Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen. Sain niiden ansiosta aikaiseksi nyt kirjoittaa kuulumisiani. Tämä kevätkausi on ollut yhtä periksiantamisten sarjaa, mutta siitä huolimatta mielialani ei ole mitenkään ankea. Olen vaan tullut siihen tulokseen, että ensinnäkin pitää voida antaa periksi silloin, jos joku asia ei vaan suju, ja toiseksi se pitää oppia myös antamaan itselleen anteeksi. Molemmat seikat ovat minulle vaikeita.
Kansallispuku
Koko talven olen todellakin purrut hammasta, vuodattanut turhautumisen kyyneleitä ja saanut kiukkukohtauksia kansallispukuni paitaa valmistaessani. Mikään sen kanssa ei ole sujunut ilman ongelmia. Ei kertakaikkiaan mikään. Olin kuvitellut saavani paidan valmiiksi kevääseen menessä, mutta tosiasia on se, että minulla on nyt valmiina pelkästään paidan rannekkeet. Ja niistäkin iso osa on Sojan tekemää. Tiesin, että paita olisi haasteellinen, mutta en arvannut sen olevan näin tuskallisen vaikeaa. Koko harrastuksesta on kadonnut ilo, kun en ole pystynyt kokemaan lainkaan onnistumisen tunteita. Kevätkö lie avannut silmäni, kun lopulta tajusin, mitä minun nyt pitää tehdä - paitahan on sysättävä sivuun ihan kokonaan! Käärittävä piiloon ja unohdettava ainakin vuodeksi, ellei enemmäksikin. Jos olisin aloittanut puvun valmistuksen paidasta, lopettaisin koko homman nyt. Mutta koska onneksi aloitin liivistä, jonka tekemisestä nautin kovasti, tiedän, että projekti ei ole pelkkää vastoinkäymistä. Niinpä käyn seuraavaksi hameen kimppuun. Olen innostuneella mielellä sen suhteen. Palaan paidan pariin ehkä joskus sitten, kun kaikki muu on valmista.
Venäjän kieli
Toinen yhtä epätoivoinen matka työväenopiston pulpeteissa on käyty venäjäntunneilla. Tämä toinen lukuvuosi on ollut minulle aivan mahdottoman hankala. Olen alkanut pelätä, että minulla on jokin alkava muistisairaus, sillä niin tahmea on pääni ollut. En muista sanoja, en ymmärrä kielioppia, en tunnista kirjaimia. En löydä aikaa tehdä kotiläksyjä, kun viikot katoavat huomaamatta. Kertaalleen jo lopetin kokonaan. Sulon vuoksi palasin tunneille, koska on mukavampaa tehdä paritehtäviä oman rakkaan kanssa kuin vieraan opiskelutoverin. Jokainen tunti on kuitenkin minulle kipeä osoitus siitä, että aivoni eivät toimi toivotulla tavalla. On aika joko luovuttaa kokonaan tai aloittaa tokaluokka uudelleen ensi syksynä. En ole vielä päättänyt. Toisaalta aivot tarvitsisivat treeniä eli opiskelua pitäisi jatkaa, mutta toisaalta on idioottimaista kiusata itseään harrastuksella, joka aiheuttaa pahaa mieltä. Katselen sitten syksyllä, miltä tuntuu. Ehkä aloitankin omatoimisen espanjan opiskelun.
Järkevä ruokailu
Niinhän siinä kävi kuin aina ennenkin. Loppui terveellinen syöminen, alkoi sokerin mässäys. Tällä kertaa löydän tekosyyn siitä, että minulta loppuivat rahat. Kevät on ollut todella hankala taloudellisesti, sillä kaikki omaisuuteni on kiinni tiskiräteissä ja ensimmäistä kertaa koko yrittäjätaipaleeni aikana olen joutunut kokemaan sen, että tili on aivan tyhjä. Ei ollutkaan rahaa maksaa enää mealmyday.comin kuukausimaksua ja niinpä mahtava ruokalista- ja reseptipalvelu sulkeutui nenäni edestä. Ei ollut myöskään rahaa ostaa ruokaa sen mukaan, mitä haluan syödä, joten aloin käyttää luovasti runsaita säilykevarastojani ja pakastimen kätköjä. Olisin toki voinut sanoa Sulolle, että maksapa se ruokasivuston maksu ja tässä on kauppalista, käypä kaupassa, mutta kun se vaan ottaa luonnolle niin paljon, etten pystynyt! Kaksi viikkoa minä sain meille ruoat loihdittua kotona olevista tarpeista, mitä nyt maitopurkkia ja salaattia pyysin Suloa maksamaan. Ja kun sitten olimme tällä lailla etääntyneet jämptistä ruokailustamme, oli hyvin helppoa alkaa lipsua herkkuihin. Köyhäkin voi herkutella. Minä onneton keksin kokeilla mikrossa tehtävää suklaakakkua ja voi pojat, että se oli menoa. Sittemmin tilille on tupsahdellut taas muutama kymppi silloin tällöin ja jostain syystä kaupasta on alkanut tarttua mukaan kaikenlaista hyvää. Pääsiäinen sai meidät syömään kymmeniä suklaamunia ja roppakaupalla mämmiä. Kaksi uutuussuklaalevyä yhteen putkeen, ämpärillinen pikkupatukoita Siwasta, puolikas rahkapiirakka anoppilassa... mikään ei enää riitä. Nyt olemme jälleen ottaneet itseämme niskasta kiinni. Toinen päivä sokerivieroitusta menossa ja olo on sen mukainen.
