Yläkerran asunto

Olen tässä blogini ylösnousemuksen jälkeen tainnut muutaman kerran mainita yläkerran asunnon. Tekee mieleni selventää, mistä on kysymys. 

Kun muutin tänne neljä vuotta sitten, yläpuolellani asui vanha nainen, jota kutsun nyt Ylämummoksi. Minusta hän oli mahtava tyyppi, aivan hulvaton ja täysin epäsovinnainen mummeli, jonka kanssa minulla oli hauska kesä. Valitettavasti hän myös oli sairaalloinen hamstraaja ja pihamme näytti kaatopaikalta. Ajan kuluessa minulle alkoi valjeta, miksi muut naapurit eivät oikein tulleet toimeen hänen kanssaan. Hulvattomalla tyypillä oli myös helvetilliset puolensa, ja nehän kyllä haittasivat tällaisessa pienessä taloyhtiössä muidenkin elämää, ihan raha-asioita myöten. Tilanne eteni siihen, että Ylämummo muutti pois ja jätti asuntonsa tyhjilleen. Hän myös jätti vastikkeet maksamatta ja niistä kertyi varsin mittava summa. Koska kukaan meistä ei kylve rahoissa, meidän oli pakko alkaa opetella järeämpiä keinoja kuin maksumuistutusten lähettäminen. Pienen taloyhtiön hirveä puoli on se, että jos yksi osakas prakaa, muut joutuvat paikkaamaan ja pahimmillaan se johtaa koko yhtiön prakaamiseen. Elimme siis oikeasti aika tuskaisia aikoja Ylämummon takia.

Ylämummo yritti myydä asuntoa. Mutta kukapa sen olisi ostanut, kun yhtiövastike huiteli pilvissä, kämppä oli kuin pommin jäljiltä ja Imatra oli muutenkin täynnä tyhjiä koteja. Meidän oli pakko ottaa asunto taloyhtiön hallintaan pannaksemme se vuokralle. Kaikkien näidenkin asioiden opetteleminen oli raskasta ja aikaavievää. Meistä tuli toisen hallitusjäsenen kanssa todellisia isännöinnin ammattilaisia ja hän suorittikin sittemmin isännöitsijän ammattitutkinnon minun toimiessa yhtenä näytön arvioijista. Tässä talossa oppia on saanut paremmin kuin millään koulunpenkillä!

Yläkerta oli todellakin niin hirveä läävä, ettei siihen olisi saanut kunnollista vuokralaista millään, joten se oli pakko remontoida. Koska meidän kaikki rahamme upposivat jo muutenkin näiden talojen ylläpitoon, me jouduimme tekemään remontin talkoilla. Siitä minä viimeistään opin, etten enää koskaan suostu täällä yksiinkään talkoisiin. Eivät sinne nimittäin muut osakkaat ilmestyneet remonttihommiin. Paitsi tämä toinen edellämainittu hallitusjäsen osallistui kyllä todella arvokkaalla panoksella hommaan järjestämällä tuttujaan tekemään niitä töitä, joita minä en osannut tai jaksanut. Siellä kävi joku maalaamassa katot ja joku toinen asentamassa lattialaminaatit ja tekemässä sähkötöitä. Kaikki materiaalit me haalasimme roskalavoilta ja mahdollisimman halvalla käytettyinä. Sain myös ihanasti apua Sulolta ja Heilalta, mistä olen heille kiitollinen.

Siitä saakka, kun olin muuttanut tänne, olin haaveillut, että joskus olen tarpeeksi rikas ja ostan sen asunnon itselleni ja sitten yhdistän nämä kaksi yhdeksi isoksi kodiksi. Sitten saisin erikseen makuuhuoneen, olohuoneen ja työhuoneen, enkä joutuisi kestämään tätä nykyistä ahdasta luovimista, kun kaikki toiminnot tapahtuvat samassa tilassa. Mutta nyt tuo omin käsin kunnostamani asunto oli menossa pakkohuutokauppaan ja taloyhtiölle jäämässä tuhansien eurojen tappiot Ylämummon veloista. Vaikka joku ostaisikin asunnon, siitä ei meille liikenisi velkojen vertaa ja samalla joutuisimme pelkäämään, millainen hyväkäs siihen nyt muuttaisi.

