tiistai 6. kesäkuuta 2017

Kaikki tai ei mitään


Niinkuin hyvin tiedätte, olen ollut todella onnellinen ja kiitollinen osa-aikatyöstäni Postissa. Puolikkaat päivät palkkatyössä yhdistettynä oman yrityksen pyörimiseen pienteholla on ollut enemmän kuin täydellistä ja sitä on saanut jatkua yllättävän kauan. Ajatelkaas, että olen ollut Postilla jo kahdeksan kuukautta! Aika on kulunut aivan tolkutonta vauhtia.

Mutta viime perjantaina tuli järkytys. Kesä tuokin mukanaan muutoksia, jotka koskettavat myös meitä vuokratyöläisiä. Meille ei enää tarjotakaan lyhyitä päiviä sisätyössä, vaan tarjolla olisikin täyttä päivää sekä sisätyössä että postia jakaen. Minun pääni meni tästä tiedosta ihan jumiin. Jälkeenpäin työkaverit sanoivat, että silmäni levisivät isommiksi kuin silmälasini (jotka eivät ole ihan pienimmästä päästä nekään). Sitten tuli vähän itku, jota onneksi lievensi se, että esimiestäkin itketti. Perjantaisin itse kukin on jo aika väsynyt, joten herkimmillä saattavat tunteet purskahdella! Vieressä muuta porukkaa nauratti tämä näytelmä. Yritin soperrella jotakin, että mites minä sitten yritykseni kanssa selviän ja en kyllä mitenkään voi sitten jäädä, vaikka minä niin haluaisin pysyä postilla ja ja ja nyyh niisk.


Lopun työpäivän minä järjestelin postia järjestykseen ja samalla omia ajatuksiani. Vaihtoehdot olivat kaikki tai ei mitään:

Vaihtoehto 1, ei mitään: Paluu täysipäiväiseen yrittäjyyteen. Ajatus aiheutti minussa ihan selkeää kauhua. Ei olisikaan enää tietoa siitä, onko tilille enää koskaan tulossa mitään rahaa. En pystynyt sillä hetkellä tajuamaan yhtään, miten olen koskaan uskaltanut ryhtyä yrittäjäksi tai miten olen jaksanut ja selvinnyt ne kuusi ja puoli vuotta, jotka olin pelkän Työhuoneen varassa. Itse asiassa en ymmärrä nytkään. Näiden kahdeksan kuukauden aikana minusta, joka joskus rakasti epävarmaa vapauttani yrittäjänä, onkin kasvanut vakautta arvostava työmuurahainen! Ja älyttömintä siinä kauhun tunteessa on se, että enhän minä ole Postillakaan koskaan tiennyt tulevaa viikkoa etukäteen! Ihan yhtä epävarma tulevaisuus tässäkin on, mutta turvallisuuden tunteen tuo se, että sillä hetkellä, kun minä aamuvarhain astun työpaikalle ja leimaan itseni työpisteelle, alkaa raha virrata ja se pieni puro ei katkea ennenkuin minä leimaan itseni pihalle. Käsityöyrittäjällä ei ole juuri koskaan sellaista tilannetta! Sitä vaan tekee työtä itsemääräämällään tahdilla ja toivoo, että se työ joskus muuttuu rahaksi. Siihen voi mennä tosi pitkä aika tai sitten se raha ei ilmaannu koskaan. Myös ajatus myyntitapahtumista vesisateessa tyhjällä torilla ja miinusreissujen aiheuttamista pettymyksistä oli ihan kaamea.

Vaihtoehto 2, kaikki: Postin täydet työpäivät venyvät usein kahdeksaa tuntia pidemmiksi niillä, jotka velvollisuudentuntoisesti jakavat päivän postit perille huolimatta siitä, että työaika loppuu. Kun minä pääsisin kotiin kahden-kolmen aikaan iltapäivällä, aurinko kääntyy jo puiden taakse ja pihamme jää varjoon. En saisi nauttia kesästä vapaana niinkuin lähes koko elämäni ajan olen tehnyt. Työpäivän jälkeen olisi omakin elämä hoidettavana arjen perusjuttuineen ja tärkeine harrastuksineen, joten on ihan toivoton ajatus edes teoriassa vielä jaksaa tai ehtiä painaa tiskirättejä ennenkuin uniaika tulee kahdeksalta. Olisi siis pakko jättää riepubisnes lepäämään. Sillä kuitenkin tienaa yhtä vähän kuin Postissa, jos edes sitäkään. Ei siis olisi mitään järkeä polttaa itseään loppuun tekemällä väkisin rättejä kaikki vapaat ajat. Ajatus luopumisesta nosti kuitenkin uudelleen kyyneleet silmiini, vaikka käsityö ammattina ei ole ollut minulle mikään riemu tai intohimo enää pitkään aikaan. Mutta se on silti yhä minun identiteettini, käsityöyrittäjyys. Minua yllätti, miten pahalta siitä luopuminen tuntuu.