Liikunta
Jos liikunta ei tuota fyysistä mielihyvää, niin miten sitä voi jaksaa? Ei mitenkään. Vaikka kuinka sitkeästi jumppasin, en oppinut tykkäämään hikoilusta. Hiihtokausikin loppui heti kun alkoikin (nämä talvet!) ja Xboxin liikuntapelit menettivät viehätyksensä aika pian (kun on vaan niin älyttömän työlästä käynnistää se boksi). Pitäisikö jo alkaa uskoa, ettei urheilu ole minun juttuni? Mutta onneksi tuli kevät! Tuli aurinko ja saapuivat kirkkaat, pitkät päivät! Innostuin taas geokätköilystä. Tein pitkiä kävelyretkiä jäällä etsien kätköjä saarista, eväät repussani. Se on ainoaa liikuntaa, josta minä nautin valtavasti. Nyt ei enää jäälle voi mennä, mutta autolla voin ajaa jonnekin etäämmälle ja tehdä siellä kätköretkiä, sillä Imatran kätköt alkavat olla löydetty. Talvella kätköilyn mielekkyys vähän kärsii. Kaikki kätköt eivät edes ole talvilöydettäviä ja sen lisäksi lyhyt valoisa aika laittaa omat rajansa. Kylmässä kätköpurkkien näpräilykin on joskus vähän tympeää, puhumattakaan siitä, että iPhonessani kestää akku noin 15 minuuttia pakkasessa. Siunattu kevät!
50 rättiä päivässä
Jaa minun itsekurillani? Se oli aivan turha kuvitelma. Muutaman viikon jälkeen ruttasin jo tavoitekalenterinikin, kun aloin olla monta sataa riepua jäljessä aikataulusta.
Löydän itseni jatkuvasti työvoimatoimiston sivuilta hämmästelemässä sitä, että minulla ei ole pätevyyttä yhtään mihinkään. Se on samaan aikaan vähän pelottava sekä myös huojentava ajatus. Pelottava siksi, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa yrittämistä ja huojentava ihan siitä samasta syystä. Hoen itselleni koko ajan, että kesä korjaa, kesä korjaa. Tulevissa myyntitapahtumissa rättivarastoni muuttuu euroiksi. Kohta ei enää tarvitse miettiä, ostanko deodoranttia vai vessapaperia tai maksanko mielummin sähkölaskun vai vesilaskun.
Tämä kevät on muistuttanut minulle, millaista oli elää työttömänä. Aikani yrittäjänä on vieraannuttanut minut pahasti luontaisesta köyhyyssielustani siitä huolimatta, että olen koko ajan tienannut alle köyhyysrajojen. Ero työttömyysaikaan on silti ollut huomattava. En ole enää muistanut, miltä se tuntui, kun ei pystynyt ostamaan lääkkeitä tai menemään lääkäriin. En ole muistanut, miltä tuntui syödä sosekeittoa, joka valmistettiin pelkästä vedestä, porkkanoista ja suolasta. En ole muistanut, millaista oli, kun kotona tiukasti pysyminen ei ollut valinta, vaan pakko. En ole muistanut, millaista oli, kun piti varastaa kirjastosta vessapaperirulla, kun ei ollut rahaa ostaa sitä kaupasta. En ole muistanut, että talouspaperi saattaa olla ylellisyyttä.
Tämä kevät on ollut ihan tarpeellinen henkinen koulu.
