Joka kevät sama juttu. Alan taas vaipua pahaan epätoivoon yrittämisen kanssa. Tilauksia tulee silloin tällöin jos silloinkaan. Tiedän, että tämä on se aika, jolloin pitäisi tehdä varastoa ihan vimmalla, mutta tyhjänä mollottava verkkokaupan tilaussivu masentaa niin paljon, että varaston kasvattaminen tuntuu vain typerältä riskiltä. Että jospa kukaan ei enää koskaan osta yhtäkään riepua? Tämä vuosi on sen puoleen erilainen kuin aiemmat, että hiljainen kausi on kaksi kuukautta etuajassa ja sen lisäksi tunnen nyt olevani kurkkuani myöten täynnä markkinointia. Mikään ei voisi kiinnostaa vähempää.
Tällaisessa tilanteessa minulle tulee tarve paeta työasioita ihan kokonaan. On mukavampaa tehdä kaikkea muuta ja sotkea työhuonetta vaihteeksi harrastuksilla. Mutta takaraivossa joku inhorealisti kuiskailee: "Milläs meinaat pysyä hengissä?" Kuiskailijasta ei ole apua, kun olen lamaannuksen tilassa. En pysty tekemään päätöksiä.
Käsityökortteleita suunnitellaan ihan ennennäkemätöntä määrää eri puolille maata, mutta minä en millään pysty päättämään edes sitä, lähteäkö mukaan vai ei. Kukaan ei järjestä kortteleita Itä-Suomeen. Miksiköhän? Ylläoleva Käsityökortteli-sivuston kartta kertoo aika paljon siitä, miksi ei. Täälläpäin ei ole ryhmäämme kuuluvia käsityöyrittäjiä ja mitä ilmeisimmin täällä ei myöskään ole riittävästi ostavaa asiakaskuntaa. Harmillista.
Niinpä minä joudun aina ajamaan pitkiä matkoja ja yöpymään kalliisti. Olen jo saanut tehtyä sellaisen päätöksen, että kaksipäiväisiin kortteleihin en lähde lainkaan yöpymiskustannusten takia. Kaksipäiväisissä on aina se toinen päivä ollut niin hiljainen, että se tekee reissuun pelkkää miinusta. Valitettavasti suurin osa kortteleista on kuitenkin suunniteltu kaksipäiväisiksi.
Tällä hetkellä punnitsen sitä, olisiko mitään mieltä lähteä Ouluun. Minun tekisi mieleni lähteä siksi, että siellä asuu rakkaita ystäviä, joiden luona haluaisin käydä. Mutta matkakulut... ratissa hereillä pysyminen... Toisessa vaakakupissa painavat näkyvyys, esilläolo ja mahdollisten uusien asiakkaiden tavoittaminen. Ja se, että kortteleissa on aina ihan mahdottoman kivaa. Olen oppinut nauttimaan yrittäjäkollegoiden ja asiakkaiden kohtaamisesta. Nuo reissut ovat minulle raskaita, mutta tiedän, että ne tekevät mielenterveydelleni hyvää. Mutta sitten taas... pelkällä mielenterveydellä ei osteta ruokaa tai makseta asuntolainaa.
Tällaisena lamaannuksen aikana minä inhoan yrittäjänä olemista ja kiroan itseäni ja sitä, ettei minusta ole tavalliseen työelämään. Olisipa minulla kyky uskoa hyvään tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki kääntyy kyllä taas parempaan, ihan niinkuin on kääntynyt joka kevät näiden yrittäjävuosieni aikana. Peruspessimismi luonteenpiirteenä on joskus melkoinen kirous.
PS: Käsityökorttelin ETUpäivät ovat voimassa vielä tänään.
