Reissuunlähtö ja kuinka sekin meni pipariksi

Pääsin lähtemään helmustelemaan toukokuun puolivälissä ja sateet alkoivat samana iltana. Jonkun aikaa sain sentään tehdä matkaa siinä ihanassa harhaluulossa, että muuallakin olisi kurjat ilmat, kunnes yhtiökokouksessa naapurini ilmestyivät etäyhteydellä kännykkäni ruudulle hellemekoissaan valittaen tuskaista kuumuutta. Minä palelin Keuruulla tipihaalarissani, ja pyysin, etteivät he enempää raportoisi säistä.

Ensimmäinen reissuviikkoni oli vähemmän rentouttavaa, aikataulutettua etenemistä, koska minun oli kerittävä Keuruulle saakka muutamassa päivässä. Koska Helmut on ilmeisen vakavasti sairas, jouduin varaamaan aikaa siihen, että se leviäisikin tielle ja joutuisin jatkamaan matkaani julkisilla kulkuvälineillä. Varasuunnitelmana oli, että että jos Helmut kesän aikana kuolee, se lähtee tien päältä romuttamolle ja Sulo hakee minut ja omaisuuteni kotiin sieltä, missä sitten satunkin olemaan.

 Aluksi minä itkin koko ajan ajaessani. Helmutista kuuluva epäterve ääni ahdisti minua. Yritin kääntää "Helmut ulvoo tuskissaan" -ajatuksen muotoon "Helmut laulaa matkalaulua", mutta se ei oikein auttanut. Niinpä soitin Spotifysta musiikkia sen verran kovalla, että Helmutin ulina peittyi sen alle. Jostain syystä minun roadtrip-listallani oli yhtäkkiä hirveästi surullisia lauluja, jotka kaikki kertoivat Helmutin kuolemasta ja sehän itketti minua entistäkin enemmän.

Ensimmäiselle reissuviikolleni osui kaksi kesäisempää päivää ja ne vietin Keuruulla Ekokylän talkoissa. Halusin käydä tutustumassa yhteisöön, joka toimii täysin päinvastaisella periaatteella kuin se Nimeltämainitsematon Kommuuni, jonka Diktaattorille olen luvannut, etten enää kirjoita siitä paikasta nettiin. Ekokylässä päätökset tehdään "konsensus-periaatteella" eli kukaan ei käske, ketään ei pakoteta, kukaan ei hallitse eikä johda, vaan kaikesta sovitaan yhteisesti. Voiko sellainen toimia? Ainakin taloyhtiössä samantyyppinen järjestelmä johtaa siihen, että muutama hullu tunnollinen polttaa itsensä loppuun ja loput saavat roikkua mukana vapaamatkustajina.

Minua toden teolla pelotti mennä talkoilemaan, kun koko talvi on kulunut täysin toimintakyvyttömässä tilassa ihmisiä vältellen ja jatkuvasti itkien. Yhtäkkiä pitikin viettää kolme vuorokautta ventovieraiden joukossa vieraassa ympäristössä ja tehdä täysiä päiviä fyysistä työtä. Mutta minä selvisin! Olin joka ilta aivan tolkuttoman väsynyt sosiaalisuudesta, jännityksesta ja töistä, ja yöunetkin jäivät ihan olemattomiksi, koska pää suhisi uusien virikkeiden takia. Mutta vaikka kokemus olikin raskas, minä myös huomasin kaivanneeni sekä yhteisöasumista että mielekästä, fyysistä työtä. Oli mukavaa joutua talikoimaan, lapioimaan, kottikärräilemään, kaivelemaan, tonkimaan, nyhtämään, raivaamaan ja riehumaan kasvimaalla. Viimeisenä päivänä satoi ja pääsinkin kalkitsemaan kellarin. Oli myös mukavaa kokoontua yhteisiin ruokailuihin. Ihmiset olivat kivoja ja vastailivat auliisti uteluihini yhteisön toiminnasta ja tavoista. 

Koska se kommuuni, jossa aiemmin asuin, vaikutti ensi alkuun paratiisilta, mutta osoittautui ajan myötä kaikeksi muuksi, en langennut Keuruulla ruusunpunaisten silmälasien sokaisemaksi. Aion käydä siellä vielä myöhemmin tutustumassa rauhassa pidemmän aikaa. Näiden kevättalkoiden vimmattu työtahti ei onneksi ole siellä ihan arkipäivää. En minä kykenisi sellaiseen urakointiin jatkuvasti. Tuon viikonlopun jälkeen minä nukuin koko maanantain. Kun minut oli ensin ajettu matkoihini eräältä laavulta sotaharjoituksen tieltä, löysin onneksi paikan traktoritien päästä keskeltä metsää, jonne ei kuulunut yhtäkään ihmisen synnyttämää ääntä.

Tarkoitukseni oli Keuruun jälkeen aloittaa normaali helmustelu viipyilemällä aina pidempään yhdessä spotissa ja etenemällä mieleni mukaan pikku matkoja kerrallaan jonnekin suuntaan. Mutta sekin suunnitelma meni mönkään, kun joku helsinkiläinen halusikin tulla katsomaan yläkerran asuntoa. Koko talven minä olen kököttänyt kotona valmiina esittelemään asuntoa kiinnostuneille, eikä kukaan ole tullut. Tottakai se sitten tapahtuu heti, kun olen satojen kilometrien päässä ja tarkoituksenani on pihdata dieseliä ennennäkemättömällä kitsaudella.

