Vaikka meillä on makuuhuoneessa verhojen ja suljetun oven ansiosta ihan pimeää, minä tiedän jo herätessäni, onko ulkona harmaata ja synkkää vai ihanaa aurinkoa. Matalapaine tuntuu päässä ja silmissä, yleisessä olossani.
Muistin juuri, että olin päättänyt hankkia kirkasvalolampun hyvissä ajoin. Koska kesästäkin niin iso osa meni kaamosmasennuksessa, haluan minimoida talvikauden riskit. Jos kirkasvalolamppu oikesti auttaa, siihen kai kannattaa sijoittaa 200 euroa.
Onko kenelläkään kokemuksia näistä (kliks), mikä kannattaisi valita?
Sain Tarutikiltä oikein tosi kivan haasteen: 10 kuvaa kesään. Tarkoitus on kuvata ikkunasta samaa maisemaa kerran kuussa ja koota kuvista sitten kollaasi. Kymmenen kuvan jälkeen ollaan jo juhannuksessa!
Meillä on ikkunoista oikeasti aika tylsät näkymät. Idänpuolella menee junarata ja ikkunoiden edessä on nuorta männikköä - maisema, joka ei muutu koskaan. Pohjoisen puolella on ryteikköä ja hoitoa kaipaavaa metsikköä - maisema, joka muistuttaa minua siitä, miten paljon on tekemistä. Etelän puolella on hiekkakenttä ja VR:n laitekoppi - maisema, joka on aina tylsä. Lännen puolella on pihamme - maisema, jota katson eniten.
Koska en talvella pysty avaamaan liimapaperoituja ikkunoita kuvatakseni maisemia, päätin kuvata näkymät molemmilta oviltamme ja tehdä haasteen tuplana.
Minusta tämä oli niin mukava haaste, että haluaisin jakaa tämän eteenpäin kaikille. Olisi kiva nähdä teidän maisemanne ja miten se muuttuu. Minäpä haastan kaikki, joiden kodissa on yksikin ikkuna!
. . . . . . . .
Hei, muistatteko vielä Hansin ja Paulin? Nuo ihanat matkailijat, jotka saimme vieraaksemme viime keväänä? He ovat jälleen Suomessa! Tällä kertaa pojat vierailevat Säkylässä. Heidän blogissaan olevan kuvan perusteella majoitustilat ovat tälläkin kerralla aivan ihanat! Kurkatkaapa.
Poikien isäntä Johannes kertoi minulle, että tämä toinen kutsu Suomeen tuli MeNaisten jutun perusteella. Minua ihan jännittää, mitä he saavatkaan kokea tällä kertaa ja millainen on isäntäväki.
Tiedättekö, minulla on ollut välillä ihan kauhea ikävä näitä muoviukkeleita. Eikö olekin säälittävää? Kun katselen kuvia poikien reissuilta, tuntuu melkein siltä, kuin ne olisivat omia lapsiani, joita en ehkä koskaan enää tapaa.
