Rutinaa asumisesta

Opin eilen uuden sanan: dopamiinisisustaminen. Vissiin tuo sana on somessa ollut esillä jo ties miten pitkään, mutta pitkästi on kyllä siitäkin, kun minä lakkasin lukemasta sisustuslehtiä ja seuraamasta aiheeseen keskittyviä blogeja ja instatilejä. Ensin kodittomana ja sittemmin kompromissikodillisena minusta tuntui hirvittävän pahalta nähdä, miten muut ihmiset yhä jatkoivat upeiden kotiensa sisustamista. Se oli tuskallista kateutta ja piti minut kiinni siinä katkeruudessa, johon ilman omaa rautatieasemaani olin vajonnut. Eipä kauniiden sisustusten katseleminen minulle vieläkään nautintoa tuo, mutta en sentään enää tunne kipeää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka saavat vaihdella tapetteja seinillään, ostella hienoja antiikkikalusteita ja keksiä söpöjä yksityiskohtia.

Olen rutissut tästä uudesta kodistani Instagramissa varmaan jo kyllästymiseen asti. Jos en olisi saanut huseerata kahdeksaa vuotta kahdessasadassa neliössä, tämä yksiö ei kaiketi olisi tuntunut siltä, kuin minulta olisi leikattu raajat irti. Pieni asunto + sisustamisintohimo + isot nukkekodit = ei kiva. 

Olen kyllä sisustanut täällä sen, minkä pystyn. Ihme kyllä, tykkään yhä tapeteista, jotka kesällä 2020 seinille liisteröitiin. Jotain pieniä muutoksia olen raaskinut tehdä maalilla ja kierrätetyllä rakennusmateriaalilla. Huonekaluja pystyn siirtelemään hyvin rajoitetusti, mutta onneksi Immolasta on monesti löytynyt vaihdokkeja. Mehän emme panneet Sulon kanssa kalusteita ja työkaluja jakoon, vaan "Immolan Raudasta ja Romusta" voin yhä käydä etsimässä sitä, mitä tarvitsen.

Jouduin ostamaan tänne upouuden vaatekaapin ja sohvan, mutta nykyaikaiset kalusteet tuntuvat niin kovin vääriltä. Pelkästään niiden olemassaolo levittää huonoa energiaa. (Foliohattuhöpinää!) Samoin tekevät kaikki ne kauheudet, joilla tämä satavuotias talokaunotar on 80-luvun lopulla pilattu. Ei ole alkuperäisiä ikkunoita eikä ovia. Lastu- ja kipsilevyä on kaikissa pinnoissa lattiasta kattoon. Ja laminaatit tietysti lattialla sen lastulevyn päällä! Pönttöuunit ja puuhellat on tuhottu. Kylppärissä on harmaata kaakelia ja rumat nykyaikaiset levykalusteet. Täällä kotini seinien sisällä ei valitettavasti ole minkäänlaista vanhan talon tuntua, ellei jääkylmiä lattioita lasketa.

"Dopamiinisisustuksella" olen sentään pystynyt kaikki väärät rakennusmateriaalit kuorruttamaan. Kodissani ei ole ainoataan palaa valkoista seinää, vaan vahvanväristä maalia ja suurikuvioisia tapetteja. Otin ohjenuorakseni tuoda tänne pelkästään kauniita, tarpeellisia tavaroita, enkä ole siitä periaatteesta kovin pahasti poikennut. Eli koriste-esineet ovat käyttöesineitä ja käyttöesineet kauniita. Kahvinkeitin taitaa olla ainoa todella ruma esine täällä, joten se elää kaapin kätkössä. Välillä tuo sääntö aiheuttaa hassujakin tilanteita. Kun en suostunut muoviastioihin keittiössäni, olen pitänyt kuulosuojaimia vatkatessani sähkövatkaimella taikinaa metallikulhossa! Itsetehdyt posliininuket ja korsetit sekä suosikkimaatuskani olen tänne kyllä päästänyt, vaikkeivät ne olekaan tarpeellisia. Kun neliöitä on vähän ja värit tummia, yritän pitää kaiken tilpehöörin määrän jotenkin hallinnassa. Helposti alkaa tuntuu ahtaanpaikankammoiselta, kun tavaroille ei ole tilaa kaapeissa.