Lähdin siis ajamaan kotiin. Oli hirvittävän kylmä. Kylmät yöthän ovat helpompia Helmutissa kuin 9-asteiset päivät ja 8 m/s pohjoistuulta. Kamala talvinen keli seurasi mukanani Imatralle ja tuhosi kotona koko ajan jatkuneen kesän. Sulokin totesi, kun luvattu kaunis lämpö muuttui talviseksi kohmetukseksi minun saapuessani, että nyt hänkin jo uskoo minun elävän synkkien pilvien alla.

Esittelin asunnon ilman toiveita kaupanteosta, sillä toivo on vaarallista. Mutta katsojapa halusikin ostaa sen! Jos vain saa lainan pankista... En millään nyt meinaa onnistua pitämään pessimismiäni yllä, vaan lipsahdan koko ajan toiveikkuuden puolelle. Mutta kun se toivo on vaarallista!!! En oikeasti kestä taas tipahdusta takaisin pohjamutiin.

Sulo alkoi järjestellä huijarikorjaamon kanssa Helmutin vääjäämättömän kuoleman lykkäämistä ja nyt minä odottelen jotain ratkaisua johonkin suuntaan. Jatkuuko matkani laulavalla Helmutilla, vai hoituuko korjaaminen takuutyönä ja jos hoituu, niin millä aikataululla. Vihaan odottamista.

Vaikka Helmut juuri nyt on korjaamolla huijarin kynsissä, sain majailla sen kanssa Sulon metsämökin tontilla neljä yötä ja voi pyhä ihme, mikä rauha minuun siellä asettui. Keuruun jälkeen olin jo päässyt eroon jatkuvasta itkuisuudestani, mutta kun ajoin mökin pihaan, minulle tuli välittömästi sellainen tunne, että NYT ON HYVÄ. Se mökki on ihana paikka. Ihmisasutusta ei ole kilometrien säteellä. Siellä minä ajattelen, että majavat, linnut, hyönteiset, ihan kaikki eläimet ja kasvit -  jopa sammakot - ovat etusijalla. Ihmisenä minä olen siellä vain vieraana ja ihmisen pitää tietää paikkansa alimpana eliönä. 

Pari päivää elvyin ja sitten minusta kuoriutui se Ihan Oikea Sussu, joka häyristelee ja ronskiloi menemään, saa paljon aikaan ja innostuu kaikesta. Tein polttopuita, siivosin liejua ja oksia rantavedestä, nostin laiturin paikalleen, keräilin risuja kuten kunnollisen työttömän kuuluukin ansaitakseen oikeutensa elää.

Ja ymmärsin, että minä todellakin tein virheen, kun silloin 6 vuotta sitten ostin kodin taloyhtiöstä, enkä jatkanut mummonmökin etsimistä. Miten paljon onnellisempaa olisikaan elää yksinkertaista elämää hiljaisuudessa, kuin opetella isännöintiä, lain vaatimaa kiinteistöhuoltoa, päätöksentekoa, vastuunjakotaulukoita, kokouskäytäntöjä, talousarvioita, korjaustarvesuunnitelmia, keskuslämmitystä ja kaikkea muuta kirottua tekniikkaa, jota nykyihminen mukamas tarvitsee asumiseen. Ja kuunnella natinaa, kolinaa, haukuntaa, kiljuntaa, trampan nitinää ja kaikkea sitä muuta luonnollista ääntä, jota ihmiset elellessään synnyttävät. Kun saa kantaa vedet kaivolta, käydä kakalla huussissa ja peseytyä sammakkolammen vedellä pienessä puulämmitteisessä saunassa, on päässä rauha. Kun koti lämpiää puuta uunissa polttamalla, ei tarvitse tuskastua tekniikkaan, jota ei ymmärrä ja jota ei edes haluaisi joutua ymmärtämään. Kun kaikki on mahdollisimman yksinkertaista, myös vikojen korjaaminen on yksinkertaista. 

Minä olen metsäläinen. Minun kuuluisi elää perinteisesti.

Mutta onneksi NYT on kesä! Tämä on nyt toinen kesäpäivä, josta saan nauttia kotona! Onneksi minun mustat pilveni väistyivät, sillä tässä kotipihalla auringossa minä jaksan olla. Vain sisällä talossa ahdistus nousee. Pakko sinnekin olisi silti kyetä menemään. Kun täällä kerran olen, on syytä hoitaa pois taloyhtiön paperityöt ja sopivasti tähän saumaan ilmaantui yksi oikea työhommakin.

Toivon pääseväni uudestaan liikkeelle muutaman päivän kuluessa. Joko laulavan tai ulvovan tai vaiteliaan Helmutin kanssa. Olen samaan aikaan valtavan kiitollinen ja aika häpeissäni siitä, miten Sulo yhä on valmiina pelastamaan minut tilanteesta kuin tilanteesta ja auttaa minua niin tolkuttoman paljon. Samanlainen tunne nousee myös kaikkia niitä muita ihmisiä kohtaan, jotka ovat minua tässä epäreilussa ahdingossani auttaneet. Olen saanut ruokaa ja lahjakortteja ruokakauppaan. En varmasti koskaan pysty korvaamaan Sulolle tai muille hyvin toimeentuleville ja pärjääville heiltä saamaani apua, mutta olen sen sijaan edes vähän yrittänyt panna saamaani hyvää kiertämään. En minä ole ollenkaan ainoa, jolla on vaikeaa. On tuntunut hyvältä pystyä ihan vain pienestikin auttamaan muita, jotka ovat uskaltaneet avautua omista vaikeuksistaan.