Laitoin Ylämummolle viestin, vaikkemme olleet olleet puheväleissä pitkään aikaan näiden kaikkien vastoinkäymisten takia. Kirjoitin, että tarjoan hänelle asunnosta 3000 euroa (tasan sen verran minulla oli silloin säästöjä) ja joudun samalla ottamaan niskaani hänen velkansa taloyhtiölle. Suureksi hämmästyksekseni Ylämummo suostui.

Teimme kaupat tuolloin, puolitoista vuotta sitten, iloisissa tunnelmissa. Ylämummo oli huojentunut ja toi mukanaan pankkiin keksejä ja lautasliinat. Hörpimme pankin automaattikaakota ja minä muistin, miten mukava Ylämummo halutessaan osasikin olla. 

Samaan aikaan remonttikin oli juuri valmistunut ja minä haastattelin mahdollisia vuokralaisia. Minulla oli aivan tolkuttomat vaatimukset täydelliselle vuokralaiselle, koska äänieristys talossamme ylä-alasuunnassa on täysin olematon. Vuokralaisen pitäisi olla yksin asuva, siisti ja rauhallinen ihminen. Mieluiten nainen, koska jotkut miehet kusevat lattioille vessassa. Mielellään työssäkäyvä ja taloudestaan huolehtiva. Ei saisi tupakoida eikä käyttää päihteitä. Ei saisi olla kotieläimiä eikä lapsia. Ei saisi omistaa telkkaria eikä harrastaa musiikkia. Ei saisi juhlia eikä kestitä jatkuvasti vieraita. 

Olin varma, että sellaista ihmistä ei ole olemassa. Olin väärässä. Juuri tuota kaikkea on Yläkerran Tyttö, jolle asunnon päätin vuokrata ja joka on ollut ihanista ihanin vuokralainen ja naapuri. Minulla on ollut hyvä elää hänen alapuolellaan ja saada olla hänelle paljon enemmän kuin vuokranantaja. 

Nyt tilanne on se, että asunto on yhä taloyhtiön hallinnassa ja on sitä vuoden 2026 kevääseen saakka. Minä olen lyhentänyt Ylämummolta perimääni tonnien velkaa pikkupikkuhiljaa, ja asunnon vuokrasta katetetaan sen vastike ja hallintaanoton kuluja. Minulla ei näillä näkymin ole ainakaan seitsemään vuoteen varaa ottaa asuntoa omaan käyttööni, koska meidän vastikkeemme ovat todella korkeat paitsi maakaasulämmityksen johdosta myös siksi, että jouduimme juuri teettämään lainarahalla ison putkistosaneerauksen. Toivon Yläkerran Tytön siis pysyvän ilonani vielä pitkään, vaikka samalla tuskailenkin oman asuntoni ahtauden kanssa.

Tässä kohtaa voi oikeasti kysyä, että miksi ihmeessä minä edes haluan omistaa yläkerran. Eikö se olisi fiksua nyt myydä pois, kun se on remontoitu? No ei. Minä maksoin tästä omasta asunnostani 25 000 euroa neljä vuotta sitten. Se oli aivan käypä hinta silloin. Sen jälkeen koko maailma on mennyt ylösalaisin. Tuli korona ja Ukrainan sota.

Imatra tyhjeni venäläisistä. Työttömyys on Etelä-Karjalan suurinta ja palvelut senkun vähenevät. Täällä on autioita omakotitaloja ja asuntoja aivan pilvin pimein. Niitä myydään polkuhinnalla "purkukuntoisina". Meidän taloyhtiössämme on kolme asuntoa vaihtanut omistajaa minun tuloni jälkeen. Yhdestäkään ei myyjä ole saanut edes kymppitonnia. Kun kuvittelin asunnon ostamisen olevan hyvä sijoitus, joka pitää arvonsa, erehdyin raskaasti.

