Ensitunnelmia reissun jälkeen

Serkkutreffit olivat yllättäen ihan tosi kivat! Vielä tapaamispaikan parkkipaikalle saapuessamme kysyin siskontytöltä, että kenen kuningasidea oli tulla tänne. Teki mieli ottaa hatkat heti. Kun varovaisesti lähestyimme sitä pihalla parveilevaa sukulaislaumaa, totesin, että jokainen on ihan saman näköinen kuin kymmenvuotiaana. Joillain vain oli erilainen kampaus. 

Minun äidilläni on kuusi täyssisarusta. Yhtä lukuunottamatta jokainen heistä on pykännyt maailmaan pentuja niin paljon, kuin on pystynyt. Meitä serkuksia on siis paljon. Yhteydenpito on lapsuudessa loppunut, koska vanhempiemme sukupolvi on täynnä kaunoja, katkeruutta ja elinikäisiä välienkatkeamisia.

Kun siinä aloimme tutustua toisiimme tyyliin "mitäs sun elämässä on tapahtunut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana", totesin, että meillä oli muutakin yhteistä kuin se, että muitakin jännitti saapua tapaamiseen. Minua yllätti se, etteivät kotiäitiys ja valtavat lapsilaumat olleetkaan periytyneet meidän sukupolvellemme. Minua yllätti myös moni muu asia ja ne olivat kaikki positiivisia yllätyksiä. Sukutraumat ovat siirtyneet myös muissa sukuhaaroissa, mutta on ihanaa, miten uusi sukupolvi tajuaa jo opiskella itseään ja niitä kirottuja traumojaan. 

Oli hassua olla siinä porukassa. Kaikki olivat vieraita, ja silti kummallisella tavalla tuttuja. Pelkäsin etukäteen möläytteleväni sammakoita niiden kaikkien "kauniiden ja hyvinkäyttäytyvien" serkkujeni korviin, mutta sammakkoni eivät aiheuttaneetkaan ainakaan näkyvää pahennusta tai vaivaantuneisuutta. Minulle ei siis jäänyt helvetillistä morkkista. Pysyttelin kyllä koko ajan turvallisen etäisyyden päässä omasta siskostani ja hänen katseistaan, jotka puhuvat enemmän kuin mitkään sanat maailmassa. Minun perheeni taitaa olla meidän sukupolvemme ainoa niin häiriintynyt, etteivät kaikki sisarukset tule toimeen keskenään.

Ajoin kotiin suoraa tietä. Olin yhdentoista maissa kotipihassa. Kävin moikkaamassa Heilan ja toteamassa, että sama vanha mielitautisuus jatkuu taloyhtiön touhuissa. Kaivauduin takaisin Helmutiin nukkumaan. Tänä aamuna oli tosi paha olla, kun tajusin, missä herään. Itku huusi vatsanpohjassa ulospääsyä. En millään haluaisi siirtyä tähän maailmaan, jossa pitää laskea euroja, tehdä päätöksiä, olla vastuussa, olla saavutettavissa, olla kumppani ja naapuri ja ystävä. Helmutissa minun ei tarvinnut olla yhtään mitään yhtään kenellekään.

Tiedän, että totun kyllä taas, vaikka nyt tuntuu kurjalta. Sekin on kuulemma ADHD-ominaisuus, että muutosvaiheet ovat normaalia vaikeampia. Oli kyse sitten ruokatauon pitämisestä kesken askartelun tai reissuun lähdöstä ja sieltä palaamisesta.

Tämä viimeinen viikko Helmutin matkassa oli erikoinen. Kun minulla ei ollut rahaa käydä tankkaamassa, ja olin päätynyt siihen kummalliseen palaan landea Lahden ja Hyvinkään väliin, helmustelun negatiiviset puolet nousivat esiin. Niin kauan, kun matka jatkuu kohti uutta nähtävää, homma on mahtavaa! Mutta voi tylsyys, miten kiusalliseksi se käy, kun pitäisi löytää paikka, joka täyttäisi vaatimukseni ja jossa voisi viipyä paikallaan vaikka viisi päivää. Eihän sellaista löydy Ruuhka-Suomesta, paitsi maksullisilta leirintäalueilta. Aloin oikeasti olla niin kypsä, että kotiinpaluukin alkoi houkutella. (Aina siihen saakka, kunnes yhdeltä naapurilta tuli yllärinä syyttely- ja vaatimusviestejä.) 