Säilytys- ja sisustusriemutilan vähäisyyden lisäksi minulle on vaikeaa sekin, että toiset ihmiset elävät omaa elämäänsä seinieni takana. Orivedellä asuin hyvin samalla tapaa kuin nyt: vanhassa rivitalossa, jossa kaikilla oli oma sisäänkäyntinsä ja teoreettinen oma pihansa, joka kuitenkin oli yksi yhteinen alue. Sielläkin meinasin tulla hulluksi naapureiden äänistä, ennenkuin toinen seinänaapuri vaihtui ja toisen puolen asunnon vuokrasi Sulo. Nyt minulla on sellainen tilanne, että seinän takana asuu tällä hetkellä hyvin hiljainen nainen, eikä sieltä kuulu koskaan inahdustakaan. Yläpuolellani asuu tyttö, joka muuten on hiljainen, mutta hänen reippaat askeleensa jytisyttävät taloa ja tärisyttävät kynäpurkkejani. On ihana tuuri, ettei hän omista telkkaria, eikä hänellä käy jatkuvasti vieraita. Puhe nimittäin kuuluu kiusallisen hyvin. Normaali ihminen varmaan sietäisi sellaiset äänet helposti, mutta minä olen äänien suhteen aivan yliherkkä. Ne kokkauksessa tarvitsemani kuulosuojaimet ovat välillä käytössä myös nukkumaanmennessäni.

Taloyhtiömme käsittää kaksi identtistä rakennusta. Tässä minun talossani asuu ihania naisia, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen ja joiden kanssa on mukavaa jakaa tämä asuinyhteisö. Tällainen on minulle kuitenkin luonnoton tapa elää, kun aina joutuu pelkäämään, kuka sattuu muuttamaan mihinkin asuntoon. Yksikin mätä paskiainen voi tehdä kaikkien muiden elämästä täällä helvettiä. Tosi hankaliakin ihmisiä täällä on joutunut sietämään ja on ollut järkyttävää huomata, miten laki suojelee niitä paskiaisia ja kunnolliset ihmiset kärsivät sekä henkisesti että taloudellisesti.

Kuvittelin, että osakkeen ostaminen olisi järkiratkaisu verrattuna jonkun puolilahon mummonmökin hankkimiseen. Ja varsinkin verrattuna asuntoauton ostamiseen! Nuohan ne minun kaksi vaihtoehtoani olivat vielä silloin, kun Espanjan rannoilla Helmutin kanssa mahdollisuuksiani mietin. Mutta sitten ymmärsin, että osake olisi helppo, halpa ja turvallinen ratkaisu. Miten vääräksi tuo järkiajattelu onkaan osoittautunut! Siitä paasaan lisää joskus muulloin.

Opin ajattelemaan kämppää kotina lopulta toissasyksynä, kun palasin tänne kolme kuukautta kestäneeltä kesälomareissultani Helmutin kanssa. Olen lopultakin saanut tehtyä tästä edes semisti toimivan kodin, josta tykkään. Eniten minä silti tykkään tämän sijainnista. Ei Imatralla tämän hienompaa paikkaa olekaan. Pari muutakin vanhaa teollisuustyöväen upeaa asuinaluetta on jäljellä, mutta täällä "Melukylässä" minulla on metsät aivan vieressä ja Saimaaseen pääsen pulahtamaan parin minuutin fillaroinnilla. Tehtaan lemu osuu tänne varsin harvoin ja kävelymatka Vuoksen vartta pitkin kirjastolle ja marketeille on kaunis. Vaikka kylä on rakennettu tiheästi, täällä on hyvin rauhallista. Ei ole älämölöä eikä kaatopaikkapihoja. Ilman autoakin täällä tulisi toimeen, jos joskus kävisi niin karmeasti, että menettäisin Helmutin. Nykyisin ajattelen, etten haluaisi lähteä koskaan tältä kylältä. Manifestoin siis lottovoittoa, jotta voisin joko ostaa koko meidän taloyhtiön ja panna kaiken kuntoon tai ostaa jonkun noista muista taloista, joita ei ole pilattu niin täydellisesti kuin tämä.

