Reissun päältä poimittua

On monia aiheita, joista tahtoisin kirjoittaa ja reissukesän kuulumiset ovat yksi sellainen. En oikein voi edes uskoa, miten turha reissu minulla oli, mutta niin se vaan todellakin oli. Enimmäkseen satoi ja voin sen jopa tarkistaa todeksi niistä yöpymispaikkakuvista, joita joka ilta lähettelin anopille. Kuvia katsoessani kun muistan elävästi, millainen keli missäkin oli. 

Ja vähän liian monessa paikassa minä en edes poistunut autosta. Makasin sängyssä ja kuuntelin sateen raivoa Helmutin peltikatossa. Välillä ei kannattanut edes nakata polkupyörää pihalle, koska ovien avaaminen olisi kastellut paikat niin pahasti. Vaikka jatkuvasti mietin, mitä järkeä siinä kaikessa on, tulin aina siihen tulokseen, että kotona oleminen ahdistaisi vielä enemmän. Nyt, kun olen kotona, voin todeta, että kotiahdistus ei kokonaan kadonnut edes asuntokauppojen myötä. Mutta kirjoittelen siitä sitten toisen postauksen. Nyt mennään reissumuistoihin!

Matkan aluksi poikkesin oululaisten ystävieni luona Anttolan-mökillä ja sellainen tärkeiden ihmisten seurassa vietetty laatuaika olikin varmasti aika hyvä alku matkalle repäisten minut irti pahimmasta. Olin oikeasti muuttunut viime talven aikana niin huonovointiseksi, että en ollut lainkaan tahtonut viettää aikaa ihmisten seurassa. Ei nimittäin ole kivaa olla paskaa seuraa. Mutta kaunis ilma, hyvä puskaparkki ja turvalliset ystävät antoivat reissulleni hyvän alun.

Matkani jatkui sitten surkeammissa ilmoissa kohti Keuruuta. Valitsin matkareittini niin, että sain väritettyä punaisia kuntia vihreiksi - kun loggaa yhdenkin geokätkön kunnan alueelta, kyseinen kunta värjäytyy vihreäksi geokätkösivustolla. Tämän kesän aikana minä sain väritettyä melkoisen määrän kuntia, joissa tuskin olisin koskaan käynyt ilman tätäkään pakkomiellettä!

En nyt juuri muista, mikä pieni paikkakunta se oli, jossa pysähdyin geokätköturistina, bongasin käsityötarvike/lahjatavaraliikkeen ja menin sisään. Minulla ei ollut budjetissa varattu tilaa minkään tavaroiden ostamiselle, mutta kun kaikkien ihanien esineiden seassa olikin tuttuja Lempiriepuja, sorruin törsäämään. Keltainen riepu lähti matkaani, ja aiheutti minussa ensin ilahtumista, sitten surua. Miten paljon kaipaankaan sitä aikaa, että tein jotain ja olin jotain!

Pieksämäeltä löysin hyvät, mutta tolkuttoman surkeasti merkityt patikointilenkit ja huojentavan hiljaisen paikan Helmutille. Alkukesällä minua houkuttivat enemmän retkeilyreittien parkit kuin uimarannat, koska tarpeeni hipihiljaisuuteen oli niin voimakas. En kestänyt oikeastaan minkäänlaisia ääniä, mutta kun majoittuu autossa, on mahdotonta kaivautua niin syvälle metsään, etteikö sinne joku muukin löytäisi meluamaan. 

Halusin myös ylläpitää talven ja kevään aikana omaksumaani tapaa kävellä pitkiä lenkkejä. Pieksämäellä eksyin monta kertaa. Jos retkeilyreitistö käsittää kymmeniä kilometrejä polkuja, jotka risteilevät toisiinsa ja ne on kaikki merkitty täsmälleen samanlaisin merkein, niin miten siellä voisi pystyä olemaan eksymättä! Ilman kännykkää ei tullut kysymykseenkään lähteä niille poluille.

Vältin tottakai kaupunkeja, mutta Jyväskylään minä lähdin varta vasten, koska Sulo oli kertonut seurakunnan omistamasta saaresta, jossa saa käydä saunomassa. Se olikin ihana paikka! Rannasta on soutuvenekuljetus ja perillä saa paistaa makkaraa, ostaa pullaa ja muuta pientä syötävää ja saunoa ihan ilmaiseksi. Sinä päivänä ei edes koko ajan satanut ja niinpä vietin saaressa muutaman mukavan tunnin saunoen ja uiden. 