Sellaisina päivinä, kun alan olla kurkkua myötän täynnä postin lajittelua homeisessa hallissa, minä aina muistutan itselleni, millaista oli olla vain yrittäjä. Ja kun sen muistan, kaikki ketutus tylsää postin pläräämistä kohtaan katoaa saman tien. Vaikka palkka on pieni, työ monotonista, eikä itse voi vaikuttaa mihinkään, työ on silti todella paljon helpompaa kuin mikään, mitä olen koskaan tehnyt. Ja se helppous on se, mikä tekee minut kevyeksi. Ja keveys on tärkeää. Siksi päädyin vaihtoehto kakkoseen.



Koska Postin palkka todellakin on pieni, siitä ei jää säästöön pahan päivän varalle tai ensi talven aurinkomatkaa varten. Siksi minä meinaan survoa aikatauluihini kaikki graafisen suunnittelun työt, jotka satun saamaan. Se nimittäin on se työ, josta tulee rahaa. Saan olla Postissa kuusi tuntia tienatakseni saman summan kuin tässä tietokoneen äärellä tunnissa, vaikka minun hintani ovat häpeällisiä polkuhintoja. Toki graafisia töitä on vähän, ja todennäköisesti erityisen vähän juuri kesällä, mutta silti niiden arvo minulle on huomattava. Kun joka tapauksessa viikonloppuisinkin herään viiden ja kuuden välillä, arvelen voivani nipistää aamun tunneista aikaa tälle rahatyölle.

Uudet pitkät postipäivät alkoivat jo samantien, eikä minulla ole vielä rättivarastoa tarpeeksi Turun Käsityöläismarkkinoille, jonne olen varannut paikan jo aikaisin keväällä. En oikein tiedä, mitä teen sen kanssa. Jos perun, menetän kalliin paikkamaksun, mutta jos lähden matkaan ilman riittävää määrää tuotteita, en saa kuluja kuitenkaan katettua. Lisäksi minua vaivaa huvittamattomuus. Minulla on nimittäin siinä kohtaa loma.

Palkallinen loma! Miettikää sitä! Minä se vaan touhuilen omiani ja silti tilille ropisee rahaa! Niin hullu ajatus! Miten helppoa onkaan olla palkkatyöläinen!

Ja miten hienoa onkaan saada kokea elämästä nämä kaksi kovin vastakohtaista puolta: olla sekä duunari että yrittäjä.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Ulos kaapista, osa 1


Päivänpesän Katja toivoi eilisen postaukseni kommenteissa, että raottaisin kaappien ovia ja näyttäisin niitä barbiehuoneita, jotka kätkeytyvät kaappien sisälle. Tuollaisen toiveen minä toteutan erittäin mielelläni. Koska dioraamoja on paljon, ja niitä on tulossa vielä paljon lisää, yksi postaus ei tule riittämään.


Aloitan esittelyn Selman puutarhasta. Selma on nukkekansani sivuhenkilöitä. Hän on hyvin tavallinen ja rauhallinen tyttö, suomalais-egyptiläistä sukua. Hän tykkää puutarhanhoidosta ja aina, jos tässä porukassa joku on juhlimassa, hoitaa Selma juhlapaikkaan kukkaset.

Nukkekotien yhtälailla kuin tällaisten isompienkin minimaailmojen viehätys on yksityiskohdissa. Mitä enemmän yksityiskohtia, sitä kiinnostavampi kokonaisuus. Ja niitä yksityiskohtia minun on sitä helpompi keksiä, mitä paremmin kyseisen nuken tarina on olemassa mielessäni. Pieniä tavaroita tulee kerättyä jatkuvasti talteen ja kun sitten alan askarrella jotakin uutta näyttämöä, omista varastoista löytyykin paljon sopivia pikkuesineitä. Selman puutarhan ihana ylpeys on grilli, jonka eräs Kenin instaseuraaja ystävällisesti antoi lahjaksi. Sulokin on erityisen kunnostautunut pikkuroinan kerääjänä ja tuo usein kaupoista ja kirppareilta mukanaan pikku nicknacksejä, joista on minulle suurta iloa.


Olen rakentanut jokaisen kaappidioraaman niin, että ne voi ottaa kokonaisena ulos kaapista valokuvaamista varten. Rakenteena olen käyttänyt parin sentin paksuista kennopahvia. Se on kevyttä, mutta erittäin tukevaa ja hyvin helppoa työstää.

Poikkeuksena pahvirakentamisessa on saunan ja huussin yhdistelmä, joka on tehty kokonaan puusta. Se ei sijaitse kaapin sisällä, vaan sille aion rakentaa myös ulkokuoren. Siitä tulee söpö punamultainen rakennus.


Sauna on jo vanhempaa perua, mutta viime viikonloppuna lisäsin siihen valot. Olen erittäin tyytyväinen tunnelmaan, jonka seinään upotetut ledit tuovat. Kiukaan virkaa tekevän säilyketölkin ajattelin vielä heivata menemään ja yrittää rakentaa design-kiukaan.