PS. Eikö dopamiinisisustus ole kuitenkin aika älytön sana? Kyllä varmasti skandinaavisen minimalismin tai beigen sadnessin ystävätkin saavat mielihyvää omien kotiensa värittömyydestä ja yksityiskohtien puutteesta?

PPS. En oikein ymmärrä eroa dopamiinin ja endorfiinin välillä. Pitäisi kai ottaa selvää, koska dopamiinilla on niin tärkeä osuus ADHD:ssa.

Rakkauden kieliä

Ennen kuin muutin kommuuniin, minä kävin kurssin, jolla oli älytön nimi: suomalainen eroseminaari. Sepä olikin tolkuttomasta nimestään huolimatta tosi hyvä koulu. Nyt ajattelen, että jokaisen pitäisi käydä erokurssi ennen kuin aloittaa mitään parisuhdetta. 

Kaikkein suurimman valaistumisen koin, kun sain kuulla viidestä rakkauden kielestä. Tämä saattaa kuulostaa ihan naistenlehtihömpältä, mutta kerron silti, koska minusta se on täyttä totta. Ja siinä piili yksi suuri syy aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani pyörremyrskyn syntyyn.

Viisi rakkauden kieltä:

1. Fyysinen läheisyys. Tämä tarkoittaa halauksia, silityksiä, pusuja, hipaisuja ohikulkiessa, kainaloimista ja lusikoimista, käsi kädessä kulkemista, eroottista kosketusta ja seksiä.

2. Kauniit sanat. Kehumista, sanallista kannustamista, lepertelyä, kiittämistä, keskustelua, rakkauskirjeitä ja rakkauden sanoittamista.

3. Yhdessäolo. Yhteisiä harrastuksia, yhdessä vietettyä vapaa-aikaa tai jopa yhdessä tehtyä työtä. Pääasia on se, että molemmat tekevät samaa asiaa samaan aikaan.

4. Lahjat. Ne voivat olla joko materiaalisia tai aineettomia lahjoja, mutta olennaista on antaminen. Usein rakkauden kieli toimii kahteen suuntaan, eli jos tykkää antaa lahjoja, myös niiden saaminen tuntuu hyvältä.

5. Auttaminen. Tähän voi kuulua melkein mitä tahansa, mitä voi kuvitella kauppakassien kantamisesta ja ruoan laittamisesta nenän niistämiseen tai auton korjaamiseen.

Jos kahden ihmisen rakkauden kielet ovat eri, mitä siitä seuraa? No se, että molemmat elävät kompromississa, jossa kumpikin yrittää tulla toista puolitiehen vastaan, ja samalla jäävät omissa tarpeissaan puolitiehen.

Minä puhun rakkaudessa ykköstä ja kakkosta. 

Kun minuun kosketaan, tunnen itseni hyväksytyksi. Minä hajoan atomeiksi ilman lujia halauksia ja tunnen sen kipuna. Minun on saatava nyhjätä toisen ihossa kiinni ja silitellä lakkaamatta. Minun pusuttelutarpeeni on loppumaton. Minä kuljen pää pystyssä ja selkä suorana silloin, kun elämässäni on paljon hyvää seksiä. Kun minä tunnen itseni himoituksi, tykkään itsestäni eniten. 

