Niinkuin hyvin tiedätte, olen ollut todella onnellinen ja kiitollinen osa-aikatyöstäni Postissa. Puolikkaat päivät palkkatyössä yhdistettynä oman yrityksen pyörimiseen pienteholla on ollut enemmän kuin täydellistä ja sitä on saanut jatkua yllättävän kauan. Ajatelkaas, että olen ollut Postilla jo kahdeksan kuukautta! Aika on kulunut aivan tolkutonta vauhtia.
Mutta viime perjantaina tuli järkytys. Kesä tuokin mukanaan muutoksia, jotka koskettavat myös meitä vuokratyöläisiä. Meille ei enää tarjotakaan lyhyitä päiviä sisätyössä, vaan tarjolla olisikin täyttä päivää sekä sisätyössä että postia jakaen. Minun pääni meni tästä tiedosta ihan jumiin. Jälkeenpäin työkaverit sanoivat, että silmäni levisivät isommiksi kuin silmälasini (jotka eivät ole ihan pienimmästä päästä nekään). Sitten tuli vähän itku, jota onneksi lievensi se, että esimiestäkin itketti. Perjantaisin itse kukin on jo aika väsynyt, joten herkimmillä saattavat tunteet purskahdella! Vieressä muuta porukkaa nauratti tämä näytelmä. Yritin soperrella jotakin, että mites minä sitten yritykseni kanssa selviän ja en kyllä mitenkään voi sitten jäädä, vaikka minä niin haluaisin pysyä postilla ja ja ja nyyh niisk.
Lopun työpäivän minä järjestelin postia järjestykseen ja samalla omia ajatuksiani. Vaihtoehdot olivat kaikki tai ei mitään:
Vaihtoehto 1, ei mitään: Paluu täysipäiväiseen yrittäjyyteen. Ajatus aiheutti minussa ihan selkeää kauhua. Ei olisikaan enää tietoa siitä, onko tilille enää koskaan tulossa mitään rahaa. En pystynyt sillä hetkellä tajuamaan yhtään, miten olen koskaan uskaltanut ryhtyä yrittäjäksi tai miten olen jaksanut ja selvinnyt ne kuusi ja puoli vuotta, jotka olin pelkän Työhuoneen varassa. Itse asiassa en ymmärrä nytkään. Näiden kahdeksan kuukauden aikana minusta, joka joskus rakasti epävarmaa vapauttani yrittäjänä, onkin kasvanut vakautta arvostava työmuurahainen! Ja älyttömintä siinä kauhun tunteessa on se, että enhän minä ole Postillakaan koskaan tiennyt tulevaa viikkoa etukäteen! Ihan yhtä epävarma tulevaisuus tässäkin on, mutta turvallisuuden tunteen tuo se, että sillä hetkellä, kun minä aamuvarhain astun työpaikalle ja leimaan itseni työpisteelle, alkaa raha virrata ja se pieni puro ei katkea ennenkuin minä leimaan itseni pihalle. Käsityöyrittäjällä ei ole juuri koskaan sellaista tilannetta! Sitä vaan tekee työtä itsemääräämällään tahdilla ja toivoo, että se työ joskus muuttuu rahaksi. Siihen voi mennä tosi pitkä aika tai sitten se raha ei ilmaannu koskaan. Myös ajatus myyntitapahtumista vesisateessa tyhjällä torilla ja miinusreissujen aiheuttamista pettymyksistä oli ihan kaamea.
Vaihtoehto 2, kaikki: Postin täydet työpäivät venyvät usein kahdeksaa tuntia pidemmiksi niillä, jotka velvollisuudentuntoisesti jakavat päivän postit perille huolimatta siitä, että työaika loppuu. Kun minä pääsisin kotiin kahden-kolmen aikaan iltapäivällä, aurinko kääntyy jo puiden taakse ja pihamme jää varjoon. En saisi nauttia kesästä vapaana niinkuin lähes koko elämäni ajan olen tehnyt. Työpäivän jälkeen olisi omakin elämä hoidettavana arjen perusjuttuineen ja tärkeine harrastuksineen, joten on ihan toivoton ajatus edes teoriassa vielä jaksaa tai ehtiä painaa tiskirättejä ennenkuin uniaika tulee kahdeksalta. Olisi siis pakko jättää riepubisnes lepäämään. Sillä kuitenkin tienaa yhtä vähän kuin Postissa, jos edes sitäkään. Ei siis olisi mitään järkeä polttaa itseään loppuun tekemällä väkisin rättejä kaikki vapaat ajat. Ajatus luopumisesta nosti kuitenkin uudelleen kyyneleet silmiini, vaikka käsityö ammattina ei ole ollut minulle mikään riemu tai intohimo enää pitkään aikaan. Mutta se on silti yhä minun identiteettini, käsityöyrittäjyys. Minua yllätti, miten pahalta siitä luopuminen tuntuu.
Sellaisina päivinä, kun alan olla kurkkua myötän täynnä postin lajittelua homeisessa hallissa, minä aina muistutan itselleni, millaista oli olla vain yrittäjä. Ja kun sen muistan, kaikki ketutus tylsää postin pläräämistä kohtaan katoaa saman tien. Vaikka palkka on pieni, työ monotonista, eikä itse voi vaikuttaa mihinkään, työ on silti todella paljon helpompaa kuin mikään, mitä olen koskaan tehnyt. Ja se helppous on se, mikä tekee minut kevyeksi. Ja keveys on tärkeää. Siksi päädyin vaihtoehto kakkoseen.
Koska Postin palkka todellakin on pieni, siitä ei jää säästöön pahan päivän varalle tai ensi talven aurinkomatkaa varten. Siksi minä meinaan survoa aikatauluihini kaikki graafisen suunnittelun työt, jotka satun saamaan. Se nimittäin on se työ, josta tulee rahaa. Saan olla Postissa kuusi tuntia tienatakseni saman summan kuin tässä tietokoneen äärellä tunnissa, vaikka minun hintani ovat häpeällisiä polkuhintoja. Toki graafisia töitä on vähän, ja todennäköisesti erityisen vähän juuri kesällä, mutta silti niiden arvo minulle on huomattava. Kun joka tapauksessa viikonloppuisinkin herään viiden ja kuuden välillä, arvelen voivani nipistää aamun tunneista aikaa tälle rahatyölle.
Uudet pitkät postipäivät alkoivat jo samantien, eikä minulla ole vielä rättivarastoa tarpeeksi Turun Käsityöläismarkkinoille, jonne olen varannut paikan jo aikaisin keväällä. En oikein tiedä, mitä teen sen kanssa. Jos perun, menetän kalliin paikkamaksun, mutta jos lähden matkaan ilman riittävää määrää tuotteita, en saa kuluja kuitenkaan katettua. Lisäksi minua vaivaa huvittamattomuus. Minulla on nimittäin siinä kohtaa loma.
Palkallinen loma! Miettikää sitä! Minä se vaan touhuilen omiani ja silti tilille ropisee rahaa! Niin hullu ajatus! Miten helppoa onkaan olla palkkatyöläinen!
Ja miten hienoa onkaan saada kokea elämästä nämä kaksi kovin vastakohtaista puolta: olla sekä duunari että yrittäjä.