Miten hienoa onkaan, että seurakunta tarjoaa tällaisen mahdollisuuden oikeaan mökkikesään myös sellaisille, joilla ei ole mahdollisuutta poistua kaupungista. Saunavieraiden joukossa oli maahanmuuttajia, lapsiperheitä ja yksinäisiä miehiä. Yksi maahanmuuttajanainen oli elämänsä ensimmäistä kertaa veneessä ja päätti uskaltaa saunoakin seuraavalla käynnillään! Siitä käynnistä jäi minulle niin hyvä mieli, että aloin harkita takaisin kirkkoon liittymistä ihan vain tukeakseni kirkollisverollani tällaista seurakuntien tekemää hyvää työtä. Onhan Imatrallakin saunailtoja ja perheleirejä, joissa köyhätkin saavat nauttia rantasaunasta. Mutta koska minun tuloillani ei tulisikaan kirkollisveroa maksettavaksi, totesin, ettei jäsenyydestäni olisi mitään hyötyä. 

Matkani jatkui sateen ja paisteen vaihdellessa. Kokeilin muutamaa rantaa, mutta törmäsin aina leiriytymiskieltokyltteihin. Näköjään nykyisin on ihan turhaa edes pyrkiä sellaiseen uimarantaan, joka ei jo ole merkitty puskaparkkisovellukseen. Enää ei voi tehdä omia hyviä löytöjä. Kaikki on jo koluttu ja sallitut rannat lisätty appiin. Siinä mielessä voin sanoa, että onneksi ei ollut mitään hellettä! Enpähän kaivannut uimista.

Tavallisesti olen helmustellessani lukenut paljon, piirtänyt ja neulonut. Tänä kesänä en onnistunut. Keskittymiskykyni riitti vain neulomiseen (siitäkin teen vielä oman postauksensa), mutta sain kai vain yhden kirjan luettua ja vesiväreihin en koskenutkaan. Mihin minun aikani katosi? En todellakaan ymmärrä. Ilmeisesti kännykän selaamiseen, sillä eivät ne kävelylenkitkään kovin suurta osaa päivistäni nielleet. 

Onneksi kuitenkin leikin! Leikkiminen on viime aikoina jäänyt masennuksen jalkoihin, mutta reissussa nuket ovat aina mitä parasta seuraa ja niiden ansiosta saan monesta paikasta irti paljon enemmän kuin mitä saisin ilman nukkeja.

Koska sateiden ja järvettömyyden takia en liikkunut lähimainkaan tarpeeksi, minua ovat vaivanneet kivut koko kesän. Aamuisin iskias vihloo niin pahasti, että toinen jalka meinaa pettää alta ja ylipäänsäkin minua koskee vähän joka paikkaan. Huomaan odottavani uimahallin aukeamista ja vesijumppaan pääsyä kuin messiasta.

Opin tykkäämään suomaisemista. Soilla hiljaisuus on jotenkin erityisen hiljaista ja sehän miellytti minua paljon. Tämä omituinen kesä on ollut siitäkin omituinen, ettei missään muualla kuin ihan pahimmissa kuusikoissa ole ollut hyttysiä. Ja minä olen sentään viettänyt aika paljon aikaa metsissä ja puskissa.

Keuruun Ekokylässä viettämäni kahden ihanan kesäisen ja aurinkoisen viikon jälkeen sain jättää Keski-Suomen taakseni ja tein sen huojentuneena. En vain oikein tiennyt, mihin päin lähtisin. Minua houkutti Pohjois-Karjala maisemallisesti, mutta eteläisempi Suomi kulttuurillisesti. Päätin suunnata kohti Pirkanmaata, moikata bioperheenjäseniä ja sitten kieputella Etelä-Suomen kautta kotiin ja vierailla Kaiku-kortin kelpuuttavissa museoissa. Koska säätiedotus näytti kamalaa kaikkialle ja sisällä Helmutissa makuuasennossa vietetyt tunnit venyisivät pitkiksi, olisivat sisätilanähtävyydet ja kyläpaikat tässä kohtaa varsin paikallaan.