Tarvitsen jatkuvasti vakuuttelua siitä, että olen ihana. Jos minulle sanotaan, että rakkauden tunnustaminen liian usein kuluttaa r-sanaa, minä suutun. Ei. Mitä useammin minä kuulen olevani rakastettava, sitä varmemmin ehkä myös uskon sen. Tekemisiäni ja saavutuksiani pitää kehua, ja vaikka en pysty ottamaan vastaan kehuja ulkonäöstäni, tarvitsen silti niitäkin. 

Minulla nämä molemmat kielet toimivat molempiin suuntiin. Samalla lailla kuin miten haluan minulle rakkautta osoitettavan, minä myös itse luonnollisimmin osoitan sitä toiselle. Minun korvissani ja suussani "rakastansua" ei kärsi inflaatiota, vaan kasvaa toistosta. Minun ihoni ei kulu kosketuksesta, vaan vahvistuu.

Rakastumisen alkuvaiheessa minä puhun sujuvasti kaikkia viittä kieltä. Keksin suloisia, osuvia lahjoja. Heittäydyn mukaan toisen harrastuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin ja autan kaikessa, missä pystyn. Mutta kun suhde arkistuu, nämä kolme viimeistä rakkauden kieltä katoavat ja jäljelle jäävät ne kaksi elintärkeää.

Minun neljä maagista kirjaintani, A, D, H ja D, tekevät vielä sen, että minun alkurakastumiseni on vimmaisen voimakasta, mutta se ilmeisesti hiipuu nopeammin kuin ihmisillä yleensä. Kun minä rakastun, kohde kylpee huomiossa. Minä omistan koko elämäni hänelle. Mutta kun suhde vakiintuu ja arkistuu, toinen poloinen saattaakin tuntea muuttuneensa näkymättömäksi. Silloin olisi äärimmäisen tärkeää sattua puhumaan samaa rakkauden kieltä.

Eräs tapaus, joka blogistani katosi

Kirjoitan tätä tekstiä joulukuussa 2025, vaikka aikaleima näyttääkin muuta. Kirjoitan tämän siltä varalta, että joku jollain ihmeellä vielä löytääkin tiensä tälle sivulle etsiessään kirjoituksiani siitä ajasta, jonka vietin eräässä yhteisössä ja kaikesta siitä, mitä seurasi niiden muistojeni julkaisemisesta. Mitään ei enää löydy, sillä minä piilotin täältä sen kaiken. Samalla valitettavasti poistuivat myös muidenkin omista kokemuksistaan avautuneiden kertomukset. 

Nyt yhtäkkiä puolentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen sain nimittäin kyseisen paikan johtohahmolta superpitkän viestin, jossa hän pyysi minua joululahjaksi itselleen poistamaan kaikki yhteisöä koskevat kirjoitukseni blogistani. Koen hänen taitavasti muotoilemansa pyynnön niin uhkaavana, että päätin alistua sensuuriin. Saakoon joululahjansa.

Inhoan itseäni sen takia, että lopulta päädyin tuhoamaan tämän ainoan foorumin, jossa myös yhteisöön pettyneillä oli lupa puhua ja saada tietää, ettei ole kokemustensa kanssa yksin. Tunnen nyt pettäneeni kaikki ne, jotka minulle uskalsivat kirjoittaa. Halveksin itseäni vaietessani pelon takia. En ole ollenkaan niin vahva kuin haluaisin. 

Minusta tämän yhteisöjohtajan tarve ja kyky hiljentää kaikki kritiikki on hälyttävää. Vaikka en vieläkään pidä tuota yhteisöä kulttina, sen luotsaajalla on selkeästi kulttijohtajan luonne. 

Panen tähän postaukseen kommentointikiellon, mutta minuun saa yhteyden sähköpostilla 

sussusininen(at)gmail.com

Jos sinä olet kokenut vaikeita asioita tässä kyseisessä yhteisössä tai missä tahansa muussa vastaavassa, ole ihmeessä yhteydessä Uskontojen uhrien tuki ry:hyn. (Kyllä siltikin, vaikkei juuri tämä yhteisö olekaan uskonnollinen.) Et todellakaan ole yksin kokemustesi kanssa!

