Kiitos

Kun suru ja ahdistus olivat pahimmillaan, minulla oli suuri tarve kertoa siitä kaikesta täällä blogissa. En kuitenkaan voinut sitä tehdä (muuta perhettä säästääkseni), sillä kyse oli niin paljon muustakin kuin vain siitä, että menetin isäni. Kirjoitin sitten vain itseäni varten, ja sekin jo helpotti hiukan. Muutama hyvä ystävä minulla on, mutta tuntui vaikealta soitella ja kaataa murheitani heidän niskaansa. Kiitos teille, Heather, Riitta, Soja ja Tepu, joiden niskaan minä silti niitä surujani kumosin, vaikka yritin koko ajan olla teitä rasittamatta.

Ajattelin, että olen säälittävä, kun minulla ei ole muuta luontevaa tukijoukkoa kuin blogi ja Sulo (jolla oli omakin surunsa). Ajattelin, että onpa noloa, kun joku surkea blogi voi olla minulle se ainoa luonnollinen tapa purkaa pahaa oloani.

Mutta.

Olen viime viikkojen aikana saanut teiltä blogini lukijoilta hämmentävän paljon yllätyspostia, kortteja ja sähköposteja näiden blogikommenttien lisäksi. Olen yrittänyt muistaa kaikkia kiittää henkkoht, mutta joissain lähetyksissä ei ole mitään kiittämisosoitetta mukana ja jotkut ovat saattaneet muuten vaan vahingossa jäädä kiittämättä.

Siksi haluaisin kiittää nyt teitä kaikkia ihan hirmuisen paljon tätä kautta. Se tunne, kun ventovieras ihminen uhraa ajatuksensa, vaivansa ja aikansa siihen, että haluaa ilmaista tukensa minulle, on jotain ihan ihmeellistä. Minulla ei ole sanoja ilmaisemaan sitä, miltä se todella tuntuu. Mutta se kumoaa aiemmin tuntemani nolouden tunteen siitä, että te vieraat ihmiset siellä ruutujen toisella puolella olette minulle tärkeitä.

Tällainen virtuaalinen sosiaalisuus nyt vaan sattuu olemaan minulle sopivaa. Väsyn ihmisten liveseuraan helposti, vaikka he olisivat kuinka rakkaita. Puhelimessa puhuminen on minulle vastenmielistä. Minulle tulee helposti morkkis, jos olen pitkiä aikoja ihmisten seurassa, olivat he sitten läheisiä tai vieraita. Se on epäsosiaalisen ihmisen taakka. Pelkään syöväni ystäviltäni heidän energiansa omilla tilityksilläni. Mutta täällä blogissa tiedän, etten rasita ketään liiaksi. Te voitte valita, mitä luette ja milloin. Täällä blogimaailmassa mennään meidän kaikkien omilla ehdoilla. Kiitos, että olette siellä!

En aio enää koskaan hävetä sitä, että blogi on minulle tärkeä.

Pukukateutta

Pitkin poikin Suomenmaata on tänään saattanut vilahdella komeisiin kansallispukuihin pukeutunutta väkeä. On nimittäin ollut kansallispuvun synttärit ja sen kunniaksi pukuja on tuuletettu piknikillä monilla paikkakunnilla. Kansallispukuammattilainen Soja on koko tuuletuspiknikin keksijä ja hän vähän vihjasi, että olisi aika hyvä, jos tulisin paikalle kameran kanssa silloin, kun täällä Imatralla tuuletellaan.

Lähdin mielelläni ihailemaan hienoja asuja, mutta hyvin pian huomasin tuntevani kiusallista kateutta. Niin ihania pukuja oli kaikkialla ympärilläni ja minä olin kukkamekossani niin kaamean ulkopuolinen. 

Ehkä jonain päivänä minullakin on oma kansallispuku. Jos vaan sitä ennen tulen oikein, oikein rikkaaksi tai oikein, oikein taitavaksi ompelijaksi.

Vaikka kansallispuku ei ole realistinen haave, on silti mukava miettiä, millaisen puvun valitsisin. Vaihtoehtoja kun on aivan hirveä määrä. Sojalta olen oppinut, että naimisissa oleva nainen joutuu pitämään pukuun kuuluvaa päähinettä ja vain nuoret tytöt saavat viilettää nauha päässään. Joutuisin varmaan sen vuoksi valitsemaan pukuni pelkän päähineen perusteella. Jotkut hattusysteemit ovat nimittäin niin hassunkurisia, etten oikein mitenkään osaisi vetää sellaista päähäni keikkumaan.

Ennen kuin tutustuin Sojaan, minulla ei ollut harmainta haisuakaan siitä, miten suunnattoman määrän työtä ja taitoa kansallispuvun valmistaminen vaatiikaan.

Olen varmaan parikymmentä vuotta miettinyt, että voisin lähteä kansalaisopiston kansallispukukurssille, mutta nyt en tohdi enää sellaista miettiä. Minusta kun ei ikimaailmassa olisi niitä pistoja pistelemään. Sellaista kärsivällisyyttä ja tarkkuutta ei minulta löytyisi.

 Toisaalta, siinähän olisi taas yksi itsensäylittämisen paikka tarjolla, ihan nenän edessä.

Että ehkä sittenkin jonain vuonna...

Omia suosikkejani justiinsa nyt taitavat olla Kaukolan,  Tuuterin sekä Sääksmäen tai Munsalan puvut.