Vastikekin täällä on lähes tuplasti sen, mitä minun saapuessani, eli me kaikki maksamme vastiketta melkein yhtä paljon, kuin mitä pyydämme vuokraa niiltä, jotka ovat taloyhtiössä vuokralla. Meillä on tosiaan lämmitysmuotona maakaasu, joka oli helppo ja halpa ja ilmastovihamielinen, kun minä tänne tulin, mutta joka nykyisin on yhä helppo ja ilmastovihamielinen, mutta tolkuttoman kallis. Lämmitysmuodon vaihtaminen ilmastoystävälliseen maksaisi pitkälti yli sata tuhatta, ja sellaisiin lainoihin meillä ei ole mahdollisuutta. Uskokaa pois, että olemme käyttäneet aikaa, rahaa ja hermoja kaiken selvittelyyn näiden viime vuosien aikana. Eli tällä mennään nyt.

Vaikka myisin sekä yläkerran että oman kotini, en saisi sillä rahalla edes kunnollista pakettiautoa.

Toimeentuloa

Viime kevään yrittäjyyskurssilla oli mahtava voima. Se sai minut uskomaan, että tästä tämä lähtee! Että kyllä minä osaan ja pärjään, olen hyvä ja lahjakas! Asiakkaita tulee syksyllä ovista ja ikkunoista, kunhan pusken kurssin aikana markkinointikampanjani läpi! Ja voi pojat, että minä paiskin hommia!

Se voima oli kuitenkin valheellinen. Nyt minä huomaan olevani ihan samassa jamassa kuin aina ennenkin. Ilman porukan ja kouluttajien luomaa hyvää henkeä kaikki näyttää jälleen yhdeltä isolta ongelmakerältä, josta en löydä langanpäätä. Tuttu tilanne. Kaikki on tutulla tavalla epäselvää ja epävarmaa, enkä oikein tiedä, mitä tehdä. Yhtäkään asiakasta ei ole ilmaantunut. Pari "kiitos ei" -vastausta vain.

Olen alkanut harjoitella sisällä nukkumista. Tiedättekö, mikä siinä on vaikeinta? Se ei yllättäen olekaan kuumuus, vaan nukahtaminen. Jostain syystä Helmutissa nukkumaanmeno on helppoa. Pääni on siellä rauhallinen ja tyhjä. Luen kirjaa ja sammahdan. Mutta niin ei käy kotona. Täällä kotosalla minä luen kirjaa ja alan torkahdella. Laitan kirjan pois, sammutan valot ja PAM! Aivoni ovat sillä sekunnilla täynnä ratkaisemattomia ongelmia. Yleensä ne alkavat jostain niinkin idioottimaisesta asiasta kuin tyytymättömyydestä kotini sisustukseen. Siitä etenen pohtimaan yläkerran asunnon tulevaisuutta. Sitten muistan rahatilanteeni ja sen toivottomat tulevaisuudennäkymät. Päädyn siihen, että hallitus voisi ihan yksinkertaisesti vain napata Saksan historiasta toimivan mallin lahdata meidät työkyvyttömät luuserit kertaheitolla pois kärsimästä. Koronan kanssa jo testasivat, miten joukkohysteria toimii ja miten kansa suostuu mihin vain. Tässä vaiheessa ajatukseni ovat vieneet kaiken toivon nukahtamisesta ja alan pyörittää sitä kelaa, miten voisin asua aina autossa vailla omistamisen ja toimeentulon huolta. Tajuan, että kello on yli puolenyön ja joudun turvautumaan Opamoxiin. 