Niin paljon kuin helmustelua rakastankin, niin aina siihen liittyy sellainen "minulle ei ole paikkaa maailmassa" -tunne. Kotiin en halua mennä, mutta maailmallakin alan väsyä jatkuvaan etsimiseen, likaiseen tukkaan ja akun lataamisen stressiin.

Pitkien reissujen viimeisellä etapilla kotiin ajellessani päässäni soivat aina Sir Elwoodin hiljaisten värien säkeet:

Vieraiden tähtien alla, vieraiden ihmisten luona
Minä vieraita tienviittoja seurailin
Minä etsin, minä löysin, suljin silmät ja kuuntelin
Kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin:
Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä, väsyy aina kysymään tietä
Väsyy viimein yksin kahlaamaan

Koska kerran elämässä kuitenkin
Tulee aika aina jolloin on palattava kotiin takaisin

 

(Kuvat ovat Palas Taidepolulta, joka löytyy läheltä Hyvinkäältä. Se oli hieno paikka. Ja reissun viimeisimmät vaiheet löytyvät taas tietysti instasta @helmutinmatkassa, joka nyt vaikenee ja jää odottamaan seuraavaa seikkailua.)

Viidennen viikon reissukuulumisia

Sainkin yhden ylimääräisen lomaviikon, kun asiakkaani kanssa aikataulut selkiytyivät hänenkin palattuaan nyt lomalta. Eli minun ei pitänytkään ajaa suoraa tietä kotiin, vaan aloitamme työt vasta ensi viikolla. Minulla menivät vähän pasmat sekaisin tästä muutoksesta, ja mietin, mitä voisin nähdä ja kokea hyvin pienellä alueella Helsingin ympäristössä. Siksi näillä seuduilla, että sunnuntaina olisi Lohjalla serkkukatraan tapaaminen, johon minäkin nyt pääsisin osallistumaan.

En oikeastaan tiedä, miksi haluan sinne mennä. Ahdistun helposti moisista kekkereistä ja kaikki serkkuni ovat minulla tyystin vieraita. Olen nähnyt heitä viimeksi joskus teini-iässä ja koko lapsuuteni olen saanut kuulla äitini suusta ylistystä siitä, miten kauniita ja hyvinkäyttäytyviä serkkuja meillä on ja miten meitä saa aina hävetä. Se on tietysti jättänyt jälkensä minun sieluuni ja huomaan kelvottomuudentunteen nousevan hyvin vahvasti pelkästään siitä ajatuksesta, että tulen kohtaamaan ne kaikki kauniit ja hyvinkäyttäytyvät serkut. Asiaa ei auta, että olen viettänyt rantapummin elämää siinä vaiheessa jo viisi viikkoa, tukkani on haalistunut karmeaksi ja vähäisten ihmiskontaktien takia sosiaaliset tilanteet ovat tavallistakin kiusallisempia. Tiedän jo tulevani pullauttelemaan rupisammakoita suustani jatkuvalla syötöllä.

Laivalta päästyäni lähdin ajamaan kohti Lahtea miettimättä tarkemmin yhtään mitään. Olisin halunnut käydä Keravalla purkutalotaidetta katsomassa, mutta sattui olemaan juuri se ainoa päivä viikosta, kun paikka on suljettu. Niinpä ajoin Mäntsälään unelmaiseen kangaskauppaan ostamaan ohutta bambutrikoota. Minulla on kyllä loppuelämäni tarpeiksi homomaatuskapaitoja, mutta alan kyllästyä käyttämään niitä. Koska maailmasta ei tunnu enää löytyvän kukkarolleni sopivia bambupaitoja, yritän ommella niitä nyt itse.

