vuodessa, ei tuntenut minua lainkaan. Tiedän senkin, että minä helvetti vieköön olin hakenut apua milloin mihinkin parikymppisestä asti. Siinä oli melkein kolmekymmentä vuotta avunpyyntöjä.

Minä kuitenkin pääsin helpommalla kuin moni muu, sillä kun olin jo ovella poistumassa lääkärin vastaanotolta, hän yllättäen sanoikin, että jos haluan tutkimuksiin, prosessi aloitetaan omalla mielenterveyshoitajalla, jolle minun pitää varata aika.

Ensimmäinen alkuhaastattelu kesti puolitoista tuntia ja sen teki sama hoitaja, joka oli kuunnellut ongelmiani aikaisemmin avioeroni aiheuttaman massiivisen kriisin takia. Jopa hän sanoi, ettei usko minulla olevan ADHD:ta, vaan arveli työelämään sopeutumisvaikeuteni johtuvan luonteestani(*. Ensimmäisen oirekyselyn päätyttyä hän kuitenkin totesi, että meidän on pakko jatkaa eteenpäin ja varasi minulle ajan seuraavaan kysymyspatteristoon. Olin "läpäissyt" ensimmäisen vaiheen.

Noissa intensiivisissä ja erittäin väsyttävissä haastatteluissa tutkittiin myös kaikki mahdolliset persoonallisuushäiriöt. Sain korkeita pisteitä epävakaan persoonallisuushäiriön testistä, mutta en ulottunut siihen rajaan saakka, joka olisi vienyt minut seuraavalle askelmalle kohti kyseistä diagnoosia. Nyt minä jo tiedän, että ADHD:ssa ja epävakaassa persoonallisuushäiriössä on todella paljon samaa. (**

Haastatteluihin meni pari kuukautta, kunnes etenin siihen saakka, että hoitajallani ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa minulle lähete ADHD-klinikalle. Elettiin lokakuuta 2021 ja jonot olivat pitkät. Puolitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 2023 astuin klinikalle ensimmäisen kerran. En tiennyt, mitä odottaa. Toisaalta olin silloin jo aivan varma siitä, että minulla on ADHD, ja toisaalta pelkäsin, että lukemalla ADHD-naisista olin vain aivopessyt itseni uskomaan olevani samanlainen. 

Kuvittelin, että aivoni kuvannetaan jotenkin ja sieltä löytyvät vedenpitävät todisteet. Mutta ei, mitään ei kuvata, vaan koko diagnoosi perustuu haastatteluihin. Kävin useampaan kertaan haastateltavana ja jouduin muistelemaan paljon lapsuuttani, mikä oli minusta todella hankalaa. Tunnen aikuisen itseni läpikotaisin, mutta lapsuuteni on suurimmaksi osaksi pyyhkiytynyt muistoistani. Minulla on lähinnä häpeämuistoja, vaikka lapsuuteeni ei liity mitään varsin traumaattista. 

Tutkimuksissa haastatellaan myös vanhempia ja käydään läpi kouluaikaisia todistuksia ja terveydenhuollon papereita. Minä synnyin 70-luvun puolivälissä. Koulun terveydenhoito oli pituuden ja painon mittaamista. Sain hyviä todistuksia ja olin tunnollinen oppilas. Vaikka olin vikkelä vipeltäjä, en ole joutunut koskaan haavereihin. Missään paperissa ei näy minkään sortin nepsyisyyttä.

Isäni on jo kuollut. Äitini on muistisairas. Soitin kuitenkin sekä äidilleni että tädilleni, joiden anti asiaan oli se, että siinähän me lapset sivussa kasvoimme "niinkuin rikkaruohot pellossa". Se vahvisti omaa muistoani lapsuudestani: ei meihin kakaroihin juurikaan huomiota kohdennettu. Keskenämme kasvoimme, ruoka-aikaan piti olla pöydän ääressä ja lautanen oli syötävä tyhjäksi. Sain puhelimeen myös ala-asteen opettajani, joka kyllä muisti, miten vaikeaa minulle oli aloittaa koulu ja miten itkin päivittäin, mutta hänkin vertasi minua ADHD-poikiin eikä nähnyt yhtäläisyyttä. Kouluterveydenhuollon papereista kävi kuitenkin ilmi sen verran, että olin lakannut harrastamasta mitään yläasteen aikana ja lukiossa minulla oli korkea verenpaine. Eihän minulla toki muuta elämää ollutkaan kuin koulu, mutta en muista asian häirinneen minua silloin. En tiennyt muusta elämästä. Olin tunnollinen, kuten yhä olen, ja koulu oli minun velvollisuuteni, joka piti hoitaa nappiin kuormittavuudesta ja stressistä riippumatta. Lisäksi minä tykkäsin oppimisesta (lukuunottamatta reaaliaineita).

Koska tutkimuksessa vaadittiin todisteet siitä, että oireet ovat näkyneet jo varhaislapsuudessa, oli selvää, että jäisin ilman diagnoosia. Eipä diagnoosi olisi mitään muuttanutkaan, koska en ollut innokas lääkkeitäkään kokeilemaan. Tuossa vaiheessa olin kuitenkin jo oppinut ADHD:sta yhtä jos toista ja alkanut ymmärtää itseäni paremmin. Se oli itsessään jo arvokas saavutus.

Viimeisellä tapaamiskerralla toukokuussa klinikalla oli paikalla hoitajan lisäksi myös lääkäri ja yllätykseni oli melkoinen, kun lääkäri totesi, että kyllä he ovat ADHD-diagnoosin minulle asettaneet. Minulla on yhdistetyn tyypin ADHD eli minulta löytyy tarkkaavaisuus- ja keskittymishäiriöiden lisäksi ylivilkkautta ja impulsiivisuutta. Lisäksi autistisia piirteitä on havaittavissa. Minulta tuli itku. Lääkäri kysyi, ovatko kyyneleeni helpotusta vai surua, ja totesin ne ilon kyyneleiksi. En ollutkaan huijari enkä trendisetteri muotidiagnoosin perässä! Minun teki mieleni juhlia! Halusin kertoa koko maailmalle, että minulla on ADHD! Älköön kukaan enää koskaan sanoko minua hulluksi, draamakuningattareksi tai friikiksi! Minulla vain on ADHD! Ja minulla on oikeus olla tällainen kuin olen! Minä saan ihan luvan kanssa pyrkiä tekemään elämästäni itselleni mahdollista sen sijaan, että väkisin yrittäisin tunkea itseäni normimuottiin.

*) En ollut koskaan osannut eritellä, miksi työelämään sopeutuminen on ollut minulle niin vaikeaa. On ollut yksinkertaistamista vain todeta, ettei se sovi luonteelleni. Miksei sovi? No koska minä voin aivan helvetin huonosti, kun olen työelämässä. No miksi voin niin huonosti? Koska koko muu elämäni kärsii ja tuhoutuu silloin. No miksi kärsii? Koska minä perfektionistina ja ADHD-aivoisena kuormitun työvelvollisuudesta aivan huomattavan paljon! Onko se sitten luonnetta vai oiretta?

**) Se minua mietityttää, että kun ADHD:ta nyt diagnosoidaan aikuisilla naisilla niin paljon ja epävakaan persoonallisuushäiriön sanotaan olevan yleisintä nuorilla naisilla, niin eikö siinä vain ole kyse siitä, että ne ”epävakaat” naiset ovatkin vain väärindiagnosoituja ADHD-tyyppejä?