Matkani pahin saderupeama oli 7 päivää lähes yhtäjaksoista sadetta. Kai sitä voi sateessakin ulkoilla, niinkö? No ei voi, jos ne märät vaatteet pitää sen jälkeen viedä autoon, jossa pitäisi nukkua. Kosteus tekee autoöistä tuskallisia. Asiaa auttoi paljon, kun vein ihan kaikki tekstiilit peittoja myöten itsepalvelupesulaan ja myllytin ne kuivausrummussa. Rahaa paloi, mutta seuraavana yönä oli miellyttävää.

Kävin Helvetinjärvellä pettymässä Helvetinkoluun (koska sinne ei enää saanut laskeutua alas) ja yllättymällä positiivisesti paikan matkaparkista. Minulla ei ollut varsinaisesti tarkoitus viettää yötäni Helvetinkolun ja Oriveden välillä, mutta koska kavereiden aikatauluihin ei sopinut yllättäen kylään tunkeva Sussu, hidastin etenemistäni jäämällä yöksi juupajokiseen puskaan. Sateen salliessa lähdin fillaroimaan pitkin kylää. Polkupyörä oli välillä vähän hankala unikaveri, mutta pääasiassa sen mukaan ottaminen oli parasta, mitä tänä kesänä olen älynnyt tehdä. Oli niin näppärää jättää Helmut parkkiin ja tutustua taajamiin ja hoitaa kauppareissut fillaroiden. 

Juupajoella törmäsinkin ihan satumaiseen kesäkahvilaan. Kaikki se värikylläinen ja leikkisä sisustus sai minut niin onnelliseksi, että melkein unohdin olla katkera siitä, ettei minulla itselläni ole kotia, jota sisustaa hulvattomasti! Sallin vieläpä itselleni taivaallisen suklaakakkupalan synttäreideni kunniaksi.

Keuruulta lähdettyäni olin lopultakin lakannut pelkäämästä Helmutin äkkihajoamista. Jostain syystä uliseva ääni vaimeni niin paljon, etten enää joutunut peittämään sitä musiikin soittamisella. Ja kyllähän se Helmut minut toi kotiin saakka. Korjaamokäynti on tällä viikolla edessä, vaikka en tiedä, onko ulinan aiheuttavaa laakeria enää mitään järkeä korjata, koska pohjan ruosteiden takia Helmut ei kuitenkaan tule läpäisemään katsastusta. Mutta tämäkin kesä jälleen kerran on muistuttanut minua siitä, miten tärkeä tuo autovanhus minulle on. Vaikka Helmut on kaikkea muuta kuin miellyttävä asumus tällaisella kelillä, tunnen sitä kohtaan ihan valtavaa rakkautta. 

Tässä kohtaa reissua pitikin sitten sinkoutua Helsinkiin tekemään kauppoja yläkerran asunnosta! Arvelin, että parasta olisi jättää Helmut Lempäälään liityntäparkkiin ja hypätä moottoritien pysäkiltä Onnibussiin. Ajattelin katkaista helvetillisen sadetuskan jäämällä yöksi hotelliin ja palaamalla sitten vasta Helmutin luo ja jatkaa Pirkanmaalla Kaiku-korttiani heilutellen.

Tapahtui kamalia. Bussi ajoi ohitseni ja jätti minut pysäkille. Odotin punaista Onnibussia, jonka määränpäänä on Kamppi, mutta minun olisikin pitänyt tajuta pysäyttää joku tavallinen ruskea onnikka, jonka määränpäänä oli lentoasema. Voi että minä ulvoin, kun tajusin mokani. Moottoritien jylinässä minä huusin kaikkea tuskaani ulos. Ja sitten toimin ihan päättömästi ja lähdin ajamaan Helmutilla moottoritietä, vaikkei sillä olisi saanut ajaa moottoritietä, koska rikkinäisen laakerin takia se saattaisi leikata kiinni. Olin hysteerinen. Päädyin Riihimäelle saakka, jossa hylkäsin Helmutin ja hyppäsin junaan ja kerkesin juuri ajoissa kauppakirjankirjoittelutapaamiseen.

Häpeäni oli niin hirveä, että siinä vaiheessa ajattelin, etten koskaan kerro kenellekään miten tyhmä minä olen, kun en edes bussiin osaa mennä. Näköjään häpeä himmenee ja nyt kerron kaikille. 