Minun avioliittoni ja minun aivoni

Silloin kesällä 2018, kun lopetin tämän blogin kirjoittamisen, minä totesin: "Olen elänyt viime helmikuuhun saakka siinä uskossa, että parisuhteemme on maailman paras."

Kun me pilasimme avioliitomme, tosi moni tuttu sanoi, ettei olisi ikinä uskonut, että juuri meille käy niinkuin kävi. En minäkään. Se kaikki tuli minullekin aivan puskista.

Vielä seuraavana syksynä erokurssilla minä ajattelin samoin. Kun meillä siellä oli tehtävänä miettiä tuttavistamme sellainen pariskunta, joilla on meidän mielestämme toimivin parisuhde, minä yhä ajattelin, että Sulo ja minä olimme se pariskunta.

Niin että mitä helvettiä siinä sitten oikein tapahtui? Mikä oli se pyörremyrsky, jonka silmään me jouduimme ja kohtelimme toisiamme niin hirvittävän rumasti? Me, jotka todella joka solullamme rakastimme ja arvostimme ja ihailimme toisiamme ja olimme toisistamme kiitollisia! 

Emme me ilkeyttämme tai pahuuttamme toisiamme loukanneet. Lähinnä minä koen sen niin, että olimme molemmat aivan pihalla siitä, mitä meissä tapahtui. Me olimme ymmärtämättömiä ja tietämättömiä omista itseistämme ja se sitten johti siihen, mihin johti.

Nyt me tiedämme paljon enemmän. Kului viisi vuotta, mutta lopultakin meillä alkaa olla vastauksia. Ja kuulkaas: aika ei paranna ketään - sinä aikana täytyy myös tehdä töitä parantuakseen.

Sulohan on maailman kiltein ihminen. Hänelle kaikkien muiden hyvinvointi menee aina omansa edelle. Pääasia on se, että kaikilla muilla on asiat hyvin - itsestä viis! Hän järjesti yhteiselomme niin, että minulla oli aina kaikki hyvin ja sain tahtoni läpi. Mutta jos Sulolla ei ollut kaikki hyvin, hän kätki surunsa ja tyytymättömyytensä sisäänsä. En minä sitä silloin tajunnut. Minä vain olin ihkaensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen ja sitä onnellisuutta jatkui vuosia.

Entäs minä sitten, mikä oli minun piilevä vikani? Sulo on näin jälkeenpäin kertonut, että hänellä oli jatkuvasti sellainen olo, kuin sammuttelisi tulipaloja minun perässäni. Minähän en millonkaan edes tiennyt sytytelleeni sellaisia!

Tulipaloille riittää tässä vaiheessa selitykseksi neljä kirjainta: ADHD.

Ja noiden neljän kirjaimen takia minä kai tämän bloginkin päätin uudelleen elvyttää. Kun joutuu lähes viisikymppisenä siihen tilanteeseen, että koko oma siihenastinen elämä näyttäytyy täysin uudessa valossa, saattaa tulla tarve kertoa siitä kaikille. Muutenkin kaipaan kirjoittamista ja Instagramin lyhyet kuvatekstit eivät tyydytä sitä tarvetta.

Yritän opetella olemaan puhumatta muitten asioista. Minulla on nyt parisuhde, mutta pyrin pitämään sen poissa tästä blogista. Suloa joudun takuulla sivuamaan välillä, koska hän on se peili, jonka avulla olen päässyt näkemään itseni. En tule kertomaan Sulon osuudesta eroomme, enkä yrittämään selittää, mitä hän koki ja tunsi ja teki. Meistä kumpikaan ei ole syytön siihen edellämainittuun pyörremyrskyyn, mutta tulen kertomaan teille vain omista teoistani ja ajatuksistani, jos siihen sattuu olemaan aihetta.