Huussi on viimeisin luomukseni ja siitä tykkään myös erityisen kovasti. Yleensäkin aina viimeisimmäksi valmistunut tekele on se mieleisin niin kauan, kunnes seuraava valmistuu.


Huussin yksityiskohtien keksimiseen ei tarvittu edes tarinaa, sillä kaikki tietävät, mitä huusseissa tarvitaan; pesuvälineet, vessapaperia, räsymatto, huonoa luettavaa, kuivikkeita, lyhty ja kakkaa.


Tällä kertaa huussissa kököttelee Selman tyttöystävä Olga. Olga tuli sateenkaaripakolaisena Venäjältä ja on Selman lailla jäänyt tarinoissani sivuhenkilöksi. Olga-nukke on minusta aika mielenkiintoinen, sillä se on joku törkeän halpa Ken-kopio, jota myytiin sulhasena Barbie-kopion vierellä. Sen kasvojen muotti on lähes identtinen nyky-Kenien kanssa, mutta jostain syystä sille on keksitty laittaa hyvin naisellinen polkkatukka. Se sopii siis mainiosti tuollaiseksi urheilulliseksi itänaiseksi.


Sivuhenkilöksi ja sen myötä myös melko persoonattomaksi on jäänyt teinityttö Ulla. Hän on sellainen perusteini, joka kulkee talvella nilkat paljaina ja syö salaa roskaruokaa. Ulla fanittaa henkeen ja vereen brittiläistä Juan Lovéria, jonka kuvilla hän on koristanut sotkuisen huoneensa seinät.



Ulla joutuu jakamaan huoneen siskopuolensa Ritvan kanssa. Ritva on iätön lapsinero, joka selvitti peruskoulun muutamassa kuukaudessa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi ennätysajassa ja huippupapereilla hän piti lyhyen välivuoden, jonka aikana jäi koukkuun Greyn anatomiaan. Siitä innostuneena hän lähti lukemaan lääketiedettä yliopistoon. Ritva lakkasi kasvamasta jo taaperoiässä traumatisoituessaan siitä, kun hänen äitinsä otti ja häipyi jahtaamaan unelmiaan, joihin ei kuulunut lapsiperheen arki.



Tyttöjen huoneen kalustus on yhdistelmä itsetehtyjä puisia ja kaupasta ostettuja muovihuonekaluja. Muotinukkejen huonekalut tuppaavat turhan usein olemaan väriltään pinkkejä tai muuten epärealistisia, mutta tuunaamalla niistä saa oikeinkin hienoja kalusteita.



Jatketaan lapsiteemalla ja siirrytään kurkistamaan Kenin lapsuudenkotiin. Sitä askarrellessani kävin samalla mielessäni läpi omaa lapsuuttani. Muistelin, mitä meillä oli kirjahyllyssä (tietosanakirjasarja, Valittuja Paloja ja Netta Musketteja, oluttuoppeja), ja millaisia leluja minulla oli, jotta dioraamasta tulisi mahdollisimman autenttinen. Yksi hauskoista ykstyiskohdista on rottinkinen vauvansänky, sillä samantapaisessa omakin siskoni nukkui.

Kenin koti on yhdistelmä vanhempaa aikaa ja 70-luvun muotia. On puuhellaa ja peuranpäätä, mutta  myös kirkkaita moderneja tekstiilejä. Oman lapsuuteni hyviin muistoihin kuuluvat kaitafilmit, joita kokoonnuttiin katsomaan koko perheen voimin ja niinpä projektori kuuluu myös Kenin kotiin.



Tässä dioraamassa mukana on Kenin isä, jonka saaminen leluarsenaaliini on taas yksi pieni toteutunut unelma. Kyseistä nukkea löytyy kyllä eBaystä tähtitieteellisillä summilla, mutta kun satuin joskus Instagramissa juttelemaan, että haaveilen tuosta nukesta, yksi nukkekollegoistani sanoi lähettävänsä omansa minulle, koska se on hänelle tarpeeton! Niinpä Ken sai isin, jonka sylissä hän viihtyy hyvin.



1970- ja 80-luvuilla syötiin ainakin lihapullia ja perunamuussia ja ruokajuomana oli maitoa. Kenin perhe oli ilmeisen terveystietoinen, kun lautasilta löytyy salaattiakin. Mutta milloin kirsikkatomaatit oikeasti tulivat kauppoihin? Olen ihan varma, että vasta joskus 90-luvulla!



Lähes kaikki huonekalut olen tehnyt itse, paitsi keinutuolin, joka on Sulon käsialaa ja keittiön tuolin, joka löytyi kirpparilta. Monet tämän huoneen kalusteista ovat alunperin valmistuneet Kenin nykykotiin, mutta Kenillähän on jatkuva uudelleensisustamisen tarve ja se koti on muuttunut jo moneen kertaan.


Kenin tämänhetkisen kodin sekä loput jo valmistuneet dioraamat minä esittelen jonain toisena päivänä, jos teitä kiinnostaa. Tai vaikka ei kiinnostaisikaan, niin esittelen silti!