Minua hirvitti jättää Helmut yöksi Riihimäen asemalle. Monesti ihmiset kyselevät, eikö minua pelota nukkua autossa metsissä. Ei tietenkään. Mutta minua pelottaa jättää auto asemille, joilla pyörii epämääräisten aineiden vaikutuksen alaisia tyyppejä. Ja minua pelottaa mennä lähijuniin, joissa myös pyörii epämääräisten aineiden vaikutuksen alaisia tyyppejä.

Oloni helpottui lopulta iltasella saunassa ja kylmävesialtaassa hotellin katolla, korkealla Helsingin yläpuolella. Aamupalakin oli aivan huikea ja sen jälkeen nukkehommista tuttu kaverini tuli hakemaan minut. Ajelimme toisen nukkekaverin luo ja vietimme hauskan päivän yhdessä leikkien.

Palasin illalla Riihimäelle, jossa Helmut onneksi odotti yhtenä kappaleena. Olin bussitragedian takianyt ihan väärässä suunnassa siihen nähden, missä museoissa olin ajatellut käyväni, eikä minun olisi järkevää ajaa enää takaisin. Päätin silti palailla ainakin Hämeenlinnan seutuville saakka, sillä halusin ehdottomasti kokea Hattulan kirkon ja Enni Idin taiteilijakodin. Kumpikin on ollut pitkään toiveissani.

Hattulan kirkon visiteerattuani löysin viimeinkin aivan mainion rannan, jossa oli lupa ja tilaa leiriytyä, ja päätin jäädä odottamaan kauniita ilmoja. Minut palkittiinkin sitten parilla ihan oikealla kesäpäivällä! Heinäkuun 11. päivä jää nyt historiaan tämän kesän ensimmäisenä bikinipäivänä! Milloin minä ikinä olisin elellyt vaatteet päällä heinäkuun puoliväliin saakka? Olen ruskettunutkin vain kasvoista ja käsistä! 

Vaikka tuon uimarannan vieressä kulki hämmästyttävän vilkas maantie, siellä minä huomasin sietäväni sen meteliä. Aloin myös tuntea huojennusta asuntokaupoista enkä pelkkää surua ja kaunaa. Mieleni oli valoisampi. Olisin viihtynyt paikassa pidempäänkin, mutta jouduin pian taas jatkamaan matkaa. Enni Idin talo olisi auki vain sunnuntaisin ja kotona piti olla jo alle viikon päästä hoitamassa Sulon hamsteria. Nyt kun kesäkin oli ilmeisesti alkanut ja helmustelu oli muuttunut taas ihanaksi, tuntui aika ikävältä joutua pian ajamaan kotiin.

Raahasin yhtä ukkospilveä mukanani kaksi päivää, ja kiersin Päijänteen toiselle puolelle, jossa sain nautin retkeni viimeisistä päivistä mitä parhaalla rannalla mitä parhaassa kelissä. Sain lopultakin kaivaa suppilaudankin laukustaan! Ja sain pidettyä jääkaapin päällä! Jatkuva sade ja synkät pilvet kun olivat tehneet sen, ettei aurinkopaneeli pystynyt pitämään jääkaappia päällä. Olin kahteen otteeseen joutunut heittämään pilaantuneita maitotuotteita roskiin, ennenkuin annoin periksi ja luovuin jääkaapin käytöstä. Kylmäsäilytyksen puuttuminen rajoittaa ruokailua ja kylmä tonnikala ruisleivällä olikin alkanut jo kyllästyttää. Oli ihanaa voida ostaa kaupasta kanaa!

Ajelin kotiin ja tänne päästyäni hellekesäkin jo loppui. Sadetta, sadetta, sadetta joka päivä. Välillä sentään paistettakin ja olen kahdesti kerinnyt mustikkametsään ja onnistunut pesemään keittiön matot, joita tuskin saan lainkaan kuiviksi tässä kosteudessa.

Minun kesäreissuni oli siis odotettua märempi ja sisälsi paljon vähemmän elämyksiä kuin aiemmat matkani. Sain siitä huolimatta vierotettua itseni uutisiin uppoamisesta!

Saksalaiset karavaanarikaverini tulivat Suomeen kesäkuun alussa aikomuksenaan olla täällä syyskuulle saakka. Mutta hekin luovuttivat jo ja ovat jo olleet jonkin aikaa kotonaan. Sade oli liikaa heidänkin mielenterveydelleen. Suomen kesä on näyttäytynyt todella paskana meille autossa asuville.

Toisaalla ilmeisesti Ranska ja Espanja palavat poroksi. Eipä sekään hyvä ole.