Minun pitäisi yrittää kirjoittaa tai piirtää nämä sisäiset sotkuni paperille, jotta niihin tulisi jotain selkeyttä. Kaikkeen varmaan olisi jokin ratkaisu olemassa, mutta en vain osaa nähdä sitä, koska olen liian syvällä sen kaiken keskellä. Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että haaveilen liian ristiriitaisista asioista. Ei voi yhtä aikaa saada asua mummonmökissä kaukana kaikesta, mutta silti täällä Melukylässä. Ei voi deletoida naapuruston kirkuvia ja melskaavia kakaroita kadulta ja pitää vain asialliset ja hiljaiset naapurit olemassa. Ei voi asua matkailuautossa ja omistaa silti kiinteää talokotia. Ei voi saada rahaa, jos ei tahdo tehdä töitä. Ei voi seurustella ja olla sinkku yhtä aikaa. Ei voi sekä pitää kanoja tai marsuja ja sinkoilla maailmalla Helmutin kanssa.

Olin kesän reissun aikana ihan autuaasti unohtanut senkin, että asumistukeni lakkaa vuodenvaihteessa. Se tärähti päähäni tässä yhtenä päivänä ja aiheutti pakokauhun. Minunhan pitää järjestää toimeentuloni ennen sitä. En kuitenkaan osaa ajatella asiaa kovin rakentavasti, koska en tiedä, saisinko toimeentulotukea. Luultavasti saisin ainakin silloin tällöin, mutta tuskin jatkuvasti, koska omistan ylimääräisen asunnon eli olen siis teoriassa hullumaisen varakas. En voi laskea toimeentulotuen varaan muutenkaan, koska pelkillä tuilla eläminen ei mahdollista Helmutin pitämistä. Työtä on pakko olla.

Siitä päästään siihen ongelmaan, että minun työmääräni ja sen myötä tuloni heiluu juuri hankalalla rajalla. Olen pärjännyt siedettävästi työmarkkinatuen ja asumistuen sekä yritystulon yhdistelmällä. Yritystuloni on pysynyt YEL-rajan alapuolella ja työvoimatoimisto on yhä luokitellut minut osa-aikaiseksi yrittäjäksi. Se on ollut minulle todella hyvä yhdistelmä. Pystyisin kyllä tekemään töitä vähän enemmänkin, mutta en ole osannut hankkia uusia asiakkaita.

Mutta nyt, kun työttömyyskorvaus pieneni, asumistuki pieneni ja loppuu pian kokonaan, minun olisi ansaittava yrittämällä ihan reippaasti enemmän pysyäkseni hengissä. Siitä seuraa se, että joutuisin tienaamaan enemmän kuin YEL-rajan. Ja kun se raja ylittyy, en voi olla enää osa-aikainen yrittäjä, koska joka helvetin kuukausi pitää pystyä maksamaan yli 300 euroa yrittäjäeläkettä. Menettäisin myös oikeuteni työttömyyskorvaukseen. Olisi pakko pystyä tekemään töitä ihan kuin normaali ihminen. Miten? Mistä niitä maksavia asiakkaita taiotaan? Mistä taiotaan sellainen energia, jolla tekisin töitä päivittäin, enkä silti taas tuhoaisi ihmissuhteitani ja laiminlöisi kotiani ja terveyttäni?

Olen yrittänyt uskaltaa miettiä yrityksen lopettamista. Se vaatii surutyötä vielä enemmän kuin mitä taloyhtiön hallitustyöstä luopuminen vaati. Ilman yritystä voisin kuitenkin jatkaa vanhojen asiakkaideni palvelemista laskuttamalla jonkun laskutuspalvelun kautta. Se vaan ei poista YEL-ongelmaa. Nykyisin nämä Ukot ja muut vastaavat palvelut eivät enää toimi osuuskuntaperiaatteella kuten silloin, kun ne aikoinaan syntyivät. Jos jossain lymyilisi vielä osuuskunta, joka toimisi ihan oikeana osuuskuntana eli maksaisi kaikki työnantajan lakisääteiset maksut ja minä voisin olla vain palkollinen, niin se ratkaisisi minun ongelmani. Olin sellaisen jäsen viisitoista vuotta sitten, ennenkuin päätin alkaa oikeaksi yrittäjäksi. Nyt sekin osuuskunta näyttää jo lopettaneen toimintansa.