Ja sitten olinkin ihan ihmeissäni, että mihin nyt. Ei ole rahaa enää dieseliin, eikä huvituksiin, joten ymmärsin, että nyt on aika vain rauhoittua. Pitää viipyä rannoilla ja olla jouten. Lukea ja piirtää ja suppailla eli tehdä niitä rauhoittavia asioita, joita kuvittelin reissussa tekeväni, mutta joiden pariin en ole malttanut pysähtyä. Täälläpäin järvet ovat pieniä lätäköitä, mutta paikalliseen vaatimustasoon nähden löysin ihan mainion kunnan ylläpitämän uimarannan. Parkkipaikan vierestä alkoi heti rannan nurmialue ja sain levittäytyä viltteineni ja tuoleineni Helmutin lähelle ja pitää auton ovet auki. Oli vessa ja piknikpöydät ja pikkuruinen järvi uitavaksi ja supitettavaksi. Omituista kyllä, rannalla ei käynyt parin hellepäivän aikana oikein ketään. Jokunen nainen kävi pulahtamassa ja muutama lapsiperhe tulivat ja menivät. Välilllä joku auto vain pyörähti parkissa ja jatkoi matkaa. Oli ihan rauhallista.

Ja sitten toisena iltanani siihen ajoi taas joku auto, josta mieshenkilö katsoi minua tosi pitkään. Pienillä paikkakunnilla tuijotetaan, niin se vaan on. Mutta jonkun ajan kuluttua mies huuteli, olisiko minulla kynää lainata. Pahoittelin, että olin hukannut reissun aikana kaksi kuulakärkikynää, mutta hänelle kelpasi lyijykynäkin. Hän kysyi, reissaanko yksinäni ja vastasin totuudenmukaisesti. Sitten hän sanoi palauttavansa kynän kohta ja minä palasin nurmikolle lukemaan kirjaani. Kohta hän toikin kynän minulle ja sen mukana oli paperinpala. ”Älä hukkaa sitä puhelinnumeroa,” hän sanoi ja marssi heti takaisin autolleen ja ajoi pois.

Menin ihan pois tolaltani. Miten kauan hän oli minua kytännyt? Oliko se ollut hänen autonsa, joka siinä rannalla oli useamman kerran käynyt pyörähtämässä? Mitä helvetin toimintaa? Pitääkö nyt pelätä? Pitääkö olla imarreltu? Mitä pitää? Yritin soittaa Heilalle aivotoimintaani selkiyttääkseni, mutta hän ei vastannut ja kaikenlaiset kauhukuvat alkoivat tulvia päähäni. Pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin etsimään toista rantaa.

Jos ihminen on vailla pillua tai haluaa muuten vaan tutustua, miksi se pitää tehdä noin creepyllä tavalla? Ja miten kamalaa on se, että jos oletkin vain vähän kömpelö mieshenkilö, sinua pelätään? Ja miten kamalaa on olla nainen, että pitää pelätä?

Tunsin itseni kusipääksi, kun lähdin pakosalle. Eihän se mies käyttäytynyt mitenkään uhkaavasti, ja silti minun pääni huusi, että pakene, Sussu, pakene! Löysin toisen rannan, joka vielä iltasellakin oli täynnä lapsiperheitä ja jäin sinne yöksi. Aamulla ensimmäisenä ajatukseni olivat siinä miehessä. Teki mieli soittaa hänelle ja selittää, että moinen lähestymistapa ei ole se kaikkein paras. Syytin itseäni siitä, että menin niin hölmistyksiin, etten osannut heti siinä lapun saadessani pysäyttää hänen menoaan ja selvitellä tarkoitusperiään ja jutella niinkuin normaali ihminen. Jos hän sitten seuraavan kerran naista lähestyessään osaisi tehdä sen vähemmän karmivalla tavalla.

Päätin rauhoittua. Rannalle saapui vanhoja ihmisiä uimaan, ja pikkuhiljaa lapsiperheet kansoittivat sen. Nyt suppilautailtuani, hyvää kirjaa luettuani, kaksi yötä nukuttuani ja muutamia sanoja vaihdettuani paikallisten vanhusten kanssa, ahdistus lopultakin on antanut periksi. Minulla on muutama kiva hellepäivä lomaa jäljellä. Serkkutapaaminenkin tuntuu jo pikkuisen siedettävämmältä ajatukselta. Sunnuntaina nappaan siskontyttöni kyytiin Hyvinkäältä ja ajelemme sitten yhdessä sukuloimaan.

(Tämän postauksen kukkakuvat ovat Virosta. En ole napsinut mitään julkaisukelpoista tässä viime päivinä.)